Peräänkuulutin aiemmin parempaa uutisointia ja keskustelua EU:n päätöksistä. Sitä odotellessa osuin vahingossa Euroopan parlamentin kotisivuille (jos ihan tarkkoja ollaan, koettaessani googletella edelliseen postaukseen liittynyttä klooripuhdistetun kanan tuontikieltouutista osuin kokonaiseen suomeksi käännettyyn keskustelupöytäkirjaan aiheen käsittelystä). Sivujen käytettävyys ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta tuolla tosiaan on tietoa parlamentin päivittäisestä työskentelystä, pressisivusto, parlamentin kootut kokousmuistiinpanot ja pöytäkirjat kaikilla EU:n kielillä ja ilmeisesti aika paljon kaikkea muutakin.

Klikkaa siis europarlamentin suomenkielisille sivuille ja käy ihmettelemässä.

Aina toisinaan TV:stä tulee parempaa ohjelmaa kuin uskoisikaan. Keräilin tähän ohjelmia, joita olen toisinaan seurannut tai aion katsella. Osa niistä on tullut jo hyvän tovin, toisista vasta jakso tai pari. (Tässä vaiheessa minun on pakko mainostaa TV-kaistaa. Suosittelen lämpimästi, katson tätä nykyä hyvin vähän ohjelmia livenä. Ongelma etenkin lapsiperheessä kun on, että silloin kun teeveetä ehtisi tai haluaisi katsoa, mitään hyvää ei koskaan tule. TV-kaista nauhoittaa kaiken ilmaiskanavilta kahdeksi viikoksi, ja ohjelmat voi käydä katsomassa – tai tallentamassa omalle koneelle – netissä.)

Miten elämme vuonna 2020 Yle Teemalla torstaisin kahdeksalta. Asiaa biopolttoaineista, ekorakentamisesta, uusista muovinvalmistustavoista käyttäen vaikkapa ravunkuoria, lihantuotannosta laboratoriosta ja kaikennäköisistä muista villeistä visioista. Parhaillaan katson ensimmäistä osaa jonka teema on energia. Ohjelmassa pohditaan mm. uusia energiantuotantovaihtoehtoja ja pientuottamisen mahdollisuuksia.

Upeat ekokodit. Subilla lauantaisin 16.30. Olen toisinaan seurannut tätä sarjaa hyvänä ajantappona, ja se osaakin mainiosti yhdistää kaksi hauskaa asiaa: arkkitehtuurin ja sisustuksen sekä ekologiset valinnat. Osa ratkaisuista on aidosti yllättäviä, hienoja ja erilaisia: vaikkapa erilaiset ohikulkevan joen virtaavaan veteen perustuvat jäähdytysmenetelmät, vihreät katot tai yllättävät rakennus- ja kierrätysmateriaalit. Paino on kuitenkin sanalla upeat, mikä tarkoittaa että joka ikinen lukaali on vähintään parisataa neliötä ja edelläkävijäratkaisuistaan huolimatta ei välttämättä kokonaisuutena niin ekologinen. Se, että näissä kodeissa kuitenkin testataan tulevaisuuden tekniikkaa ja ajatuksia tekee jo sarjasta katsomisen arvoisen. Itse kodit ovat usein myös arkkitehtonisesti katsomisen arvoisia. Bonuksena mainittakoon, että riippumatta siitä kuinka moderni, valtava ja kallis koti onkaan kyseessä, joka ikinen talonomistaja muistaa jossain vaiheessa viedä katsojan pytyn ääreen ja mainostaa isoa ja pientä huuhtelua. Näin pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki pöntöt ovat jo tuossa kuosissa, hehkutus tuntuu hupaisalta. Toisaalta USA:ssa, jonne kodit taitavat pääosin sijoittua, tässä(kin) asiassa ollaan jäljessä: suosikkimalli on edelleen ”tarjotin”, joka nielee moninkertaisesti vettä ja jättää jätökset vielä ihailtavaksi ennen huuhtelua.

