Kehitysyhteistyö

by

Dead Aid?

Björn Wahlroos koetti profiloitua yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi lukemalla Dead Aid-kirjan (tai todennäköisemmin silmäilemällä business summaries -palvelusta kymmensivuisen tiivistelmän) . Kirjan keskeinen teesi on, että kehitysyhteistyöstä ei ole mitään hyötyä koska kaikki rahat valuvat byrokratiaan ja diktaattoreille – päin vastoin, riippuvuus ulkomaisesta avusta on este maiden kehitykselle.

Tällä viittauksella Wahlroos pyrki ilmoittamaan, että koko kehitysavun voisi hänen puolestaan leikata. Koko Suomen poliitikot rynnivät perässä kertomaan, että voihan se olla näinkin, muttei välttämättä. Ja änkyttivät hieman, että voisihan se olla vähän raflaavaa tekstiä.

No. Minäpä kerron miten asia on. Dead Aid on raflaavaa tekstiä, aivan liian raflaavaa. Näitä kirjoja on julkaistu satoja, ja Dead Aid kuuluu skaalan toiseen ääripäähän. Näistä toisen ääripään kirjoista se on ehkä tunnetuin. Aihepiirin kirjoista se ei ole arvostetuin. Ihmettelenkin hieman, miten herra pankinomistajalla on aikaa lueskella keskinkertaista populaaripolitiikkaa.

Tämän sanottuani, kehitysavussa on ongelmansa. (Aihetta käsittelevästä, hieman vähemmän raflaavasta kirjasta ja sen ajatuksista blogasinkin taannoin.)  Eräs suurimpia ongelmia on se, että kehitysavulla itse asiassa paikataan teollisuusmaiden erilaisilla tuontitulleilla ja muilla kauppaa rajoittavilla säännöstöillä kehitysmaille aiheutettuja ongelmia. Ns. vapaa kauppahan on tunnetusti puolivapaata: kehittyneet maat tekevät mitä lystäävät, mutta kehitysmaille tärkeissä asioissa on asetettu rajoituksia. Jos ongelma haluttaisiin ratkaista kunnolla, kannattaisi tosiaan tiputtaa kaikki kehitysmaita sitovat rajoitukset ja sen jälkeen asteittain laskea kehitysapua.

Lyön vetoa, ettei vapaan kilpailun puolesta puhuva Nalle ilahtuisi, jos vapaa kilpailu yhtäkkiä löytyisikin kotinurkilta. Mieshän tunnetusti viljelee kotikartanollaan sokerijuurikasta – räikeintä esimerkkiä siitä, miten kilpailua vääristetään keinotekoisilla rajoilla tai tässä tapauksessa hintasääntelyllä. Vapaan markkinatalouden mies nostaa vuosittain satojatuhansia euroja veronmaksajien tukea (hintasäännöstelyn kautta enemmän suoraan kuluttajan pussilta kuin verottajan kukkarosta) siitä, että tuottaa ainetta, jota tehdään kymmenen kertaa tehokkaammin kehitysmaissa.

Mitä sanot, Nalle, jos poistettaisiin kehitysavun sijaan sokerin hintasääntely? Eiköhän valtio kuitenkin maksaisi peltojen paketoimisesta mukavat kipurahat.

by

Parannetaan maailma

Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.

Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.

Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.

Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.

On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.

  • Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
  • Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
  • Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
  • Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
  • Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.

Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös ”kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.

Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka ”progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.

Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään ”Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:

  • Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
  • Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
  • Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.

Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.

Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.

Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.

Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.

by

Lupauksen lyhyet jäljet

Olen saanut luettua Giles Boltonin Poor Storyn, jota voin erittäin lämpimästi suositella kaikille maailmankaupasta, kehitysmaista, maataloudesta ja yhteiskunnan tuki- ja tariffijärjestelmistä kiinnostuneille. Kirjoitan siitä erikseen myöhemmin pidemmän pätkän, mutta kirjaan tähän ylös pienen detaljin joka kiinnitti huomioni.

