Ei tähän tuoreimpaan uutiseen ole juuri mitään lisättävää. Melkein mikä tahansa artikkelin lause toimii yksinäänkin tahattomana komiikkana. Erityisesti itkunaurattaa ”EU-ministerit pelkäävät isoa maidontuottajien konkurssiaaltoa, jos hinta ei käänny kohta nousuun” (vaikka ketjut sanelevatkin ostohintoja, ja tälle toivottavasti voidaan joskus vielä tehdä jotain, sanelupolitiikan mahdollistaa ylituotanto. Menee niitä firmojakin konkurssiin!), ”Juusto liikkuu EU:sta ulos eikä häiritse enää markkinoita täällä” (joskin vientituki hieman saattaa häiritä iloisia veronmaksajia tai niitä markkinoita, joille ne surutta dumpataan) tai artikkelin otsikko ”Halvan juuston polkumyynti Suomen markkinoille loppuu pian” (aivan kuin edullinen ruoka olisi pahasta, tai että polkumyynnin loppuminen Suomeen jotenkin mystisesti muuttaisi sitä seikkaa, että juustoa myydään edelleen polkuhinnalla, tällä kertaa vain ei ihan nenämme edessä).
Maailmankauppa
Parannetaan maailma
Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.
Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.
Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.
Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.
On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.
- Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
- Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
- Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
- Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
- Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.
Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös ”kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.
Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka ”progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.
Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään ”Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:
- Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
- Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
- Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.
Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.
Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.
Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.
Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.
Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.
Lupauksen lyhyet jäljet
Olen saanut luettua Giles Boltonin Poor Storyn, jota voin erittäin lämpimästi suositella kaikille maailmankaupasta, kehitysmaista, maataloudesta ja yhteiskunnan tuki- ja tariffijärjestelmistä kiinnostuneille. Kirjoitan siitä erikseen myöhemmin pidemmän pätkän, mutta kirjaan tähän ylös pienen detaljin joka kiinnitti huomioni.
EU:n maitotalousylijäämää harkitaan nyt tuettavaksi niin, että sitä voidaan roudata ulkomaille. Kirjassa muistutettiin, että 2005 EU oli muiden joukossa allekirjoittamassa sopimusta, jossa luvataan lopettaa vientituet (tosin takaraja taisi olla vielä jonkun vuoden päässä). Nämä tuet ovat yksi osa maailmankaupan vääristymää, josta kärsivät niin kehitysmaat kuin me itsekin. Laskemalla yksi ynnä yksi voi helposti todeta, että pienikin ongelma kotiseudun puolella aiheuttaa välittömästi lupausten unohtamisen. Vaikka onkin ymmärrettävää, että oma kotiseutu on lähempänä sydäntä – toki johonkin pisteeseen asti näin pitää ollakin – näillä tukiaisilla ammutaan taas kerran myös eurooppalaista jalkaan.
Lisää aiheesta seuraa, pysykää kanavalla 😉
Kiina on toista maata
Kiinan todellisuus ei lakkaa hämmästyttämästä. Kommunistinen kapitalismi jyrää omituisuudellaan ja uhmaa länsimaista logiikkaa.
Kiinalainen logiikka on luku sinänsä. Ilmastonmuutostietoisuuden edetessä Kiinassakin on jouduttu ottamaan kantaa siihen, miten he kantavat vastuuta tulevaisuudesta. Kivihiilivetoisessa taloudessa tarvittavat muutokset ovat dramaattisia. On totta, että on epäreilua, että länsimaat saivat aikanaan tuprutella hiilivoimaloillaan minkä kerkisivät, kun nyt Kiina ja muut kehittyvät maat joutuvat (tai ainakin vaadimme, että niiden pitäisi) tinkimään. Kiinan ratkaisuehdotukset ovat silti ainutkertaisia.
Muistanemme vielä, että Kiina taannoin ehdotti, että länsimaiden tulisi maksaa Kiinalle korvausta siitä, että länsimaiden kulutus tuhoaa Kiinan luontoa. Väite on sikäli absurdi, että Kiina on eniten itse hyötynyt tästä länsimaiden kulutuksesta. Oikeassa Kiina toki oli ainakin sen suhteen, että aiheutetuille tuhoille tulisi saada hinta. Loogisinta ratkaisua Kiina ei kuitenkaan voi hyväksyä: hiili- tai ympäristöveroa tuotetuille tavaroille. Se kun vähentäisi Kiinan vientiä nostamalla tuotteiden hintaa kuluttajalle. (En sinänsä vastusta teollistuvan maailman auttamista ympäristöasioissa. Tälläkin hetkellä sitä paitsi Kiina saa runsaasti myös länsirahaa ympäristöprojekteihin. Mutta maan näkökanta siihen, että se on syytön omiin päästöihinsä on…no, sitä mitä saatoimme odottaakin.)
