Luomutori keskustassa

Kävelin jokin aika sitten Lasipalatsin ohi ja bongasin erään tyhjän tilan ikkunassa ison mainosjulisteen. Kyseiseen liiketilaan avataan 1.6 Eat&Joy-maatilatori. Tori on järjestetty aiemminkin, ja tilasta saa ostaa yli sadan tuottajan tuotteita ainakin syksyyn saakka. Tarjolla on prosessoimatonta ruokaa ja jopa oluita. (Löysin muuten hupaisan uutisen, jossa torin tuottaja Aki Arjola oli käynyt tutustumassa Valkoisessa talossa Michelle Obaman luomupuutarhaan ja päässyt juttelemaan itse Barack-herran sekä senhetkisen vieraansa, Pakistanin presidentin kanssa.)

Aion itse käydä tarkistamassa tarjonnan mahdollisimman pian – kokeiluni ruoan tilaamisesta päättyi nimittäin hieman surkuhupaisasti, enkä ole vielä onnistunut saamaan ruokaa kotiin asti. Testasin Labby-nimistä paikkaa, ja vaikka sähköpostiin tulikin tilausvahvistus, itse ruokaa ei koskaan kuulunut – nyt on mennyt jo ainakin kaksi kuukautta tilauksesta joten en edes oleta mitään enää tapahtuvan. Tiedustelin sähköpostitse, minne ruoka oli jäänyt, mutta siihen ei kuulunut koskaan vastausta, ja puhelimeen ei vastattu (vai olisiko ollut toistuvasti varattu). Jätin asian sikseen, koska olin valinnut ruoanmaksun toimituksen yhteydessä eli ainakaan omista pennosistani ei jäänyt mitään kiinni. Seuraavalla kerralla pitää koettaa jotain muuta.

EU lisää pankkivalvontaa

EU pyrkii suitsimaan pankkeja uudella finanssivalvontajärjestelmällä. Esitys kuulostaa kyllä kovin byrokraattiselta: monta uutta valvontaelintä ja virastoa, joilla ei kuitenkaan ole muuta kuin arvovaltaa. Makrotason riskejä, esimerkkinä asuntolainakuplat, valvoisi niinsanottu riskineuvosto. Isoja Euroopassa toimivia pankkeja ja muita finanssilaitoksia taas valvoisi Euroopan finanssivalvojien järjestelmä. Tämä uusi järjestelmä tarvitsee kolme uutta virastoa: EU:n pankkivalvontavirasto, EU:n vakuutus- ja eläkevalvontavirasto sekä EU:n arvopaperivalvontavirasto. Lisäksi jokaista ylikansallista pankkia valvoo vielä oma valvontakollegionsa.

Valvontajärjestelmässä siis riittää ainakin virastoja. Valitettavasti suurimmat valvonnan ongelmat eivät välttämättä tuolla ratkea. USA:n pankkikriisissä ongelmana oli, että valvontajärjestelmältä oli viety liki kaikki valtaoikeudet, mitä EU:n vastaavilla ei myöskään tule olemaan. USA:n valvonta oli myös hajautettu eri tahoille, joiden väliset vastuut olivat epäselviä. Loppujen lopuksi myös väki oli niin vähissä, että valvonta käytännössä jätettiin herrasmiessopimuksella pankkien itsensä vastuulle. Melkoisia gentlemanneja.

Joka tapauksessa on hyvä, että jotain yritystä EU:n taholtakin tehdään. Kansallinen valvonta ei kerta kaikkiaan riitä kun suurin osa valvottavista ja vähintään valvottavien käymistä kaupoista kulkee rajojen yli. Toisaalta jos EU:lla ei ole minkäänlaista valtaa asettaa rajoja – esim. johdannaiskaupan säätelystä on ollut nyt puhetta, ja se voisi EU:n tasollakin onnistua – täytyy pitää kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että asianosaiset oikeasti kuuntelevat mitä vallattomat virastot sanovat. Toisaalta valvontajärjestelmän yksityiskohdat eivät ole vielä lähellekään selviä: vielä on siis muutenkin liian aikaista arvata, miten hyvä järjestelmä tästä saadaan.

