Muutos palveluyhteiskunnaksi ja kuluttamisen loppu

Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittamana on ilmestynyt Tammen Pystykorvasarjassa pamfletti, jota olin jo hieman odottanutkin. Kyseinen lehtinen, Olimme kuluttajia, keskittyy kulutuskriittisyyteen ja tarjoaa neljä vaihtoehtoista skenaariota sille, missä jamassa maailmamme on viidentoista vuoden kuluttua. Itse skenaariot on tehty neljän eri työryhmän kanssa, jotka pohtivat klassisen nelikentän tarjoamia vaihtoehtoja, akseleina globaali tai paikallinen sääntely ja yhteisöllisyyden tai yksilökeskeisyyden korostuminen.

Kiinnostavin huomio kirjasessa on monesti muuallakin esiin nostettu ajatus siitä, että kulutus siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme tulee loppumaan. Kirjan aikajänne, 15 vuotta, tuntuu melko radikaalien skenaarioiden osalta hieman lyhyeltä, mutta suunta on varmasti oikea. Ajatuksena on, että luonnonvarojen huvetessa, väestön lisääntyessä ja mahdollisen sääntelyn – vaikkapa energiaverotuksen – lisääntyessä tavarat alkavat jälleen maksaa enemmän suhteessa tuloihin ja nykyisenkaltaiseen kertakäyttö- ja kulutuskulttuuriin ei ole paluuta. Tämän jälkeen riippuu globaalin sääntelyn ja yhteisöllisyyden toteutumisesta, miten tässä huvenneiden resurssien skenaariossa toimitaan. Pahimmassa tapauksessa – järkeviä kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan ja ihmiset eivät lyhyen alkuinnostuksen jälkeen kiinnostu vastuullisesta toiminnasta – nykyinen meno jatkuu niin pitkään kuin mahdollista mutta aina vähäisemmillä resursseilla ja pienemmillä kierroksilla. Ehkä utopistisimman kuuloisessa skenaariossa (edelleen nelikentän ”ei globaalia sääntelyä”-kohdassa mutta yhteisöllisyyden sarakkeessa) kansainväliset instanssit ovat hajonneet ja elämä muuttunut hyvin paikalliseksi.

Joka tapauksessa paikallisuus tulee korostumaan, kun kuljetuskustannukset kasvavat. Matkustamisesta tulee eliittiharrastus. Melkein joka skenaariossa internetille povattiin entistä suurempaa osuutta – miniläppäreillä ja kaikenkattavalla netillä päästään tyydyttämään kommunikaatiotarpeet ja saadaan tieto välitettyä paikasta toiseen vaikka tavarat ja ihmiset eivät enää niin hyvin liikukaan.

Tärkein kulutuksen itsensä muutos on tavaroiden kulutuksen sijaan kuluttamisen kohdistuminen nimenomaan palveluihin. Tämä toivon mukaan onkin trendi, joka kasvaa tästä hamaan ikuisuuteen. Palveluista saa näppärästi aikaan myös luksustrendejä, jotka tyydyttävät tarvetta näyttää mihin kullakin on varaa.

Lehtinen on tyypilliseen pamfletin tapaan nopealukuinen ja melko poleeminen. Kuten toimittajat huomauttavat, kirjasen tarkoitus on ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, miltä tämä maailma tulee näyttämään ja mitä meidän tulee tehdä eri tulevaisuudenkuvien mahdollistamiseksi tai torjumiseksi. Jos eri tulevaisuuden skenaariot kiinnostavat, lehtiseen kannattaakin tutustua: mitään ihan hirveän uutta ja ihmeellistä se ei tarjoa, mutta toimii innostavana ajatusleikkinä.

Niin puhdasta että voisi vaikka syödä

Joitain viikkoja sitten kotimme piti puunata ihan sukulaisten voimin perhejuhlaa varten. (Siivous ei normaalisti kuulu taloudessa ykkösprioriteetin asioihin. Odotamme, että juniori kasvaa hieman jolloin hän voi ansaita viikkorahansa imuroimalla.) Vilkaisu siivouskaappiin paljasti hämähäkinseittien keskeltä parisenkymmentä pulloa: hankausnesteitä, parketinpesunesteitä, useampaa wc-puhdistusainetta, klooripuhdistusainetta, ikkunanpesuainetta, kodin putkimiestä…

