Olen viime aikoina lukenut Donald Hughesin Maailman ympäristöhistoriaa (Hesarin arvostelu) limittäin Millenniumin kanssa. (Ympäristöhistorian sain jo loppuun, mutta Millennium jatkaa uusintalainana.) Yhdistelmä on mielenkiintoinen: toinen käy viimeistä vuosituhatta lähestulkoon satunnaisotantana eri kulttuureista, pyrkien löytämään suuria linjoja (ja myöntäen ettei se ole mahdollista), toinen vielä pidempää ajanjaksoa ja kulttuureja ympäri maailman ympäristöhistorian, ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Ympäristöhistoria kattaa tunnetun ihmisen sivilisaation ajan ja käy läpi useita esimerkkejä sivilisaatioista ja niiden vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa. Näkökulma on juuri ympäristön ja ihmisen vuorovaikutuksessa ja tarkastelukohteena se, kuinka ihminen sopeutui ja toisaalta muutti ympäristöään ja se, kuinka ympäristön muuttuminen lopulta vaikuttaa siitä riippuvaiseen ihmisen yhteisöön. Monet esimerkeistä ovat tuttuja, vaikka käsitelläänkin erityisesti juuri tästä ekosysteemin ja ihmisen ja luonnon riippuvuussuhteesta: kirjassa käydään läpi niin Mesopotamian kulttuureita ja suolaantumisen ja muiden ihmisen aiheuttamien ympäristökatastrofien aiheuttamia kulttuurien tuhoja, keskiajan Euroopan ympäristömuutoksia, Kiinan ja Intian ympäristöjä, inkojen ja mayojen valtakuntia…

Kirja on terävä muistutus siitä, kuinka haavoittuvainen ympäristö voi olla ja kuinka ihminen ei pelkästään muokkaa ekosysteemiä, jossa asuu, vaan on siitä suoraan riippuvainen. Nyt, kun ihmiskunnan ekosysteemi on muuttunut globaaliksi, myös ympäristötuhot ovat sitä. Jo keskiajalla rutto saattoi levitä Kiinasta Euroopaan, nykyisin sen matka vain kestää paljon lyhyemmän ajan. Vaikkapa Rooman rappio ei ole yksiselitteinen, mutta kirjassa käydään läpi tuhoon johtaneita syitä nimenomaan ekologisen linssin läpi.

Tästä tulee mieleeni Clay Shirkyn kirjoitus siitä, että ennen pitkää mikä tahansa ihmisen muovaama systeemi muotoutuu liian kompleksiseksi ja näin ollen hallitsemattomaksi. Byrokratia tuhoaa järjestelmän elinvoimaisuuden, ja on helpompaa tuhota koko järjestelmä kuin korjata olemassaoleva. Vaikka tämä selitys onkin mielestäni vähän turhan yksinkertaistava (sic!) se muistuttaa monia nykyisiä ongelmia: mietitään vaikka Suomen ylikompleksista sosiaaliturvaa ja sen aiheuttamia kustannuksia. Ja sitä, kuinka vaikeaa sen uudistaminen onkaan.

Tämä muistuttaa myös sitä, että ympäristöongelmat ovat usein erittäin monien tekijöiden summa. Ihmisyhteisöt ovat monimutkaisia ja kulttuurin kehittyessä muodostuvat hyvin monimutkaiseksi vallan ja sosiaalisten suhteiden verkoksi: tätä verkkoa on vaikea vahtia, ja kuten Hughes toteaakin, parhaatkaan hallinnot eivät voineet (tai voi edelleenkään) mitään ihmisille, jotka päättvät toimia lyhytaikaisen edun mukaisesti. (Muistellaanpa vaikka Mosambikin puunhakkaajia, jotka saavat kymppitonnin kuussa laittomilla hakkuilla.) Ekosysteemi on myös hyvin monimutkainen, ja vaikka ekologista ajattelua on ollut niin filosofian kuin uskontojenkin piirissä – usein nämä perinnetiedot ovat juuri yhteisön säilymistä edistäviä – on ollut vaikeaa tietää miten yksittäiset teot kokonaisuuteen lopulta vaikuttavat.

Nyt meillä on tietoa ja metodeja, eikä silti kattavaa käsitystä. Ja vaikka ymmärrystä on enemmän kuin ennen, teemme silti vastoin parempaa tietoa.

Lohdullista kirjassa oli, että siinä pyrittiin myös tarkastelemaan myös positiivisia esimerkkejä. (Tavallaan ilahdutti, kun kirjailija pohti, että Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat nykyisellään parhaassa asemassa luomaan tasapainoisen luontosuhteen. Rauhalla ja demokratialla oli tässä toki suuri painoarvo. On aina hienoa kuulla olevansa esimerkillinen, vaikka mekin täällä elämme yli maapallon kantokyvyn.) Nämä, luonnon kanssa tasapainossa olleet yhteiskunnat (vaikkapa varhainen Egypti ja Balin uskonnon säätelemät riisiviljelykset) ovat silloisessa muodossaan jo kadonneet, mutta muutokset ympäristön ja ihmisten suhteissa tulivat ensin, sitten vasta yhteiskunnan muutos tai katoaminen. Vuosien virheaskelten jälkeen Balilla on pyritty palaamaan osittain takaisin alkuperäiseen malliin, yllättävän hyvällä menestyksellä. Egypti jatkaa suurpatojen tiellä, ja kirja antaa Assuanin tulevaisuudesta aika lohduttoman kuvan. Itselleni Assuanin ongelmat olivat vieraita, vaikka esimerkki saattaakin olla monelle tuttu. Suurin ongelma padossa oli, että sen rakentaminen oli poliittinen päätös, ja suunnitteluvaiheessa kritiikkiä pyrittiin tukahduttamaan. Näin padon ongelmiin ei suunnittelupöydälläkään etsitty ratkaisua.

Yksi ongelmista on monesti ollut juuri riittävän tiedon puute ja toisaalta sen kommunikointi käytännössä. (Toki suurimpia ongelmia on aiheuttanut se, että tietoa ei ole käytetty hyväksi vaan poliittisista syistä tai henkilökohtaisen edun vuoksi ollaan toimittu päinvastoin.) Nykyinen teknologia mahdollistaa kuitenkin paljon laajamittaisemman tiedon hankinnan kuin ennen sekä laskentatehoa niin datan analyysiin kuin erilaisten vaihtoehtojen mallinnukseenkin. Lisäksi verkottunut maailma mahdollistaa tiedon laajamittaisen levittämisen. Tämä tarkoittaa myös parantunutta ymmärrystä ympäristön toiminnasta ja siitä, miten tekemisemme vaikuttavat siihen.

Kirjassa muistutetaan, että ilman paikallistason tuntemusta järkeviä päätöksiä voi olla mahdoton tehdä. Ajatukseen limittyy herkullisesti UK:n Big Society-ajattelu, jota esiteltiin taannoin TechCrunchissa.  Kuten Nat Wei em. artikkelissa huomauttaa, teknologia voi auttaa myös paikallistason aktivoimisessa ja paikallisen tiedon keräämisessä.

Viimeisissä luvuissaan kirjailija vetoaakin laajamittaisempaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja siihen, että ihmisen tulisi vihdoin ymmärtää olevansa osa elonkehää, ei siitä irrallinen luontoa ”käyttävä” osa. Ympäristöhistoria on eräs tärkeä väline tämän ymmärryksen kehittämisessä.