Kalassa tiskillä

Kirjoitin hyvä tovi sitten kalakantojen tilasta ja siitä, mitä ongelmia kalastus on aiheuttanut kalakannoille. Pari viikkoa sitten julkistettu uusi versio WWF:n kalaoppaasta kertoo selkokielellä, mitä kaloja kannattaa suosia ostoksissa ja mitä välttää. Kiitettävästi julkisuutta saanut opas luokittelee kalat kolmeen kastiin: vihreää valoa näytetään kestävästi pyydetyille kaloille, joihin ei ole kertynyt suurta määrää ympäristömyrkkyjä, keltaista tulee välttää ja punaiset lajit ovat niin uhanalaisia, että ne on syytä jättää tiskiin. Opas löytyy WWF:n ruokaopassivulta.

Opas tuli mieleeni, kun selailin tuoreinta Pirkka-lehteä. K-kaupat ovat ottaneet ilahduttavan aktiivisen roolin kalatiskeillään (he selvästi osaavat haistella kuluttajien mielialoja, ja hyvä niin) ja kertoivat pyrkivänsä edistämään oppaassa mainittuja vihreän valon kaloja valikoimissaan. Kauempaa tulevalle kalalle he käyttävät brittiläisen Marine Conservation Societyn fishonline.org-sivuja, joilla on samantapainen kattava kalaopas. Ko. oppaassa kalat on jaoteltu luokkiin 1-5, joista 1 on fiksuin valinta. Ruokakesko kertoo suosivansa hankinnassa luokkien 1 ja 2 kaloja. Ohjenuorat ovat peräisin viime vuoden lopulla tehdystä kala- ja äyriäislinjauksesta, jota tullaan päivittämään vuosittain. Linjaus on osa ns. K-ympäristökauppakonseptia, jonka muista osista toivon kuulevani lisää. (Linjaus on tosin käytössä vasta  keskitetyissä hankinnoissa, ja kauppojen omissa hankinnoissa se otetaan huomioon viimeistään ensi vuonna.)

Olisi mielenkiintoista tietää, miten muut ketjut ovat asiansa järjestäneet – epäilen, että Suomen muutamien ketjujen hallussa olevalla pelikentällä kaikki joutuvat väkisinkin peliin mukaan. Liekö kellään taskussa viimeisintä Yhteishyvää, jos siinä vaikka mainittaisiin S-ryhmän tuoreista linjauksista?

Kalastusteeman yhteydessä on pakko mainita, että Islanti valmistautuu EU-jäsenyysneuvotteluihin. Suurimmaksi pullonkaulaksi saattaa muodostua maan kalastus: maan tärkein elinkeino pitää tällä hetkellä pinnalla liki koko maata, kun kalan vienti on nopeassa tahdissa noussut takaisin maan tärkeimmäksi elinkeinoksi pankkisektorin ja sisäisen kulutuksen romahdettua. Olen myös ymmärtänyt, että Islannilla kalastus on järkevästi säädeltyä, ja he eivät mielellään päästäisi EU:n muita maita kalavesilleen (EU:ssa kun sen kestävyyden kanssa on välillä vähän niin ja näin. Toki islantilaisten pääasiallinen pelko lienee kotimaisen kalastuksen romahdus kilpailun edessä). He toivovat jotain erityisjärjestelyä kalastuksensa osalta, mutta todennäköisesti tiedossa on korkeintaan pitkä siirtymäaika. Toivottavasti EU:n kala-asiat saadaan parempaan kuosiin sillä välin.

Säkillä valoa maatalouteen

Viljelijät ovat barrikadeilla Brysselissä. Maidon hinta on halvennut viime aikoina lukemiin, jossa tilalliselle maksetaan alle tuottajahintaa. Tilalliset vaativat lisää tukia, jotta selviäisivät arjesta. Alustavasti komissiossa on jo luvattu mm. koulumaitotuen lisäämistä kysynnän kasvattamiseksi, tukiostoja sekä vientituen lisäämistä.

