Kotikulmilla ja kirjakaupoissa

riittaajo ruoanpuolestaLoma on pidetty ja arkeen paluu on ollut yllättävän hektistä: sen verran tekemättömiä asioita oli kertynyt todo-listalle. Olen kuitenkin ehtinyt jo kiertää hieman suosikkirentoutumiskohteissani, kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja havaitsin että parikin täällä aiemmin mainitsemaani kirjaa on käännetty suomeksi.

John Naishin Enough on kääntynyt nimelle Riittää jo (mukavan likelle osui postaukseni nimi) ja Michael Pollanin In Defense of Food on hyllyissä nimellä Oikean ruoan puolesta. Hauska havaita, että molemmat kirjat on kustantanut jyväskyläläinen Atena Kustannus – isot tekijät eivät joko ehtineet tai uskaltaneet ensin. Kustantamolla näyttää olevan muutenkin hyvä valikoima, kannattaa tutustua.

Banaanivaltio USA?

En enää pysty laskemaan, kuinka monesti olen tämän asuntokriisin-josta tuli pankkikriisi-josta tuli talouskriisi aikana kuullut sanottavan lauseen ”if it is too big to fail, it is too big to exist.” Lauseen esittämä väite tuntuu olevan yleisesti hyväksytty, ja siksi onkin erikoista, ettei tämä kaikkien asiantuntijoiden ja myös poliitikoiden toistama lause ole muuttunut sanoista teoiksi.

Rooseveltin aikana USA:ssa kehitettiin antitrustilaki, joka esti yksittäisen toimijan vaikutusvallan sektorillaan kasvamasta niin suureksi, että se saisi monopolisoitua tuotteen hintoja. Samankaltaiset lait ovat Suomessakin vallalla ja yritysten koko on hyvin valvonnassa: muistan hyvin kuinka Telia-Soneran syntyessä Suomen Telia piti myydä DNA:lle, koska yhtiöstä olisi muutoin tullut liian suuri. (Minulla oli suuri ilo työskennellä Soneralle Sonera-kirjan julkaisun ja UMTS-lupien kelvottomaksi paljastumisen kesänä ja myöhemmin Suomen Telialla Soneran ja Telian yhdistymisen aikoihin.)

Siksi olenkin ihmetellyt, miksi pankeille ei nähtävästi ole vastaavia antitrustilakeja ainakaan USA:n puolella. (Mitä Suomen laki näistä asioista pankkien kohdalla sanoo? Ainakin rahoitusinstrumenteilla kikkailu on ollut Suomessa viime laman jälkeen pannassa.) USA:lla on ollut ongelmana pelastaa pankkisektoria, jossa yksittäiset pankit ovat olleet niin suuria ja korvaamattomia, että ne ovat voineet tehdä kuin Asterixin huostaan jätetty pahankurinen poikaviikari: jos tenava ei saanut mitä halusi, hän uhkasi pidättää hengitystä kunnes kuolisi. Viimeistään sinertävän sävyn kohdalla poika sai tahtonsa aina läpi.

Miten tätä pelastamista on tehty? Jos unohdetaan hetkeksi muut taloudelliset avustukset, niin USA:n hallinto on suosiollisella avustuksella jopa maksanut myötäjäisiä kun ”too big to fail”-pankit ovat ostaneet – tralalaa – toisia yhtä suuria mutta vielä huonommassa jamassa olevia pankkeja. Lopputuloksena on pankkijärjestelmän uusjako, joka tulee olemaan entistä harvempi, suurempi ja haavoittuvampi.

Pankkikriisin ratkaisussa on ollut ongelmana myös ideologinen kuilu. Käytännössä pankkeja on osin jo kansallistettukin, ja pankkijärjestelmän todellinen remontti vaatisi vielä rankempaa hallinnon otetta ohjaksista. Nationalization vain on jo terminäkin niin kirosana etenkin republikaanien piirissä, että asia on jouduttu nimeämään uudelleen – eräs hupaisa termi on ”preprivatization”, joka toki sikäli kuvaa asiaa hyvin, että sillä viitataan hetkelliseen kansallistamiseen ennen yritysten uudelleen myymistä yksityiselle sektorille.

