Erilaisia think tankkeja on maailmassa pilvin pimein. Eräs itselleni uusi tuttavuus on Copenhagen Consensus, 2004 perustettu ideahautomo, jonka kantava idea ovat ”maailmanparannuksen olympialaiset”, neljän vuoden välein toistettava prosessi jossa etsitään parhaita ratkaisuja globaaleihin ongelmiin. 2004 ideahautomo kokosi ensimmäisen kerran joukon taloustieteilijöitä pohtimaan maailmanparannusideoita. Ajatuksena oli valita tärkeimmät globaalit haasteet ja koota joukko yksinkertaisia, selkeitä toimenpiteitä jotka purevat näihin ongelmiin mutta joihin ei kulu tuhottomia summia rahaa. Aloituskysymys kuului ”jos meillä olisi 50 miljardia ylimääräistä jonka voisimme käyttää maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, miten se tulisi käyttää?” Projektille annettiin siis myös budjetti, jonka puitteissa näitä yksittäisiä parannuksia voisi toteuttaa. Eri ratkaisuvaihtoehdot tulee hinnoitella (esim. kuinka paljon rahaa menisi, jos kaikille kehitysmaiden lapsille annettaisiin vitamiineja) ja myös priorisoida.
Copenhagen Consensus 2008 -projektin tavoitteet rajattiin tekemällä kymmenen kohdan lista polttavimmista ongelmista., joihin kuuluvat mm. ilmansaasteet, konfliktit, koulutus, ilmastonmuutos sekä maataloustuet ja muut kaupan esteet (tuettujen tuontiviljojen vaikutuksista Meksikon ja Haitin viljelykseen puhuinkin aiemmin). Näihin sitten etsittiin mahdollisia ratkaisuja, jotka koottiin tärkeysjärjestyksessä omaksi kolmenkymmenen ratkaisuehdotuksen listakseen. Tuloksia löytyy pressisivulta. Listassa ei sinänsä ole uusia ja ihmeellisiä asioita tai metodeja: tärkeämpää onkin, että on pyritty etsimään, mitkä ovat tehokkaimpia ratkaisukeinoja ja selvittämään paljonko kukin toimenpide maksaisi. (Koko projektilta aika paljon vähemmän kuin mitä talouskriisin jälkien paikkailuun tulee kulumaan.) Nämä ”ratkaisutkin” ovat vielä yleisellä tasolla: esimerkiksi nälkäongelman ratkaisuehdotuksiin kuuluivat mm. ravintoainetäydennykset kehitysmaissa ja maatalouden parannukset.
Erityisen mielenkiintoista tässä oli taloustieteilijöiden parhaiden ehdotusten rankkaamiseksi käytetty cost-benefit -analyysi. Tutkimalla erilaisia tutkimustuloksia kustakin metodista he pyrkivät selvittämään, mikä olisi tehokkain tapa ratkaista kutakin ongelmaa. Joku voisi todeta, että vaikkapa vitamiinilisät kehitysmaissa eivät välttämättä ole paras pitkän tähtäimen ratkaisu. Projektin tavoite onkin löytää parannuksia jotka toimivat neljän vuoden tähtäimellä. Toisaalta esim. maanviljelyksen parannukset auttaisivat myös neljän vuoden jälkeen. Käytetty tapa ei varmasti ole täydellinen, mutta projektilla on monia hyviä ehdotuksia ja ratkaisuille on myös valmiina tieto siitä, mitä ne maksaisivat.
Kirsi Louhelainen 
Haitin viljoista mainittiin scietific americanin tuomiopäivää uhkuvassa artikkelissa ruokapulan aiheuttamasta maailmanlopusta: http://www.sciam.com/article.cfm?id=civilization-food-shortages
Kenties ei ole ollenkaan huono asia, että Haitin maissisadot hieman pienenevät – tärkeää olisi kuitenkin täydentää maanviljelyksen tuhoamat metsät kuten mainitsit mm. Costa Ricassa tapahtuvan: https://virrassa.wordpress.com/2009/04/17/costa-rican-ymparistoihme/
Kiinnostava huomio ja hyvä artikkeli, varastinkin sen itselleni uuden postauksen aiheeksi. 🙂 Haitin maissisatoa ei tuossa nimenomaisessa dokumentissa käsitelty ihan noin tarkasti ja eroosio jätettiin visusti mainitsematta, sen sijaan Meksikon pelloilla käytiin paikan päällä katsomassa. Sikäläiset pellot tuntuivat varsin fiksuilta: vaikka ne olivatkin pienisatoisia, samalla pläntillä kasvoi viljan seassa useampaa muuta kasvia joita paikalliset osasivat myös käyttää hyödyksi.
Haitin tapauksessa kyse on epäilemättä hieman molemmista. Eroosio on varmasti ongelma, joka on pienentänyt satoja, ja oman sadon pienentyessä ja kallistuessa tuettu tuontivilja on vienyt entistä tehokkaammin sijaa kotimarkkinoilta. Näihin kysymyksiin ei tosiaankaan ole aina kovin yksiselitteistä ratkaisua – on sääli, että niin monessa ongelmassa ihmiset tyytyvät hakemaan yhden selityksen ja unohtavat että maailma on paljon monimutkaisempi kokonaisuus.