Tästä tulikin mieleeni Paska juttu Ykkösellä maanantaisin kahdeksalta: sekin vaikutti viihdyttävältä ja hieman kieli poskessa tehdyltä. Odotan tosin, että sarja paranee myöhemmissä jaksoissa kun päästään historiasta asiaan. Toisaalta historiatriviakin oli mielenkiintoista. Ekassa jaksossa muistutettiin, että jätehuolto oli hakusessa Suomessakin vielä 70- ja 80-luvuilla ja sitä ennen taas ihmisjätökset oltiin osattu hyödyntää siellä missä niitä tarvittiin. Helsingistä jätteet kuskattiin kärryillä lähiseudun pelloille ja vesiklosetit sallittiin vasta vuosisadan vaihteessa.

En ole viime aikoina juuri kirjoittanut taloudesta. Pääasiallinen syy siihen taitaa olla, että talouden osalta pääasiallinen lukemiseni on edelleen Principles of Economics – paksu kirja on osoittautunut vähän hankalaksi lukea, kun kokonsa puolesta sitä ei ikinä saa mukaan lenkeille tai matkoille – ja talouden perusasioista ei aina irtoa kovin ihmeellisiä tarinoita.

Olen juuri lukenut loppuun kansainvälistä kauppaa koskevat luvut. Niissä on lyhyesti käyty läpi ja selitetty graafein ja yksinkertaisin esimerkein niin kaupan vaikutukset talouteen kuin erilaisten tariffien, rajoitusten ja verojen vaikutuksen kaupan määrään. Nämä asiat voisi tiivistää seuraavasti: kaupankäynti lisää aina yleistä hyvinvointia ns. ylijäämän käsitteen kautta. Ylijäämä on erotus siitä, mitä ostaja olisi valmis tuotteesta maksamaan ja mitä hän siitä joutuu maksamaan, ja toisaalta kääntäen millä hinnalla myyjä olisi valmis myymään ja minkä hinnan hän tuotteestaan lopulta saa. Ajatuksena on, että mitä suurempi talouden ylijäämä, sen parempi taloudelle ja sitä myöten kaikille. Kaupan kansainvälistyminen tai erilaiset tariffit ja verot muuttavat ylijäämää usein jomman kumman osapuolen eduksi ja aiheuttavat hävikkiä (deadweight loss), mutta niin kauan kuin kokonaisylijäämä kasvaa, voidaan katsoa muutosten olleen eduksi.

Ylijäämän käsite selvenee ehkä parhaiten ajattelemalla elämisen peruskustannuksia. Koska ruoka ja jonkinnäköinen suoja ovat oikeastaan kaikki mitä ihminen selvitäkseen tarvitsee, kaikki mitä palkasta jää ruoan ja asumiskustannusten jälkeen käteen on tätä ”peruskustannusten ylijäämää”. Kyseinen ylijäämä puolestaan koituu kansantalouden hyväksi palatessaan kiertoon jonkin vähemmän elintärkeän hyödykkeen muodossa. Mitä enemmän peruskustannusten jälkeen jää tuhlattavaa, sen vauraammaksi voidaan valtio ja kansalaiset katsoa. (Se, mikä määrä ylijäämää on lopulta hyödyksi ja tarpeen, ei kuulu tähän keskusteluun.)

Talousteorian mukaisesti kansainvälinen kauppa on aina hyödyllistä kaikille osapuolille, ja vapaa kauppa eli rajoittamaton kauppa on kaikkein hyödyllisin. Tätä perustellaan mm. suhteellisen edun (comparative advantage) käsitteellä: jos oletetaan kaksi osapuolta, joilla on vain kahta tuotetta, viljaa ja villaa, ja toinen näistä tuottaa molempia tehokkaammin (eli halvemmalla), heikommalla osapuolella voi silti olla suhteellinen etu: vaikka tehokkaampi periaatteessa pystyisi tuottamaan halvemmalla kaikkea, osapuolten kokonaistuotanto kasvaa tuotantoa jakamalla ja tuotteita vaihtamalla. Tehokkaampi osapuoli keskittyy siihen, missä on kaikkein tehokkain ja heikompi puolestaan tuottaa omaa erityisaluettaan. (Jätän graafit väliin, mutta teoria pitää kyllä pienestä epäintuitiivisuudestaan huolimatta kutinsa.)

