Pyöräily

by

Autoton Espoossa

Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Tammikuussa 2016 myimme automme pois kun muutimme Tukholmaan kevääksi. Ensimmäisessä osassa muistellaan miten autottomuus sujui Tukholmassa. Tässä kirjoituksessa kerrotaan, kuinka perheelle kävi kun muutimme takaisin Espooseen loppukesästä 2016. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 2/3.

Ensimmäistä kertaa 15 vuoteen minulla ei ole omaa autoa.

Sain ensimmäisen autoni opiskelessani Otaniemessä. Vanhassa Toyotassa ei ollut juuri rahanmenoa – Teekkarien autokerhon hallissa sai autoa korjattua ja apua tarvittaessa silloin kun jotain oli pielessä. Toisin kuin Project Mama, olen aina pitänyt autoilusta. Ajan mielelläni pitkääkin matkaa, ja pidän sitä rentouttavana. En kaihda myöskään kaupunkiajoa: ajaessa minulla on oma rauha, jopa ruuhkan keskellä.

Välillä autoa on tarvinnut enemmän, välillä vähemmän.  Lasten kasvettua auto oli tarpeen päivähoitoon viennissä, kun arpaonni ei osunut päiväkodin sijainnin suhteen. Lopulta kyllästyimme roudaukseen ja löysimme vuokra-asunnon päiväkodin vierestä. Voi sitä onnea, miten helpoksi aamut kävivät: tarvitsi vain kurkistaa keittiön ikkunasta kuinka kaverit olivat astumassa portista sisälle ja singahtaa pihan poikki seuraksi. Uuden muuton ja eskarin alun jälkeen kaikki muuttuikin sitten astetta vaikeammaksi: toinen lapsi yhdessä, toinen päinvastaisessa suunnassa. Ajoimme autolla aamuisin 9 kilometriä vientireissuja, heitimme auton takaisin kotiin, kävimme pyörällä tai bussilla töissä ja toistimme saman rumban iltapäivällä.

Olikin helpotus, että Tukholmassa kaikki oli vähän lähempänä ja pääsimme muuton yhteydessä kuskausrumbasta. Palattuamme Suomeen hoitojärjestelyt helpottuivat koulun alkamisen myötä ja totesimme, että jatkamme toistaiseksi autottomana oloa. Siinäkin on nimittäin helppoutta, jota auton kanssa ei muistakaan: ei huolta huolloista, sivuäänistä tai tankkauksesta, ja tilillä tuntuu edelleen olevan enemmän rahaa kuukausittain kun huolto, verot ja bensat eivät nielaise palkasta isoa siivua.

Toki meillä on täälläkin moni asia valmiiksi kunnossa. Kahteen autoon ei koskaan ollut tarvetta, koska meillä on ollut mahdollisuus valita asuinpaikkamme niin että töihin pääsee pyörällä ja julkisilla. Samoin asuinpaikan valintaan vaikutti se että harrastusmahdollisuudet ovat lähellä. (Olemme jo ennen lasten hankintaa sopineet, että emme aloita roudausrumbaa, ellei oikeasti lapsi valitse harrastusta jossa sellaista tarvitaan. Toistaiseksi ei ole haluttu – ja myönnetään, emme ole niitä roudausaltteimpia lajeja erityisesti yrittäneet tyrkyttääkään. Toistaiseksi lapset pelaavat sählyä ja soittavat pianoa.)

Ruokaostokset olemme hoitaneet joko lähikaupassa tai tilaamalla – sekä Suomessa että Ruotsissa. Ihan MatHemin veroista toimittajaa ei täältä löydy, mutta monta hyvää vaihtoehtoa kyllä (mm. kauppahalli24.fi, S-ryhmän foodie.fi, K-ryhmän verkkokauppa on kaikki kokeiltu). Kotitoimitus on todella hyvä etu lapsiperheelle, etenkin siksi että kiireessä voi vain klikata samat ostokset kuin viimeksi.

