Tilastot heräävät henkiin

Tällä TEDin videolla Hans Rosling kertoo kehitysmaista ja ”kehitysmaiden” sekä ”kehittyneiden maiden” välisistä eroista. Etenkin hän keskittyy tilastojen ja erojen muutoksiin viimeisten 50 vuoden aikana. Rosling näyttää erinomaisesti visualisoiduilla tilastoilla mm. vaurauden ja lapsikuolleisuuden välistä yhtäläisyyttä ja osoittaa, että nykyiset mielikuvamme eivät enää vastaa todellisuutta: monet mielikuvissamme edelleen köyhyyden partaalla roikkuvat maat ovat nykyään jo suhteellisen hyvin pärjääviä, kun taas jotkut ”kehittyneemmät” maat ovat edelleen jäljessä. Hän näyttää myös kuinka yleisesti yhtenäisinä alueina pidetyt maat ja maanosat pitävät sisällään hyvin monenlaisia ja täysin eri tavoi kehittyneitä alueita.

Tilastoista hän vetää monia loogisen kuuloisia ja välillä yllättäviäkin johtopäätöksiä. Mm. lapsikuolleisuuden vähentäminen on helpompaa ja nopeampaa, jos lähtötasolla on valmiiksi melko hyvä koulutustaso, vaikka maa olisi hyvinkin köyhä. Sen sijaan varakaskaan maa ei pääse terveydenhuollossa kovin pitkälle ennen kuin koulutus on saatu kuntoon. Koulutus on siis tärkeämpää kuin raha. Tästä tulee mieleeni jokin aika sitten näkemäni juttu Keralan ihmeestä: Intian osavaltiossa on useimmilla hyvinvoinnin mittareilla asiat täsmälleen yhtä hyvin kuin Yhdysvalloissa – mutta osavaltio on köyhä kuin kirkonrotta. Keralan esimerkkikin näyttää, että koulutukseen ja hyvinvointiin panostaminen toimii. Vauraus seuraa kyllä perässä.

Esityksen lopuksi hän kertoo projektistaan, jossa pyritään saamaan tätä dataa ihmisten ilmoille. On olennaista saada oikeaa tietoa siitä, miten asiat ovat, jotta voimme tehdä oikeita päätöksiä, olipa se sitten kehitysavun toimintatapa tai kauppakumppanuuden mahdollisuus. Tietoa maailmasta kyllä löytyy, mutta sen muoto on yleensä niin kuivakkaa että sitä ei kukaan jaksa plärätä. Toisaalta tieto on usein myös kätketty erilaisten yhteisöjen ja toimistojen uumeniin. Hänen ideansa on ”vapauttaa” nykyinen tietokannoissa oleva data ja kehittää järkevä, helppokäyttöinen työkalu sen visualisointiin. Työkalu löytyy jo osoitteessa gapminder.org, mutta se on luonnollisesti vasta kehitysvaiheessa.

Kannattaa tsekata tuo TED:in saitti muutenkin. Ideana 20 minuutin napakoita esityksiä oikeastaan mistä tahansa aiheesta. Esiintyjät panevat parastaan, kun aikaa on vähän, ja koettavat tiivistää hienot ideansa helposti sulatettavaan muotoon.

Kahvilat ja kotiruoka suosiossa

Taantumassakaan kaikki mittarit eivät osoita alaspäin. Lähiaikoina olen bongannut kaksi hyvää uutista siitä, miten kauppa on jopa kasvanut viimeisen vuoden aikaan.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on juttu ”10 tarinaa lamasta” jossa eri ihmisiltä kysytään, miten lama on heihin vaikuttanut. Joukossa on monia surullisia tapauksia, joissa myynti on loppunut kuin seinään tai väki odottelee lomautusta. Yksi poikkeus joukossa kuitenkin oli: kauppahallissa kauppa käy. Jutussa haastateltu lihakauppias totesi, että ihmiset laittavat enemmän ruokaa kotona ja ostavat mielellään sitä varten laadukkaita ruoka-aineita. Ja tottahan tuo: kotona kunnon ruoka-aineista tehty ateria kun maksaa reippaasti einestä vähemmän, maistuu paremmalta ja myös ravitsee paremmin.