Näiden teorioiden lukeminen palautti mieleeni Meksikon maissinviljelyn, josta taannoin kirjoitin. Meksikossa halpa, tuettu tuontimaissi oli syrjäyttänyt jo lähes kokonaan kotimaisen tuotannon, aiheuttaen lukemattomien maanviljelijöiden elannon loppumisen. Kirjoitin, että nimenomaan tukiaiset vääristivät kilpailua ja aiheuttivat markkinoiden vääristymän.

Taloustieteen periaatteen mukaisesti tukiaisetkaan eivät kuitenkaan ole ongelma, paitsi ehkä valtiolle joka niitä tarjoaa ja veronmaksajille jotka ne lopulta maksavat. Ajatuksena on, että mikäli maa saa jotain hyödykettä halvemmalla muualta, kyseiselle maalle ei ole väliä onko halpa hinta suhteellisen edun vai tukiaisten aikaansaamaa. Talousteorian oppien mukaisesti hyödykkeen maahantuoja voi vain nauttia saamastaan halvasta tuotteesta ja keskittyä vuorostaan johonkin muuhun, jossa sillä on suhteellinen etu.

Mikä on siis Meksikon kokonaistilanne? Onko se päässyt hyötymään jonkin tuottamansa asian suhteellisesta edusta, ja onko maan kokonaisvarallisuus lisääntynyt? Kun koetin taannoin lueskella Meksikosta ja vapaakaupan vaikutuksista ohjelman innoittamana, löysin mainintoja siitä, että Meksikon teollisuus on vapaakauppasopimuksen ansiosta kasvanut. Meksikossa teollisuustuotannon hinta on vielä halpa alhaisten palkkojen ansiosta. Käytännössä maaseutuköyhälistö on siis saanut ainakin osittain uutta työtä kaupungeissa kasvavan teollisuuden parissa. Valitettavasti en löytänyt tarkempaa tietoa, joten on vaikea sanoa kokonaistilanteesta mitään. Ainakaan vielä maaseutuköyhälistö ei ole päässyt nauttimaan viennin hedelmistä, ja ymmärtääkseni NAFTA-sopimuksen jälkeen Meksiko on ollut jatkuvasti hyödykkeiden tuoja, ei viejä.

On muitakin kysymyksiä, jotka tulee ottaa huomioon etenkin maataloudesta puhuttaessa, mutta joihin talousteoria ei sellaisenaan puutu. Ensimmäisenä tulee mieleen: kuinka alas maan maataloussektori voidaan ajaa niin että sitä voidaan silti pitää hyvänä tilanteena? Toinen kuuma peruna on biodiversiteetin ja alkuperäislajikkeiden säilyminen. Mikä on hinta vaikkapa Meksikon kotoperäisten ilmastoon soveltuneiden viljalajikkeiden selviämiselle? Ja kuinka käy maaseutuväestön ravitsemustilanteelle, kun maissin seassa normaalisti kasvaneet, hyötykäyttöön päätyneet ravintorikkaat ”rikkakasvit” poistuvat ruokavaliosta? Talousteorioissa on se ongelma (minkä lukemani Mankiwin kirjakin myöntää) että ne ovat yksinkertaistettuja malleja todellisuudesta, ja on paljon asioita joita ne eivät ota huomioon. Markkinat eivät aina tuota parhainta mahdollista lopputulosta.

