Tänään valtuustossa on ollut vilkasta. Asialla on ollut monta kaupunkisuunnittelulautakuntaa liippaavaa asiaa. Kävin puhumassa veneiden talvisäilytyksestä, joka on ollut viime ajat vahvasti pinnalla. Valtuuston toiminta ja populistinen täsmälleen samansisältöisten ja pahimmillaan ristiriitaisten aloitteiden tehtailu aiheesta ei ole ollut omiaan herättämään luottamusta päätöksentekoon. Kaupunginjohtaja onneksi avasi keskustelun hyvällä puheenvuorollaan jolla hän kuvasi miten asia tullaan parin seuraavan vuoden aikana hoitamaan. Nyt tarvitaan rakentavaa vuoropuhelua asukkaiden ja kaupungin välillä. Kyllä tästä hyvä tulee. Ohessa puheenvuoroni. 

Kiitokset urheille veneilijöille, jotka ovat jaksaneet tämän, sanoisinko värikkään kokouksen tähän asti. Valitettavasti joudun toteamaan, että tämä kokous on valtuustolle aika tyypillinen. Kiitokset myös valtuutettu Konttakselle hyvästä puheenvuorosta. Emme aina ole samaa mieltä, mutta tämä oli asiaa. Meillä on prosessi nyt paikallaan ja asukkaita tullaan varmasti kuulemaan.

Tulin tänne tuomaan terveisiä kaupunkisuunnittelulautakunnasta. Ylihuomenna lautakunnassa käsitellään Finnoon osayleiskaavaa, jonka yhteydessä olemme käsitelleet laajasti myös veneiden säilytystä. Osayleiskaavasta oli seminaari viime viikolla jossa asia myös nostettiin vahvasti esiin.

Osayleiskaavassa veneiden säilytys on osoitettu voimalan suoja-alueelle, jota kaavaluonnosta kaupunginjohtajan kanssa kävimmeki läpi vielä ennen valtuuston kokousta. Tilat riittävät toistaiseksi isommalle määrälle veneitä kuin mitä liikuntalautakunta on kaupunkisuunnittelulautakuntaa tarpeesta evästänyt. Valitettavasti en muista lukemia, jotka seminaarissa käytiin läpi suullisesti.

Finnoon osayleiskaavaluonnos. TV/TP sekä LS/TV-merkinnät mahdollistavat veneiden talvisäilytyksen.

Tämän lisäksi on erittäin hyvä, että mahdollistetaan palvelut ja säilytys myös muualle. Yleiskaavassa on jäljellä jopa vielä rakentumattomia potentiaalisia venesatamapaikkoja – ei Espoosta tila lopu.

Viime valtuuston kokouksessa, aloitetta “Valtuustoaloite veneiden talvisäilytyksen säilyttämisestä Suomenojalla” käsitellessä päätimme näin:

Kaavoituksessa osoitetaan Suomenojalta talvisäilytyspaikat niille Espoon satamissa pidettäville veneille, joita ei voida kuljettaa katuliikenteessä henkilöautotrailereilla. Mitoituksessa otetaan huomioon muiden satamien talvisäilytysalueiden pieneneminen. Vaihtoehtoisen rannassa sijaitsevan säilytysalueen etsimistä jatketaan.

Toivoisin nyt valtuustolta hieman malttia. On epärehellistä myös asukkaita kohtaan, että me tehtailemme täsmälleen samasta asiasta kokous toisensa jälkeen keskenään hieman erilaisia ja jopa ristiriitaisia aloitteita, joita sitten hyväksymme yksi kerrallaan. Onko tämä oikeasti sellaista läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävää päätöksentekoa, jota asukkaamme ansaitsevat? Millaisen viestin antaa se, että vaikka kaavoitus on menossa ja toivomuksia ja aloitteita on tehty lukuisia, silti niitä tehdään lisää?

Vai onko tämä vain sekoilua, jolla peitetään se ettemme itse ymmärrä kaupungin omaa päätöksentekoprosessia?

Mielestäni paljon selkeämpi viesti asukkaille olisi se, että lopettaisimme nyt asioiden vatvomisen tässä valtuustossa. Viesti on kuultu ja mielestäni kaupunginjohtajan viesti oli hyvä ja selkeä. Se, että mahdollistamme uudenlaisia palveluita ei ole veneilijöiltä pois. Se ei silti tarkoita, ettei satama-alueella tarvita palveluita ja säilytystä.

