Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Keväällä 2016 olimme Tukholmassa ilman autoa: syksystä 2016 alkaen ilman autoa Espoossa. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 1/3.

Myimme automme pois vuoden 2016 tammikuussa, samaan aikaan kun muutimme kevääksi Tukholmaan. Tiesimme, että Tukholmassa emme tarvitsisi autoa päivittäiseen liikkumiseen ja laskimme, että pelkästään seisottamalla autoa tuhlaisimme rutosti rahaa.

Tietysti muutama muukin hyvä syy oli: vanhetessaan autossa alkoi olla epäluotettavuutta, tielle oltiin jääty viime vuodet kerran vuodessa. Mies, joka kantoi autosta enemmän vastuuta, stressasi huollosta ja tiellejäännistä. Rahaakin siihen upposi, arvonalennuksineen, bensoineen ja merkkihuoltoineen satasia kuussa.

Siispä myyntiin.

Elo Tukholmassa autottomana oli helppoa. Vuokramarkkinat ovat siellä vaikeat, mutta meillä kävi asunnon kanssa monella tapaa tuuri: löysime asunnon Solnasta, ”Tukholman Espoosta”, joka oli vain viitisen kilometriä keskustasta pohjoiseen. Arki järjestyi paremmin kuin olisimme osanneet kuvitella.

Nuoremman päiväkoti oli vastapäisen kerrostalon kivijalassa, matkaa sinne oli viitisenkymmentä metriä. Vanhemman kouluun piti kävellä vajaa kilometri, eikä se ollut eskarilaiselle ongelma. Koulumatkan varrella kuudensadan metrin päässä oli metropysäkki, kauemmas vievälle juna-asemalle oli kilometri. Lentokentälle pääsi edullisella junalla ja bussilla lähistöltä. Vieressä oli peräti kolme hienoa leikkipuistoa, kauempana lisää ja isompia.
Töihin keskustaan, Drottninggatanille pyöräili parissakymmenessä minuutissa, jopa metroa nopeammin. Pyörätiet olivat aamulla skarpisti aurattuina ja harjattuina kello seitsemän, eikä rospuuttoa tarvinnut jännittää. Nastat pitivät kiinni tiessä.

Uima-altaassakin voi ajella ennen kuin sinne on muistettu laittaa vettä.

Varsinaisia harrastuksia lapsilla ei kevään aikana ollut, keskityimme viettämään aikaa perheen kesken kun siihen kerrankin oli tilaisuus. Solnassa olisi tosin ollut tilaisuus päästä treenaamaan jalkapalloseurassa lähikentillä. Lasten reviiriä laajensimme polkupyörällä, jolla pääsi turvallisesti melkein kaikkialle: kävimme rantakahviloissa, uimahallissa, 4H-pihalla eläimiä katsomassa ja grillaamassa, Hagan puistossa ja juhannusjuhlissa. Keskustaan ja museoihin mentiin yleensä metrolla ja ratikalla ja sehän on alle kouluikäisistä parasta.

Yllättävintä oli, että kauaskin oli helppo mennä: Uppsalaan asti pääsi pikkurahalla siltä viereiseltä juna-asemalta. Kun osallistuin pyörätapahtumiin, niihinkin pääsi junalla. Suunnistaminen oli helppoa kun samassa vaunussa oli kolmekymmentä muutakin polkupyörää matkalla. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, ja heidänkin tapahtumansa avovesiuintia myöten olivat Tukholman keskustan liepeillä muutaman kilometrin säteellä.

Tässä kaikessa helpotti toki se, ettei ollut vanhoja totuttuja tapoja. Mies on Suomessa asuessa tykännyt käydä suunnistamassa ja polkujuoksemassa, jonne yleensä joutuu menemään autolla. Uusissa ympyröissä ne jäivät, vaikka varmaan pidemmällä reissulla niitäkin olisi käyty etsimässä. Ei ollut syrjäseudulla asuvia sukulaisia joiden luona vierailla – he tulivat käymään tai näimme koti-Suomessa vieraillessa. Minun oli koko kevään tarkoitus testailla paikallisia Car2Go- ja vastaavia palveluja, mutta tarvetta ei koskaan tullut. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, mutta toisin kuin pääkaupunkiseudulla, treenit olivat aika lähellä keskustaa ja niihin pääsi suhteellisen helposti julkisilla ja pyörällä.

Pidemmille viikonloppumatkoille, joita teimme kevään aikana pari, vuokrasimme perinteisen autovuokraamon auton, joka yleensä tulee halvemmaksi kun ajellaan pidemmälle ja kauemmaksi. En voinut olla huomaamatta pientä ironiaa siinä, että toinen näistä vuokrausreissuista oli oma Vätternrundan-reissuni: kuljetin uudenkarhealla farmariautolla maantiepyöräni satoja kilometrejä saadakseni ajaa 300km järven ympäri, jonka jälkeen ajelimme, minä ja pyörä, autolla takaisin.

Lisäksi lainasimme autoa kahdesti: kerran sukulaisilta muuttopäivänä kun haimme lapsille kaupasta kerrossängyn, ja toisen kerran paluumuuttaessa muuttokuormaa varten (menomatkan muutimme laivalla pelkkien kapsäkkien kanssa.) Epäilemättä Tukholmassa kävi myös niin, että autottomuus muokkasi sitä, mitä teimme, mitä harrastimme ja miten vietimme aikaa. Kotiin palatessa hieman jännittikin: miten ”vanha elämämme” sopeutuisi liikkumisen muutokseen?

Seuraavassa Autoton-sarjan osassa katsotaan, mitä tapahtui kun elokuun alussa toistimme saman harjoituksen Espoossa.