Talousteorian mukaan tuet vääristävät kilpailua, joten ne ovat pääosin pahasta. Olen alkanut itsekin käydä hieman skeptiseksi maataloustukia kohtaan juuri siksi, että ne vääristävät kauppaa (ja vaikkapa länsimaissa liki kaikki tukevat maataloustuotantoaan, mikä tekee tuista nollasummapeliä länsimaiden kesken ja estää kehitysmaita pääsemästä markkinoille). Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisella maalla on syytä olla omaa maataloustuotantoa jos minkäänlaista mahdollisuutta kasvatukseen on. Vaikka uusiseelantilaisen lampaan hiilidioksidipäästöistä vain murto-osa tulisikin kuljetuksesta (Tiede-lehden taannoinen artikkeli), myös kotomaassa tulee olla mahdollisuus ruokaan jonka alkuperä ja kasvatusmenetelmät ovat tiedossa, jota ei tarvitse rahdata kaukaa ja jota on saatavilla mahdollisten kriisien aikaan. (Tukiaisia selvittäisin kyllä mielelläni lisää. Suomessahan niitä tarvitaan jo siksi, että viljelijöille maksetaan aivan liian vähän – ruoan hinta on Suomessakin liian halpa. Eräällä tuntemallani tilalla siirryttiin lopulta vihannesten suoramyyntiin torilla, koska se oli ainoa tapa saada niistä järkevää hintaa.)

Toisaalta tuontitavaralle pitää myös voida laittaa stoppi jos on epäilystä vaikkapa tuotteen laadusta tai turvallisuudesta. Ei ole protektionismia esimerkiksi kieltää klooripuhdistetun kanan tuonti EU:n alueelle, kun on vahvaa näyttöä siitä, että kanat, joiden kasvatuksessa keskitytään tuotantoketjun alkupään puhtauteen ja hygieenisyyteen ovat terveellisempiä ja puhtaampia kuin jälkikäteen myrkytetty liha. Vapaa kauppa ei saa tarkoittaa, että tulee hyväksyä minkä tahansa tuotteen tuonti.

Päätin viime viikolla testata, onko Hesarin uudesta Teema-sarjasta mihinkään. Ostin kaksi numeroa, aiheiltaan Kapitalismi ja Itämeri. Täytyy myöntää että etenkin kapitalismi-osuuden suhteen olin melko skeptinen, ja se ei muutaman jutun jälkeen vaikutakaan erityisen konkreettiselta vaan sisältää enemmänkin  pohdiskelua siitä, mihin tässä ollaan menossa. Jos talouskriisiä on uutisista seurannut, mitään hirveän uutta lehdestä ei saa irti, joskin se on ihan mukavaa viihdykettä. Itämeri-osuuteen en ole vielä tutustunut, mutta tiedän aiheesta sen verran vähemmän että odotukset ovat suuremmat.

Kapitalismi-lehdessä on mm. koottu aikajanaksi kapitalistisen yhteiskunnan syntyä ja joitain kiinnostavia tilastoja. Näihin tilastoihin kiinnitin huomiota. Mainitsin aiemmassa jutussa maatalouden lannoitteista, että suurin osa keinolannoitteiden raaka-aineista louhitaan maaperästä tai jalostetaan maakaasusta. Näin ollen ne ovat rajallisia luonnonvaroja jotka ennen pitkää loppuvat. Taulukossa oli annettu odotusarvoja sille, kuinka pitkäksi aikaa kutakin raaka-ainetta riittää nykyisellä tahdilla. Lannoitteisiin ja rehuun käytetty fosfori esim. loppuu nykytietämyksen mukaan 345 vuoden päästä.

Kolme ja puoli sataa vuotta kuulostaa isolta määrältä. Ei siis hätää? Raflaavampia olivatkin muutamat muut aineet. LCD-näyttöjen suosio lienee aiheuttanut sen, että niiden raaka-aineena käytetty indium loppuu 13 vuodessa. Olin kuvitellut hopeaa olevan maaperässä vielä vaikka kuinka, mutta tuon taulukon mukaan sitä riittää enää 29 vuodeksi. Kultaa sentään nykytahdilla saa vielä 45 vuoden päästä. Kaikkiaan taulukossa mainituista 15 alkuaineesta 10 loppuu sadan vuoden kuluessa.

