Mistä tunnet sä tuottajan

Koetin eilen toteuttaa uhkaustani tukea tuottajia ostamalla heiltä suoraan. Visiitti torilla paljasti yllättäviä asioita.

Hakaniemen torilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä vihannesmyyjiä. He myivät kyllä tuoretta, hyvännäköistä ja pääasiassa suomalaista ihan sopuhintoihin. Yksikään vierailemistani kolmesta kojusta ei kuitenkaan ollut tuottaja, vaan jälleenmyyjä. Kysyessäni, mistä he ostavat vihanneksensa, vastaus oli kaikilla ”pääasiassa tukusta, muutamia suoraan tuottajilta”. Hieman vähemmän välikäsiä löytyi Espoon Tapiolan ainoalta torimyyjältä: vanha setä kehui tuntevansa mansikantoimittajaa lukuunottamatta joka tilan, jolta hän vihanneksia myi, ja ostavansa myymisensä suoraan tiloilta.

Muistan enoni viitisentoista vuotta sitten suoramyyntiä aloitellessaan mananneen jälleenmyyjiä, jotka myivät pidempään seissyttä, huonompaa tavaraa ja usein vielä polkuhinnalla. En tiedä, mikä tilanne tätä nykyä on Jyväskylän torilla, mutta pääkaupunkiseudulta suoramyynti näyttää pienen otokseni perusteella kadonneen kokonaan. Onko tämä sitten huono tilanne?

Aiemman juttuni perusteella vihannesten tukkumyynti ei ole pelkästään huono asia. Kuljetusta tulee vähemmän kun vihannesten toimitus tai haku on organisoitu jossain määrin keskitetysti. Jos ajatellaan välikäsille menevää hintaa, torilla ostetusta tavarasta todennäköisesti vähemmän menee välikäsille. En tiedä isojen kauppaketjujen järjestelmiä, mutta heillä välikäsiä varmasti löytyy sievoisesti toimituspuolelta. Voisi tosin olla hyvä asia kysäistä torimyyjiltä heidän käyttämistään tukuista, mikäli se ei herätä pahaa verta. Tuottaja kuitenkin saa tukkuun myydessään vähemmän ja tavara kiertää pidempään – enoni esimerkiksi ei koskaan myy edellispäivänä torilla käynyttä tavaraa, joitain yksittäisiä paremmin säilyviä lajikkeita kakkoslaatuna seuraavana päivänä. Olisi hyvä tietää, kuinka pitkä aika torivihanneksilla on poiminnasta.

Pahinta tukkumyynnissä on juuri tilanne, jossa tuoretavara joutuu lojumaan varastossa ja kuljetuksissa hyvin pitkään ennen myyntiin päätymistään. Atria kertoi juuri keskittävänsä koko Suomen pakastelogistiikkansa yhteen suureen keskusvarastoon. Mikä toimii pakasteille, ei kuitenkaan toimi tuoretavaralle. Pienemmät varastot ovat vihanneksien kohdalla siis varmasti fiksumpia, vaikka siitä tulisikin kokonaisuutena hieman enemmän ajokilometrejä.

Torin lisäksi käväisin Hakaniemen kauppahallissa. Kala- ja lihakojuissa näytti olevan valinnanvaraa, ja eräässä kojussa söin parhaan pullan pitkään aikaan – kotitekoinen ja tuore kanelikierre. Päivän paras koju tosin oli Lentävä Lehmä -niminen juustotiski, josta sai lisäksi maitoja, jogurtteja, jäätelöitä ja kananmunia. Kaupassa ensimmäisenä huomioni kiinnitti Reblochon-juusto jota olen turhaan metsästänyt marketeista. (Sitä on kuulemma myynnissä myös Kauppatorin kauppahallissa.) Kaupasta saa myös tilattua kyyttölehmien käsittelemätöntä maitoa – pitänee kokeilla joskus! Palvelu oli erinomaista ja asiakkaidenkin kesken tuli juteltua – virkistävä kokemus.