Hesari tutki uusia kahviloita ja totesi, että kahvilat pitävät lamassa pintansa vaikka ulkona syönti vähenee. Vaikka ruokaa siis tehdään kotona, kotiin ei haluta jäädä kököttämään ja kahvilat voittavat. Helsinkiinkin on avattu lukuisia uusia kahviloita, ja niistä suurin osa pärjää mainiosti.

Myös luomuruoan tarjonta on lisääntynyt –  ymmärtääkseni useitakin myymälöitä on avattu kevään mittaan, tuoreimpana mainitsemani Eat&Joy-maatilatori. Kasvava ympäristötietoisuus saa ihmiset valitsemaan luomua ja muutenkin parempia ruoka-aineita. Ja toivon mukaan vaikkapa kotimaiset juurekset ja vihannekset löytävät tiensä yhä useampaan pöytään, olipa se luomua tai ei – voittanee maussa ja ravintoarvossa 6-0 laman toisen voittajan, pikaruokalat.

Puheenvuoro yrityksen sisältä

Sunnuntain Hesarissa oli erinomainen mielipidekirjoitus. (Ei sillä, etteikö siellä olisi yleensä useitakin.) Nimimerkin takana esiintyvä johtaja kirjoitti otsikolla ”Mikä on yritysjohdon yhteiskuntavastuu?” Hän kertoi, kuinka hänenkin yrityksessään tulostavoitteita on nostettu vuosi vuodelta – tarina, jonka olen kuullut monesti ennenkin – ja taantuman aika ei ole muodostanut poikkeusta. Saadakseen parhaat mahdolliset bonukset hänenkin osastollaan on aina pyritty myös ylittämään nuo tavoitteet. Huolimatta taantumasta, nämä ihmiset ovat jälleen kerran merkinneet tavoittekseen paremman tuloksen kuin ylhäältä annettu, joka on sekin parempi kuin edellisvuoden tulos.

Tässä taloustilanteessa yhtälö on mahdoton, minkä ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Päästäkseen tavoitteeseensa noiden johtajien ainut keino on vähentää väkeä. Lyhytnäköinen ratkaisu, joka tulee heikentämään heidän mahdollisuuksiaan parempiin tuloksiin jo parin vuoden aikajänteellä, kun taantuma alkaa hellittää. (Jätän nyt väliin spekuloinnin taantuman kestosta. Joskus se päättyy, jollain tavalla.)

Yritysjohtajan viesti oli yksinkertainen: olisiko meidän mahdotonta edes yhden vuoden ajan olla tavoittelematta maksimibonuksia ja keskittyä sen sijaan tekemään työmme hyvin?

Uusia naamoja europarlamenttiin

Jännitysnäytelmä on tältä kertaa ohi. Äänestysprosentti ei päätä huimannut, mutta Timo Soinin äänisaalis kylläkin. No, kahden vuoden päästä mies tulee taas Suomeen keräämään eduskuntavaalien äänet – saa nähdä tuleeko perussuomalaisista koskaan ns. oikeaa puoluetta vai jääkö se pysyvästi yhden miehen showksi. Toisaalta, vaikka Soini jätetään laskuista, puolue oli onnistunut triplaamaan edelliskerran kannatuksen melkein keskivertomepin äänisaaliin suuruiseksi.

Muuten valittu joukko näyttää kovasti hääseremoniasta poimitulta: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua. SDP:n ei parane juuri röyhistellä: käytännössä puolue sai yhden paikan Mitro Revolta lainatuilla äänillä. Eipä kyllä voitoksi voi sanoa yhdenkään suuren puolueen vaalitulosta. Hyvä kuitenkin että saadaan pakkaa välillä vähän sekaisin. En jaksa myöskään uskoa että Soini saisi hirveitä tuhoja parlamentissa aikaan – toivottavasti oletukseni ei osoittaudu vääräksi.

Hesari oli heti käynyt tutkimassa uusien meppien kannan maataloustukiin. Noin puolet olisi valmis vähentämään EU:n nykyisiä tukia. Hyvä, että tähänkin on valmiutta. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen asia, kuten aiemminkin kirjoitin: toivottavasti Joku ™ intoutuisi selvittämään maataloustukien muutosten vaikutusta. Toisaalta olin ollut ymmärtävinäni että nykyiset tuet on jo lyöty aika pitkälle ajalle lukkoon. Mutta siinä olisikin aikaa selvittää asiaa.