Syy maidon hinnan laskuun on ylituotanto. Tähän asti ylituotantoa on pyritty hillitsemään kiintiöillä. Tilannetta pahentaa se, että Brysselissä meneillään olevassa maatalousministerien kokouksessa keskustellaan nykyisten kiintiöiden purkamisesta – siitä siis viljelijöidenkin mielenilmauksen ajoitus.

Kaikesta keskustelusta ja ehdotetuista tulee mieleen väkisinkin kliseiset kuvat hölmöläisistä kantamassa säkillä valoa tupaan ja jatkamassa peittoa jalkopäästä otetulla tilkulla. Jos maidontuottajien saaman alhaisen hinnan perimmäinen ongelma on ylituotanto, miksi ihmeessä meidän pitäisi edelleen tukea tätä ylituotantoa? Pahinta on, että ongelma vain vyörytetään eteenpäin muiden maiden niskaan – mitäpä sillä on väliä, jos jossain kaukana poissa jonkun maan maitotalous romahtaa, kun EU:sta viedään halpaa maitoa veronmaksajien rahoilla. On tietysti hyvä, että ylituotantoa on pyritty suitsimaan edes jotenkin, tässä tapauksessa kiintiöillä. Mutta maatalous on niitä harvoja aloja tätä nykyä, joilla on varaa olla välittämättä siitä, että tuotanto ja kysyntä eivät kohtaa. Parhaillaan rakennusliikkeitä menee konkurssiin harva se päivä, mutta lehtijuttuun haastatellun pariskunnan uhkausta tilanpidon lopettamisesta pidetään kansallisena katastrofina.

Tietenkään maailma ei ole näin yksinkertainen. Olen itse erittäin vahvasti sitä mieltä, että kussakin maassa tulee olla (luonnonvarojen sallimissa puitteissa) omaa ruoantuotantoa. Hiukan näistä olosuhteista, yhteiskunnan teollistumisasteesta ja jostain muusta sitten riippuu, tuleeko ruokaa vientiin asti vai jäädäänkö osin tuonnin varaan. Juuri tästä syystä ehkä maataloussektori pystyy pitämään päättäjiä niin vahvasti otteessaan – tiettyyn rajaan asti kun se lopulta on erityinen ala.

Tiettyyn rajaan asti. Totta kai on yksilötasolla kamalaa, jos joutuu lopettamaan mahdollisesti jo monessa polvessa harjoitetun ammatin. Käytännössä kuitenkin kaikki ampuvat toisiaan jalkaan, jos tuotannon määrä ei laske järkevälle tasolle. Voisi myös kysyä, olisiko niin kamalaa siirtyä jollekin muulle maatalouden sektorille – tässä asiassa valtion tai liittovaltion väliintulo vaikkapa siirtymäajan tukena voisi olla järkevääkin, ja se voisi toimia kiintiöiden kanssa tai jopa kiintiöiden asteittaisen poiston osana.

Lisäkomplikaatio syntyy siitä, miten ruoka on hinnoiteltu. Ruoka on (ainakin länsimaissa) järjettömän halpaa. Hintamyyttiä ylläpidetään kaikenkarvaisilla hintakorivertailuilla, joissa parhaana pidetään halvimmalla myyvää ketjua. En halua vähätellä laman myötä lisääntyneitä ruokajonoja ja köyhien asemaa. Kuitenkaan alle tuotantokustannusten myyty ruoka ei ole millään tapaa järkevää, ja sen tuotannon maksaa myös köyhä verotuloistaan. Huonompiosaisista tulee totta kai huolehtia, mutta ruoan hinnan polkeminen köyhyyskorttiin vedoten on tekosyy, jonka taustalla on muita intressejä. EU:ssakin maitomarkkinoilla jyrää muutama iso jälleenmyyjäketju, joilla on isoina ostajina valta määrätä hinnat. Suomen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttila tekikin hyvän huomion siitä, että joku vetää tässä välistä: tuottajahinnat ovat tippuneet tippumistaan, mutta kuluttajalla ei ole asiasta harmaansinistä aavistusta. Surullisinta tässä asiassa on se, että maanviljelijöiden tarvitessa yhä enemmän tukia kompensoimaan pudonneita tuottajahintoja veronmaksaja käytännössä subventoi isojen ruokaketjujen voittoja.

