Raaka-aineista

Päätin viime viikolla testata, onko Hesarin uudesta Teema-sarjasta mihinkään. Ostin kaksi numeroa, aiheiltaan Kapitalismi ja Itämeri. Täytyy myöntää että etenkin kapitalismi-osuuden suhteen olin melko skeptinen, ja se ei muutaman jutun jälkeen vaikutakaan erityisen konkreettiselta vaan sisältää enemmänkin  pohdiskelua siitä, mihin tässä ollaan menossa. Jos talouskriisiä on uutisista seurannut, mitään hirveän uutta lehdestä ei saa irti, joskin se on ihan mukavaa viihdykettä. Itämeri-osuuteen en ole vielä tutustunut, mutta tiedän aiheesta sen verran vähemmän että odotukset ovat suuremmat.

Kapitalismi-lehdessä on mm. koottu aikajanaksi kapitalistisen yhteiskunnan syntyä ja joitain kiinnostavia tilastoja. Näihin tilastoihin kiinnitin huomiota. Mainitsin aiemmassa jutussa maatalouden lannoitteista, että suurin osa keinolannoitteiden raaka-aineista louhitaan maaperästä tai jalostetaan maakaasusta. Näin ollen ne ovat rajallisia luonnonvaroja jotka ennen pitkää loppuvat. Taulukossa oli annettu odotusarvoja sille, kuinka pitkäksi aikaa kutakin raaka-ainetta riittää nykyisellä tahdilla. Lannoitteisiin ja rehuun käytetty fosfori esim. loppuu nykytietämyksen mukaan 345 vuoden päästä.

Kolme ja puoli sataa vuotta kuulostaa isolta määrältä. Ei siis hätää? Raflaavampia olivatkin muutamat muut aineet. LCD-näyttöjen suosio lienee aiheuttanut sen, että niiden raaka-aineena käytetty indium loppuu 13 vuodessa. Olin kuvitellut hopeaa olevan maaperässä vielä vaikka kuinka, mutta tuon taulukon mukaan sitä riittää enää 29 vuodeksi. Kultaa sentään nykytahdilla saa vielä 45 vuoden päästä. Kaikkiaan taulukossa mainituista 15 alkuaineesta 10 loppuu sadan vuoden kuluessa.

Kun koetin googletella jotain internet-lähdettä raaka-aineiden riittävyydestä, osuin mm. 2007 julkaistuun Tekniikka&Talouden artikkeliin, jossa puhuttiin ehtyvistä raaka-ainevaroista. Juhtun pohjalla oli Marianne Heroldin väitöskirja, jossa hän tutki elektroniikan kierrätystä. Jos aiheesta jotain positiivista etsi, niin osa tietokonevalmistajista jo uudelleenkäyttää vanhat koneensa raaka-aineena. Tonnissa elektroniikkaromua on jo enemmän kultaa kuin 17 tonnissa malmia.

Kenties jo lähitulevaisuudessa kaatopaikoista tulee kultaakin arvokkaampia raaka-ainelähteitä?

Eurooppalaisilla eväillä

Eurovaaleista on puhuttu jo hyvä tovi, ja teemana on ollut etenkin vähäinen äänestysaktiivisuus ja toisaalta europarlamentin valta. Noin puolet Suomessakin hyväksyttävistä laeista tulee jo EU:n kautta. Esimerkiksi Hesarin Kuukausiliite ja Suomen kuvalehti ovat raportoineet ansiokkaasti parlamentaarikkojen vallasta ja nostaneet esille asioita, joissa välillä Suomessa hyvinkin tuntemattomat parlamentaarikot ovat voineet vaikuttaa suuresti. Toisinaan kyse on hyvinkin pienistä viilauksista säädöksiin, jotta Suomen johonkin erikoisoloon soveltuvat asiat eivät jää huomioitta, toisinaan taas koko Euroopan laajuisesta asiasta.