On hämmästyttävää, miten paljon ilmiselvästi tarpeettomia pesuaineita talouteen voi kertyä. Vuositolkulla olemme käyttäneet pääasiassa tiskiainetta (toimii melkein kaikkeen, mukaanlukien ikkunat ja tiskit) sekä mäntysuopaa (tehoaa kaikkeen muuhun). WC-putsaria on käytetty satunnaisesti. Klooriputsarilla muistan tappaneeni kylppärihometta opiskeluaikojeni ekassa kämpässä (yksiö lähellä Hesan keskustaa 500 markkaa kuussa! Jostainhan se hinta määräytyy…) Olo ei huurujen hengittelyn jälkeen ollut kaksinen.

Kemikaalikimarassa oli näistä kodin putsareistakin kokonainen luku. Miellyttävän asiallinen kirja, joka käsittelee kyllä kaikki kemikaalit hormonihäiritsijöistä muovinpehmentimiin, mutta muistuttaa myös että Bisfenoli-A:ta todennäköisemmin saat liiasta purkkiruoasta yliannoksen tinaa. Kirja on kaikessa tervejärkisyydessäänkin hieman pelottava muistutus siitä, miten ympäristömme on kemikaaleilla kyllästetty: toisaalta melko yksinkertaisesti ja tervettä järkeä käyttäen annostustaan voi pienentää huomattavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi introksi kodin, työpaikan ja harrasteiden moninaisiin kemikaaleihin.

Kaikista oman kaappimme myrkyistä huolimatta kylpyammeen sitkeään likaan ei tehonnut mikään. Vaikka olinkin nähnytkin mainoksia jos jonkimoisista ”suihkuta ja pyyhi” -tyyppisistä tehomyrkyistä, vielä uusi puhdistusaine kymmenien entisten seuraksi ei tuntunut järkevältä hankinnalta. Ongelma ratkaistiin täyttämällä amme juhlien ajaksi tavaralla, jolle ei muuten löytynyt säilytyspaikkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin pitkäkestoinen ratkaisu: todellinen pitäisi löytyä.

Samoihin aikoihin olin törmännyt muutamilla ekosivustoilla siivousvinkkeihin. Mm. sitruunat tuntuvat tehoavan lähes kaikkeen. Sitruunoita voi yhdistellä myös soodaan tai käyttää soodaa sellaisenaan: kolmas kodin ihmeaine on etikka. Ottaen huomioon että näitä aineita meilläpäin yleensä nautitaan vain sisäisesti, ne eivät voi olla kovin vaarallisia siivoksessakaan. Juniorin kasvaessa ja keksiessä yhä uusia maisteltavia tämäkin on tärkeä huomio.

Näillä superpuhdistajilla aseistautuneena hyökkäsin lopulta pahamaineisen kylpyammeen kimppuun. Kaapissa oli sopivasti homeisia sitruunoita joita ei enää viitsinyt ruokaan laittaa, joten pilkoin yhden neljään osaan, puristin mehua ja hieroin jämää kylpyammeen ja pesualtaan likaisimpiin kohtiin. Annoin vaikuttaa noin vartin ja kävin lian kimppuun tiskiharjan kanssa. Helpoimmat kohdat puhdistuivat pelottavan helposti, vain paksuimmat kerrokset vaativat enemmän hankaamista ja jotain lisää. Sirottelin näihin kohtiin vielä ruokasoodaa – hauskana efektinä mainittakoon pirtsakka sihinä soodan osuessa happoon. Tämän jälkeen nuokin kohdat puhdistuivat, ihme johon Vim tai vastaavat eivät olleet pystyneet.

Sitruunan toimiminen ei sinänsä ole ihme. Astianpesukoneen puhdistukseenkin suositellaan sitruunahappoa, jota myydään apteekeissa. (Näin edes tarkistamatta epäilen, että useimmat kaupassa myytävät ”astianpesukoneen erikoisputsarit” ovat pääasiassa myös sitä itseään.) Tarinan opetus kuitenkin taisi olla, että vaikka ihmeaineita oli kaapin täydeltä, ne eivät tehonneet yhtä hyvin kuin pari yksinkertaista ainetta ruokavaraston pohjalta. (Syömäkelpoisilla) sitruunoilla putsaaminen tulee tuskin halvemmaksi kuin ökymyrkyt, vaikka ne tuntuvat olevankin myös nuukuussivustojen suosiossa, mutta kodin asujaimiston ja vesistön hyvinvoinnille ostoputsareiden korvaus ruoka-aineilla tuskin tekee hallaa.