Maatalous on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten markkinoiden kysynnän ja tarjonnan laki ei aina toimi. Kauniiden talousteorioiden mukaan kun tuotteen hinnan noustessa sen tarjoajien määrä kasvaa ja hinnan laskiessa tuottajien määrä laskee (kulutuksen seuraillessa kääntäen), kunnes saavutetaan niin sanottu tasapainopiste jossa kaikki ovat tyytyväisiä. Talousteoria voisi ehkä päteä ns. tuottajien torilla, jossa välikäsiä ei ole. Maatalouden tilanteessa soppaan on kuitenkin heitetty liki monopoliasemassa olevat ostajaketjut, joilla on valta käytännössä määrätä tuotteen hinnaksi mielivaltainen summa, ja toisaalta tuetut maanviljelijät, jotka katsovat luovuttamattomaksi oikeudekseen tuottaa liikaa. Toisaalta maataloudessakaan tilan aloittaminen ja lopettaminen ei ole helppoa, ja niinpä tyypillisin reagointi hinnan laskuun on täysin päinvastainen kuin teoriat kuvittelevat: tehostaa tuotantoa niin, että saa tuotettua enemmän. Näin tuotanto ennestään kasvaa, hinnat laskevat, ja syöksykierre on valmis.

Yhtälö ei ole helppo. Suurten ketjujen polkuhinnoittelua pitäisi pystyä jotenkin suitsimaan. Ylituotantoa ei tulisi tukea, vaan ohjata tuottajia toisten tuotteiden tai ammattien pariin. Uudessa-Seelannissa on onnistuttu jopa poistamaan kaikki maataloustuet tuhoamatta maataloutta. Se kuulostaa huomattavan radikaalilta, mutta kenties voisi joskus vielä onnistua. Toisaalta tukien avulla voisi myös ohjata maataloutta haluttuun suuntaan. Olen ennenkin mouhunnut siitä, kuinka USA:ssa maatalouspolitiikka tukee halpoja burgereita kunnon ruoan ja vaikkapa vihannesten kustannuksella. Mikäli viljelijät joutuvat liian ahtaalle tehokkuusajattelussa, seurauksena on taas kerran heikompilaatuista ruokaa: antibioottilihaa, valtavia lihatuotantolaitoksia, monokulttuurisia ylilannoitettuja peltoja ja niin edelleen. Tehokkuus on joskus hyvästä, mutta kaikella on rajansa.

Avoimuutta europarlamentissa

Peräänkuulutin aiemmin parempaa uutisointia ja keskustelua EU:n päätöksistä. Sitä odotellessa osuin vahingossa Euroopan parlamentin kotisivuille (jos ihan tarkkoja ollaan, koettaessani googletella edelliseen postaukseen liittynyttä klooripuhdistetun kanan tuontikieltouutista osuin kokonaiseen suomeksi käännettyyn keskustelupöytäkirjaan aiheen käsittelystä). Sivujen käytettävyys ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta tuolla tosiaan on tietoa parlamentin päivittäisestä työskentelystä, pressisivusto, parlamentin kootut kokousmuistiinpanot ja pöytäkirjat kaikilla EU:n kielillä ja ilmeisesti aika paljon kaikkea muutakin.

Klikkaa siis europarlamentin suomenkielisille sivuille ja käy ihmettelemässä.

Tämän ohjelman haluaisin nähdä

Aina toisinaan TV:stä tulee parempaa ohjelmaa kuin uskoisikaan. Keräilin tähän ohjelmia, joita olen toisinaan seurannut tai aion katsella. Osa niistä on tullut jo hyvän tovin, toisista vasta jakso tai pari. (Tässä vaiheessa minun on pakko mainostaa TV-kaistaa. Suosittelen lämpimästi, katson tätä nykyä hyvin vähän ohjelmia livenä. Ongelma etenkin lapsiperheessä kun on, että silloin kun teeveetä ehtisi tai haluaisi katsoa, mitään hyvää ei koskaan tule. TV-kaista nauhoittaa kaiken ilmaiskanavilta kahdeksi viikoksi, ja ohjelmat voi käydä katsomassa – tai tallentamassa omalle koneelle – netissä.)