Äänestäkää siis, ihmiset. Tiedän että valinta on vaikeaa – itselläni on mielessä liikaakin hyviä ehdokkaita. Kannattaa muistaa, että puoluekanta ei vielä nykyisellään parlamentissa sido, eli vaikka äänestäisitkin puoluetta, ehdokkaan omista mielipiteistä on syytä ottaa selkoa.

Erääksi syyksi EU:n ja EU-vaalien vähäiseen kiinnostavuuteen on laskettu mediahuomion vähäisyys. Ei sillä, etteikö uutisiakin olisi, mutta kenties niistä ja niiden vaikutuksista ei uutisoida riittävän kansantajuisesti. Direktiivin X läpirunnomisesta tiedottamista kiinnostavampaa on, miten se vaikuttaa, oli se sitten jokapäiväiseen elämään tai EU:n yhteiseen tulevaisuuteen. Tästä tulikin mieleeni, että olisi kiva löytää hieman eurooppalaispainotteisempia asialehtiä: ehkä kyse on vain vääristyneistä arkimedian valinnoista, kun tuntuu että suurin osa suosikkitiedonlähteistäni keskittyy amerikkalaiseen todellisuuteen. USA:n gridiparannushanke on toki kiinnostava, mutta olisi kiva vaikkapa tietää, missä jamassa EU:n sähköverkot ovat. Missä on Scientific European? Minkä lehden olen missanut?

Autoton lähiö?

Autottomasta keskustasta puhutaan aika ajoin, ja keskustelu yltyy usein suukovuksi jossa järjellä ei enää ole sijaa. New York Timesin tuoreessa artikkelissa keskitytään kuitenkin toisenlaiseen vinkkeliin: autottomaan lähiöön. Konsepti on erinomainen, etenkin kun 12% kaikista Euroopan kasvihuonepäästöistä syntyy yksityisautoilusta (USA:ssa pahimmilla alueilla lukema on kuulemma 50%).

Lähiöt ovat perinteisesti olleet autokansan ihmemaita. Suomessa osassa näitä paikkoja on vielä ollut (lähinnä pääkaupunkiseudulla) järkeviä kulkuyhteyksiä: siinä vaiheessa kun aletaan siirtyä ulommas, Espooseen ja Vantaalle päin, auto on käynyt aivan radanvierusta lukuunottamatta yhä välttämättömämmäksi. Toki asiat ovat olleet täällä paremmin kuin USA:n lähiöhelveteissä, missä monien katujen varsilla ei ole ollut edes jalankulkuteitä. (Tämäkään ei koske kaikkea USA:ta. Ainakin Washingtonin lähiöissä asiat ovat olleet vähän ruusuisemmin. Lisäksi muutamat yksittäiset ratkaisut kuten metron liityntäparkit ja useamman matkustajan autoille varatut kaistat ovat hyviä, vaikkeivät vielä maailmaa pelastakaan.) Toisaalta Suomessakin ollaan oltu kaukana vaikkapa Keski-Euroopan, etenkin Saksan ratkaisuista. Tiheämmällä väestökeskittymällä ja toisaalta vanhoilla, pienillä ja valmiiksi tiheillä kaupunkikeskuksilla on ollut helpompaa kehittää tällaista irrallisten keskustojen rakennetta. Mieleen tulee Karlsrühen lähellä, parinkymmenen minuutin ratikkamatkan päässä sijaitseva Ettlingen:  yli tuhat vuotta vanha kylä kauniine kivikeskustoineen (joka ei liene ehkä ihan niin iäkäs) on ollut helppo säilyttää kompaktina ja pienen keskustan liikkeissä on riittävästi imua. Aivan keskustan vieressä menee moderni, nopea raitiolinja suoraan Karlsrühen keskustaan. Tämänkaltainen järjestely ei ole Saksassa mitenkään harvinainen.