Osayleiskaava tulee pian julkiseen kommentointiin ja laajemmin venesäilytyksen kokonaisuus selkiytetään kaupunginjohtajan kuvaamalla tavalla seuraavien kahden vuoden aikana.

Vakuutan asukkaita: vaikka täällä valtuustossa vähän sekoillaankin, teitä on kuultu. Jatketaan rakentavaa yhteistyötä.

Valtuustossa käsiteltiin tänään Otaniemen ns. Arts-talon eli Väreen kaavaa. Saimme myös äänestää erikoisesta toivomuksesta, jossa haluttiin varmistaa että ennen Raide-Jokerin saapumista kaava-alueen läpi tai läheltä voisi edelleen ajaa autolla. Kuten valtuutettu Lehtinen lopulta laski, lähin olemassaoleva reitti oli vain 19m nykyistä pidempi, joten suurta huolenaihetta tästä ei olisi pitänyt tulla. Toivomusesitys hävisi lopulta 38-36. Kummallisiin puheenvuoroihin kuului myös perustelu, jonka mukaan se, että Otaniemessä on Teekkarien Autokerho todistaa, että autottoman kampusalueen läpi tulee voida ajaa. Entisenä Teekkarien Autokerhon jäsenenä voin kertoa, että ko. tienpätkällä ajelu ei kuulunut kerhon ydintoimintaan. Sen sijaan olen kyllä rassannut Corollaa kerhon autotallissa.

Ohessa kaavaa koskenut valtuustopuheeni.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Edessämme on vihdoin kauan odotettu Otaniemen keskuksen Väre-laitoksen kaava.

Kaava on täällä aika viime tingassa, sillä metro alkaa toivottavasti kulkea jo ensi vuonna. Väre on ensimmäinen palikka palapelissä, jolla Otaniemestä rakentuu uusi monitieteisen yliopiston keskus, pääkaupunkiseudun maamerkki ja entistä vahvempi asuinalue niin opiskelijoille kuin muillekin espoolaisille.

Kaavaa hiottiin pitkään, mutta lopulta siinä saatiin ratkaistua monet ongelmalliset yksityiskohdat. Espoolaisille tärkeä lehmuskuja säilyy entisenlaisenaan ja sen läpi ei sallita läpiajoliikennettä. Raitiotielle on esitetty varaus joka toivottavasti pian lähtee rakentumaan ja yliopistolla on kunnianhimoiset suunnitelmat saada uuteen rakennukseen paitsi paljon opiskelijoita palvelevia tiloja kuten ruokaloita ja kahviloita, myös turisteja houkuttelevaa näyttelytilaa.

Kaikkea ei kuitenkaan yhdessä kaavassa voida saada. Alunperin puhuttiin palveluista itse Väre-rakennukseen, mutta projektin edetessä tuli selväksi ettei yliopistolla ole halua pyörittää kauppakeskusta. Onneksi asiaan löytyi mainio ratkaisu: seuraavaksi, toivottavasti pian, päästään jatkokehittämään Väreen viereistä, kirjaston vastapäistä tonttia sekä Vuorimiehentietä. Tälle alueelle mahtuu paitsi palveluita myös uutta ns. kovan rahan asumista ja opiskelijoiden omia tiloja.

Tämän lisäksi kaavoituksessa ollaan käynnistelemässä Otakaaren varren rakentamista, johon mahtuu mainiosti opiskelija-asumista. Valitettavasti tällä hetkellä uuden hallituksen linjaukset saattavat hankaloittaa uusien opiskelija-asuntojen rakentamisen aloittamista, mikä on erittäin hankala tilanne pian Otaniemessä aloittavien tuhansien uusien opiskelijoiden kannalta.