Kiinahan ei olisi päässyt valtavaan vientivetoisuuteensa ilman sinnikästä ja erheellistä talouspolitiikkaa. Renminbi on pidetty tiukasti kiinni dollarissa, vaikka vienti on kasvanut kohisten. Normaalissa, rajoittamattomassa kaupankäynnissä voimakkaasti kasvava vienti nostaisi valuutan arvoa nostaen samalla vietävien tavaroiden hintaa. Tämä toimisi automaattisena rajoittimena, joka estäisi viennin ylikuumenemista ja etsiytyisi ainakin ideaalitilanteessa tasapainopisteeseen. Sen sijaan Kiina piti valuuttaansa keinotekoisen alhaisena ja osti sillä läjäpäin dollareita. Samalla siis heikennettiin valuuttaa sitä myymällä, ja suurin osa myynnistä suuntautui dollareihin, jolloin näppärästi valtionlainan ja monen muun lainan muodossa rahoitettiin kiinalaisten tavaroiden myyntiä USA:ssa. Ja kierre jatkui. Nythän ollaan tilanteessa, jossa Kiina ei uskalla myydä dollareitaan vaan joutuu rahoittamaan USA:ta lisää ettei sen nykyisten sijoitusten arvo katoaisi: USA taas on palannut reaalipolitiikkaan ja pitää suun tiukasti supussa niin ihmisoikeus- kuin muistakin pikku epäkohdista, että sen suurin rahoittaja ei löisi hanoja kiinni nyt kun velkaa tarvitaan elvytykseen. (Viime aikaisten uutisointien perusteella elvytyslainojen nosto on muuten takkuillut.)
Kiina on myös tunnettu siitä, että faktoja voidaan tarvittaessa muokata tai niiden olemassaolo kiistää kokonaan. Hupaisaa oli bongata Krugmanin blogista seuraava uutinen: näyttää siltä, että Kiinan tämänhetkiset kasvuluvut on feikattu, koska sähkönkulutus, joka on normaalisti korreloinut talouskasvun kanssa, on heikentynyt. Kiinan vastaus epäilyihin oli poistaa julkisuudesta sähkönkulutustilastot. Alkuperäisen WSJ:n uutisen sanoin: Kiinan talous muistuttaa makkaraa siinä suhteessa, ettet todellakaan halua tietää mitä se oikeasti pitää sisällään.
Säkillä valoa maatalouteen
Viljelijät ovat barrikadeilla Brysselissä. Maidon hinta on halvennut viime aikoina lukemiin, jossa tilalliselle maksetaan alle tuottajahintaa. Tilalliset vaativat lisää tukia, jotta selviäisivät arjesta. Alustavasti komissiossa on jo luvattu mm. koulumaitotuen lisäämistä kysynnän kasvattamiseksi, tukiostoja sekä vientituen lisäämistä.
Syy maidon hinnan laskuun on ylituotanto. Tähän asti ylituotantoa on pyritty hillitsemään kiintiöillä. Tilannetta pahentaa se, että Brysselissä meneillään olevassa maatalousministerien kokouksessa keskustellaan nykyisten kiintiöiden purkamisesta – siitä siis viljelijöidenkin mielenilmauksen ajoitus.
Kaikesta keskustelusta ja ehdotetuista tulee mieleen väkisinkin kliseiset kuvat hölmöläisistä kantamassa säkillä valoa tupaan ja jatkamassa peittoa jalkopäästä otetulla tilkulla. Jos maidontuottajien saaman alhaisen hinnan perimmäinen ongelma on ylituotanto, miksi ihmeessä meidän pitäisi edelleen tukea tätä ylituotantoa? Pahinta on, että ongelma vain vyörytetään eteenpäin muiden maiden niskaan – mitäpä sillä on väliä, jos jossain kaukana poissa jonkun maan maitotalous romahtaa, kun EU:sta viedään halpaa maitoa veronmaksajien rahoilla. On tietysti hyvä, että ylituotantoa on pyritty suitsimaan edes jotenkin, tässä tapauksessa kiintiöillä. Mutta maatalous on niitä harvoja aloja tätä nykyä, joilla on varaa olla välittämättä siitä, että tuotanto ja kysyntä eivät kohtaa. Parhaillaan rakennusliikkeitä menee konkurssiin harva se päivä, mutta lehtijuttuun haastatellun pariskunnan uhkausta tilanpidon lopettamisesta pidetään kansallisena katastrofina.