Ei siis ole yllättävää, että artikkelinkin esimerkkikaupunki Vauban löytyy Saksasta. Toisaalta näin äärimmäisiä ihmeitä ei sielläkään vielä löydy montaa. Freiburgin lähellä oleva Vauban on kehitetty alunperinkin autottomaksi niin, että keskustan kaikki kadut ovat kävelykatuja. Freiburgiin menee tiheillä vuoroilla nopea juna aivan keskustasta. Kaupunki on kapeahko, niin että kaikista asunnoista on lyhyt matka asemalle ja kaupat on siroteltu keskukseen. Niille, jotka haluavat käyttää autoa, on tarjolla kyllä parkkipaikkoja: vaivaiseen 40 000 euron hintaan saa ostaa paikan kaupungin laitamilta. Keskustaan sillä ei ole asiaa. Toisaalta kaupunki myös vuokraa autoja asukkaille – erittäin fiksu konsepti. Monet ihmiset Suomessakin pärjäisivät ilman omaa autoa, ja omana haaveenanikin on jossain vaiheessa luopua omasta autosta ja liittyä vaikkapa City Car Clubiin. Nykyisinkin käytämme autoa lähinnä pitkillä matkoilla: olisi mukava valita useammin juna, mutta siihen ei keskiluokkaisella perheellä ole kovin usein varaa. Helsinki-Jyväskylä -välikin tulee kahdelle hengelle yli kaksi kertaa kalliimmaksi kuin oman auton käyttö.

Espoon kehittämisestä puhuttaessa on toistuvasti tuotu esiin, että asutus pitäisi pyrkiä keskittämään ”minikeskuksiin”, joissa esim. radanvarren asemilla olisi tiheää asutusta korkeintaan kilometrin päässä asemasta. Espoossakaan ei ole järkevää lähteä kehittämään yhtä keskusta – yrityksestä on seurannut vain yleinen vitsi nimeltään Espoon keskus – kun henkinen keskusta löytyy Helsingistä. Leppävaara ei ole ollenkaan hullumpi esimerkki siitä, miten radanvarsiasutus toimii: viimeisen kymmenen vuoden sisään pellolle radan viereen on noussut uusia, mukavia kerrostaloja suhteellisen pienelle alalle ja toisella puolella rataa vanhat talot muodostavat yhtä tiheän keskittymän. Tuomarilaan on tehty ja vielä valmistumassa iso keskittymä hyvin äänieristettyjä kerrostaloja aivan radan viereen. Artikkelissa puhuttiin myös siitä, että palveluja tulisi tuoda lähelle näitä asutuskeskuksia ja vähentää isoja ostoskeskuksia joihin on pakko matkata autolla. Iso ostoskeskuskaan ei kuitenkaan ole huono asia, jos se on tällaisen paikan sydämessä, kuten Leppävaaran Sello.

Muutos palveluyhteiskunnaksi ja kuluttamisen loppu

Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittamana on ilmestynyt Tammen Pystykorvasarjassa pamfletti, jota olin jo hieman odottanutkin. Kyseinen lehtinen, Olimme kuluttajia, keskittyy kulutuskriittisyyteen ja tarjoaa neljä vaihtoehtoista skenaariota sille, missä jamassa maailmamme on viidentoista vuoden kuluttua. Itse skenaariot on tehty neljän eri työryhmän kanssa, jotka pohtivat klassisen nelikentän tarjoamia vaihtoehtoja, akseleina globaali tai paikallinen sääntely ja yhteisöllisyyden tai yksilökeskeisyyden korostuminen.