The Atlanticin mainio juttu The Quiet Coup liikkuu samoilla linjoilla kuin taannoin linkittämäni Rolling Stonesin artikkeli. Jutussa käsitellään USA:n siirtymistä harvainvaltaan ja Wall Streetin vaikutusvaltaa Washingtonissa; samoin muistutetaan, että tämän vaikutusvallan rikkominen sekä pankkien hetkellinen kansallistaminen, tappioiden todellisen arvon selvitys ja pankkien pilkkominen osiin ovat välttämättömiä jos halutaan pois tieltä, joka tämän kriisin aiheutti. Tuore näkökulma jutussa tulee IMF:n asiantuntijalta, joka näkee näissä tapahtumissa selkeitä yhtäläisyyksiä kolmannen maailman talouskriiseihin. Niissä on ollut yleisesti ongelmana ns. crony capitalism eli liike-elämän ja politiikan sekoittuminen ja ”kavereiden” suosiminen talouspolitiikassa. Näiden rakenteiden purkaminen on eräs IMF:n ensivaatimuksia hattu kourassa lähestyvälle kriisin uhrille. Washingtonissa ei olla näille kuitenkaan valmiita tekemään juuri mitään, ja ulkopuolista painostusta ei liene tulossa.

Hangilla

Tällä viikolla päivitystahti tulee olemaan tavanomaistakin hitaampi: lomailen kaukana pohjoisessa ja käytän normaalisti uutistenlukuun ja kirjoittamiseen varatun ajan mäenlaskuun (kunhan flunssa hellittää). WLANin ulottumattomiin asti en kuitenkaan päässyt, eli saatan ehtiä saattaa ainakin jonkin keskeneräisen postauksen julkaisukuntoon.

Tähän voisin kuitenkin kirjata joitain alkuviikon vähäisestä uutisannista jääneitä kytköksiä. Katselin eilisillalla sarjaa Olet mitä syöt, joka on raflaavuudestaan huolimatta (ja toki osin sen vuoksi) ihan hupaisaa katsottavaa. Ohjelman tämänkertaiset osanottajat pääsivät tällä kertaa järkevällä ruoalla ja liikunnalla eroon mielialavaihteluista sekä hormonituotannon aiheuttamista ongelmista (vaivan laatu ei jäänyt mieleen).

Tänään lueskelin New York Timesista, että (taas kerran) on tutkittu, että vesipisteiden lisäys kouluihin ja virvoitusjuoma-automaattien poisto vähentävät lasten lihomisriskiä yli 30%. (Olenko ainut, joka on havainnut että tismalleen samoja asioita tutkitaan ja havaitaan erimittaisilla sykleillä yhä uudelleen?) Anglofonit (en muista, oliko kyseessä britti- vai amerikkalaistutkimus) havaitsivat taannoin myös, että kouluruoan vaihtaminen terveellisempään poisti eräässä tarkkailukoulussa käytösongelmat liki kokonaan. Keskustelin aiheesta taannoin brittikaverini kanssa. Hän kertoi, että sielläpäin kouluruoan ongelmat kyllä tiedostetaan, mutta on juututtu seuraavaan ajattelumalliin: parempi, että koululaiset syövät edes jotain, ja mikäli heille ei tarjota mitä he haluavat, he syövät roskaruokaa muualla. Kysyin, miksi ei tehdä kuten Suomessa: pakko mennä ruokalaan ja syödä yksi satsi? Ala-asteella oli myös poistumiskielto koulun alueelta. Ilmeisesti tämä lähestymistapa tuntuisi jotenkin ”rajoittavalta”. Haloo – yksilönvapauden ei tarvitse koskea seitsenvuotiaan ruokailua! Yhtälailla perheellä on valta ”pakottaa” lapsi kunnon kotiruoan pariin.

