Kuukausi: kesäkuu 2009

by

Uusia naamoja europarlamenttiin

Jännitysnäytelmä on tältä kertaa ohi. Äänestysprosentti ei päätä huimannut, mutta Timo Soinin äänisaalis kylläkin. No, kahden vuoden päästä mies tulee taas Suomeen keräämään eduskuntavaalien äänet – saa nähdä tuleeko perussuomalaisista koskaan ns. oikeaa puoluetta vai jääkö se pysyvästi yhden miehen showksi. Toisaalta, vaikka Soini jätetään laskuista, puolue oli onnistunut triplaamaan edelliskerran kannatuksen melkein keskivertomepin äänisaaliin suuruiseksi.

Muuten valittu joukko näyttää kovasti hääseremoniasta poimitulta: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua. SDP:n ei parane juuri röyhistellä: käytännössä puolue sai yhden paikan Mitro Revolta lainatuilla äänillä. Eipä kyllä voitoksi voi sanoa yhdenkään suuren puolueen vaalitulosta. Hyvä kuitenkin että saadaan pakkaa välillä vähän sekaisin. En jaksa myöskään uskoa että Soini saisi hirveitä tuhoja parlamentissa aikaan – toivottavasti oletukseni ei osoittaudu vääräksi.

Hesari oli heti käynyt tutkimassa uusien meppien kannan maataloustukiin. Noin puolet olisi valmis vähentämään EU:n nykyisiä tukia. Hyvä, että tähänkin on valmiutta. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen asia, kuten aiemminkin kirjoitin: toivottavasti Joku ™ intoutuisi selvittämään maataloustukien muutosten vaikutusta. Toisaalta olin ollut ymmärtävinäni että nykyiset tuet on jo lyöty aika pitkälle ajalle lukkoon. Mutta siinä olisikin aikaa selvittää asiaa.

Ylituotanto pitäisi saada kuriin eikä sitä saisi viedä veronmaksajien rahoilla muualle. Viljelijöiden pitäisi saada kunnon korvaus tuotannostaan eikä voittoa saisi valuttaa välikäsille. Luulen että itse koetan äänestää mahdollisimman paljon jaloillani tulevana kesänä ja ostaa suoraan viljelijältä – kannustan kaikkia muitakin tekemään saman! Onneksi on tiedossa maatilaekskursio juhannuksena – toivottavasti siellä on jo jotain pientä maisteltavissa. Ja toivottavasti ehdin haastelemaan itse viljelijöiden kanssa hieman siitä, mitä he tuotannostaan saavat ja kuinka sillä elää.

by

Rahan teosta ja tekemättömyydestä

Eräs omituisimpia piirteitä kaatuneessa pankkijärjestelmässä on ollut ”taloudellisen innovaation” konsepti. Taloudellinen innovaatio – siis riskirahastot, CDO:t ja lukuisat toinen toistaan omituisemmat rahoitusinstrumentit  katsottiin erinomaiseksi ideaksi, koska niistä saatiin taloudellista kasvua. Kasvu luonnollisestikin paljastui näennäiseksi.

Finanssialan yritykset, pankit ja ne jotka eivät enää nimellisesti olleet pankkeja, saattoivat luoda rahansa lainaamalla. Tämä ei luonnollisestikaan vielä ollut itsessään paha asia: näin fiat money -järjestelmä toimii. Kun kunnon kansalainen haluaa lainata rahaa, pankki luo sitä ”tyhjästä” kunhan sillä on tietty valtion määrittelemä ns. pesämuna lainarahalle ja kansalainen voi sen jälkeen sijoittaa rahan jonnekin. Kansalainen tyypillisesti sijoittaa sen tavaroihin, palveluihin tai yrityksen perustamiseen – hyvin konkreettista siis.

Ongelma syntyi, kun saimme kuvaan nämä monimutkaiset rahoitusinstrumentit. Näitä instrumentteja voitiin ostaa, myydä ja luoda niin, että samalla voitiin taas kerran luoda rahaa markkinoille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut tätä esimerkillistä kansalaista, joka olisi tehnyt rahalla jotain konkreettista. Rahoitusinstrumentteja ostettiin, myytiin ja vakuutettiin ristiin rastiin ilman, että pankeilla oli riittäviä vakuuksia. Niiden arvon noustessa pankkien voitot nousivat, vaikka juuri mitään reaalimaailman tuottoa ei saatu. (Jos ei siis lasketa investointipankkiirien keittäjien ja kodinhoitajien työllistymisvaikutusta.) Historiallista siis oli, että talouden kasvulla ei ollut mitään tekemistä tuottavuuden kasvun kanssa. Keisarin olemattomia vaatteita ei kuitenkaan nähty, koska oli hyvin hankala osoittaa, oliko jokin pankkisektorin tekeminen tuottavaa vai ei. (Eräässä NYT:n blogissa spekuloidaan juuri, että innovaatiot olivat viime vuosikymmenellä muutenkin vähissä – hauska kontrasti edelliseen juttuuni…)

Rautalangasta voidaan siis vääntää, että finanssisektorin varallisuus kasvoi, koska sektori itse loi rahaa, jota se käytti kasvuun. Järjestelmään toki syötettiin roimasti lisää kuplaan rohkaistuneiden asuntovelallisten ja monien muiden taholta. Lopulta  velkavetoinen kasvu päättyy luonnollisesti velan kutistumiseen ja kasvu syö näin itsensä pois. Tästä kirjoittaa myös Martin Wolf taannoisessa kolumnissaan.