Kun koetin googletella jotain internet-lähdettä raaka-aineiden riittävyydestä, osuin mm. 2007 julkaistuun Tekniikka&Talouden artikkeliin, jossa puhuttiin ehtyvistä raaka-ainevaroista. Juhtun pohjalla oli Marianne Heroldin väitöskirja, jossa hän tutki elektroniikan kierrätystä. Jos aiheesta jotain positiivista etsi, niin osa tietokonevalmistajista jo uudelleenkäyttää vanhat koneensa raaka-aineena. Tonnissa elektroniikkaromua on jo enemmän kultaa kuin 17 tonnissa malmia.

Kenties jo lähitulevaisuudessa kaatopaikoista tulee kultaakin arvokkaampia raaka-ainelähteitä?

Eurovaaleista on puhuttu jo hyvä tovi, ja teemana on ollut etenkin vähäinen äänestysaktiivisuus ja toisaalta europarlamentin valta. Noin puolet Suomessakin hyväksyttävistä laeista tulee jo EU:n kautta. Esimerkiksi Hesarin Kuukausiliite ja Suomen kuvalehti ovat raportoineet ansiokkaasti parlamentaarikkojen vallasta ja nostaneet esille asioita, joissa välillä Suomessa hyvinkin tuntemattomat parlamentaarikot ovat voineet vaikuttaa suuresti. Toisinaan kyse on hyvinkin pienistä viilauksista säädöksiin, jotta Suomen johonkin erikoisoloon soveltuvat asiat eivät jää huomioitta, toisinaan taas koko Euroopan laajuisesta asiasta.

Äänestäkää siis, ihmiset. Tiedän että valinta on vaikeaa – itselläni on mielessä liikaakin hyviä ehdokkaita. Kannattaa muistaa, että puoluekanta ei vielä nykyisellään parlamentissa sido, eli vaikka äänestäisitkin puoluetta, ehdokkaan omista mielipiteistä on syytä ottaa selkoa.

Erääksi syyksi EU:n ja EU-vaalien vähäiseen kiinnostavuuteen on laskettu mediahuomion vähäisyys. Ei sillä, etteikö uutisiakin olisi, mutta kenties niistä ja niiden vaikutuksista ei uutisoida riittävän kansantajuisesti. Direktiivin X läpirunnomisesta tiedottamista kiinnostavampaa on, miten se vaikuttaa, oli se sitten jokapäiväiseen elämään tai EU:n yhteiseen tulevaisuuteen. Tästä tulikin mieleeni, että olisi kiva löytää hieman eurooppalaispainotteisempia asialehtiä: ehkä kyse on vain vääristyneistä arkimedian valinnoista, kun tuntuu että suurin osa suosikkitiedonlähteistäni keskittyy amerikkalaiseen todellisuuteen. USA:n gridiparannushanke on toki kiinnostava, mutta olisi kiva vaikkapa tietää, missä jamassa EU:n sähköverkot ovat. Missä on Scientific European? Minkä lehden olen missanut?

Autottomasta keskustasta puhutaan aika ajoin, ja keskustelu yltyy usein suukovuksi jossa järjellä ei enää ole sijaa. New York Timesin tuoreessa artikkelissa keskitytään kuitenkin toisenlaiseen vinkkeliin: autottomaan lähiöön. Konsepti on erinomainen, etenkin kun 12% kaikista Euroopan kasvihuonepäästöistä syntyy yksityisautoilusta (USA:ssa pahimmilla alueilla lukema on kuulemma 50%).

