Banaanivaltio USA?

En enää pysty laskemaan, kuinka monesti olen tämän asuntokriisin-josta tuli pankkikriisi-josta tuli talouskriisi aikana kuullut sanottavan lauseen ”if it is too big to fail, it is too big to exist.” Lauseen esittämä väite tuntuu olevan yleisesti hyväksytty, ja siksi onkin erikoista, ettei tämä kaikkien asiantuntijoiden ja myös poliitikoiden toistama lause ole muuttunut sanoista teoiksi.

Rooseveltin aikana USA:ssa kehitettiin antitrustilaki, joka esti yksittäisen toimijan vaikutusvallan sektorillaan kasvamasta niin suureksi, että se saisi monopolisoitua tuotteen hintoja. Samankaltaiset lait ovat Suomessakin vallalla ja yritysten koko on hyvin valvonnassa: muistan hyvin kuinka Telia-Soneran syntyessä Suomen Telia piti myydä DNA:lle, koska yhtiöstä olisi muutoin tullut liian suuri. (Minulla oli suuri ilo työskennellä Soneralle Sonera-kirjan julkaisun ja UMTS-lupien kelvottomaksi paljastumisen kesänä ja myöhemmin Suomen Telialla Soneran ja Telian yhdistymisen aikoihin.)

Siksi olenkin ihmetellyt, miksi pankeille ei nähtävästi ole vastaavia antitrustilakeja ainakaan USA:n puolella. (Mitä Suomen laki näistä asioista pankkien kohdalla sanoo? Ainakin rahoitusinstrumenteilla kikkailu on ollut Suomessa viime laman jälkeen pannassa.) USA:lla on ollut ongelmana pelastaa pankkisektoria, jossa yksittäiset pankit ovat olleet niin suuria ja korvaamattomia, että ne ovat voineet tehdä kuin Asterixin huostaan jätetty pahankurinen poikaviikari: jos tenava ei saanut mitä halusi, hän uhkasi pidättää hengitystä kunnes kuolisi. Viimeistään sinertävän sävyn kohdalla poika sai tahtonsa aina läpi.

Miten tätä pelastamista on tehty? Jos unohdetaan hetkeksi muut taloudelliset avustukset, niin USA:n hallinto on suosiollisella avustuksella jopa maksanut myötäjäisiä kun ”too big to fail”-pankit ovat ostaneet – tralalaa – toisia yhtä suuria mutta vielä huonommassa jamassa olevia pankkeja. Lopputuloksena on pankkijärjestelmän uusjako, joka tulee olemaan entistä harvempi, suurempi ja haavoittuvampi.

Pankkikriisin ratkaisussa on ollut ongelmana myös ideologinen kuilu. Käytännössä pankkeja on osin jo kansallistettukin, ja pankkijärjestelmän todellinen remontti vaatisi vielä rankempaa hallinnon otetta ohjaksista. Nationalization vain on jo terminäkin niin kirosana etenkin republikaanien piirissä, että asia on jouduttu nimeämään uudelleen – eräs hupaisa termi on ”preprivatization”, joka toki sikäli kuvaa asiaa hyvin, että sillä viitataan hetkelliseen kansallistamiseen ennen yritysten uudelleen myymistä yksityiselle sektorille.

The Atlanticin mainio juttu The Quiet Coup liikkuu samoilla linjoilla kuin taannoin linkittämäni Rolling Stonesin artikkeli. Jutussa käsitellään USA:n siirtymistä harvainvaltaan ja Wall Streetin vaikutusvaltaa Washingtonissa; samoin muistutetaan, että tämän vaikutusvallan rikkominen sekä pankkien hetkellinen kansallistaminen, tappioiden todellisen arvon selvitys ja pankkien pilkkominen osiin ovat välttämättömiä jos halutaan pois tieltä, joka tämän kriisin aiheutti. Tuore näkökulma jutussa tulee IMF:n asiantuntijalta, joka näkee näissä tapahtumissa selkeitä yhtäläisyyksiä kolmannen maailman talouskriiseihin. Niissä on ollut yleisesti ongelmana ns. crony capitalism eli liike-elämän ja politiikan sekoittuminen ja ”kavereiden” suosiminen talouspolitiikassa. Näiden rakenteiden purkaminen on eräs IMF:n ensivaatimuksia hattu kourassa lähestyvälle kriisin uhrille. Washingtonissa ei olla näille kuitenkaan valmiita tekemään juuri mitään, ja ulkopuolista painostusta ei liene tulossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s