Miten elämme vuonna 2020 Yle Teemalla torstaisin kahdeksalta. Asiaa biopolttoaineista, ekorakentamisesta, uusista muovinvalmistustavoista käyttäen vaikkapa ravunkuoria, lihantuotannosta laboratoriosta ja kaikennäköisistä muista villeistä visioista. Parhaillaan katson ensimmäistä osaa jonka teema on energia. Ohjelmassa pohditaan mm. uusia energiantuotantovaihtoehtoja ja pientuottamisen mahdollisuuksia.

Upeat ekokodit. Subilla lauantaisin 16.30. Olen toisinaan seurannut tätä sarjaa hyvänä ajantappona, ja se osaakin mainiosti yhdistää kaksi hauskaa asiaa: arkkitehtuurin ja sisustuksen sekä ekologiset valinnat. Osa ratkaisuista on aidosti yllättäviä, hienoja ja erilaisia: vaikkapa erilaiset ohikulkevan joen virtaavaan veteen perustuvat jäähdytysmenetelmät, vihreät katot tai yllättävät rakennus- ja kierrätysmateriaalit. Paino on kuitenkin sanalla upeat, mikä tarkoittaa että joka ikinen lukaali on vähintään parisataa neliötä ja edelläkävijäratkaisuistaan huolimatta ei välttämättä kokonaisuutena niin ekologinen. Se, että näissä kodeissa kuitenkin testataan tulevaisuuden tekniikkaa ja ajatuksia tekee jo sarjasta katsomisen arvoisen. Itse kodit ovat usein myös arkkitehtonisesti katsomisen arvoisia. Bonuksena mainittakoon, että riippumatta siitä kuinka moderni, valtava ja kallis koti onkaan kyseessä, joka ikinen talonomistaja muistaa jossain vaiheessa viedä katsojan pytyn ääreen ja mainostaa isoa ja pientä huuhtelua. Näin pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki pöntöt ovat jo tuossa kuosissa, hehkutus tuntuu hupaisalta. Toisaalta USA:ssa, jonne kodit taitavat pääosin sijoittua, tässä(kin) asiassa ollaan jäljessä: suosikkimalli on edelleen ”tarjotin”, joka nielee moninkertaisesti vettä ja jättää jätökset vielä ihailtavaksi ennen huuhtelua.

Tästä tulikin mieleeni Paska juttu Ykkösellä maanantaisin kahdeksalta: sekin vaikutti viihdyttävältä ja hieman kieli poskessa tehdyltä. Odotan tosin, että sarja paranee myöhemmissä jaksoissa kun päästään historiasta asiaan. Toisaalta historiatriviakin oli mielenkiintoista. Ekassa jaksossa muistutettiin, että jätehuolto oli hakusessa Suomessakin vielä 70- ja 80-luvuilla ja sitä ennen taas ihmisjätökset oltiin osattu hyödyntää siellä missä niitä tarvittiin. Helsingistä jätteet kuskattiin kärryillä lähiseudun pelloille ja vesiklosetit sallittiin vasta vuosisadan vaihteessa.

Kauppaa maailmalla

En ole viime aikoina juuri kirjoittanut taloudesta. Pääasiallinen syy siihen taitaa olla, että talouden osalta pääasiallinen lukemiseni on edelleen Principles of Economics – paksu kirja on osoittautunut vähän hankalaksi lukea, kun kokonsa puolesta sitä ei ikinä saa mukaan lenkeille tai matkoille – ja talouden perusasioista ei aina irtoa kovin ihmeellisiä tarinoita.