Ylituotanto pitäisi saada kuriin eikä sitä saisi viedä veronmaksajien rahoilla muualle. Viljelijöiden pitäisi saada kunnon korvaus tuotannostaan eikä voittoa saisi valuttaa välikäsille. Luulen että itse koetan äänestää mahdollisimman paljon jaloillani tulevana kesänä ja ostaa suoraan viljelijältä – kannustan kaikkia muitakin tekemään saman! Onneksi on tiedossa maatilaekskursio juhannuksena – toivottavasti siellä on jo jotain pientä maisteltavissa. Ja toivottavasti ehdin haastelemaan itse viljelijöiden kanssa hieman siitä, mitä he tuotannostaan saavat ja kuinka sillä elää.

Rahan teosta ja tekemättömyydestä

Eräs omituisimpia piirteitä kaatuneessa pankkijärjestelmässä on ollut ”taloudellisen innovaation” konsepti. Taloudellinen innovaatio – siis riskirahastot, CDO:t ja lukuisat toinen toistaan omituisemmat rahoitusinstrumentit  katsottiin erinomaiseksi ideaksi, koska niistä saatiin taloudellista kasvua. Kasvu luonnollisestikin paljastui näennäiseksi.

Finanssialan yritykset, pankit ja ne jotka eivät enää nimellisesti olleet pankkeja, saattoivat luoda rahansa lainaamalla. Tämä ei luonnollisestikaan vielä ollut itsessään paha asia: näin fiat money -järjestelmä toimii. Kun kunnon kansalainen haluaa lainata rahaa, pankki luo sitä ”tyhjästä” kunhan sillä on tietty valtion määrittelemä ns. pesämuna lainarahalle ja kansalainen voi sen jälkeen sijoittaa rahan jonnekin. Kansalainen tyypillisesti sijoittaa sen tavaroihin, palveluihin tai yrityksen perustamiseen – hyvin konkreettista siis.

Ongelma syntyi, kun saimme kuvaan nämä monimutkaiset rahoitusinstrumentit. Näitä instrumentteja voitiin ostaa, myydä ja luoda niin, että samalla voitiin taas kerran luoda rahaa markkinoille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut tätä esimerkillistä kansalaista, joka olisi tehnyt rahalla jotain konkreettista. Rahoitusinstrumentteja ostettiin, myytiin ja vakuutettiin ristiin rastiin ilman, että pankeilla oli riittäviä vakuuksia. Niiden arvon noustessa pankkien voitot nousivat, vaikka juuri mitään reaalimaailman tuottoa ei saatu. (Jos ei siis lasketa investointipankkiirien keittäjien ja kodinhoitajien työllistymisvaikutusta.) Historiallista siis oli, että talouden kasvulla ei ollut mitään tekemistä tuottavuuden kasvun kanssa. Keisarin olemattomia vaatteita ei kuitenkaan nähty, koska oli hyvin hankala osoittaa, oliko jokin pankkisektorin tekeminen tuottavaa vai ei. (Eräässä NYT:n blogissa spekuloidaan juuri, että innovaatiot olivat viime vuosikymmenellä muutenkin vähissä – hauska kontrasti edelliseen juttuuni…)

Rautalangasta voidaan siis vääntää, että finanssisektorin varallisuus kasvoi, koska sektori itse loi rahaa, jota se käytti kasvuun. Järjestelmään toki syötettiin roimasti lisää kuplaan rohkaistuneiden asuntovelallisten ja monien muiden taholta. Lopulta  velkavetoinen kasvu päättyy luonnollisesti velan kutistumiseen ja kasvu syö näin itsensä pois. Tästä kirjoittaa myös Martin Wolf taannoisessa kolumnissaan.

Taloutta ei saa järkevälle uralle, ellei tälle kaikelle ”innovaatiolle” panna stoppia. Pankkitoiminnasta tulee saada taas tasaisen harmaata: liiketoimintaa, jonka pääasiallinen tarkoitus on tukea muuta liiketoimintaa, ei itseään. Amen sanoo tälle myös Krugman laajalle levinneessä kolumnissaan Making Banking Boring. Tätä tukee hiljan palkitun taloustieteilijän Emmanuel Saezin tutkimus tuloeroista ja niiden vaihtelusta. Tuloerot olivat suurimmillaan USA:ssa 20-luvulla, suuren laman alla, pienenivät sitten ja kasvoivat taas 80-luvulta eteenpäin. Tätä taloudellisen eriarvoisuuden aikaa leimasi molempina kausina kasvanut ”taloudellinen innovaatio.”