Taloutta ei saa järkevälle uralle, ellei tälle kaikelle ”innovaatiolle” panna stoppia. Pankkitoiminnasta tulee saada taas tasaisen harmaata: liiketoimintaa, jonka pääasiallinen tarkoitus on tukea muuta liiketoimintaa, ei itseään. Amen sanoo tälle myös Krugman laajalle levinneessä kolumnissaan Making Banking Boring. Tätä tukee hiljan palkitun taloustieteilijän Emmanuel Saezin tutkimus tuloeroista ja niiden vaihtelusta. Tuloerot olivat suurimmillaan USA:ssa 20-luvulla, suuren laman alla, pienenivät sitten ja kasvoivat taas 80-luvulta eteenpäin. Tätä taloudellisen eriarvoisuuden aikaa leimasi molempina kausina kasvanut ”taloudellinen innovaatio.”

Jätetään siis innovaatiot niille, jotka sen paremmin osaavat. Toivotaan tuottoisia hetkiä t&k:ssa vaikkapa tietotekniikan, biotekniikan ja ympäristö- ja energiatekniikan alalle. Jätetään pankkien tehtäväksi rahoittaa näitä fiksumpia innovaattoreita.

by

EU:lla hyvä startti ilmastokisassa

EU:n kasvihuonekaasupäästöt olivat vähentyneet 1,2% vuoden 2007 aikana. Vuoden 1990 tasosta päästöt ovat laskeneet yli yhdeksän prosenttia. Vaikea sanoa, kuinka suuri osa kunniasta lankeaa talouskriisille – se kun on vähentänyt päästöjä huomattavasti vähenevän tuotannon muodossa. Ymmärsin kuitenkin, että artikkelissa pelataan vuoden 2007 lukemilla. Näyttäisi siis siltä, että Eurooppa pääsee tämänhetkiseen tavoitteeseensa eli 20% päästövähennyksiin vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Tosin nyt ehdotetaan jo uusia, tiukempia rajoja.

Kaavion mukaan yllättävän moni Itä-Euroopan maa on vähentänyt dramaattisesti päästöjä vuoden 1990 tasosta. Lyhyt artikkeli ei kerro tarkempaa taustaa luvuille, kenties osasyy voisi olla kivihiilen polton väheneminen? Espanja ja Portugali ovat joukon pahiksia, syyksi esitetään maiden alunperin alhaista teollistumisastetta ja talouden voimakasta kasvua, joka on lisännyt mm. Espanjassa kivihiilen käyttöä. Nyt sielläkin pahin kupla lienee taittunut, toivottavasti uuteen nousuun lähdetään puhtaammin eväin..

by

Pieni on tehokasta

The Economistin tuore artikkeli väittää, että USA:n Japania parempi innovaatiokyky johtui osittain sääntelystä, ei sen puutteesta. (Tosin Japania ei kyllä perinteisesti ole pidetty ihan epäinnovoivana maana. Artikkelissa selitetään väitettä lähemmin.) Kiinnostava näkökanta eikä välttämättä ihan hatusta vedetty – vaikken vielä ehtinyt lukea tuota loppuun, niin artikkelin yksi teesi on, että pienemmät, hajotetut yritykset toimivat tehokkaammin ja innovatiivisemmin, kun kilpailumahdollisuuksia aukeaa ja toisaalta pienemmät yritykset joutuvat tekemään yhteistyötä.

Artikkelin mukaan siis myös GM:n tulevaisuus on toivoa täynnä. Vielä ei tietysti voi sanoa, kuinka hyvin konkurssipesä hoituu: pahin tilannehan on, että velat lähtevät ja uusi yritys jatkaa vanhaan malliin hieman pienemmällä organisaatiolla. Todennäköisesti edessä on kuitenkin isoja muutoksia juuri positiiviseen päin. Näitä tukee myös USA:n uusi päästörajoituslaki.