Ihan helppoa autottomuus ei toki ole, koska lapsista pienempi on taas parin kilometrin päässä hoidossa. Logistiikan kannalta olisi ollut fiksua hakea paikkaa lähempää, mutta halusimme lapsen pääsevän omien tuttujen kavereidensa seuraan tuttuun ja hyväksi tiedettyyn hoitopaikkaan. (Ihan huonosti ei tässä onnistuttukaan: hän listasi juuri kaikki hoitopaikkansa paremmuusjärjestykseen, ja nykyinen pääsi listan ykköseksi, Ruotsin paikka hyväksi kakkoseksi.)

Moni totuttu paikka onkin yllättäen vähän kaukana. Nuuksioon ei ihan noin vain mennä, julkisilla kestää helposti puolitoista tuntia. Ruotsissa emme tuhlanneet aikaa sisustukseen tai remontointiin – vuokrasimme kalustetun melkein uuden asunnon – mutta nyt omassa remontoijan unelmassamme joudummekin käymään hakemassa välillä kylppärin peiliä, välillä eteisen lamppua tai ilmanvaihtosuodattimia. Toistaiseksi näistä on selvitty helpolla: suodattimet kulkevat pyörällä, auton saa toisinaan lainaan sukulaisilta ja tori.fi:ssä ostetuissa huonekaluissa on se hauska mahdollisuus että hintaan saa neuvoteltua kotiinkuljetuksen. Lähellä on myös Ekorentin toimipiste, josta on ollut iloa huonekalukuljetuksissa ja sukuloinnissa, ja joskus olen käyttänyt myös tavanomaisempaa vuokrapalvelua. Jyväskylän mummolaan menemme junalla. Saaristoon suuntautuvan mökkireissun logistiikka yhdisti appivanhempien autoa, junaa, Onnibussia ja Turun seudulla asuvan lankomiehen palveluksia.

Väistämättä autottomuus muuttaa toimintatapoja jonkin verran. Osittain myös hyvään suuntaan. Olemme vihdoin käyneet Espoon saaristossa kymmenen vuoden asiasta puhumisen jälkeen. Iso Vasikkasaari on huikea perheretkikohde, suosittelen!
Tapiolan uimahallin remontin viivästyminen oli iso isku, mutta uintiretkistä Leppävaaran maauimalaan on tullutkin koko perheen rennontahtisia spektaakkeleita: pyörällä mennessä välillä syödään eväät, bussilla mennessä jutellaan vaikka mistä. Vanhempi lapsi pääsee kouluun onneksi itsenäisesti kävellen.

Vaikein on ollut nuoremman päivähoitomatka, joka on parin kilometrin pituinen ja bussit kulkevat heikosti. Talviliukkailla olemme tyytyneet pääosin bussikyytiin vaikka se vaatiikin sekä paljon aikaa, kävelyä että odottelua pysäkillä. Muuten olemme pääosin pyöräilleet päiväkotiin, ja aloittanemme sen taas ensi viikolla kun sää näyttää olevan pysyvästi keväinen. Nuorempi on lujatahtoinen lapsi ja aivan helppoa se ei aina ole – itse pyöräily sujuu, mutta lähtö on toisinaan vaikeaa. Toisaalta on hienoa nähdä, miten päivittäinen liikunta-annos kasvattaa pienenkin lapsen kuntoa ja myös tahdonlujuutta – siihen Hirmuisen Isoon Ylämäkeen valmistaudutaan henkisesti jo puoli kilometriä etukäteen ja joka ikinen kerta se on ponnisteltu ylös.

Autoa olemme välillä lainanneet viikolla appivanhemmilta, jotka tarvitsevat omaansa lähinnä viikonloppuisin. Huomasimme kuitenkin pian, että auton lainaus päiväkotikyyteihin ei ole kestävä ratkaisu. Lapset ovat nimittäin mukavuudenhaluisia siinä kuin aikuisetkin ja tottuvat kyydittämiseen nopeasti. Sen kerran kun olemme lainanneet autoa päiväkotikyyteihin, seuraavat lähdöt ovat olleet todella vaikeita. Sen sijaan kun pyöräilystä ei tee numeroa, se vain on jotain jolla säännöllisesti kuljetaan, ongelmia ei ole.