Ruokaketjun voitonjako selvitykseen

Lauantain Hesarissa oli pikku-uutinen, joka ilahdutti suuresti. Olen kirjoittanut aikaisemminkin paljon ruokaketjusta, välikäsistä ja eurooppalaisesta paradoksista, jossa tuottajat saavat vähemmän ja kuluttajat maksavat enemmän. Maitotaloudessa esim. Valio väittää, että sillä kerta kaikkiaan ei ole varaa tehdä toisin. (Muun Euroopan ylituotanto tosin varmasti osittain näin vaikuttaakin.) Nyt maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila on, ilmeisesti Valion viimeisimmän ilmoituksen innoittamana, päättänyt selvityttää, miten voitot ruokaketjussa todella jakautuvat. Selvityksen alle ovat tulossa siis mm. viljelijän palkka, kuljetuskustannusten osuus sekä kaupan osuus elintarvikkeiden hinnasta. (Oletettavasti siis myös välikädet ja valmistajat saavat oman syyninsä.)

Etsiessäni linkkiä Maaseudun tulevaisuudesta (Hesarin juttu oli hyvin lyhyt ja ylimalkainen, ja yllä on jo sen sisältö) törmäsin myös Sirkka-Liisa Anttilan vetoomukseen, jossa kehotetaan etsimään keinoja lisätä maaseudun tuottavuutta. Energian ja lannoitteiden hinnannousu yhdistettynä hyvin vähän nousseisiin tai jopa laskeneisiin tuottajahintoihin on aiheuttanut ongelmia viljelijöiden keskuudessa. Tähän sopii mainiosti myös tuo yllämainittu selvitys – miksi ihmeessä viljelijät ovat kutakuinkin ainut ryhmä, joka ei voi siirtää nousseita tuotantokustannuksia hintoihinsa?

Nukkuvat reportterit

YK:n talouskokous New Yorkissa päättyi laihaan kompromissiin. Hesarin artikkeli toteaa melko ylimalkaisesti, että kehitysmaiden tavoitteet jäivät saavuttamatta; Kepan tiedote kertoo niistä hieman tarkemmin.  Pääasiallinen saldo taisi olla status quo ja hyvin vähän lisäapua kehitysmaille, jotka tällä hetkellä kärsivät kriisistä eniten. Kehitysmaat ovat mm. toivoneet lisää rahaa talouskriisin jälkien paikkaamiseen, mutta teollisuusmaat eivät ole innostuneet lisäkulutuksesta. BBC:n uutispätkässä muistutetaan, että YK:n pääasiallinen ”valuutta” on sanat ja lupaukset, ja laihatkin lupaukset kokouksessa voivat osoittautua tarpeellisiksi.

Kokouksen uutisointi tuntuu jotensakin hataralta, ja on vaikea etsiä tietoa siitä, mitä kokouksessa lopulta päätettiin ja mitä siellä oli tarkoitus saada aikaan. Tämänkaltaiset tapahtumat eivät ilmeisesti kiinnosta uutisia niin paljoa, että selkokielistä raporttia vaivauduttaisiin kirjoittamaan – nytkin kokouksesta nostettiin vain yksittäinen sinänsä tärkeä asia esille ilman kunnon faktoja tai kontekstia.

Toki talous- ja ympäristökriisien innoittamia kokouksia järjestetään tällä hetkellä ympäri maailmaa. Kiinnostavimmissa pyritään ratkomaan yhtä aikaa molempia, mikä onkin järkevää – mutta tavallaan siis ymmärrän, ettei kaikkea ehditä raportoimaan. YK:n kokouksen olisi kuitenkin voinut kuvitella herättävän edes hieman enemmän mielenkiintoa, nytkin maan ”valtamedian” raportti perustuu yhden sinänsä järkevän järjestön tiedotteeseen.