Olen juuri lukenut loppuun kansainvälistä kauppaa koskevat luvut. Niissä on lyhyesti käyty läpi ja selitetty graafein ja yksinkertaisin esimerkein niin kaupan vaikutukset talouteen kuin erilaisten tariffien, rajoitusten ja verojen vaikutuksen kaupan määrään. Nämä asiat voisi tiivistää seuraavasti: kaupankäynti lisää aina yleistä hyvinvointia ns. ylijäämän käsitteen kautta. Ylijäämä on erotus siitä, mitä ostaja olisi valmis tuotteesta maksamaan ja mitä hän siitä joutuu maksamaan, ja toisaalta kääntäen millä hinnalla myyjä olisi valmis myymään ja minkä hinnan hän tuotteestaan lopulta saa. Ajatuksena on, että mitä suurempi talouden ylijäämä, sen parempi taloudelle ja sitä myöten kaikille. Kaupan kansainvälistyminen tai erilaiset tariffit ja verot muuttavat ylijäämää usein jomman kumman osapuolen eduksi ja aiheuttavat hävikkiä (deadweight loss), mutta niin kauan kuin kokonaisylijäämä kasvaa, voidaan katsoa muutosten olleen eduksi.

Ylijäämän käsite selvenee ehkä parhaiten ajattelemalla elämisen peruskustannuksia. Koska ruoka ja jonkinnäköinen suoja ovat oikeastaan kaikki mitä ihminen selvitäkseen tarvitsee, kaikki mitä palkasta jää ruoan ja asumiskustannusten jälkeen käteen on tätä ”peruskustannusten ylijäämää”. Kyseinen ylijäämä puolestaan koituu kansantalouden hyväksi palatessaan kiertoon jonkin vähemmän elintärkeän hyödykkeen muodossa. Mitä enemmän peruskustannusten jälkeen jää tuhlattavaa, sen vauraammaksi voidaan valtio ja kansalaiset katsoa. (Se, mikä määrä ylijäämää on lopulta hyödyksi ja tarpeen, ei kuulu tähän keskusteluun.)

Talousteorian mukaisesti kansainvälinen kauppa on aina hyödyllistä kaikille osapuolille, ja vapaa kauppa eli rajoittamaton kauppa on kaikkein hyödyllisin. Tätä perustellaan mm. suhteellisen edun (comparative advantage) käsitteellä: jos oletetaan kaksi osapuolta, joilla on vain kahta tuotetta, viljaa ja villaa, ja toinen näistä tuottaa molempia tehokkaammin (eli halvemmalla), heikommalla osapuolella voi silti olla suhteellinen etu: vaikka tehokkaampi periaatteessa pystyisi tuottamaan halvemmalla kaikkea, osapuolten kokonaistuotanto kasvaa tuotantoa jakamalla ja tuotteita vaihtamalla. Tehokkaampi osapuoli keskittyy siihen, missä on kaikkein tehokkain ja heikompi puolestaan tuottaa omaa erityisaluettaan. (Jätän graafit väliin, mutta teoria pitää kyllä pienestä epäintuitiivisuudestaan huolimatta kutinsa.)

Näiden teorioiden lukeminen palautti mieleeni Meksikon maissinviljelyn, josta taannoin kirjoitin. Meksikossa halpa, tuettu tuontimaissi oli syrjäyttänyt jo lähes kokonaan kotimaisen tuotannon, aiheuttaen lukemattomien maanviljelijöiden elannon loppumisen. Kirjoitin, että nimenomaan tukiaiset vääristivät kilpailua ja aiheuttivat markkinoiden vääristymän.

Taloustieteen periaatteen mukaisesti tukiaisetkaan eivät kuitenkaan ole ongelma, paitsi ehkä valtiolle joka niitä tarjoaa ja veronmaksajille jotka ne lopulta maksavat. Ajatuksena on, että mikäli maa saa jotain hyödykettä halvemmalla muualta, kyseiselle maalle ei ole väliä onko halpa hinta suhteellisen edun vai tukiaisten aikaansaamaa. Talousteorian oppien mukaisesti hyödykkeen maahantuoja voi vain nauttia saamastaan halvasta tuotteesta ja keskittyä vuorostaan johonkin muuhun, jossa sillä on suhteellinen etu.