Korkotaso, inflaatio, työttömyys

Talouden mittarit ja ohjaustavat ovat jännittäviä. Ne ja niiden vaikutukset ovat myös useimmille tuntemattomia ja (aidon epäeksaktin tieteen tavoin) jossain määrin epävarmoja. Olen lueskellut korkotason vaikutuksista, ja koetan tässä summata mitä niistä on jäänyt käteen.

Korkotaso, inflaatio ja työttömyys liittyvät toisiinsa monella yllättävällä tavalla. Keskuspankkien keskeinen vaikutusmahdollisuus talouteen on ohjauskoron kautta: tällä on joitain vaikutuksia talouteen, vaikka se ei olekaan ihmeresepti (kuten vielä jokin aika sitten USA:ssa uskottiin).

Jos korkotasoa nostetaan, inflaation riski pienenee. Vastaavasti inflaatio kasvaa, mikäli korkotasoa lasketaan. Nollakorko ei siis ole järkevä, koska se kiihdyttää inflaatiota.

Toinen merkittävä seikka, mihin korkotaso vaikuttaa, on työttömyys. Jos korkotasoa nostetaan, se vaikuttaa työttömyyteen (lyhyellä, muutamien vuosien aikavälillä) kasvattavasti. Vastaavasti korkojen alentaminen alentaa työttömyyttä.

Nämä kaksi suhdelukua liittyvät siihen, kuinka paljon investointeja uskalletaan tehdä – lainaa kun on helpompi ottaa matalalla korkotasolla.

Talouden perusoppikirjoissa puhutaan ns. Phillipsin säännöstä. Inflaatio ja työttömyys ovat, kuten edellisestäkin saattoi päätellä, lyhyellä aikavälilläkäänteisesti sidottuja toisiinsa, eli inflaation kasvaessa työttömyys vähenee ja päinvastoin. Eri maiden inflaatio- ja työttömyystilastoja seuraamalla viisaat taloustieteilijät ovat päätelleet että on olemassa tietty kynnysarvo, Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment eli tuttavallisemmin NAIRU, joka on saatu arvioitua kutakuinkin 5,5-6% tienoille. Tämä tarkoittaa siis sitä, että työttömyyttä ei ole talousteorian mukaan edes mahdollista saada pienemmäksi kuin tuo arvo ilman, että inflaatio kiihtyy. Täystyöllisyys on jo siis terminä mahdottomuus, vaikka sitä joku poliitikko joskus pyrkisikin väläyttelemään. (Toki tuo arvo ei kerro paljoakaan yksilön työllistymismahdollisuudesta: optimaalista olisi jos politiikan keinoin yksittäisen ihmisen työttömyysjaksot saataisiin pysymään mahdollisimman lyhyinä.)

Poikkeusesimerkkikin Phillipsin säännölle löytyy lähihistoriasta: 2000-luvun USA:n osake- ja asuntobuumien aikoina Greenspan onnistui hetkeksi tekemään mahdottoman, yhtäaikaisesti laskemaan korkotason, vähentämään työttömyyttä ja pitämään inflaation kurissa. (Asuntoihin tuo ei luonnollisesti toiminut. Ja Greenspanillakin taisi olla asian kanssa vähemmän tekemistä kuin tuohon aikaan haluttiin uskoa.) NAIRU ei siis ole vedenpitävä teoria vaan mittaustuloksista tehty hypoteesi, joka on pääosan aikaa näyttänyt pitävän kutakuinkin paikkansa.

Näistä lukemista kuitenkin seuraa lisää makrotaloudellista hyvää. Bruttokansantuotteen (BKT) kasvu on talousteorian mukaan suoraan verrannollinen tuottavuuden kasvuun. Edelleen tilastoja seuraamalla on havaittu, että mikäli BKT kasvaa nopeammin kuin 2,5%, työttömyys vähenee. BKT:n kasvaessa hitaammin työttömyys kasvaa. (Kiinassa tämä sama lukema on 8% valtavan väestönkasvun vuoksi!) Kun muistetaan edeltävät säännöt inflaatiosta jatyöttömyydestä, voidaan päätellä että mikäli BKT kasvaa 2,5% nopeammin, inflaatio kiihtyy. Valtava talouskasvu ei siis ole mahdollista tai edes suotavaa. Lisäksi talouskasvu ja hintojen stabiilius (suomeksi nollainflaatio) eivät tämän mukaan ole yhtäaikaisesti mahdollisia.

