Voiko kymmenen vuotta vanhassa kokoelmassa talouteen liittyviä esseitä olla enää mitään mielenkiintoista? Voi hyvinkin, ja voin lämpimästi suositella Paul Krugmanin esseekokoelmaa The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science. Kirja käsittelee yleisiä talouden ilmiöitä ja niiden teoreettista taustaa pohjautuen todellisiin tapahtumiin: esimerkit ovat edelleen tuoreita ja lainalaisuudet paikkansapitäviä vaikka itse tapahtumista olisikin aikaa.

Esseessä nimeltä Earth in the Balance Sheet: Economists Go for the Green Krugman käsittelee hyödykkeiden hinnan ja arvon välistä ristiriitaa. Itselleni oli ehkä jopa yllätys, että hänen mukaansa useimmat taloustieteilijät itse asiassa ovat hyvinkin vahvasti ympäristömyönteisiä ja että yleisesti hyväksyttyjen talousteorioiden ja ympäristönsuojelun välillä ei itse asiassa ole niin suurta ristiriitaa kuin voisi kuvitella. (Toisaalta tämä ei ole niin suuri ihme kun osaa tehdä eron taloustieteilijän ja investointipankkiirin välille.) Suurin ongelma hänen mukaansa onkin poliittinen: vaikka niin talouden kuin ympäristön kannalta tietyt valinnat olisivat järkeviä, poliittinen tahto tai sen puute – ja toisaalta poliitikkojen itsensä usein ehkä omalaatuiset käsitykset talouden toiminnasta – estävät meitä tekemästä oikeita päätöksiä.

Talouden perusolettamuksen mukaan markkinat ovat tehokkaita ja hyödykkeiden hinnat määräytyvät vapailla markkinoilla tehokkaasti kustannusten ja kysynnän mukaan. Jos sivuutetaan nyt se seikka, että tämä ei koske finanssisektoria (vilkaise mitä Cooperilla oli aiheesta sanottavanaan), meille jää vielä yksi ongelma: nykyisellään hyödykkeiden hinnat eivät todellisuudessa määräydy kustannusten mukaisesti. Ja taloustieteilijätkin ovat pääosin yhtä mieltä siitä, että mikäli hinnat eivät määräydy todellisten kustannusten ja kysynnän mukaan, vapaat markkinat eivät toimi.

Mitä nämä puuttuvat kustannukset ovat? Niitä kutsutaan piilokustannuksiksi, ja ne ovat tyypillisesti esim. ympäristölle tai vaikkapa työntekijälle aiheutuvaa ’kulua’ saastumisen tai vaikkapa huonojen työolojen vuoksi sairastumisen muodossa. Malliesimerkkinä Krugman mainitsee erään talouden oppikirjan perusesimerkin, jota tässä vapaasti lainaan: Mikäli yritys saastuttaa jokea, se käyttää yhteiskunnan resursseja yhtä varmasti kuin polttaessaan hiiltä. Mikäli yritys maksaa käyttämästään hiilestä, muttei veden saastumisesta, yhtiö on taloudellinen hiilen- mutta tuhlaava vedenkäytössään. Lyhyesti: yritys käyttää ilmaiseksi resurssia, josta itse asiassa tulisi maksaa, ja näin ollen tuotannon todelliset kustannukset eivät näy tuotteen hinnassa.

Julmalla tavallaan hauska Story of Stuff esittelee erinomaisella videolla tätä todellisten ja kuluttajalle (tai hyödykettä ostavalle yritykselle) tulevan kustannuksen välistä ristiriitaa.

Miten tämän kustannuksen saisi otettua huomioon lopputuotteen hinnassa? Ilmeisin tapa siirtää näitä kustannuksia hintaan on säätää verotusta tai lisätä sääntelyä. On kuitenkin muitakin tapoja, kuten erilaiset (usein toki lainsäädäntöön pohjautuvat) ympäristöoikeuksien kaupat. Tässä auttaa käsite nimeltä ekosysteemipalvelu: siitä lisää myöhemmin.