Kuljettamisesta ja kauppamiehistä

Jokin aika sitten osuin mielenkiintoiseen ScepticBlogissa julkaistuun postaukseen. Kirjoittaja oli tutustunut logistiikkaan auttaessaan luomutuotteiden jälleenmyyjää reittien suunnittelussa, ja totesi että keskitetyt kuljetusjärjestelmät olivat merkittävästi tehokkaampia mm. bensankulutuksen kannalta. Hän käytti tätä esimerkkinä siitä, kuinka lähituotteiden kuljetuksen hiilijalanjälki voi olla isompi kuin kaukaa tuodun, mikäli kaikki tuottajat tuovat tavaransa erikseen myyntipaikalle.

Juttuun liittyvä keskustelu on myös enimmäkseen lukemisen arvoista, vaikka toki välillä aika polarisoitunutta. Kirjoituksen raflaavaa otsikkoa lukuunottamatta se ei ottanut myöskään kantaa lähiruokaan sinänsä, mutta muistutti että myös kuljetuksissa tulee miettiä tehokkaimpia ratkaisuja. Lähiruokaa miettiessä ei toki kannata jäädä vatvomaan pelkkiä kuljetuslukuja. Itse en aio jättää torivihanneksia tuon perusteella ostamatta. Toisaalta artikkeli osoittaa, että vaikkapa  lähi- ja luomuruoan suosion kasvaessa tuottajien kannattaa harkita yhteisiä jakeluverkostoja.

Minun on pitkään pitänyt mollata täällä erinäisiä Tiede-lehden ja Hesarin juttuja, joissa rinnastetaan hiilijalanjälki suoraan ekologisuuteen – vähähiilipäästöinen kun ei välttämättä ole lainkaan ekologista tai kestävää, ja ympäristöystävällisyys on paljon laajempi käsite kuin hiilidioksidin määrä. Toki järjen käytöllä vähähiilipäästöinen voi olla myös muuten ekologista – vaikkapa tuotannon päästöjen ja materiaalinkulutuksen vähentäminen – kunhan muistaa ettei mikä tahansa hiilijalajälkeä pienentävä vaihtoehto ole automaattisesti autuaaksitekevä.

Kuljetuspalveluista luettuani törmäsin melkein välittömästi Seulo-palvelun mainokseen. Espoon kaupungin Seutulogistiikka-palvelu tuo kaupat ja palvelut käyttäjän ulottuville keskitetyllä kuljetusjärjestelmällä. Ajatuksena on vähentää ajelua ja tuoda palveluita niillekin, jotka eivät niihin pääse käsiksi. Palvelu kuvaa ideaansa näin:

Seulo-nimi tulee käsitteestä Seutulogistiikka (Sustainable Urban Logistics), joka tarkoittaa alueen palvelutason ja elämisen laadun parantamista logistiikan keinoin ja monipuolisesti eri toimijoiden tarpeita yhdistellen. Seutulogistiikan tavoitteena on tarjota alueen asukkaille aiempaa parempia palveluita alhaisin kustannuksin sekä liikenteen haittoja vähentäen.

Erinomaista, että tällainen palvelu tulee kunnan aloitteesta. Katsotaan kuinka se ottaa tulta alleen.