Ihan yhtä helpolla emme näytä kuitenkaan pääsevän kuin Tukholmassa. Välillä keskustelemme siitä, millä aikataululla ehkä hankkisimme uuden auton. Rahareikiä kuitenkin perheelliselle löytyy ja toistaiseksi iso autokulu ei ole innostanut. Liisari voisi olla mahdollinen. Myöskään bensa-autoon siirtyminen ei enää huvita, kun sähköautolla on päässyt ajelemaan ja niiden tekniikka kehittyy hurjaa tahtia. Toistaiseksi mennään näin, ja katsotaan mihin se riittää.

Seuraavassa osassa puhutaankin autonvuokrauskokemuksista eli siitä, miten autoton voi tarvittaessa ’fuskata’ ja säästääkö siinä? 

by

Autoton Tukholmassa

Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Keväällä 2016 olimme Tukholmassa ilman autoa: syksystä 2016 alkaen ilman autoa Espoossa. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 1/3.

Myimme automme pois vuoden 2016 tammikuussa, samaan aikaan kun muutimme kevääksi Tukholmaan. Tiesimme, että Tukholmassa emme tarvitsisi autoa päivittäiseen liikkumiseen ja laskimme, että pelkästään seisottamalla autoa tuhlaisimme rutosti rahaa.

Tietysti muutama muukin hyvä syy oli: vanhetessaan autossa alkoi olla epäluotettavuutta, tielle oltiin jääty viime vuodet kerran vuodessa. Mies, joka kantoi autosta enemmän vastuuta, stressasi huollosta ja tiellejäännistä. Rahaakin siihen upposi, arvonalennuksineen, bensoineen ja merkkihuoltoineen satasia kuussa.

Siispä myyntiin.

Elo Tukholmassa autottomana oli helppoa. Vuokramarkkinat ovat siellä vaikeat, mutta meillä kävi asunnon kanssa monella tapaa tuuri: löysime asunnon Solnasta, ”Tukholman Espoosta”, joka oli vain viitisen kilometriä keskustasta pohjoiseen. Arki järjestyi paremmin kuin olisimme osanneet kuvitella.

Nuoremman päiväkoti oli vastapäisen kerrostalon kivijalassa, matkaa sinne oli viitisenkymmentä metriä. Vanhemman kouluun piti kävellä vajaa kilometri, eikä se ollut eskarilaiselle ongelma. Koulumatkan varrella kuudensadan metrin päässä oli metropysäkki, kauemmas vievälle juna-asemalle oli kilometri. Lentokentälle pääsi edullisella junalla ja bussilla lähistöltä. Vieressä oli peräti kolme hienoa leikkipuistoa, kauempana lisää ja isompia.
Töihin keskustaan, Drottninggatanille pyöräili parissakymmenessä minuutissa, jopa metroa nopeammin. Pyörätiet olivat aamulla skarpisti aurattuina ja harjattuina kello seitsemän, eikä rospuuttoa tarvinnut jännittää. Nastat pitivät kiinni tiessä.

Skytteholmsparken

Uima-altaassakin voi ajella ennen kuin sinne on muistettu laittaa vettä.

Varsinaisia harrastuksia lapsilla ei kevään aikana ollut, keskityimme viettämään aikaa perheen kesken kun siihen kerrankin oli tilaisuus. Solnassa olisi tosin ollut tilaisuus päästä treenaamaan jalkapalloseurassa lähikentillä. Lasten reviiriä laajensimme polkupyörällä, jolla pääsi turvallisesti melkein kaikkialle: kävimme rantakahviloissa, uimahallissa, 4H-pihalla eläimiä katsomassa ja grillaamassa, Hagan puistossa ja juhannusjuhlissa. Keskustaan ja museoihin mentiin yleensä metrolla ja ratikalla ja sehän on alle kouluikäisistä parasta.

Yllättävintä oli, että kauaskin oli helppo mennä: Uppsalaan asti pääsi pikkurahalla siltä viereiseltä juna-asemalta. Kun osallistuin pyörätapahtumiin, niihinkin pääsi junalla. Suunnistaminen oli helppoa kun samassa vaunussa oli kolmekymmentä muutakin polkupyörää matkalla. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, ja heidänkin tapahtumansa avovesiuintia myöten olivat Tukholman keskustan liepeillä muutaman kilometrin säteellä.