USA:ssa terveyskulut kasvavat jatkuvasti. Suomessa suunta on epäilemättä sama. Moni onkin ennen elvytyspaketin julkistusta puhunut USA:ssa ruokaremontin puolesta. Siellä mm. kouluruokaa ei subventoida, joten myydään mikä menee kaupaksi. Obama onkin kuulemma nimittänyt jo ravinnontuotannon parantamiseen virkamiehiä, katsotaan mitä lobbareiden ristipaineessa saadaan aikaan.

Suomessa luojan kiitos kouluruokailu on vielä jollakin tolalla. Toistaiseksi siitä ei myöskään karsita laman nojalla ainakaan pääkaupunkiseudulla. Espoossa tehtiin myös viisas päätös karsia natriumglutamaatti koulun listoilta syksyyn mennessä. Miksi syöttää kiistanalaista lisäainetta siihen asti että saadaan oikeaa näyttöä haitallisuudesta? Hyvä veto koulutoimelta. Muutos saattaa pakottaa myös lisäämään kouluruokaan ravintoa makua tuomaan.

Näitä uutisia ja tutkimuksia pulpahtelee säännöllisesti esiin. On pulpahdellut kymmeniä vuosia, nykyään vain tiheämmin. Olisiko vihdoin aika tehdä monessa maassa täyskäännös niin tukien, verotuksen, kouluruokailun kuin yleisten linjaustenkin kanssa? Säästöt tulevat mittavina takaisin tulevaisuudessa. Teollisuus voi urputtaa, mutta löytää varmasti markkinaraon aina jostain, kenties fiksummilla tuotteilla. Valistus ei sellaisenaan tule koskaan riittämään, tarvitaan myös ns. korkeampaa kättä.

Muistan edelleen perheemme tuoreimman jäsenen ilmeet sairaalassa, kun hänelle lääkärin vastaanotolla annettiin tyytyväisenä pysyäkseen glukoosiliuosta suuhun. Moista onnen hymyä ja maiskuttelua ei elämässään pääse usein todistamaan. Tarkoituksena onkin vielä joskus pyytää yksi annos neuvolasta ja ottaa ilmeestä kuva todisteeksi jälkipolville. Ihmisellä on myötäsyntyinen halu makeaan ja energiapitoiseen. Lapset ovat sellaisia syntyessään ja oppivat siitä vähitellen pois. Monelle makeanhimo jää silti päälle. Siksi yksilöiden joukkona toteuttamaan ruokaremonttiin on turha tuhlata idealistisia pennosia. Valistuksella on paikkansa, mutta yhteiskunta lopulta linjaa, mikä on halpaa, haluttavaa ja saatavilla.

Kvartaalikapitalismista neljännesvuosisatakapitalismiin?

verlaOletko koskaan käynyt Verlan tehdasmuseossa? UNESCO:n maailmanperintökohteeksikin valittu historiallinen tehdasmiljöö on paitsi täydellisenä säilynyt esimerkki suomalaisen paperin ja teollistumisen historiaa, myös elävä todiste ajoista ennen kvartaalikapitalismia. Verlassa on tallella paitsi itse tehdasrakennus ja tehdasympäristöä myös patruunan kartano ja työntekijöiden asuntoja. Yhtä tärkeää kuin tuo miljöö ja paikan (lopultakin varsin vähäinen) rooli suomalaisen kartongin historiassa on tarina siitä, kuinka tehdasta johdettiin. Vanhanaikainen patruunamalli, jossa tehdas huolehti työntekijöistään, näkyi Verlassa erityisen selvästi.

Verlan tehdas ei koskaan ollut erityisen menestyvä. Paikan sijainti oli materiaalin kuljetukseen liian hankala ja koski liian pieni, että tehtaalle olisi saanut kilpailukykyistä kapasiteettia. Tappiolla tehdas ei kuitenkaan pyörinyt.