Kiinnostavin huomio kirjasessa on monesti muuallakin esiin nostettu ajatus siitä, että kulutus siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme tulee loppumaan. Kirjan aikajänne, 15 vuotta, tuntuu melko radikaalien skenaarioiden osalta hieman lyhyeltä, mutta suunta on varmasti oikea. Ajatuksena on, että luonnonvarojen huvetessa, väestön lisääntyessä ja mahdollisen sääntelyn – vaikkapa energiaverotuksen – lisääntyessä tavarat alkavat jälleen maksaa enemmän suhteessa tuloihin ja nykyisenkaltaiseen kertakäyttö- ja kulutuskulttuuriin ei ole paluuta. Tämän jälkeen riippuu globaalin sääntelyn ja yhteisöllisyyden toteutumisesta, miten tässä huvenneiden resurssien skenaariossa toimitaan. Pahimmassa tapauksessa – järkeviä kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan ja ihmiset eivät lyhyen alkuinnostuksen jälkeen kiinnostu vastuullisesta toiminnasta – nykyinen meno jatkuu niin pitkään kuin mahdollista mutta aina vähäisemmillä resursseilla ja pienemmillä kierroksilla. Ehkä utopistisimman kuuloisessa skenaariossa (edelleen nelikentän ”ei globaalia sääntelyä”-kohdassa mutta yhteisöllisyyden sarakkeessa) kansainväliset instanssit ovat hajonneet ja elämä muuttunut hyvin paikalliseksi.

Joka tapauksessa paikallisuus tulee korostumaan, kun kuljetuskustannukset kasvavat. Matkustamisesta tulee eliittiharrastus. Melkein joka skenaariossa internetille povattiin entistä suurempaa osuutta – miniläppäreillä ja kaikenkattavalla netillä päästään tyydyttämään kommunikaatiotarpeet ja saadaan tieto välitettyä paikasta toiseen vaikka tavarat ja ihmiset eivät enää niin hyvin liikukaan.

Tärkein kulutuksen itsensä muutos on tavaroiden kulutuksen sijaan kuluttamisen kohdistuminen nimenomaan palveluihin. Tämä toivon mukaan onkin trendi, joka kasvaa tästä hamaan ikuisuuteen. Palveluista saa näppärästi aikaan myös luksustrendejä, jotka tyydyttävät tarvetta näyttää mihin kullakin on varaa.

Lehtinen on tyypilliseen pamfletin tapaan nopealukuinen ja melko poleeminen. Kuten toimittajat huomauttavat, kirjasen tarkoitus on ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, miltä tämä maailma tulee näyttämään ja mitä meidän tulee tehdä eri tulevaisuudenkuvien mahdollistamiseksi tai torjumiseksi. Jos eri tulevaisuuden skenaariot kiinnostavat, lehtiseen kannattaakin tutustua: mitään ihan hirveän uutta ja ihmeellistä se ei tarjoa, mutta toimii innostavana ajatusleikkinä.

Niin puhdasta että voisi vaikka syödä

Joitain viikkoja sitten kotimme piti puunata ihan sukulaisten voimin perhejuhlaa varten. (Siivous ei normaalisti kuulu taloudessa ykkösprioriteetin asioihin. Odotamme, että juniori kasvaa hieman jolloin hän voi ansaita viikkorahansa imuroimalla.) Vilkaisu siivouskaappiin paljasti hämähäkinseittien keskeltä parisenkymmentä pulloa: hankausnesteitä, parketinpesunesteitä, useampaa wc-puhdistusainetta, klooripuhdistusainetta, ikkunanpesuainetta, kodin putkimiestä…

On hämmästyttävää, miten paljon ilmiselvästi tarpeettomia pesuaineita talouteen voi kertyä. Vuositolkulla olemme käyttäneet pääasiassa tiskiainetta (toimii melkein kaikkeen, mukaanlukien ikkunat ja tiskit) sekä mäntysuopaa (tehoaa kaikkeen muuhun). WC-putsaria on käytetty satunnaisesti. Klooriputsarilla muistan tappaneeni kylppärihometta opiskeluaikojeni ekassa kämpässä (yksiö lähellä Hesan keskustaa 500 markkaa kuussa! Jostainhan se hinta määräytyy…) Olo ei huurujen hengittelyn jälkeen ollut kaksinen.