Lähiöt ovat perinteisesti olleet autokansan ihmemaita. Suomessa osassa näitä paikkoja on vielä ollut (lähinnä pääkaupunkiseudulla) järkeviä kulkuyhteyksiä: siinä vaiheessa kun aletaan siirtyä ulommas, Espooseen ja Vantaalle päin, auto on käynyt aivan radanvierusta lukuunottamatta yhä välttämättömämmäksi. Toki asiat ovat olleet täällä paremmin kuin USA:n lähiöhelveteissä, missä monien katujen varsilla ei ole ollut edes jalankulkuteitä. (Tämäkään ei koske kaikkea USA:ta. Ainakin Washingtonin lähiöissä asiat ovat olleet vähän ruusuisemmin. Lisäksi muutamat yksittäiset ratkaisut kuten metron liityntäparkit ja useamman matkustajan autoille varatut kaistat ovat hyviä, vaikkeivät vielä maailmaa pelastakaan.) Toisaalta Suomessakin ollaan oltu kaukana vaikkapa Keski-Euroopan, etenkin Saksan ratkaisuista. Tiheämmällä väestökeskittymällä ja toisaalta vanhoilla, pienillä ja valmiiksi tiheillä kaupunkikeskuksilla on ollut helpompaa kehittää tällaista irrallisten keskustojen rakennetta. Mieleen tulee Karlsrühen lähellä, parinkymmenen minuutin ratikkamatkan päässä sijaitseva Ettlingen:  yli tuhat vuotta vanha kylä kauniine kivikeskustoineen (joka ei liene ehkä ihan niin iäkäs) on ollut helppo säilyttää kompaktina ja pienen keskustan liikkeissä on riittävästi imua. Aivan keskustan vieressä menee moderni, nopea raitiolinja suoraan Karlsrühen keskustaan. Tämänkaltainen järjestely ei ole Saksassa mitenkään harvinainen.

Ei siis ole yllättävää, että artikkelinkin esimerkkikaupunki Vauban löytyy Saksasta. Toisaalta näin äärimmäisiä ihmeitä ei sielläkään vielä löydy montaa. Freiburgin lähellä oleva Vauban on kehitetty alunperinkin autottomaksi niin, että keskustan kaikki kadut ovat kävelykatuja. Freiburgiin menee tiheillä vuoroilla nopea juna aivan keskustasta. Kaupunki on kapeahko, niin että kaikista asunnoista on lyhyt matka asemalle ja kaupat on siroteltu keskukseen. Niille, jotka haluavat käyttää autoa, on tarjolla kyllä parkkipaikkoja: vaivaiseen 40 000 euron hintaan saa ostaa paikan kaupungin laitamilta. Keskustaan sillä ei ole asiaa. Toisaalta kaupunki myös vuokraa autoja asukkaille – erittäin fiksu konsepti. Monet ihmiset Suomessakin pärjäisivät ilman omaa autoa, ja omana haaveenanikin on jossain vaiheessa luopua omasta autosta ja liittyä vaikkapa City Car Clubiin. Nykyisinkin käytämme autoa lähinnä pitkillä matkoilla: olisi mukava valita useammin juna, mutta siihen ei keskiluokkaisella perheellä ole kovin usein varaa. Helsinki-Jyväskylä -välikin tulee kahdelle hengelle yli kaksi kertaa kalliimmaksi kuin oman auton käyttö.

Espoon kehittämisestä puhuttaessa on toistuvasti tuotu esiin, että asutus pitäisi pyrkiä keskittämään ”minikeskuksiin”, joissa esim. radanvarren asemilla olisi tiheää asutusta korkeintaan kilometrin päässä asemasta. Espoossakaan ei ole järkevää lähteä kehittämään yhtä keskusta – yrityksestä on seurannut vain yleinen vitsi nimeltään Espoon keskus – kun henkinen keskusta löytyy Helsingistä. Leppävaara ei ole ollenkaan hullumpi esimerkki siitä, miten radanvarsiasutus toimii: viimeisen kymmenen vuoden sisään pellolle radan viereen on noussut uusia, mukavia kerrostaloja suhteellisen pienelle alalle ja toisella puolella rataa vanhat talot muodostavat yhtä tiheän keskittymän. Tuomarilaan on tehty ja vielä valmistumassa iso keskittymä hyvin äänieristettyjä kerrostaloja aivan radan viereen. Artikkelissa puhuttiin myös siitä, että palveluja tulisi tuoda lähelle näitä asutuskeskuksia ja vähentää isoja ostoskeskuksia joihin on pakko matkata autolla. Iso ostoskeskuskaan ei kuitenkaan ole huono asia, jos se on tällaisen paikan sydämessä, kuten Leppävaaran Sello.