Erään kauniin, lumisen helmikuun viikon loppupuolella 2009 tapahtui jotain kummallista. Lyhyen ajan sisällä useat poliitikot ja lehdet päästivät järkeviä lausuntoja, yksi toisensa jälkeen.

Trendin aloitti itse tasavallan presidentti Tarja Halonen. Hän huomautti varsin aiheellisesti, että hallituksen eläkeiän nosto ei ollut välttämättä järkevää, ottaen huomioon että nykyiselläänkin vain joka kymmenes (!) työikäinen sinnittelee vanhaankaan eläkeikään saakka. Hän totesi, että tärkeämpää olisi selvittää, mitkä asiat työelämässä johtavat väsymiseen ja sairastumiseen sen sijaan, että pyrittäisiin lainsäädännön kautta pitämään nämä ihmiset väkisin töissä.

Itse olen sitä mieltä, että ei olisi huono asia jos ihmiset voisivat pysyä töissä pidempään. Ikää monilla kuitenkin riittää, ja eläke ei välttämättä ole auvoisinta aikaa, kun sosiaaliset kontaktit vähenevät eikä mielekästä tekemistä välttämättä löydy. Tämä toki ei päde läheskään kaikilla. Tiedän kuitenkin useammankin eläkeläisen, joka on palannut parin eläkevuoden jälkeen töihin hieman löysempitahtisesti vain, jotta saisivat mielekästä tekemistä. Ja miksi ei olisi palannut, kyseessä ovat olleet fiksut, kokeneet ihmiset jotka ovat uuden konsultoijan roolinsa avulla voineet auttaa monia nuorempia. Ennemminkin voisi olla hyvä tarjota mahdollisuutta osa-aikatyöhön eläkeiän jälkeen, uudentyyppisiä rooleja työyhteisössä – erään mainostoimiston mummo (joka kerran taisi olla vaarikin) ei ollut mielestäni ollenkaan hassumpi ajatus – ja mahdollisuutta jakaa kokemusta eteenpäin. Kuten taannoisen, erinomaisen vilkkaan sunnuntaipäivälliskeskustelun kuluessa hiljan eläkkeelle jäänyt vireä entinen työntekijä totesi: se, että joku jääräpäisesti vastustaa huonosti laadittua uudistusta ei useinkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi muutosvastarintainen jäärä, vaan sitä, että hänellä on enemmän tietoa siitä, kuinka asiat toimivat ja sopiiko uudistus todella työhön.

Sitten postiluukusta tupsahti Suomen Kuvalehti. Siellä oli mieltänostattava artikkeli siitä, miten pientä kyläkoulua oltiin pelastamassa kylälle muuttaneen bisnesenkelin keinoin: hän oli alkanut kiinteistösijoittajaksi ja rakennutti parhaillaan useampaa taloa kauniille paikalle järven rannalle. Ajatuksena oli myydä talot lapsiperheille – käytännössä omakustannushintaan tai jopa tappiolla – jotta kylän kouluun saataisiin uusia opiskelijoita. Artikkelissa siteerattiin kovia lukuja siitä, miten järjetöntä kyläkoulun lakkauttaminen usein on: sadantonnin vuosittaisesta säästöstä saattoi jäädä käteen kunnalla parikymmentä, kuntabudjetissa siis pelkkiä pennosia, kun otettiin huomioon lisääntyneet koulukyytimaksut ja menetetyt valtiontuet. Summaan ei vielä laskettu sosiaalisia menetyksiä, koulunkäynnin ylipitkien koulumatkojen takia lopettavia nuoria, kyläyhteisön rapautumista (koulut kun usein toimivat kylän kulttuuri- ja toimintakeskuksina kun muita tiloja ei ole) ja lopulta näistä seuraavaa poismuuton kierrettä.

Surullista tässä artikkelissa oli se, että vaadittiin omat rahansa likoon laittava miljonääri ja kokonaisen kylän painostus, että saatiin kunnallispoliitikot harkitsemaan koulun säilymistä. Tuonkaan koulun kohtalo ei ole vielä varmaa.

Joku voisi myös pohtia, kannattaako näin pieniä yhteisöjä säilyttää. Ekologisinta olisi kuiteknin tiivis kaupunkiasuminen. En silti kannustaisi autioittamaan koko maaseutua: ja eikö vireä, edes löyhästi pakkautuva, terve yhteisö ole kuitenkin myös ekologisempi kuin eristäytyneet talot, jotka joutuvat ajamaan naapurikuntaan kaiken sosiaalisen kontaktin eteen?

Kolmas kannanotto tuli peruspalveluministeri Paula Risikolta. Hän suomi kuntia niiden rahankäytöstä terveydenhoidossa. Kunnilla ei ole muka varaa perheiden ongelmien ennaltaehkäisyyn, mutta kolme kertaa kalliimpaan huostaanottoon kyllä. Toinen omituinen vinoumaesimerkki ovat paljon puhutut keikkalääkärit, jotka tulevat kunnille kalliimmiksi kuin virat. Toki pienillä paikkakunnilla ongelma voi olla myös viran täyttö, mutta usein kyseessä lienevät myös säästökuvitelmat. Vihdoin näistä oli saatu myös tutkimustuloksia, kun Timo Mäntynen oli selvittänyt väitöskirjaansa varten terveydenhuollon kustannuksia kunnissa. Terveellä järjellähän asian on voinut nähdä vuosikaudet.