Tietenkään maailma ei ole näin yksinkertainen. Olen itse erittäin vahvasti sitä mieltä, että kussakin maassa tulee olla (luonnonvarojen sallimissa puitteissa) omaa ruoantuotantoa. Hiukan näistä olosuhteista, yhteiskunnan teollistumisasteesta ja jostain muusta sitten riippuu, tuleeko ruokaa vientiin asti vai jäädäänkö osin tuonnin varaan. Juuri tästä syystä ehkä maataloussektori pystyy pitämään päättäjiä niin vahvasti otteessaan – tiettyyn rajaan asti kun se lopulta on erityinen ala.
Tiettyyn rajaan asti. Totta kai on yksilötasolla kamalaa, jos joutuu lopettamaan mahdollisesti jo monessa polvessa harjoitetun ammatin. Käytännössä kuitenkin kaikki ampuvat toisiaan jalkaan, jos tuotannon määrä ei laske järkevälle tasolle. Voisi myös kysyä, olisiko niin kamalaa siirtyä jollekin muulle maatalouden sektorille – tässä asiassa valtion tai liittovaltion väliintulo vaikkapa siirtymäajan tukena voisi olla järkevääkin, ja se voisi toimia kiintiöiden kanssa tai jopa kiintiöiden asteittaisen poiston osana.
Lisäkomplikaatio syntyy siitä, miten ruoka on hinnoiteltu. Ruoka on (ainakin länsimaissa) järjettömän halpaa. Hintamyyttiä ylläpidetään kaikenkarvaisilla hintakorivertailuilla, joissa parhaana pidetään halvimmalla myyvää ketjua. En halua vähätellä laman myötä lisääntyneitä ruokajonoja ja köyhien asemaa. Kuitenkaan alle tuotantokustannusten myyty ruoka ei ole millään tapaa järkevää, ja sen tuotannon maksaa myös köyhä verotuloistaan. Huonompiosaisista tulee totta kai huolehtia, mutta ruoan hinnan polkeminen köyhyyskorttiin vedoten on tekosyy, jonka taustalla on muita intressejä. EU:ssakin maitomarkkinoilla jyrää muutama iso jälleenmyyjäketju, joilla on isoina ostajina valta määrätä hinnat. Suomen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttila tekikin hyvän huomion siitä, että joku vetää tässä välistä: tuottajahinnat ovat tippuneet tippumistaan, mutta kuluttajalla ei ole asiasta harmaansinistä aavistusta. Surullisinta tässä asiassa on se, että maanviljelijöiden tarvitessa yhä enemmän tukia kompensoimaan pudonneita tuottajahintoja veronmaksaja käytännössä subventoi isojen ruokaketjujen voittoja.
Maatalous on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten markkinoiden kysynnän ja tarjonnan laki ei aina toimi. Kauniiden talousteorioiden mukaan kun tuotteen hinnan noustessa sen tarjoajien määrä kasvaa ja hinnan laskiessa tuottajien määrä laskee (kulutuksen seuraillessa kääntäen), kunnes saavutetaan niin sanottu tasapainopiste jossa kaikki ovat tyytyväisiä. Talousteoria voisi ehkä päteä ns. tuottajien torilla, jossa välikäsiä ei ole. Maatalouden tilanteessa soppaan on kuitenkin heitetty liki monopoliasemassa olevat ostajaketjut, joilla on valta käytännössä määrätä tuotteen hinnaksi mielivaltainen summa, ja toisaalta tuetut maanviljelijät, jotka katsovat luovuttamattomaksi oikeudekseen tuottaa liikaa. Toisaalta maataloudessakaan tilan aloittaminen ja lopettaminen ei ole helppoa, ja niinpä tyypillisin reagointi hinnan laskuun on täysin päinvastainen kuin teoriat kuvittelevat: tehostaa tuotantoa niin, että saa tuotettua enemmän. Näin tuotanto ennestään kasvaa, hinnat laskevat, ja syöksykierre on valmis.
Yhtälö ei ole helppo. Suurten ketjujen polkuhinnoittelua pitäisi pystyä jotenkin suitsimaan. Ylituotantoa ei tulisi tukea, vaan ohjata tuottajia toisten tuotteiden tai ammattien pariin. Uudessa-Seelannissa on onnistuttu jopa poistamaan kaikki maataloustuet tuhoamatta maataloutta. Se kuulostaa huomattavan radikaalilta, mutta kenties voisi joskus vielä onnistua. Toisaalta tukien avulla voisi myös ohjata maataloutta haluttuun suuntaan. Olen ennenkin mouhunnut siitä, kuinka USA:ssa maatalouspolitiikka tukee halpoja burgereita kunnon ruoan ja vaikkapa vihannesten kustannuksella. Mikäli viljelijät joutuvat liian ahtaalle tehokkuusajattelussa, seurauksena on taas kerran heikompilaatuista ruokaa: antibioottilihaa, valtavia lihatuotantolaitoksia, monokulttuurisia ylilannoitettuja peltoja ja niin edelleen. Tehokkuus on joskus hyvästä, mutta kaikella on rajansa.