Mitäpä sitä maksamaan

Ei tainnut maidon tuottajahinnan laskeminen toistamiseen tulla enää kenellekään yllätyksenä. Nyt sitten pitäisi vain keksiä, ketä vielä syyttää. Monopoliasema ei naurata ketään, kun hinnat voidaan sanella oikeastaan miten päin tahansa. Ei naurata kyllä Valiollakaan, kyllä sen toisaalta ymmärtää: muualla maksellaan vielä enemmän ylituotannosta. Vähiten toisaalta naurattaa kuluttajaa, jonka kukkarossa hinnanalennus ei näy. Toisaalta en jaksa myöskään ymmärtää, miksi maidon pitäisi maksaa niin vähän kuluttajalle. Kyseessä ei ole elintärkeä aine, ja jos joku sitä niin paljon juo että senttien tai edes kymmenien muutokset litrahinnassa tuntuvat, saa luvan maksaakin hieman turhuuslisää. Mikään ei ole naurettavampaa kuin maidon käyttö sisäänheittotuotteena – paitsi ehkä se, että se toimii.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä haastateltiin MTK:n uutta puheenjohtajaa, maitotilallinen hänkin. MTK:n linja on aiemmin ollut pieniä tiloja suosiva, he ovat erikseen ilmoittaneet kannakseen, että pienillä tiloilla maidon laatu sekä karjan ja ympäristön hyvinvointi otetaan paremmin huomioon. Uusi puheenjohtaja on eri linjoilla, vaikka ei asiaa vielä voikaan suuresti mainostaa – kenttääkin on pakko kuunnella. Sinänsä hän oli oikeassa siinä, että parasta olisi, jos tukiaisia ei tarvittaisi. Yksikään viljelijä ei ota tukia huvikseen, ja itse pärjääminen olisi kaikille parempi. Tästä päästäänkin ongelmaan: jos tuhannen lehmän navetta pärjää jo omillaan, eikö se olisi hyvä kehityssuunta? Jonka jälkeen voidaankin jouhevasti miettiä, mitä se tekee maidon laadulle, joudutaanko antibiootteja käyttämään pian jatkuvasti, ja monta muuta asiaa. Kenties tukea tulisikin suunnata tulevaisuudessa pienemmille navetoille. Kenties maito kannattaisi ostaa pienemmiltä meijereiltä, tai suoraan tiloilta. Ongelma on sekin, että meillä on maidon jakelujärjestelmiä syystä – ei jokainen voi käydä tukemassa tuottajaa erikseen.

Edellisten lisäksi SK:n jutussa mm. kerrottiin, että Suomeen ollaan puuhaamassa useampaakin tuhannen lehmän navettaa. Muutenkin kiinnostava juttu, kannattaa etsiä lehti käsiinsä.

Itse olen ollut kesälaitumilla ja kirjoitustahti on kääntäen verrannollinen lämpötilaan ja etäisyyteen langattomasta verkosta. Juttuaiheita on jäänyt varastoon, toivottavasti saan purettua sumaa tulevista helteistä huolimatta.

Markkinoiden vai yhteiskunnan moraali?

BBC:n Reith Lectures- sarjassa on meneillään markkinoita ja moraalia pohtiva luentosarja. Olen itse pohdiskellut samoja asioita, mutta tässä ajatukset on ehditty muotoilla; suosittelen. Törmäsin luentoihin Market Design-blogin kautta – erinomainen blogi, josta tuli parissa viikossa uusi suosikkini. Siinä on jotain samaa kuin Freakonomicsissa mutta ilman täyteartikkeleita.

Niille, jotka eivät jaksa tai ehdi kuunnella/lukea koko lähetystä, Market Design tiivistää luennon tärkeimmät pointit. Luennossa Michael Sandel, Harvardin politikan tutkija, kuvailee kuinka markkinoiden käsitteet ja toimintatavat ovat levinneet muualle yhteiskuntaan ja kuinka ne vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme asioihin. Hän esimerkiksi väittää varsin perustellusti, että vaikka pakolaisvirtoja voitaisiin ohjata markkinoiden keinoin (kiintiöillä, joita voitaisiin kaupata) se muuttaa ihmisten näkemystä pakolaisista – ihmisistä hädässä tulee saastetta jonka loppusijoituksesta pitää maksaa. Markkinoita pidetään ”amoraalisina”, moraalisista valinnoista puhtaina, mutta todellisuudessa markkina-ajattelun tuominen inhimilliseen toimintaan mukaan muuttaa ihmisten ajattelua.

Luennosta tuli mieleeni taannoin lukemani tutkimus, jossa todettiin, että pelkkä rahan ajattelu teki ihmisistä itsekkäämpiä. Raha muokkaa ajatuksiamme, eikä sen vaikutusta tule aliarvioida. Toisaalta uskon edelleen, että joissain asioissa markkinat voidaan valjastaa hyötykäyttöön – vaikkapa saastuttamisen laskutuksessa – mutta kaikkeen markkina-ajattelu ei yksinkertaisesti sovi. (Muistanemme miten kävi brittisairaalan tehostamisyrityksissä.)