GM:n kuolinkamppailua (joka on kyllä jatkunut jo hyvän tovin) on ollut aika tuskaisaa seurata. Ehkä naurettavin juttu, minkä kuulin, oli että vielä saadessaan rahoitusta valtiolta firma syyti satoja miljoonia oikeudenkäynteihin eri osavaltiossa juurikin päästörajoituksia vastaan, voidakseen rauhassa jatkaa sellaisten autojen tekemistä, joille ei enää ollut edes kysyntää. Jutun surkuhupaisin yksityiskohta oli, että myös Toyota osallistui näihin oikeudenkäynteihin isolla rahalla – ei siksi, että se olisi tehnyt näitä isopäästöisiä autoja, vaan siksi, että Toyotan bisnekselle teki gutaa se, että amerikkalaiset autojätit sinnikkäästi tekivät Hummereitaan samalla kun Toyota kasvatti myyntiä vähäpäästöisissä malleissa napsien isommilta markkinaosuutta tasaiseen tahtiin. (Hummer lähti nyt myyntiin. Katsotaan kuka ostaa…)

Toivottavasti uuden GM:n johtajat eivät enää määrittele firman tavoitteeksi ”emme tee autoja, vaan rahaa.”

by

Kiina on toista maata

Kiinan todellisuus ei lakkaa hämmästyttämästä. Kommunistinen kapitalismi jyrää omituisuudellaan ja uhmaa länsimaista logiikkaa.

Kiinalainen logiikka on luku sinänsä. Ilmastonmuutostietoisuuden edetessä Kiinassakin on jouduttu ottamaan kantaa siihen, miten he kantavat vastuuta tulevaisuudesta. Kivihiilivetoisessa taloudessa tarvittavat muutokset ovat dramaattisia. On totta, että on epäreilua, että länsimaat saivat aikanaan tuprutella hiilivoimaloillaan minkä kerkisivät, kun nyt Kiina ja muut kehittyvät maat joutuvat (tai ainakin vaadimme, että niiden pitäisi) tinkimään. Kiinan ratkaisuehdotukset ovat silti ainutkertaisia.

Muistanemme vielä, että Kiina taannoin ehdotti, että länsimaiden tulisi maksaa Kiinalle korvausta siitä, että länsimaiden kulutus tuhoaa Kiinan luontoa. Väite on sikäli absurdi, että Kiina on eniten itse hyötynyt tästä länsimaiden kulutuksesta. Oikeassa Kiina toki oli ainakin sen suhteen, että aiheutetuille tuhoille tulisi saada hinta. Loogisinta ratkaisua Kiina ei kuitenkaan voi hyväksyä: hiili- tai ympäristöveroa tuotetuille tavaroille. Se kun vähentäisi Kiinan vientiä nostamalla tuotteiden hintaa kuluttajalle. (En sinänsä vastusta teollistuvan maailman auttamista ympäristöasioissa. Tälläkin hetkellä sitä paitsi Kiina saa runsaasti myös länsirahaa ympäristöprojekteihin. Mutta maan näkökanta siihen, että se on syytön omiin päästöihinsä on…no, sitä mitä saatoimme odottaakin.)

Kiinahan ei olisi päässyt valtavaan vientivetoisuuteensa ilman sinnikästä ja erheellistä talouspolitiikkaa. Renminbi on pidetty tiukasti kiinni dollarissa, vaikka vienti on kasvanut kohisten. Normaalissa, rajoittamattomassa kaupankäynnissä voimakkaasti kasvava vienti nostaisi valuutan arvoa nostaen samalla vietävien tavaroiden hintaa. Tämä toimisi automaattisena rajoittimena, joka estäisi viennin ylikuumenemista ja etsiytyisi ainakin ideaalitilanteessa tasapainopisteeseen. Sen sijaan Kiina piti valuuttaansa keinotekoisen alhaisena ja osti sillä läjäpäin dollareita. Samalla siis heikennettiin valuuttaa sitä myymällä, ja suurin osa myynnistä suuntautui dollareihin, jolloin näppärästi valtionlainan ja monen muun lainan muodossa rahoitettiin kiinalaisten tavaroiden myyntiä USA:ssa. Ja kierre jatkui. Nythän ollaan tilanteessa, jossa Kiina ei uskalla myydä dollareitaan vaan joutuu rahoittamaan USA:ta lisää ettei sen nykyisten sijoitusten arvo katoaisi: USA taas on palannut reaalipolitiikkaan ja pitää suun tiukasti supussa niin ihmisoikeus- kuin muistakin pikku epäkohdista, että sen suurin rahoittaja ei löisi hanoja kiinni nyt kun velkaa tarvitaan elvytykseen. (Viime aikaisten uutisointien perusteella elvytyslainojen nosto on muuten takkuillut.)

Kiina on myös tunnettu siitä, että faktoja voidaan tarvittaessa muokata tai niiden olemassaolo kiistää kokonaan. Hupaisaa oli bongata Krugmanin blogista seuraava uutinen: näyttää siltä, että Kiinan tämänhetkiset kasvuluvut on feikattu, koska sähkönkulutus, joka on normaalisti korreloinut talouskasvun kanssa, on heikentynyt. Kiinan vastaus epäilyihin oli poistaa julkisuudesta sähkönkulutustilastot. Alkuperäisen WSJ:n uutisen sanoin: Kiinan talous muistuttaa makkaraa siinä suhteessa, ettet todellakaan halua tietää mitä se oikeasti pitää sisällään.