Tehtaalla työskentely ei ollut helppoa. Muinaisina aikoina työturvallisuus oli mitä oli: puiden kuorimalaitteeseen oli jäänyt aikanaan moni sormi, ja sormen leikkautuminen antoi luvan työn keskeytykseen siksi aikaa että käsi saatiin sairastuvalla paikattua. Kuivaamossa oli helvetillisen kuuma, ja viilennys toimi juoksemalla parin tunnin välein työvaatteet päällä läheiseen järveen. Eläkettäkään ei noina aikoina paljon makseltu, eli työssä oltiin niin kauan kuin kroppa ei liian pahasti prakannut. Tunnetuimpia tarinoita on iän myötä liki sokeutuneen Maria Mattsonin tarina: heikko näkökyky havaittiin vasta vuosien päästä, monotonista punnitustyötä tehnyt ihminen kun tunnisti kartongin painot muutaman gramman tarkkuudella jo käsissään ilman vaa’an apua.

Ajat kuitenkin olivat toiset, ja työturvallisuutta oli tehtaassa toisella tapaa. Tehdas oli aikanaan myyty Kymin osakeyhtiölle (nykyiselle UPM-Kymmenelle), ja he totesivat ettei tehdasta kapasiteettiongelmien vuoksi ollut syytä lähteä modernisoimaan. Se tuotti vähän mutta tasaisesti vanhanaikaisilla menetelmillä. Tuohon aikaan ei kuitenkaan katsottu olevan tarpeen lähteä ajamaan alas toimivaa tehdasta, etenkin kun paikkakunnalle se olisi ollut kuolinisku. Niinpä päätettiin hitaasta, hallitusta alasajosta: niin kauan kuin työntekijöitä oli tarpeeksi toiminnan pyörittämiseen, tehdas pidettäisiin pyörimässä. Viimeinen lasti ajettiin 1964 kun työntekijöiden keski-ikä oli jo reippaasti päälle nykyisten eläkeikien.

Tehtaan historiaa kerratessa tuntuu erityisen naurettavalta viimeisten vuosikymmenien mantra siitä, että yrityksen ainut vastuu keskittyy omistajien omistuksen arvon kasvattamiseen, ja etenkin siihen erikoiseen uskomukseen että tuloksen tulisi kasvaa jokaisella kvartaalilla. Maalaisjärjellä varustetut ihmiset ovat mukisseet tätä aivonyrjähdystä vastaan likipitäen aina: valitettavasti yritysmaailman sisällä näkökulma on ollut pitkään vallitseva.

Maailma nyrjähti jälleen hivenen uuteen suuntaan, kun kvartaalikapitalismin isä, General Electricin vanha toimitusjohtaja Welch perui puheitaan kvartaalikapitalismista (alkuperäinen haastattelu). GE oli ollut 80-luvulla suunnannäyttäjä, kun kyseinen herra oli röyhkeillä lausunnoilla lanseerannut ajatuksen siitä, että yrityksen pitää ennen kaikkea kasvattaa sekä tulosta että osakkeen arvoa neljännesvuosittain.

Kuka tahansa voi perusmatematiikalla ja pienellä määrällä maalaisjärkeä ymmärtää, ettei maailma noin toimi. Joskus on fiksumpaa käyttää vuoden tuotoista isompi osa investointeihin jotka pitkällä aikavälillä maksavat itsensä takaisin: huonossa taloustilanteessa taas voi olla maineen ja tulevan tuloksen kannalta järkevämpää olla potkimatta henkilökuntaa pihalle ja sen sijaan vaikkapa keskittyä parantamaan tuotteita ilman niskaan hönkiviä asiakkaita.

