Eräs mieltäni vaivaava asia subprime-kriisissä – vai pitäisikö sanoa talouskriisin subprime-osuudessa – on amerikkalaisen lainausjärjestelmän toiminta ja ennen kaikkea sen eräs erityispiirre: lainoja välittävät agentit, jotka saavat hankkimistaan lainoista välityspalkkion kantamatta kuitenkaan vastuuta tai riskiä ko. lainojen takaisinmaksusta. Eräs järjestelmän perverssejä piirteitä oli, että mitä korkeampikorkoisia eli riskialttiimpia lainoja he myönsivät, sitä isommat olivat palkkiot.

Useimmat eurooppalaiset – toki puhun lähinnä omasta tuttavapiiristäni – pitävät järjestelmää omituisena. Ainakin täällä Suomessa, talletuspankkien luvatussa maassa, asuntolainat on perinteisesti hoidettu kävelemällä suoraan pankin konttoriin ja neuvottelemalla laina sen samaisen tahon kanssa jolta rahat saa ja jolle korko maksetaan. Koska pankki kantaa myös riskin siitä, että asiakas ei lainaansa pysty hoitamaan, pankilla on selkeä intressi varmistaa asiakkaan maksukyky.

Toki täälläkin mentiin jo hieman rajan yli. Suosioon nousseet ylipitkät lainat, ennätyspitkään vallinneet ennätysmatalat korot ja (osin näistäkin) johtuva asuntokaupan ylikuumeneminen saivat myös pankit hölläämään otettaan. Itse muistan ensimmäistä lainaani 2006 ottaneena laskeneeni melko huolella oman lainarajani, toki ottaen huomioon mahdolliset koronnousut. Yllätys olikin kun ensimmäisessä pankissa olisivat tyrkyttäneet liki 30t euroa enemmän – summa, jolla laina-aika olisi järjellisillä maksuerillä kohonnut 30 vuoteen ja minkäänlaista varaa koronnousuun ei olisi jäänyt. Toisella pankilla oli jo onneksi realistisempi näkemys ja he onnistuivat myös saamaan (ja myöhemmän asunnonvaihdon aikana pitämään) asiakkaan.

Tähän verrattuna amerikkalainen ”sisäänheittäjämalli” tuntuu liki absurdilta ja sen ongelmat melko selviltä. Silti – ja tällä en toki sano etteikö järjestelmää olisi myös USA:n mediassa jo laajalti kritisoitu – halukkuus muuttaa järjestelmää tai rajoittaa sitä vaikuttaa toistaiseksi olemattomalta. Toki joku jaksaa aina muistuttaa, että seuraavassa kriisissä ongelmat tulevat jo jostain muualta käsin, eikä yksittäisiin nykykriisiin vaikuttaneisiin syihin ole tarpeellista puuttua (väärin!). Mutta nähdäkseni jättämällä tällainen lainausmalli henkiin ei saada lainanantoa terveelle pohjalle edes sitten, kun pohjamudista on joskus taas ryömitty. Olettaen siis, että kriisin jälkeen talousjärjestelmä edelleen jossain määrin muistuttaa tähän asti tunnettua.

Toki aggressiiviset lainanmyöntäjät ovat vain pieni osa lainakriisiin johtaneista syistä. Näitä voidaan lähteä etsimään aina FEDin tarpeettomista koronlaskuista (suosittelen vilkaisemaan mitä Cooperilla oli sanottavaa keskuspankkien roolista) USA:n hallituksen politiikkaan, jolla ilmeisesti melko voimaperäisesti  ja väärin perustein pyrittiin lisäämään asunto-omistajuutta vähävaraisten keskuudessa. Ajatus, joka kuulosti varmasti hienolta ja humaanilta, mutta sisälsi paradoksin ”varaton asunnonomistaja”.

Edellä sanotun valossa oli hätkähdyttävää lukea Business Weekin marraskuun numeron kansitarinaa. Löysin jutun podcastina, tekstimuotoisena sitä ei ilmeisesti ainakaan ilmaiseksi ole netistä saatavissa. Subprime wolves are back uutisoi edellä kritisoitujen ”vapaiden laina-agenttien” uudesta tulemisesta kesken talouskriisin syvenemisen: USA:n keskushallinto oli näet todennut, että haluttiin vielä jatkaa asuntojen tarjoamista vähävaraisille huolimatta pankkien yhtäkkiä kadonneesta halusta antaa lainaa. Niinpä valtiojohtoisesti aloitettiin uusi kannustinohjelma. Tarinan pihvi: ohjelman avulla samat toimijat, jotka olivat alkuperäisessä subprimekriisin kovassa ytimessä tehtailleet lainoja maksukyvyttömille, pääsevät jatkamaan täsmälleen samaa toimintaa liittovaltion tuella kun edellistä sotkua vielä selvitellään.