Kemikaalikimarassa oli näistä kodin putsareistakin kokonainen luku. Miellyttävän asiallinen kirja, joka käsittelee kyllä kaikki kemikaalit hormonihäiritsijöistä muovinpehmentimiin, mutta muistuttaa myös että Bisfenoli-A:ta todennäköisemmin saat liiasta purkkiruoasta yliannoksen tinaa. Kirja on kaikessa tervejärkisyydessäänkin hieman pelottava muistutus siitä, miten ympäristömme on kemikaaleilla kyllästetty: toisaalta melko yksinkertaisesti ja tervettä järkeä käyttäen annostustaan voi pienentää huomattavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi introksi kodin, työpaikan ja harrasteiden moninaisiin kemikaaleihin.

Kaikista oman kaappimme myrkyistä huolimatta kylpyammeen sitkeään likaan ei tehonnut mikään. Vaikka olinkin nähnytkin mainoksia jos jonkimoisista ”suihkuta ja pyyhi” -tyyppisistä tehomyrkyistä, vielä uusi puhdistusaine kymmenien entisten seuraksi ei tuntunut järkevältä hankinnalta. Ongelma ratkaistiin täyttämällä amme juhlien ajaksi tavaralla, jolle ei muuten löytynyt säilytyspaikkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin pitkäkestoinen ratkaisu: todellinen pitäisi löytyä.

Samoihin aikoihin olin törmännyt muutamilla ekosivustoilla siivousvinkkeihin. Mm. sitruunat tuntuvat tehoavan lähes kaikkeen. Sitruunoita voi yhdistellä myös soodaan tai käyttää soodaa sellaisenaan: kolmas kodin ihmeaine on etikka. Ottaen huomioon että näitä aineita meilläpäin yleensä nautitaan vain sisäisesti, ne eivät voi olla kovin vaarallisia siivoksessakaan. Juniorin kasvaessa ja keksiessä yhä uusia maisteltavia tämäkin on tärkeä huomio.

Näillä superpuhdistajilla aseistautuneena hyökkäsin lopulta pahamaineisen kylpyammeen kimppuun. Kaapissa oli sopivasti homeisia sitruunoita joita ei enää viitsinyt ruokaan laittaa, joten pilkoin yhden neljään osaan, puristin mehua ja hieroin jämää kylpyammeen ja pesualtaan likaisimpiin kohtiin. Annoin vaikuttaa noin vartin ja kävin lian kimppuun tiskiharjan kanssa. Helpoimmat kohdat puhdistuivat pelottavan helposti, vain paksuimmat kerrokset vaativat enemmän hankaamista ja jotain lisää. Sirottelin näihin kohtiin vielä ruokasoodaa – hauskana efektinä mainittakoon pirtsakka sihinä soodan osuessa happoon. Tämän jälkeen nuokin kohdat puhdistuivat, ihme johon Vim tai vastaavat eivät olleet pystyneet.

Sitruunan toimiminen ei sinänsä ole ihme. Astianpesukoneen puhdistukseenkin suositellaan sitruunahappoa, jota myydään apteekeissa. (Näin edes tarkistamatta epäilen, että useimmat kaupassa myytävät ”astianpesukoneen erikoisputsarit” ovat pääasiassa myös sitä itseään.) Tarinan opetus kuitenkin taisi olla, että vaikka ihmeaineita oli kaapin täydeltä, ne eivät tehonneet yhtä hyvin kuin pari yksinkertaista ainetta ruokavaraston pohjalta. (Syömäkelpoisilla) sitruunoilla putsaaminen tulee tuskin halvemmaksi kuin ökymyrkyt, vaikka ne tuntuvat olevankin myös nuukuussivustojen suosiossa, mutta kodin asujaimiston ja vesistön hyvinvoinnille ostoputsareiden korvaus ruoka-aineilla tuskin tekee hallaa.