Näitä laskelmia Paul Krugman käytti perustellessaan Accidental Theorist-esseekokoelmassaan, miksi joidenkin poliitikkojen tavoittelema 4% vuotuinen kasvu on mahdoton. Näistä näkee myös hieman, mihin kaikkeen keskuspankki voi ohjauskorollaan (ehkä) vaikuttaa. Silti aina voi tulla sellainen taloustilanne että vanhat keinot eivät pure: USA:ssa pidettiin korkotasoa pitkään keinotekoisen alhaisena ja kiihdytettiin talouskuplaa. Nyt elvytettäessä huidellaan jo nollan tietämissä eikä vaikutus talouteen ole vieläkään selvä. (Muistelen juuri lukeneeni että USA:ssa FED tai vastaava taho on laskenut että koron pitäisi olla jo -5% jotta vaikutukset näkyisivät. Valitettavasti en muista lähdettä.)

En kyllä sivumennen sanoen ymmärrä, miksi pieni inflaatio olisi pahasta. Sitä ei nykyään ehkä muutenkaan pidetä niin suurena mörkönä kuin takavuosina. Aihetta ehdin toivon mukaan puida myöhemmin. Lisäksi kesken jäävät pohdinnat talouskasvusta, jatkuvan kasvun mahdollisuudesta ja talouskasvun monista mittareista. Näistä ehdin toivon mukaan kirjoittaa lisää.

Aitosuorakylvö säästää luontoa ja rahaa

Lannoitetietoa etsiessäni osuin Käytännön Maamies -lehden sivuille ja totesin ne muutenkin kiinnostaviksi. Selaillessani löysin lehden arkistosta mm. juttua kylvötavasta nimeltä aitosuorakylvö. Mikäli oikein ymmärsin, kylvötapa tarkoittaa, että peltoa ei lainkaan kynnetä vanhan sadon korjaamisen ja uuden istuttamisen välissä. Jutussa kerrottiin, että aitosuorakylvön suosio kasvaa maailmalla ja esiteltiin koneita, joilla tämä hoituu (juuri mitäänhän ei tätä nykyä voida tehdä ilman sopivia välineitä). Jutussa listattiin myös tekijät, miksi suosio kasvaa, tässä suora lainaus:

1. Kulujen alentaminen, jotta kilpailukyky kansainvälisillä markkinoilla säilyy.
2. Huoli muokkaustöiden maan rakenteelle aiheuttamista vaurioista ja niiden vaikutuksista satoon.
3. Viljelijöiden ja muun väestön lisääntyvä huoli tuulen ja veden aiheuttamasta eroosiosta.

Koska peltoa ei kynnetä, eroosion riski vähenee (kyntäminen lisää riskiä, että maan viljava pintakerros huuhtoutuu tuulen mukana pois kasvupaikalta). Eroosiota sivusin myös aiemmassa jutussa ruoan riittävyydestä. Samassa jutussa mainitsin myös kuivuuden ja liiallisen kyntämisen aiheuttaman Dust Bowl -ilmiön Yhdysvalloissa 30-luvulla. En edes tiedä, mitä kaikkia vaurioita muokkaustöistä voi kertyä, ensimmäisenä tulee mieleen raskaiden koneiden aiheuttava maan tiivistyminen. Ei ole lainkaan hullumman kuuloista, että kyntötapa käy myös edullisemmaksi kuin tavanomainen.

Valitettavasti juttu ei ole kokonaisuudessaan luettavissa netissä, mutta pitkä pätkä artikkelin alkua riittää jo havainnollistamaan, mistä on kyse.

Lannasta asiaa

Talouden taantuma vähentää lannoitteiden käyttöä ja lisää muun muassa lannan kysyntää lannoiteaineeksi. Sinänsä hieno asia – vaikka vesistö toki rehevöityy myös lehmänlannalla – mutta uutisesta jäi hieman omituinen sivumaku maatalouteen perehtymättömälle. Jos kerran lannan käyttö on edullisempaa viljelijälle (ja olettaen että erot tuotannossa eivät ole järin suuria), miksi ihmeessä kemiallisia lannoitteita on mieluummin käytetty?