Parista palikasta ei kuitenkaan vielä kummoista linnaa rakenneta. Otaniemi tulee pysymään kaavoituksen kartalla vielä pitkään, kun yliopisto tarkentaa ja miettii uusia tilatarpeitaan. Samalla meillä on edessä mielenkiintoiset ajat, kun lähes satatuhatta vapaata tai vapautuvaa kerrosneliömetriä – 10% koko pääkaupunkiseudun tyhjästä toimistotilasta – kartoitetaan ja selvitetään, mitä kaikkea sillä oikeastaan voitaisiin tehdä. Itse odotan tämän tuloksia innolla.

Otaniemeen on tavoitteena saada tuhansia uusia asukkaita, niin opiskelijoita kuin tavallisia espoolaisia. Tämän lisäksi kaavailuissa on saada alueelle uutta liiketoimintaa, palveluita ja tehdä paikasta Euroopan mittakaavassakin mielenkiintoinen keskus.

Tämän toteutuminen vaatii paljon muutakin kuin asuntoja. Otaniemessä on paljon mahdollisuuksia. Kokonaisuuden kannalta meidän täytyy kiinnittää huomiota myös siihen, miten asiat kytketään toisiinsa: jalankulku- ja pyöräreitistöt, Otaniemen sisäinen liikkuminen joka metron myötä nyt heikkenee, kytkeytyminen Keilaniemeen ja Otaniemeen, palvelut sekä alueen upean luonnon säilyttäminen ja virkistysmahdollisuudet.

On hienoa, että yliopisto on valmis satsaamaan kampusalueen kehittämiseen. Väreen kaavalla on jo kiire: sitä odottavat tuhannet opiskelijat ja metro tulee pysähtymään rakennustyömaalla vaikka se saataisiinkin heti käyntiin. Toivotan omasta puolestani kaavalle pikaista peruskiven muurausta.

Valtuustossa käsiteltiin tänään Steniuksenkummun kaavaa Tapiolassa. Puhuin kaavasta paitsi kaupunginvaltuutettuna ja kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajana myös pitkän linjan Tapiolalaisena, asukkaana. Ohessa puhe pääosiltaan.

Käsillämme oleva kaava on käynyt läpi pitkän ja perusteellisen käsittelyn.

Steniuksenkumpu oli täällä valtuustossa jo edelliskaudella. Tuolloin se palautettiin ohjeistuksin, joissa mm. kehotettiin siirtämään rakennusmassaa hieman kauemmaksi Merituulentiestä ja vähentämään rakennusoikeutta. Nämä ohjeistukset on tässä käsillä ollevassa kaavaehdotuksessa toteutettu.

Kaavaa käsiteltiin myös lautakunnassa perusteellisesti. Vielä sen jälkeen kun sijoittelu ja uusi, paremmin läheisiä kerrostettuja kerrostaloja mukaileva massoittelu oli saatu kutakuinkin valmiiksi, lautakunta palautti kaavan jotta olisi vielä kerran tarkistettu mahdolliset pysäköintivaihtoehdot. Valitettavasti pohjaveden korkeus, hankala maaperä ja pintavesien hallinta estivät paikkojen sijoittelun maan alle.

Hyvät valtuutetut,

olen täällä puhumassa Steniuksenkummun puolesta. Alue, johon uusi talo nousee, on Merituulentien vieressä pääosan vuodesta veden vallassa olevaa metsikköä, jossa ei voi kävellä ilman kumisaappaita. Olen joskus yrittänyt. Sen etäisyys tulevasta metroasemasta on hädin tuskin muutama sata metriä. Sijainti on siis otollinen täydennysrakentamiseen.

Uusi rakennus myöskin häiritsee mahdollisimman vähän nykyisiä asukkaita. Kyllä, aivan vieressä on asuntoja, joiden viereinen metsäinen näkymä poistuu. He ovat varmasti peloissaan tuttujen kulmien muuttumisesta. Olisin tällaisessa tapauksessa itsekin.

Ja jos pientä kuittailua saisin laittaa edellisen valtuuston suuntaan, niin nykyisillä asukkailla olisi ollut paljon suojaisampi näkymä jos rakennusmassat olisi pidetty alkuperäisen mallin mukaan lähempänä Merituulentietä. Muutoksella itse talon sijoittelu noudattaa nyt paremmin Tapiolalle tyypillistä hieman piiloon sijoitettua mallia, mutta samalla nykyiset asukkaat menettivät suojaväliä uudisrakennukseen.