Jätetään siis innovaatiot niille, jotka sen paremmin osaavat. Toivotaan tuottoisia hetkiä t&k:ssa vaikkapa tietotekniikan, biotekniikan ja ympäristö- ja energiatekniikan alalle. Jätetään pankkien tehtäväksi rahoittaa näitä fiksumpia innovaattoreita.

EU:lla hyvä startti ilmastokisassa

EU:n kasvihuonekaasupäästöt olivat vähentyneet 1,2% vuoden 2007 aikana. Vuoden 1990 tasosta päästöt ovat laskeneet yli yhdeksän prosenttia. Vaikea sanoa, kuinka suuri osa kunniasta lankeaa talouskriisille – se kun on vähentänyt päästöjä huomattavasti vähenevän tuotannon muodossa. Ymmärsin kuitenkin, että artikkelissa pelataan vuoden 2007 lukemilla. Näyttäisi siis siltä, että Eurooppa pääsee tämänhetkiseen tavoitteeseensa eli 20% päästövähennyksiin vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Tosin nyt ehdotetaan jo uusia, tiukempia rajoja.

Kaavion mukaan yllättävän moni Itä-Euroopan maa on vähentänyt dramaattisesti päästöjä vuoden 1990 tasosta. Lyhyt artikkeli ei kerro tarkempaa taustaa luvuille, kenties osasyy voisi olla kivihiilen polton väheneminen? Espanja ja Portugali ovat joukon pahiksia, syyksi esitetään maiden alunperin alhaista teollistumisastetta ja talouden voimakasta kasvua, joka on lisännyt mm. Espanjassa kivihiilen käyttöä. Nyt sielläkin pahin kupla lienee taittunut, toivottavasti uuteen nousuun lähdetään puhtaammin eväin..

Pieni on tehokasta

The Economistin tuore artikkeli väittää, että USA:n Japania parempi innovaatiokyky johtui osittain sääntelystä, ei sen puutteesta. (Tosin Japania ei kyllä perinteisesti ole pidetty ihan epäinnovoivana maana. Artikkelissa selitetään väitettä lähemmin.) Kiinnostava näkökanta eikä välttämättä ihan hatusta vedetty – vaikken vielä ehtinyt lukea tuota loppuun, niin artikkelin yksi teesi on, että pienemmät, hajotetut yritykset toimivat tehokkaammin ja innovatiivisemmin, kun kilpailumahdollisuuksia aukeaa ja toisaalta pienemmät yritykset joutuvat tekemään yhteistyötä.

Artikkelin mukaan siis myös GM:n tulevaisuus on toivoa täynnä. Vielä ei tietysti voi sanoa, kuinka hyvin konkurssipesä hoituu: pahin tilannehan on, että velat lähtevät ja uusi yritys jatkaa vanhaan malliin hieman pienemmällä organisaatiolla. Todennäköisesti edessä on kuitenkin isoja muutoksia juuri positiiviseen päin. Näitä tukee myös USA:n uusi päästörajoituslaki.

GM:n kuolinkamppailua (joka on kyllä jatkunut jo hyvän tovin) on ollut aika tuskaisaa seurata. Ehkä naurettavin juttu, minkä kuulin, oli että vielä saadessaan rahoitusta valtiolta firma syyti satoja miljoonia oikeudenkäynteihin eri osavaltiossa juurikin päästörajoituksia vastaan, voidakseen rauhassa jatkaa sellaisten autojen tekemistä, joille ei enää ollut edes kysyntää. Jutun surkuhupaisin yksityiskohta oli, että myös Toyota osallistui näihin oikeudenkäynteihin isolla rahalla – ei siksi, että se olisi tehnyt näitä isopäästöisiä autoja, vaan siksi, että Toyotan bisnekselle teki gutaa se, että amerikkalaiset autojätit sinnikkäästi tekivät Hummereitaan samalla kun Toyota kasvatti myyntiä vähäpäästöisissä malleissa napsien isommilta markkinaosuutta tasaiseen tahtiin. (Hummer lähti nyt myyntiin. Katsotaan kuka ostaa…)

Toivottavasti uuden GM:n johtajat eivät enää määrittele firman tavoitteeksi ”emme tee autoja, vaan rahaa.”