Tässä kaikessa helpotti toki se, ettei ollut vanhoja totuttuja tapoja. Mies on Suomessa asuessa tykännyt käydä suunnistamassa ja polkujuoksemassa, jonne yleensä joutuu menemään autolla. Uusissa ympyröissä ne jäivät, vaikka varmaan pidemmällä reissulla niitäkin olisi käyty etsimässä. Ei ollut syrjäseudulla asuvia sukulaisia joiden luona vierailla – he tulivat käymään tai näimme koti-Suomessa vieraillessa. Minun oli koko kevään tarkoitus testailla paikallisia Car2Go- ja vastaavia palveluja, mutta tarvetta ei koskaan tullut. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, mutta toisin kuin pääkaupunkiseudulla, treenit olivat aika lähellä keskustaa ja niihin pääsi suhteellisen helposti julkisilla ja pyörällä.

Pidemmille viikonloppumatkoille, joita teimme kevään aikana pari, vuokrasimme perinteisen autovuokraamon auton, joka yleensä tulee halvemmaksi kun ajellaan pidemmälle ja kauemmaksi. En voinut olla huomaamatta pientä ironiaa siinä, että toinen näistä vuokrausreissuista oli oma Vätternrundan-reissuni: kuljetin uudenkarhealla farmariautolla maantiepyöräni satoja kilometrejä saadakseni ajaa 300km järven ympäri, jonka jälkeen ajelimme, minä ja pyörä, autolla takaisin.

Lisäksi lainasimme autoa kahdesti: kerran sukulaisilta muuttopäivänä kun haimme lapsille kaupasta kerrossängyn, ja toisen kerran paluumuuttaessa muuttokuormaa varten (menomatkan muutimme laivalla pelkkien kapsäkkien kanssa.) Epäilemättä Tukholmassa kävi myös niin, että autottomuus muokkasi sitä, mitä teimme, mitä harrastimme ja miten vietimme aikaa. Kotiin palatessa hieman jännittikin: miten ”vanha elämämme” sopeutuisi liikkumisen muutokseen?

Seuraavassa Autoton-sarjan osassa katsotaan, mitä tapahtui kun elokuun alussa toistimme saman harjoituksen Espoossa.

by

Pyöräilystä, nopeasti ja hitaasti

Hidas ja nopea pyöräily on ollut keskustelun kohteena viime aikoina monessa paikassa.

Facebookissa pyöri muutama päivä sitten sarjakuva, jossa rikottiin pyörämyyttejä. Kuvassa muistutettiin, että pyöräillessä ei tarvita hienoa pyörää tai erikoisvarusteita. Eihän pyöräily ennen mitään välineurheilua ole ollut, mutta viime vuosien pyörätrendi yhdistettynä urheilutapahtumien uuteen suosioon on kasvattanut erityisesti trikooasujen määrää liikenteessä. Pyöräily ei tässä käyttäjäryhmässä usein ole pelkkä keino päästä paikasta toiseen vaan yksi treenimuoto lisää. Kuitenkin jos pyörän halutaan olevan väline kaikille, se ei saa leimautua erityisvarusteita vaativaksi urheilumuodoksi, jota ei voi harjoittaa hikoilematta.

Olisinkin voinut hyvin jakaa kuvan seuraavalla evästyksellä: älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon. Espoossa asujana pyörää ei tarvitse usein kaupunkiajoon. Kahden kilometrin säteellä kodista ei oikeastaan ole mitään tekemisen arvoista, ja suhtaudunkin ajamiseen treenimuotona: jokainen minuutti tiellä on pois erillisestä treeniajasta eli lisää aikaa perheelle.

Kuvan kanssa samaan aikaan keskusteltiin pyöräbaanojen lisäämisestä ja työmatkapyöräilijänä kannatin ajatusta lämpimästi. Silti mielessäni pyöri ajatus, jonka Martti Tulenheimo erinomaiosesti konkretisoi kirjoituksessaan kukista ja …polkupyöristä.