Kuitenkin uuden rakennuksen sijoittelu ei häiritse alueen muita asukkaita. Kokonaismelu alueella myös vähenee rakennuksen myötä. Tapiolassa on tyypillistä rivitalojen ja kerrostalojen limittäin sijoittelu. Hakalehdossa alue on tällä kohtaa kerrostalovaltainen.

Suurin huoli on esitetty pysäköinnin sijoittelusta. Asukkaat ovat toivoneet pysäköinnin sijoittamista maan alle. Kuten edellä kerroin, tätä vaihtoehtoa tutkittiin huolella. Suunnittelussa tutkittiin myös sellaiset vaihtoehdot, että pysäköintitilat olisi maisemoitu keinotekoisen kummun avulla, mutta se olisi ollut maisemallisesti nyt valittua tavanomaista pysäköintikatosta huonompi ratkaisu.

Vaikka pysäköinti nyt tuleekin näkyville, se ei merkittävästi eroa alueen muusta pysäköinnistä. Uusi pysäköintikatos on sijoitettu samaan linjaan viereisen taloyhtiön pysäköintikatoksen kanssa. Lähimmät avoparkkipaikat ovat sadan metrin säteellä lähiympäristön kukkakaupan sekä kerrostalon pihalla.

Tapiola on hieno ja viihtyisä alue. Se on myös alue, jolla tämänkaltaisella maltillisella täydennysrakentamisella saadaan lisää asukkaita ja voidaan pitää alueen palvelutaso hyvänä.

Hyvät valtuutetut, Muistuttaisin teitä lopuksi vielä yhdestä asiasta. Tapiolan koulu- ja päivähoitopaikkojen tilanne on katastrofaalinen ja huononee joka vuosi, kun yhä enemmän lapsiperheitä muuttaa paikalle mutta päivähoidon tarjonta ei kasva samaa tahtia. Myös uusi rakentaminen lisää lapsiperheiden määrää alueella, vaikka tähän tuleekin monenlaisia asuntoja. Kaupunki ei kasva vain kaavoituksella vaan tarvitaan kokonaisvaltaista suunnittelua.

Pääsimme taas pääsiäiseksi mökille saaristoon. Paikka on kaunis ja säät ovat toistaiseksi suosineet: on kylmää, mutta sadetta ei ole vielä kuulunut.

Lapset ovat olleet onnessaan mökillä, kuten aina. Serkuksista saa seuraa ja vanhat tutut lelut tuntuvat kuin uusilta. Tärkeää on myös se, että pihalle pääsee ovesta hetkessä ja siellä on helppo viettää aikaa tuntikaupalla. Viime aikoina on taas tullut useita muistutuksia siitä, miksi ulkoilu ja liikkuminen on tärkeää.

Mökillä lapset ehtivät leikkiä rauhassa omia leikkejään: pelata Afrikan tähteä, kaivella mutalätäköitä ja tonkia hiekassa. Vapaa leikki ja ajoittainen tylsistyminen kehittävät mielikuvitusta ja opettavat toimimista toisten lasten kanssa. Mökkiolot kuitenkin muistuttavat parhaiten siitä, mitä muuta lapset tarvitsevat: tekemistä ja vastuuta.

Serkussarja ei ole enää ihan pikkuvauvaikäistä. Kolme vanhinta ovat neljän, viiden ja kuuden. Etenkin vanhimmassa lapsessa huomaa, että pelkkä vapaa leikki ei enää riitä. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tullut sellaista selittämätöntä harmistusta ja uhmakasta käytöstä, joka ei olisi lähtenyt keinoista yksinkertaisimmalla: antamalla tehtävä.

Lähelle eskari-ikäinen lapsi haluaa oppia ja ymmärtää jo, että aikuisen ja lapsen erottaa toisistaan vastuu. Tätä vastuuta hän aina välillä myös lähtee hakemaan. Aika monella vanhemmalla lienee tarinoita jo nelivuotiaasta, joka on mennyt keittelemään puurot tai tekemään aamupalan ominpäin, tai ainakin yrittänyt sitä.