Riittääkö ruoka?
Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.
Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.
Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.
Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.
Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.
Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.
Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.
Ruokapolitiikkaa pöytään
Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.
Olin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.
Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.
Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.
Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).
Ruokajournalismia ja tuontitulleja
JIMiltä tuli sunnuntai-iltana ohjelma Kokkausta vaaravyöhykeellä (Cooking in the danger zone). Kyseistä sarjaa voi ehdottomasti suositella! Nimen perusteella ohjelman voisi kuvitella kuuluvan siihen gonzo-kategoriaan, jossa syödään mädätettyjä ötököitä ”eksoottisissa” paikoissa. BBC:n tuottama laatusarja ei kuitenkaan sorru (liialliseen) gonzoiluun: ohjelmassa ruokatoimittaja vierailee vaarallisiksi katsotuissa maissa katsomassa, miten ihmiset elävät ja ennen kaikkea miten ruoka ja ruokapolitiikka vaikuttavat maan oloihin.
Jaksossa, jonka näin, käytiin Haitilla ja Meksikossa ja pohdittiin USA:n ruokapolitiikan vaikutusta näihin maihin. Meksikossa tavattiin laittomasti rajan ylittäneitä ja sittemmin palautettuja meksikolaisia. Reportaasissa nostettiin esiin erityisesti se, että monilta paikallisilta – niin viljelijöiltä kuin heidän tuotteidensa myyjiltäkin – ovat loppuneet tulot halvan tuontimaissin vuoksi. Maissia ei kannata enää viljellä, koska ulkomailta saapuva, tuettu maissi on niin paljon halvempaa. Tämän seurauksena etenkin viljelijöistä moni on pannut pillit pussiin ja koettaa onneaan Meksikon ja USA:n välisen muurin lävitse.
Mistä tämä halpa maissi sitten saapuu? Ja millä maalla voisi mahdollisesti olla varaa tuottaa maissia halvemmalla kuin Meksikossa? Vastaus on yllättävä: USA:lla. Siellä tuetaan maissin tuotantoa niin massivisilla summilla, että sitä voidaan roudata naapurimaahan pilkkahinnalla maiden välisen vapaakauppasopimuksen turvin. Ei ole ehkä yllättävää, että tämä vapaakauppa tuntuu hyödyntävän pääasiassa sopimuksen rikkaampaa osapuolta. Sitä, mitä Meksiko voi USA:han päin tuoda, ei dokumentissa mainittu. Dokumentin tokaisu: ”Meksikon pääasiallinen tuontituote on maissi, vientiartikkeli meksikolaiset” lieneekin enemmän kuin siteeksi totta.
Haitilla vastaava ongelma oli tullut, kun Maailmanpankki ja IMF olivat saaneet maan poistamaan riisin tuontitullit 80-luvulla myönnettyjen lainojen ehtona. Teoriassahan tuontitullit eivät ole hyvästä: tämänhetkisen talouskriisin aikana yksi pontevimpia huutoja onkin ollut, etteivät kriisin koskettamat maat ryhtyisi protektionistisiksi ja lisäisi tuontitulleja – se kun olisi varma tapa hiljentää maailmankauppaa lisää. On kuitenkin eroa tuontitullilla ja tuontitullilla. Siinä vaiheessa, kun maahantuotu tavara on hyvin vahvasti jo alunperinkin tuettua, on todennäköistä, että tuontitavara on tuen vuoksi niin paljon halvempaa, että – kuten Meksikon ja Haitin tapauksessa näyttää käyneen – tuontitavara on romahduttanut maan oman tuotannon. (Kuulemma hieman samaa on tapahtumassa Saksan autoteollisuudelle – he ovat kunnon eurooppalaisina olleet laittamatta autoille lisätulleja, ja nyt ranskalaisten tukema autoteollisuus valtaa alaa laatuautoistaan ylpeällä Saksanmaalla.)
Surullisinta tässä on, että Haitilla tämä oman ruoantuotannon kannattavuuden romahdus on johtanut yhä kasvavaan kierteeseen ulkomaisesta ruoka-avusta. Voiko todella olla USA:nkaan taloudelle kannattavaa tukea tuotantoaan niin paljon, että ylituotantoa on purettava todellisuudessa halvempien tuotantokustannusten maihin, jolloin valtio käytännössä maksaa ylituotannosta ja lopulta myös epäilemättä maksaa myös ruoka-apua naapurimaihin – tiukan rajavartion kuluista puhumattakaan?
USA:n tapa jakaa tukia on muutenkin mielenkiintoinen, tuet kun menevät pääosin muutamalle kasville jotka ovat samalla pikaruoka- ja einesteollisuuden pääasiallisia raaka-aineita. Mutta tuosta ehkä myöhemmin lisää.
Kirsi Louhelainen 