Kuukausi: lokakuu 2009

by

Jo muinaiset roomalaiset

Jos olet jo onnistunut sivuuttamaan kolme osaa Teemalta tulleesta sarjasta Historia: Roomalaiset ja barbaarit, istu ainakin ensi lauantaina tv:n ääreen katsomaan sarjan viimeinen osa. (Jos olet muistanut hankkia tv-kaistan, pääset vielä katsomaan pari edellistäkin.)

Sarja on hieno katsaus roomalaisten valloitusretkiin ja suhteeseen ympäröivään maailmaan. Vuorotellen käsittelyssä ovat mm. keltit, germaanit ja persialaiset. Kaikille lienee tuttua jo kouluajoilta se, että Rooman valtakunnan laajenemisen ja lukuisten provinssien tehtävä oli pääasiassa ylläpitää pääkaupungin ylellistä elämää ja itse provinsseissa elämä ei ollut ankaran verotuksen ja hallinnon johdosta aina kaksista. Tämän dokumentin teema valottaa myös sitä miten Rooma vaikutti naapureihinsa, saatiinpa heitä valloitettua tai ei. Myös voittajan voitettuihin kansoihin iskemää ”sivistymättömien barbaarien” leimaa karistetaan ansiokkaasti.

Dokumentti muistuttaa siitä, että tieteen ja taiteen kehdon sijaan Rooma oli sotilasvalta, joka sieti huonosti erilaisuutta, häivytti valloittamiensa kulttuurien ominaispiirteet (tai pahimmillaan kokonaisen kulttuurin ja kansakunnan kuten Daakiassa, nykyisessä Romaniassa) ja onnistui joko varastamaan tai hävittämään näiden kulttuurien hienoimmat saavutukset.

Persiassa Rooma kohtasi vihdoin vertaisensa armeijan, mutta jätti silti kansakuntaan jälkensä: suvaitsevasta, monikulttuurisesta ja moniuskontoisesta kansakunnasta hiottiin jatkuvan lännestä tulevan paineen ja sotaretkien puristuksessa tiiviimpi, sotaisampi ja suvaitsemattomampi yhteiskunta: Rooma onnistui luomaan itsestään kopion.

Sarjan ehdoton helmi on sen juontaja, Monty Pythonistakin tutuksi tullut Terry Jones. Tällainen panoraamaan, rauniokuvauksiin ja vähäisiin historiainsertteihin nojaava sarja nousee tai kaatuu juontajansa varassa: mielenkiintoinenkin asia vaatii televisiossa arvoisensa esillepanon. Jones kuorruttaa kiinnostavan faktan sopivalla kuivalla huumorilla.

Rooma muistuttaa meitä myös siitä, että valloitusretket, ”provinssien” alistaminen (Rooman vauraushan oli kärjistetysti eräänlainen pyramidihuijaus) ja monokulttuurisuus eivät anna parhaita eväitä kansakunnalle. Itse kukin voi miettiä mielessään, miten tätä historian esimerkkiä voisi soveltaa talouskuplaa edeltäneeseen (ja ehkä myös seuraavaan) velkavetoiseen yhteiskuntaan, länsimaisen kulttuurin leviämiseen, ”kolmansiin maihin” ja uskontojen väliseen kiistelyyn.

by

Jamie Ameriikassa

Mielestäni on tervettä fanittaa muita ihmisiä.

En puhu nyt niistä ajoista, kun itsekin teininä liimailin seinät täyteen vaihtuvien bändien kuvia. Puhun siitä, että ihmiset, jotka jaksavat innostua, tehdä töitä, välittää viestiä ja tehdä töitä hartiavoimin muuttaakseen maailmaa paremmaksi ansaitsevat arvostusta, rohkaisua jatkaa tekemistään.

Tällaisia ihmisiä on monia, ja tekoja on erilaisia. Mirkka Lappalaista fanitan, koska hänellä on historioitsijan silmä jolla tarkastella nykymaailmaa ja kirjailijan taito välittää ymmärryksensä meille tavallisille kuolevaisille. Paul Krugmania fanitan, koska hän ymmärtää talouden merkityksen laajemmalla mittakaavalla kuin Wall Streetin näkökulmasta ja kykenee kertomaan siitä meille kaikille. Jamie Oliveria – jota alun perin pidin vain yhtenä hörhönä tv-kokkina – fanitan, koska hän pyrkii tosissaan muuttamaan maailmaan muuttamalla tapaa, jolla suhtaudumme ruokaan ja koska hän uskoo (ja on todistanut) että yksinkertaisen taidon , kokkauksen opettamisella voidaan muuttaa kokonaisia ihmiskohtaloita.

New York Timesissa on pitkä juttu Jamie Oliverin uusimmasta haasteesta – tv-sarjasta jossa hän pyrkii tekemään USA:ssa saman kuin aiemmin Englannissa eli muuttamaan terveydeltään heikon, lihavuusepidemian vaivaaman kylän elintavat. Samalla jutussa kerrataan Jamien vaiheita ja hänen ”mediaimperiuminsa” aiempia tuotoksia. Juttu tuo herkullisella tavalla esiin Oliverin ADHD-maisen luonteen ja ne monenlaiset projektit, joilla hän pyrkii tekemään maailmasta hieman paremman paikan.

Kaikkien ruokasääntöjen ja omituisten dieettien keskellä – luitte varmaan muutaman päivän takaisesta Hesarista jutun,  jossa kolme erikoisempaa ruokavaliota noudattavaa ihmistä kertoi valinnoistaan – on hienoa, että joku muistuttaa, että tärkeintä on lopulta syödä kunnon perusruokaa. Käsittelemätöntä ja tuoretta. Hesarin juttu oli siitä erityisen hupaisa, että jokainen haastatelluista ihmisistä – joiden ruokavaliot erosivat toisistaan merkittävästi – olivat sitä mieltä, että heidän tapansa oli lähestulkoon ainoa oikea. (En epäile, etteivätkö ko. ruokavaliot sovi näille henkilöille. Mutta valtaosan kansasta ongelmat ovat muualla kuin siinä, ollaanko hiilareiden ja proteiinien suhdetta pohdittu tarpeeksi tai syöty riittävästi gojimarjaa.)

Oliver-artikkelissa järkyttävintä oli ohimennen mainittu tieto, että osa moni shown brittiversioon osallistuneista ihmisistä piti ruoanlaittoa elitistisenä (tajuamatta kuinka halpaa se on!) ja pahimmillaan söivät takeouttinsa lattialla. Väkisin tuli tosin mieleen, oliko joku vähän liioitellut elintapojaan telkkariin päästäkseen.