Päivitys 4.5 15:30: Ainakin jutun kommenteissa mainittiin, että pienviljelijän lannoitteiden hinnat ovat lyhyen ajan kuluessa jopa kaksinkertaistuneet. Tämä voisi selittää osittain niiden aiempaa suosimista. Varmistamatta silti jää kysymys, olivatko nämä siis aiemmin selvästi halvempia kuin lannanajo?

Päivitys 4.5 16:00: Käytännön Maamiehen artikkelissa valaistaan tarkemmin lannoitteiden hinnan määräytymistä. Artikkelin mukaan lannoitteiden hinnat ovat jo hieman tulleet alas viime syksyn hintahuipusta, mutta ne eivät ole laskeneet aivan yhtä nopeasti kuin mm. öljyn hinnanlaskun perusteella voisi kuvitella johtuen ns. kausiportaaseen perustuvasta hinnoittelusta (hinnat pyritään lyömään lukkoon ajoissa jotta viljelijät voivat ostaa lannoitteita pitkin vuotta jo hyvissä ajoin ennen lannoitusaikaa). Osittain siis lannoitusta saatetaan haluta vähentää tai siirtyä lantaan siksi, että monen viljelijän mielestä ”hintaporras” pitää edelleen hintaa liian ylhäällä ja osittain taantuma saa jarruttelemaan lannoitukseen laitettavissa summissa vaikka hinnat olisivatkin jo tulleet alaspäin.

Artikkelissa käydään myös hyvin läpi sitä, miten lannoitteiden hinnat määräytyvät ja mistä niitä saadaan. Fosfori- ja kaliumlannoitteiden raaka-aineet louhitaan kaivoksista, typpi taas johdetaan maakaasusta. Kannattaa siis huomata, että luonnonvarojen ehtyminen tulee pitkällä aikavälillä myös vaikuttamaan teollisiin lannoitteisiin ja niiden raaka-aineiden saatavuuteen.

Etua ekologisuudesta

Vaikka yritysmaailmassakin aletaan jo ymmärtää ekologisen toiminnan aikaansaavan säästöjä, ei kustannuksia, tietoa hyödynnetään vielä valitettavan vähän. Enää kustannusten vähentäminen tuotantoprosessissa ei ole sentään naurunalaista – näinkin on kuulemma joskus halvan öljyn aikoina ollut – mutta laajamittainen ryhtiliike vielä puuttuu.

Yrityksen yhteiskuntavastuuta on talouskriisin myötä jo perätty lukuisissa paikoissa, mm.  Suomen Kuvalehdessä. Tähän kuuluvat olennaisena osana eettinen ja ekologinen toiminta ja toisaalta myös esim. tarpeettomien irtisanomisten välttäminen. (On ollut ilahduttavaa lukea, että Suomessakin pk-yritykset osaavat edelleen ajatella pitkällä tähtäimellä ja pyrkivät pääasiassa sopeuttamaan toimintaansa taantumaan muuten kuin irtisanomisin – rohkeimmat investoivat nyt kun on halpaa.) Säästökuurien aikana voisi kuvitella, että tuotannon tehostaminen kiinnostaisi, mutta valitettavasti ainakin Suomessa se on toistaiseksi synonyymi vain henkilö- ei energiakuluvähennyksille.

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin runsaasti sitä, kuinka maapallomme ongelmia voitaisiin ratkoa yritysmaailman keinoin. Joistain näistä, mm. ekosysteemipalvelun käsitteestä olen kirjoittanutkin aiemmin. On kuitenkin hyvin suoraviivainenkin keino vähentää päästöjä – puhun päästöistä puhuessani aina kaikista saasteista, en vain hiilidioksidista – nimittäin tuotantoprosessien uudelleenjärjestely. Useimmat yritykset voisivat tehdä asiat vähemmällä energialla, vähemmillä raaka-aineilla ja vähemmillä tai vähemmän vaarallisilla kemikaaleilla. Luin taannoin mm. Nanson toimintaperiaatteista: heillä esim. kierrätetään värjäysvettä niin, että viikon aluksi värjätään vaaleampaa, loppupuolella tummempaa kangasta. Näin paitsi päästöt vähenevät, myös rahaa säästyy kun värjäysaineita ja vettä kuluu vähemmän.