Vuorokaudessa lapset ovat ehtineet jo mm. kantamaan kesäkeittiön osat alamökiltä kalliolle, siivoamaan kuistin rappuset ja putsaamaan hiekkalaatikkoa kivistä. Parhaillaan he auttavat saunan lämmityksessä setänsä kanssa. Jos jotain tarvitsee kuljettaa jonnekin, kannattaa aina käyttää lapsityövoimaa.

Nelivuotias ja lapio. Kumpi lie painavampi.

Erityisen tärkeää on, että tehtävä on ihan oikeasti tärkeä ja että se myös vaatii hieman tekijältään. Nelivuotias on innostunut rautalapiosta: se ei ollut kivien kaivamiseen ja kuljetukseen kaikkein helpoin tapa, mutta lapset eivät ole kiinnostuneita tekemään asioita helpoimmalla ja vaivattomimmalla tavalla. Tärkeämpää on tehdä asiat oikein, niinkuin aikuisetkin. Puolen tunnin rautalapion käytön jälkeen nelivuotias on aivan piipussa – eikä ihme, olisi aikuinenkin – mutta myös onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Puhe kääntyy lapion varressa tehtyihin saavutuksiin vielä illansuussakin.

Lapset eivät pyri pääsemään asioista helpolla. He haluavat olla hyödyksi ja toisinaan toteuttaa kummallisia päähänpistoja. Heitä ei haittaa, jos jokin asia on raskasta tai vaikeaa, vaan sopiva vaikeustaso ennemminkin saa heidät keskittymään ja rauhoittaa lapsen pitkäksi aikaa myös tekemisen loputtua.

Lapsen keskittymisessä vaaditaan pinnaa myös aikuiselta: pitää malttaa kielensä, olla auttamatta ja olla hermostumatta kun pienet sormet yrittävät viidettä kertaa rusettia. Sen kerran kun itse paljastan kärsimättömyyteni, lapsikin hermostuu ja heittää hanskat tiskiin. Kärsimättömyys tuntuu olevan mallista opittua, vaikka toki keskittymiskyky vaihtelee.

Yksi asia tosin ei muutu. On aivan sama, mitä lapset ovat tekemässä: jos vihjataan tv-ohjelman mahdollisuudesta, kaikki hanskat tippuvat samantien ja he ryntäävät sohvalle. Lapset eivät ehkä lähtökohtaisesti hae helppoa elämää, mutta siihen on hyvin helppo tottua. Kahden IT-alalla olevan aikuisen perheessä teknologia ei ole peikko, mutta aikuisetkin joutuvat välillä miettimään kuka on renki ja kuka isäntä. Lasten kohdalla tärkeintä on nyt oppia reippautta, toimeen tarttumista ja vastuunkantoa. Loput tulevat sitten aikanaan. Sohvalla on ihan OK joskus maata, kunhan sinne ei jumahda.

Ensi maanantaina Espoossa valitaan teknisen toimen toimialajohtaja.

Kuluneen vuoden mediaryöpytyksen jälkeen Espoossa tarvitaankin uusia tuulia. Kaupunki on ollut median hampaissa harva se viikko: satamaseikkailut, kilpailuttamattomat leikkipuistohankinnat, jääviysepäilyt ja toistuvat kompastelut niin olennaisissa asioissa kuin tiedotuksessa ja virheiden myöntämisessä ovat lohkoneet isoja paloja ennen kovin kiiltävästä fasadista.

Sitähän se toki vain on ollutkin. Fasadi.

Espoossa on johtamisongelma. Uudistuksia haluttaisiin vanhakantaiseen organisaatioon, mutta ne eivät tunnu menevän läpi. Yritystä sentään ilmeisesti on. Talous- ja tuottavuusohjelmassa peräänkuulutetaan rakenteellisia uudistuksia, mutta pelkään että ne menevät helposti sanahelinän asteelle: tehostamisen varaa toiminnassa varmasti olisi, kun toimintatapoja uudistettaisiin ja henkilöstöä kuultaisiin toiminnan kehittämisessä, mutta toistaiseksi parannukset ovat olleet pääosin juustohöylän tasolla.

Kaupunginjohtajan päätös olla tekemättä esitystä toimialajohtajasta kieltämättä yllätti. Toisaalta valinta tulee menemään äänestykseen joka tapauksessa. Valinnassa häiritsee myös se, että ehdokkaista päätetään vain yhdellä kierroksella: tämä lisää suhmurointia ja epävarmuutta, kun teoriassa suhteellisen pienellä äänimäärällä voi saada ehdokkaan läpi.