Pyöräbaanat ovat tarpeen ja hyviä tiettyihin tarkoituksiin – siis nopeaan ja sujuvaan etenemiseen keskipitkillä kaupunkimatkoilla. Ilman pyöräbaanaa – sekä sitä Länärin viereistä että Helsingin Baanaksi ristittyä – en päihittäisi bussia nopeudessa kymmenen kilometrin päivittäisellä työmatkallani. Säästän nopeakulkuisen väylän ansiosta päivittäin puoli tuntia. Nämä väylät ovat tarpeen, mutta ne eivät riitä. Baanat ovat pyöräliikenteen Länsiväylä ja Turun motari. Tarvitsemme niitä pidempien matkojen helpottamiseksi, mutta emme tarvitse niitä massiivisissa määrin keskustaan. Helsingin ”Baana”, joka auttaa poikittaisliikenteessä Mannerheimintien ali on itse asiassa vielä eri asia: sen ei tarvitse maksimoida nopeutta vaan sujuvuutta ja turvallisuutta.

Pyöräily on helppo ja miellyttävä tapa liikkua niin kaupungissa kuin esikaupunkialueellakin. Se peittoaa autot lyhyillä ja keskipitkilläkin matkoilla. Lujempaakin pääsee, mutta tärkeintä on että pyöräilyn kynnys on matala ja se koetaan helpoksi. Tämä tarkoittaa, että urheilukulttuuri ei voi dominoida kaupunkioloissa.

Tarvitsemme keskustoissa turvallista, muttemme liian nopeaa pyöräreittiä. Autojen vaaroista puhutaan, mutta myös pyörä voi tappaa. Tänään lounaalla keskustelimme nopeasta pyöräilystä ja kuulin, että kollegani tuttava oli aikanaan aiheuttanut jalankulkijan kuoleman keskusta-alueella. Liian suuri tilannenopeus yhdistettynä jalkakäytävällä ajoon voi olla turmiollista – eikä pyöräilijä välttämättä tunnista vaarallisuuttaan. Itsekin olen joskus ylitellyt teitä ajatellen, että oman nahkanihan tässä vain vaarannan. Viimeksi tänään todistin suoritusta, jossa pyöräilijä huitaisi neljän autokaistan yli tien toiselle puolelle kohdassa, jossa oli suora tienpätkä.

Keskustassa autolla ei tarvitse ajaa lujaa. 30-40 km/h on varsin järkevä rajoitus autoliikenteelle, etenkin kun se usein lisää tien kokonaiskapasiteettia. Sama nopeus on pyörällä puolestaan sopiva motarin vieressä menevälle baanalle, mutta kaupunkiajossa hengenvaarallinen. Myös pyörä on ajoneuvo jonka tulee noudattaa järkevää tilannenopeutta. Pyörän todellinen, järkevä nopeus keskustaoloissa lienee monin paikoin lähempänä kymmentä kuin viittätoista kilometriä tunnissa. Pyörien nopeutta ei kuitenkaan tule säädellä kuten autojen: pyörissä ei ole nopeusmittareita.

Turvallisen ja sujuvan pyöräilyn takaamiseksi tarvitaan erillisiä pyöräkaistoja. Otso Kivekäs väänsi taannoin rautalangasta, miten hankalaa ihan vain etuajo-oikeuden määritys voi pyörän selässä olla ilman omaa kaistaa. Tulenheimon havainnollistama korotettu pyöräväylä on myös visuaalisesti havainnollinen. Kirjoituksessa mainitut kukat ja visuaaliset elementit ovat eräs tapa havainnollistaa, että tässä ei mennä ”moottoritiellä”: olemme kaupungissa, ja täällä on lupa hidastaa. Autokaistoilla vastaavia keinoja ovat kavennukset, hidasteet ja ne liikennemerkit.

Kun pyöräilyolosuhteita parannetaan, on tunnustettava näiden kahden erilaisen pyörällä liikkumisen tavan ominaispiirteet ja erityistarpeet. Tätä tarvitaan myös muualla kuin Helsingin keskustassa: Espoon uusissa keskuksissa  pyöräilijät kannattaa ottaa tosissaan. Keskuksissa tarvitaan fiksuja, sujuvia ja turvallisia ratkaisuja pyöräliikenteelle: niiden väliselle pyöräliikenteelle tärkeää on nopeus ja sujuvuus.