EU:n maitotalousylijäämää harkitaan nyt tuettavaksi niin, että sitä voidaan roudata ulkomaille. Kirjassa muistutettiin, että 2005 EU oli muiden joukossa allekirjoittamassa sopimusta, jossa luvataan lopettaa vientituet (tosin takaraja taisi olla vielä jonkun vuoden päässä). Nämä tuet ovat yksi osa maailmankaupan vääristymää, josta kärsivät niin kehitysmaat kuin me itsekin. Laskemalla yksi ynnä yksi voi helposti todeta, että pienikin ongelma kotiseudun puolella aiheuttaa välittömästi lupausten unohtamisen. Vaikka onkin ymmärrettävää, että oma kotiseutu on lähempänä sydäntä – toki johonkin pisteeseen asti näin pitää ollakin – näillä tukiaisilla ammutaan taas kerran myös eurooppalaista jalkaan.

Lisää aiheesta seuraa, pysykää kanavalla 😉

by

Nukkuvat reportterit

YK:n talouskokous New Yorkissa päättyi laihaan kompromissiin. Hesarin artikkeli toteaa melko ylimalkaisesti, että kehitysmaiden tavoitteet jäivät saavuttamatta; Kepan tiedote kertoo niistä hieman tarkemmin.  Pääasiallinen saldo taisi olla status quo ja hyvin vähän lisäapua kehitysmaille, jotka tällä hetkellä kärsivät kriisistä eniten. Kehitysmaat ovat mm. toivoneet lisää rahaa talouskriisin jälkien paikkaamiseen, mutta teollisuusmaat eivät ole innostuneet lisäkulutuksesta. BBC:n uutispätkässä muistutetaan, että YK:n pääasiallinen ”valuutta” on sanat ja lupaukset, ja laihatkin lupaukset kokouksessa voivat osoittautua tarpeellisiksi.

Kokouksen uutisointi tuntuu jotensakin hataralta, ja on vaikea etsiä tietoa siitä, mitä kokouksessa lopulta päätettiin ja mitä siellä oli tarkoitus saada aikaan. Tämänkaltaiset tapahtumat eivät ilmeisesti kiinnosta uutisia niin paljoa, että selkokielistä raporttia vaivauduttaisiin kirjoittamaan – nytkin kokouksesta nostettiin vain yksittäinen sinänsä tärkeä asia esille ilman kunnon faktoja tai kontekstia.

Toki talous- ja ympäristökriisien innoittamia kokouksia järjestetään tällä hetkellä ympäri maailmaa. Kiinnostavimmissa pyritään ratkomaan yhtä aikaa molempia, mikä onkin järkevää – mutta tavallaan siis ymmärrän, ettei kaikkea ehditä raportoimaan. YK:n kokouksen olisi kuitenkin voinut kuvitella herättävän edes hieman enemmän mielenkiintoa, nytkin maan ”valtamedian” raportti perustuu yhden sinänsä järkevän järjestön tiedotteeseen.

by

Tilastot heräävät henkiin

Tällä TEDin videolla Hans Rosling kertoo kehitysmaista ja ”kehitysmaiden” sekä ”kehittyneiden maiden” välisistä eroista. Etenkin hän keskittyy tilastojen ja erojen muutoksiin viimeisten 50 vuoden aikana. Rosling näyttää erinomaisesti visualisoiduilla tilastoilla mm. vaurauden ja lapsikuolleisuuden välistä yhtäläisyyttä ja osoittaa, että nykyiset mielikuvamme eivät enää vastaa todellisuutta: monet mielikuvissamme edelleen köyhyyden partaalla roikkuvat maat ovat nykyään jo suhteellisen hyvin pärjääviä, kun taas jotkut ”kehittyneemmät” maat ovat edelleen jäljessä. Hän näyttää myös kuinka yleisesti yhtenäisinä alueina pidetyt maat ja maanosat pitävät sisällään hyvin monenlaisia ja täysin eri tavoi kehittyneitä alueita.