Maapallolla käsitellään joka vuosi puoli biljoonaa tonnia raakamateriaalia. Tästä vain prosentti päätyy lopulta lopullisiin tuotteisiin ja on käytössä vielä puoli vuotta käyttöönoton jälkeen. Jonkinlaista tehostuksen varaa voisi kuvitella tuossa olevan. Toki osavastuu on myös kuluttajilla – osta sellaista, mitä käytät pitkään. Tuotantoprosesseissa hukkaantuu kuitenkin niin paljon energiaa ja raaka-ainetta sekä tulee päästöjä, että on yksinomaan tekopyhää sälyttää koko vastuu kuluttajalle. Vaikka kulutus toivon mukaan talouskriisin ja ympäristötietoisuuden vanavedessä järkevöityykin, yksilön ulkopuoliset seikat määräävät laajassa määrin kulutuksen määrän ja laadun. Ja se mitä kulutamme nyt voitaisiin oikeasti tuottaa paljon vähemmällä.

Raportin luvussa Tuotannon uudet tuulet käytiin läpi lukuisia esimerkkejä yrityksistä, jotka ovat voineet aidosti säästää kahisevaa uudistuksilla. Monet näistä eivät alkuun vaikuta mitenkään erityisesti ekologisilta, yksinkertaisesti ekonomisilta ja järkeviltä: vaikkapa tuotantolinjan virheiden vähentäminen vähentää jo tuotannon päästöjä ja tarvittuja raaka-aineita per valmis tuote. Toyotalta on monia esimerkkejä, mm. maalauslinjan uudistus työntekijän vihjeiden perusteella. Eräs esimerkeistä oli DuPont-niminen yritys, joka sitoutui vuonna 1999 vähentämään kasvihuonepäästöjä: vuoteen 2007 mennessä päästöjä oli pudotettu 72%, energiankulutusta 7% ja rahaa säästetty kolme miljardia dollaria.

Climate Progress -sivustolla oli myös erinomainen artikkeli energiansäästöstä ja energiatehokkuudesta. Kirjoittaja on mennyt niin pitkälle, että kutsuu energiansäästöä ”loppumattomaksi luonnonvaraksi”. Viemättä ajatuskulkua edes noin pitkälle on kuitenkin kiistatonta, että energia- ja raaka-ainetehokkuudella olisi valtavan iso parannuskapasiteetti käyttämättä. Jutun kommenteissa kerrotaan myös, että jutussa mainitun kaltaisia energiansäästön menestystarinoita oli tapana julkaista USA:ssa jo 80-luvulla Energy User News-lehdessä. Valitettavasti ne eivät ilmeisesti saaneet laajempaa julkisuutta – kuinka paljon helpommin suuryritys ryhtyisi energiansäästötalkoisiin, jos vaikkapa Wall Street Journal päättäisi uutisoida vuoden kymmenen suurinta ekologisilla parannuksilla selvää rahaa säästänyttä yritystä?

Celsiaksen artikkelissa The Economic Case for Good Corporate Citizenship When It Comes to the Environment käydään läpi lisää esimerkkejä. Artikkeli pohjautuu hiljan julkaistuun raporttiin, jossa käsitellään ”Corporate Citizenship”-käsitettä (kääntyy suoraan ”yrityksen kansalaisuus” mutta kenties yrityksen yhteisvastuu olisi paras käännös) ja sosiaalisen ja ympäristövastuun huomioonottamisen yritykselle tuomia etuja.

Yritysten vastuusta puhuttaessa huomaa, että suuryrityksissä on selvästi muutamia, jotka ovat edelläkävijöitä näissä asioissa. Esimerkiksi 3M:n Pollution Prevention Pays -ohjelma on jo yli kolmekymppinen. Silti monet yritykset ovat alkaneet pohtia asioita myös ympäristön kannalta, ja tällä hetkellä ympäristöasiat ovat suorastaan muotia. Yritykset ovat havainneet, että ympäristöystävällisyys myy. Vaikka tämä saattaakin joissain tilanteissa johtaa lähinnä yrityksen imagon ”viherpesuun”, toivon mukaan järkevimmät – ne tulevaisuuden menestyjät – ymmärtävät että ympäristöystävällisyydessä on kyse myös muusta kuin mainosvaltista. Se voi yksinkertaisesti tarkoittaa tuotannon järkevöittämistä, turhan kulutuksen eliminoimista ja lopulta isoja säästöjä.