Mikä on siis Meksikon kokonaistilanne? Onko se päässyt hyötymään jonkin tuottamansa asian suhteellisesta edusta, ja onko maan kokonaisvarallisuus lisääntynyt? Kun koetin taannoin lueskella Meksikosta ja vapaakaupan vaikutuksista ohjelman innoittamana, löysin mainintoja siitä, että Meksikon teollisuus on vapaakauppasopimuksen ansiosta kasvanut. Meksikossa teollisuustuotannon hinta on vielä halpa alhaisten palkkojen ansiosta. Käytännössä maaseutuköyhälistö on siis saanut ainakin osittain uutta työtä kaupungeissa kasvavan teollisuuden parissa. Valitettavasti en löytänyt tarkempaa tietoa, joten on vaikea sanoa kokonaistilanteesta mitään. Ainakaan vielä maaseutuköyhälistö ei ole päässyt nauttimaan viennin hedelmistä, ja ymmärtääkseni NAFTA-sopimuksen jälkeen Meksiko on ollut jatkuvasti hyödykkeiden tuoja, ei viejä.

On muitakin kysymyksiä, jotka tulee ottaa huomioon etenkin maataloudesta puhuttaessa, mutta joihin talousteoria ei sellaisenaan puutu. Ensimmäisenä tulee mieleen: kuinka alas maan maataloussektori voidaan ajaa niin että sitä voidaan silti pitää hyvänä tilanteena? Toinen kuuma peruna on biodiversiteetin ja alkuperäislajikkeiden säilyminen. Mikä on hinta vaikkapa Meksikon kotoperäisten ilmastoon soveltuneiden viljalajikkeiden selviämiselle? Ja kuinka käy maaseutuväestön ravitsemustilanteelle, kun maissin seassa normaalisti kasvaneet, hyötykäyttöön päätyneet ravintorikkaat ”rikkakasvit” poistuvat ruokavaliosta? Talousteorioissa on se ongelma (minkä lukemani Mankiwin kirjakin myöntää) että ne ovat yksinkertaistettuja malleja todellisuudesta, ja on paljon asioita joita ne eivät ota huomioon. Markkinat eivät aina tuota parhainta mahdollista lopputulosta.

Talousteorian mukaan tuet vääristävät kilpailua, joten ne ovat pääosin pahasta. Olen alkanut itsekin käydä hieman skeptiseksi maataloustukia kohtaan juuri siksi, että ne vääristävät kauppaa (ja vaikkapa länsimaissa liki kaikki tukevat maataloustuotantoaan, mikä tekee tuista nollasummapeliä länsimaiden kesken ja estää kehitysmaita pääsemästä markkinoille). Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisella maalla on syytä olla omaa maataloustuotantoa jos minkäänlaista mahdollisuutta kasvatukseen on. Vaikka uusiseelantilaisen lampaan hiilidioksidipäästöistä vain murto-osa tulisikin kuljetuksesta (Tiede-lehden taannoinen artikkeli), myös kotomaassa tulee olla mahdollisuus ruokaan jonka alkuperä ja kasvatusmenetelmät ovat tiedossa, jota ei tarvitse rahdata kaukaa ja jota on saatavilla mahdollisten kriisien aikaan. (Tukiaisia selvittäisin kyllä mielelläni lisää. Suomessahan niitä tarvitaan jo siksi, että viljelijöille maksetaan aivan liian vähän – ruoan hinta on Suomessakin liian halpa. Eräällä tuntemallani tilalla siirryttiin lopulta vihannesten suoramyyntiin torilla, koska se oli ainoa tapa saada niistä järkevää hintaa.)

Toisaalta tuontitavaralle pitää myös voida laittaa stoppi jos on epäilystä vaikkapa tuotteen laadusta tai turvallisuudesta. Ei ole protektionismia esimerkiksi kieltää klooripuhdistetun kanan tuonti EU:n alueelle, kun on vahvaa näyttöä siitä, että kanat, joiden kasvatuksessa keskitytään tuotantoketjun alkupään puhtauteen ja hygieenisyyteen ovat terveellisempiä ja puhtaampia kuin jälkikäteen myrkytetty liha. Vapaa kauppa ei saa tarkoittaa, että tulee hyväksyä minkä tahansa tuotteen tuonti.