Tilastoista hän vetää monia loogisen kuuloisia ja välillä yllättäviäkin johtopäätöksiä. Mm. lapsikuolleisuuden vähentäminen on helpompaa ja nopeampaa, jos lähtötasolla on valmiiksi melko hyvä koulutustaso, vaikka maa olisi hyvinkin köyhä. Sen sijaan varakaskaan maa ei pääse terveydenhuollossa kovin pitkälle ennen kuin koulutus on saatu kuntoon. Koulutus on siis tärkeämpää kuin raha. Tästä tulee mieleeni jokin aika sitten näkemäni juttu Keralan ihmeestä: Intian osavaltiossa on useimmilla hyvinvoinnin mittareilla asiat täsmälleen yhtä hyvin kuin Yhdysvalloissa – mutta osavaltio on köyhä kuin kirkonrotta. Keralan esimerkkikin näyttää, että koulutukseen ja hyvinvointiin panostaminen toimii. Vauraus seuraa kyllä perässä.

Esityksen lopuksi hän kertoo projektistaan, jossa pyritään saamaan tätä dataa ihmisten ilmoille. On olennaista saada oikeaa tietoa siitä, miten asiat ovat, jotta voimme tehdä oikeita päätöksiä, olipa se sitten kehitysavun toimintatapa tai kauppakumppanuuden mahdollisuus. Tietoa maailmasta kyllä löytyy, mutta sen muoto on yleensä niin kuivakkaa että sitä ei kukaan jaksa plärätä. Toisaalta tieto on usein myös kätketty erilaisten yhteisöjen ja toimistojen uumeniin. Hänen ideansa on ”vapauttaa” nykyinen tietokannoissa oleva data ja kehittää järkevä, helppokäyttöinen työkalu sen visualisointiin. Työkalu löytyy jo osoitteessa gapminder.org, mutta se on luonnollisesti vasta kehitysvaiheessa.

Kannattaa tsekata tuo TED:in saitti muutenkin. Ideana 20 minuutin napakoita esityksiä oikeastaan mistä tahansa aiheesta. Esiintyjät panevat parastaan, kun aikaa on vähän, ja koettavat tiivistää hienot ideansa helposti sulatettavaan muotoon.

by

Ruokapolitiikkaa pöytään

Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.

stuffedandstarvedOlin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.

Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.

Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.

Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).

by

Yhteisellä asialla

Nyt on aika taas osallistua Yhteisvastuukeräykseen. Jos mietityttää, minne rahat keräyksestä menevät, kannattaa kääntää TV1:lle. Kanavalla pyörii täytepätkinä Yhteisvastuukeräyksen mainoksia, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää 5-10 minuutin tietoiskuista. Yhteisvastuukeräyksen mainokset on hyvin tehty, ja niitä katsoo mielellään: kussakin jaksossa kerrotaan jostakusta ihmisestä tai perheestä jota keräyksen turvin on autettu ja avataan samalla prosessia tai projektia, johon apu on kuulunut.

Eikö moinen avustuksen keräys ole ristiriidassa sen kanssa, mitä toissapäivänä kirjoitin kehitysavun ongelmista? Ei, mikäli apu käytetään oikein. Osallistava auttaminenkin vaatii ihmisiä ja rahaa. Tänään näkemässäni pätkässä kerrottiin Bangladeshin RDRS-nimisestä projektista, jossa korostettiin juuri niitä asioista mistä viimeksi kirjoitin: köyhien voimavarojen lisäämistä, omien vaikutusmahdollisuuksien luomista ja parantamista, omanarvontunnon parantamista. Köyhän ongelma, kuten tuossakin pätkässä äärimmäisestä köyhyydestä koulutuksen ja mikrolainojen avulla ponnistanut mies kertoi, on se, että hänellä ei usein ole asemaa yhteisössä, hän kokee olevansa halveksittu eikä hänellä ole keinoja asemansa muuttamiseen. Jo se, että tarjotaan keinoja ponnistaa eteenpäin tästä asemasta tekee ihmeitä.

RDRS-projektin koordinaattori korosti, että tärkeintä on lisätä kahdenlaista ”pääomaa”. Henkinen pääoma on tietoa, koulutusta ja osaamista vaikkapa maanviljelyksen keinoissa; sosiaalinen pääoma on yhteisöä kokoavaa toimintaa, joka tekee köyhistä voimakkaampia kuin yksilöt voisivat olla ja jota puolestaan edusti mm. järjestön avulla luotu kyläneuvosto.

Tällaiseen tarkoitukseen minäkin voin laittaa roponi.