Korkotaso, inflaatio, työttömyys

Talouden mittarit ja ohjaustavat ovat jännittäviä. Ne ja niiden vaikutukset ovat myös useimmille tuntemattomia ja (aidon epäeksaktin tieteen tavoin) jossain määrin epävarmoja. Olen lueskellut korkotason vaikutuksista, ja koetan tässä summata mitä niistä on jäänyt käteen.

Korkotaso, inflaatio ja työttömyys liittyvät toisiinsa monella yllättävällä tavalla. Keskuspankkien keskeinen vaikutusmahdollisuus talouteen on ohjauskoron kautta: tällä on joitain vaikutuksia talouteen, vaikka se ei olekaan ihmeresepti (kuten vielä jokin aika sitten USA:ssa uskottiin).

Jos korkotasoa nostetaan, inflaation riski pienenee. Vastaavasti inflaatio kasvaa, mikäli korkotasoa lasketaan. Nollakorko ei siis ole järkevä, koska se kiihdyttää inflaatiota.

Toinen merkittävä seikka, mihin korkotaso vaikuttaa, on työttömyys. Jos korkotasoa nostetaan, se vaikuttaa työttömyyteen (lyhyellä, muutamien vuosien aikavälillä) kasvattavasti. Vastaavasti korkojen alentaminen alentaa työttömyyttä.

Nämä kaksi suhdelukua liittyvät siihen, kuinka paljon investointeja uskalletaan tehdä – lainaa kun on helpompi ottaa matalalla korkotasolla.

Talouden perusoppikirjoissa puhutaan ns. Phillipsin säännöstä. Inflaatio ja työttömyys ovat, kuten edellisestäkin saattoi päätellä, lyhyellä aikavälilläkäänteisesti sidottuja toisiinsa, eli inflaation kasvaessa työttömyys vähenee ja päinvastoin. Eri maiden inflaatio- ja työttömyystilastoja seuraamalla viisaat taloustieteilijät ovat päätelleet että on olemassa tietty kynnysarvo, Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment eli tuttavallisemmin NAIRU, joka on saatu arvioitua kutakuinkin 5,5-6% tienoille. Tämä tarkoittaa siis sitä, että työttömyyttä ei ole talousteorian mukaan edes mahdollista saada pienemmäksi kuin tuo arvo ilman, että inflaatio kiihtyy. Täystyöllisyys on jo siis terminä mahdottomuus, vaikka sitä joku poliitikko joskus pyrkisikin väläyttelemään. (Toki tuo arvo ei kerro paljoakaan yksilön työllistymismahdollisuudesta: optimaalista olisi jos politiikan keinoin yksittäisen ihmisen työttömyysjaksot saataisiin pysymään mahdollisimman lyhyinä.)

Poikkeusesimerkkikin Phillipsin säännölle löytyy lähihistoriasta: 2000-luvun USA:n osake- ja asuntobuumien aikoina Greenspan onnistui hetkeksi tekemään mahdottoman, yhtäaikaisesti laskemaan korkotason, vähentämään työttömyyttä ja pitämään inflaation kurissa. (Asuntoihin tuo ei luonnollisesti toiminut. Ja Greenspanillakin taisi olla asian kanssa vähemmän tekemistä kuin tuohon aikaan haluttiin uskoa.) NAIRU ei siis ole vedenpitävä teoria vaan mittaustuloksista tehty hypoteesi, joka on pääosan aikaa näyttänyt pitävän kutakuinkin paikkansa.

Näistä lukemista kuitenkin seuraa lisää makrotaloudellista hyvää. Bruttokansantuotteen (BKT) kasvu on talousteorian mukaan suoraan verrannollinen tuottavuuden kasvuun. Edelleen tilastoja seuraamalla on havaittu, että mikäli BKT kasvaa nopeammin kuin 2,5%, työttömyys vähenee. BKT:n kasvaessa hitaammin työttömyys kasvaa. (Kiinassa tämä sama lukema on 8% valtavan väestönkasvun vuoksi!) Kun muistetaan edeltävät säännöt inflaatiosta jatyöttömyydestä, voidaan päätellä että mikäli BKT kasvaa 2,5% nopeammin, inflaatio kiihtyy. Valtava talouskasvu ei siis ole mahdollista tai edes suotavaa. Lisäksi talouskasvu ja hintojen stabiilius (suomeksi nollainflaatio) eivät tämän mukaan ole yhtäaikaisesti mahdollisia.