Juhlista ja makkaroista

Viikonloppu on ollut yhtä juhlaa, ja juhlien puitteissa on päässyt keskustelemaan paljon mielenkiintoisten ihmisten kanssa. On aina hauska tavata ihmisiä, jotka ovat aidon innostuneita työstään ja alastaan vielä kymmenen vuodenkin jälkeen: vielä hauskempaa on, kun pääsee kuulemaan ”insiderin” anekdootteja alaltaan ja hupaisia tiedonmuruja, joihin ei olisi muualla voinut törmätä.

Eräs pakkausinsinööri tiesi lukuisia tapoja, joilla meitä kuluttajia ohjataan haluttuun suuntaan ovelilla pakkauksen, ulkoasun ja muiden ”ulkokohtaisten” asioiden perusteella. Tiesin itsekin sen, että sipsien tulee olla niin isoja, että ne eivät mene kerralla suuhun, jolloin varmistetaan maksimaalinen napakka rapsahdus pureskeltaessa; pakkausinsinööri tiesi myös, kuinka paljon tutkimusta tehdään, jotta sipsipussiin saataisiin se optimaalinen rapina johon ihmiset leimautuvat ja jonka he todellisuudessa haluavat kuuluvan jopa leffateatterissa – ainakin jos ovat itse sipsejään syömässä. Keskustelimme myös siitä, kuinka tarkasti optimoidaan vaikkapa tuotteiden pahvikääreiden paino, jotta saadaan tuotteelle riittävän ylellinen ja napakka leima ilman, että tuhlataan rahaa yhtään laadukkaampaan kääreseen kuin tarpeen. Pakkausinsinööri naureskelikin, että hän ilahtuu usein hajuvedenkin pahvikääreestä enemmän kuin itse tuotteesta: heidän kuulemma kannattaisi ostaa lahjat yhdessä tuttavaperheen kanssa niin että sisältö menisi jollekulle muulle ja hän pääsisi nauttimaan kääreistä.

Raflaavin juttu jonka kuulin ei liittynyt kuitenkaan suoraan tuotteen pakkaukseen. Kuulemma nimittäin jauhomakkarat (joiden ystävä itsekin rajoitetusti olen – silloin harvoin kun makkaraa grillaan, valitsen mieluiten lapsuudesta tutun jauholaadun) saavat etäisesti grillimakkaraa muistuttavan arominsa täysin yllättävästä paikasta: selluloosateollisuuden jäteliemestä. Klassinen HK Bleukaan kun ei todellisuudessa maistu juuri miltään ja se ei grillattaessakaan tuoksuisi ilman apukeinoja. Tästä jäteliemestä saadaan kuitenkin eräänlainen makkaraparfyymi, jossa makkara voidaan dipata ja joka kuumennettaessa sitten höyrystyy saaden aikaan kuluttajan nenään kelvollisen aromin. Hyvää ruokahalua siis. Toinen hauska detalji oli, että makkarat luokitellaan elintarvikelain mukaan leivoksiksi – ne kun sisältävät niin paljon jauhoa!

Hauskojen tarinoiden lisäksi oli myös hienoa nähdä, kuinka ihmiset uskaltavat nykyään tehdä asiat omalla tavallaan niin elämän kuin juhlienkin suhteen. Toiset juhlat olivat häät, mutta ne oli toteutettu biletyyliin: juhlavassa baarissa lauantai-iltana, tarjolla oli pientä herkullista purtavaa, samppanjaa ja konsolipelejä seurustelun lisäksi. Ikäluokassamme on muutenkin viime vuosina menty ahkerasti naimisiin, ja on ollut hauska seurata miten itse kukin on toteuttanut omannäköisensä juhlat: pienimuotoisimmista häistä on tiedotettu jälkikäteen tekstarilla tai kortilla ja illaksi on ehkä menty baariin, suurimmat ovat olleet perinteisiä kesähäitä juhlavine kirkkoineen, ja juhlissa on löytynyt myös kaikkea siltä väliltä. Asioita ei ole pakko tehdä tietyllä tavalla siksi, että niin on ennenkin tehty, mutta perinteitäkään ei pidä halveksua jos ne tuottavat itselle iloa.