Aikansa GE:n strategia kuitenkin toimi. Yritys tuli tunnetuksi tulos- ja osinkokoneena aina viime vuosiin asti. Nyt entinen toimitusjohtaja on astunut takaisin parrasvaloihin ja myöntänyt avoimesti, että hänen lanseeraamansa kvartaaliajattelu oli sekä lyhytnäköistä että typerää.

Kuunnellaanko häntä enää? Eilen viimeksi kuulin kannattavasta firmasta, että heillä joudutaan supistamaan henkilökuntaa, jotta saadaan viivan alle taloudellisesti ennätysmäisen hyvää edellisvuotta parempi tulos. Tuotto ei riitä, vaan tuoton pitää olla kasvava. Tätä perusteltiin osakkeenomistajien tahdolla. Kenen osakkeenomistajien? En voi olla ajattelematta, että osakkeenomistajatkaan tuskin tätä tarkoittavat. Sen sijaan yritysten hallitukset ja toimiva johto kuvittelevat osakkeenomistajien haluavan tätä ja jatkavat siksi tuhoisaa kasvavan tuloksen periaatetta. Epäilen nimittäin suuresti ettei näitä toimipisteiden sulkemisia ja väen vähentämisiä missään yhtiökokouksessa hyväksytty.

Jokin aika sitten myös Suomen Kuvalehdessä (SK 12/2009 Vastuu kannattaa) peräänkuulutettiin yritysten yhteiskuntavastuuta. Sosiaalisen ja ympäristövastuun merkitys kasvaa myös yritysmaailmassa. On ilahduttavaa ajatella, että yritykset voisivat jälleen ottaa vastuullisempaa roolia. GE:n tapaus muistuttaa meitä siitä, että kvartaalikapitalismi on hyvin tuore keksintö. Verla taas siitä, että ajoista, joilloin yritysten rooliksi määriteltiin yhteisen hyvän kasvattaminen on lähempänä kuin muistammekaan. Osakkeenomistajien omaisuuden kasvattaminen ainoana arvona johtaa ajatusmaailmaan, jossa yritys voi ”tehtäväänsä” vedoten sivuuttaa elintärkeätkin asiat kuten aiheuttamansa saastumisen ”toissijaisena”.

Viime kädessä yhteinen etu on myös yrityksen etu. Yrityksen, joka ottaa huomioon niin työntekijöidensä, yhteiskunnan ja ympäristön edut, ei tarvitse olla kilpailullisesti epäedullisemmassa asemassa. Maine hyvänä työnantajana on korvaamaton myös hyvinä aikoina; vakaan työpaikan takaaminen tekee yrityksestä yhteiskunnallisen vaikuttajan; ympäristön huomioonottaminen tulee todellisuudessa pitkän ajan kuluessa näkyviin viivan alle plussana. (Jälkimmäisestä lisää vielä joskus toiste. Mainittakoon kuitenkin, että mm. 3M päätti taannoin ennaltaehkäistä syntyvän jätteen määrää jo tuotannon alkumetreillä. Tämän toteutuminen säästänyt tähän mennessä 1,2 miljardia.) Ja ne investoinnit, joita maltettiin tehdä silläkin uhalla että tulos viivan alla ei tällä kertaa kasvanut edellisestä, kasvattavat lopulta myös osakkeenomistajille valuvaa pottia pidemmän ajan kuluessa.

Nykyaikaisen yrityksen ei enää tarvitse tarjota työntekijöilleen asuntoa, lämmintä ruokaa ja koulutusta. Toisaalta työtä ei enää tarvitse tehdä siihen asti, että kaatuu seisaaltaan hautaan. Kaikkea menneestä ei tarvitsekaan haikailla takaisin, mutta mennyt on syytä muistaa ettei kuvittelisi lyhyen ajan kestänyttä ideologiaa ainoaksi oikeaksi. Tai edes hyväksi.

Päivitetty 3.5.2009: Tarkennettu 3M:ä koskevaa tietoa ja etsitty asianmukainen lähde. Lisää 3M:n ekoprojekteja heidän Sustainability-sivuillaan.