Näitä laskelmia Paul Krugman käytti perustellessaan Accidental Theorist-esseekokoelmassaan, miksi joidenkin poliitikkojen tavoittelema 4% vuotuinen kasvu on mahdoton. Näistä näkee myös hieman, mihin kaikkeen keskuspankki voi ohjauskorollaan (ehkä) vaikuttaa. Silti aina voi tulla sellainen taloustilanne että vanhat keinot eivät pure: USA:ssa pidettiin korkotasoa pitkään keinotekoisen alhaisena ja kiihdytettiin talouskuplaa. Nyt elvytettäessä huidellaan jo nollan tietämissä eikä vaikutus talouteen ole vieläkään selvä. (Muistelen juuri lukeneeni että USA:ssa FED tai vastaava taho on laskenut että koron pitäisi olla jo -5% jotta vaikutukset näkyisivät. Valitettavasti en muista lähdettä.)

En kyllä sivumennen sanoen ymmärrä, miksi pieni inflaatio olisi pahasta. Sitä ei nykyään ehkä muutenkaan pidetä niin suurena mörkönä kuin takavuosina. Aihetta ehdin toivon mukaan puida myöhemmin. Lisäksi kesken jäävät pohdinnat talouskasvusta, jatkuvan kasvun mahdollisuudesta ja talouskasvun monista mittareista. Näistä ehdin toivon mukaan kirjoittaa lisää.

Aitosuorakylvö säästää luontoa ja rahaa

Lannoitetietoa etsiessäni osuin Käytännön Maamies -lehden sivuille ja totesin ne muutenkin kiinnostaviksi. Selaillessani löysin lehden arkistosta mm. juttua kylvötavasta nimeltä aitosuorakylvö. Mikäli oikein ymmärsin, kylvötapa tarkoittaa, että peltoa ei lainkaan kynnetä vanhan sadon korjaamisen ja uuden istuttamisen välissä. Jutussa kerrottiin, että aitosuorakylvön suosio kasvaa maailmalla ja esiteltiin koneita, joilla tämä hoituu (juuri mitäänhän ei tätä nykyä voida tehdä ilman sopivia välineitä). Jutussa listattiin myös tekijät, miksi suosio kasvaa, tässä suora lainaus:

1. Kulujen alentaminen, jotta kilpailukyky kansainvälisillä markkinoilla säilyy.
2. Huoli muokkaustöiden maan rakenteelle aiheuttamista vaurioista ja niiden vaikutuksista satoon.
3. Viljelijöiden ja muun väestön lisääntyvä huoli tuulen ja veden aiheuttamasta eroosiosta.

Koska peltoa ei kynnetä, eroosion riski vähenee (kyntäminen lisää riskiä, että maan viljava pintakerros huuhtoutuu tuulen mukana pois kasvupaikalta). Eroosiota sivusin myös aiemmassa jutussa ruoan riittävyydestä. Samassa jutussa mainitsin myös kuivuuden ja liiallisen kyntämisen aiheuttaman Dust Bowl -ilmiön Yhdysvalloissa 30-luvulla. En edes tiedä, mitä kaikkia vaurioita muokkaustöistä voi kertyä, ensimmäisenä tulee mieleen raskaiden koneiden aiheuttava maan tiivistyminen. Ei ole lainkaan hullumman kuuloista, että kyntötapa käy myös edullisemmaksi kuin tavanomainen.

Valitettavasti juttu ei ole kokonaisuudessaan luettavissa netissä, mutta pitkä pätkä artikkelin alkua riittää jo havainnollistamaan, mistä on kyse.