Nyt on olennaista valita Espoolle toimialajohtaja, joka kykenee johtamaan ihmisiä, avaamaan toimialan toimintaa ja prosesseja, viestimään ja keskustelemaan sekä kuntalaisten että luottamushenkilöiden kanssa ja ennen kaikkea kehittämään Espoota selvän vision perusteella. Vision taas on syytä olla pääosin linjassa myös Espoon strategian ja tavoitteiden kanssa. Tämä kaikki pitäisi kyetä tekemään luottamushenkilöohjauksessa ja terveen itsekritiikin kera.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että Espoossa yksikään johtava tai alempikaan virkamies ei suostu myöntämään ilmeisiäkään tehtyjä virheitä, ei viestimään asianmukaisesti ja avoimesti tehdyistä töppäyksistä tai edes oikomaan virheellisiä tietoja. Nämä kaikki löperyydet ovat johtaneet vakavasti ja ihan ansaitusti heikentyneeseen maineeseen. Emme voi valita nyt virkaan ketään, joka pitää itseään erehtymättömänä tai ei kykene löytämään omasta toiminnastaan mitään parannettavaa.

On häkellyttävää, että edelleenkin ilmeisesti osa valintaprosessissa mukana olleista kuvittelee, että on ehdokkaalle haitaksi jos hän kysyttäessä kykenee sanomaan itsestään mitään kehitettävää. Vinkiksi vanhan kansan valitsijoille: meillä modernissa maailmassa on kysytty – ja arvostettu – jo vuosikymmenet sitä, että ihminen osaa analysoida toimintaansa, heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Tämä siis siinä nimenomaisessa yritysmaailmassa, jonka kokemusta niin monet ovat tässä valintaprosessissa peräänkuuluttaneet.

Arvaatteko jo, miksi Espoossa on niin paljon skandaaleja, jotka ovat menneet niin pitkälle juuri siksi, että mitään ei ole voitu myöntää tai ole voitu sanoa, että nyt on mokattu?

Meillä on ollut jo tarpeeksi hihasta vedettyjä arvauksia siitä, mitä infrainvestoinnit ehkä voisivat maksaa, tarpeeksi kaavoja, jotka kaatuvat oikeusasteissa tai jo aiemminkin kun ollaan oltu liian ylpeitä neuvottelemaan ja keskustelemaan eri tahojen kanssa ja tarpeeksi suljettuun toimintakulttuuriin tympääntyneitä kuntalaisia.

Toimialajohtajan valinta on tämän valtuustokauden tärkeimpiä ja kauaskantoisimpia päätöksiä. Ei mokata tätä, Espoo.

Itse kannatan Matti Kurosta, jolla on lähes kymmenen vuoden kokemus juuri yksityiseltä sektorilta ja joka on viime vuodet ollut vastaavassa virassa Lahdessa. Mutta mikä tärkeintä, hänellä on kokemusta ja kannuksia hyvästä johtamisesta ja vahva näkemys Espoon kehittämisestä valtuuston strategisten linjausten mukaisesti. Tämän lisäksi Kuronen on fiksu, suoraselkäinen eikä pidä itseään erehtymättömänä.

Kävelin seurakuntavaalien äänestyspaikalta takaisin kotiinpäin. Edelläni kulki nainen, ja kiinnitin ohimennen huomiota hänen laukkuunsa: kerrankin jotain pirteää tässä talvisäässä. Tavanomaisia syysvarusteita piristi kirkkaankeltainen, trendikkäältä näyttävä laukku ja hupaisa tupsukorvapipo.

Hätkähdin, kun asfaltilta metsäpolulle päästyään nainen karjaisi, alkoi loikkia eteenpäin ja huutaa huitoen samalla käsillään. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Hetken ajattelin, että hän oli päästään vialla. Sitten olin kuulevinani jonkun vastaavan. Ehkä hän näki tuttunsa ja pisti pienen näytöksen pystyyn. En nähnyt kuitenkaan ketään muuta. Huuto kuulosti toisaalta aggressiiviselta.

Tulin uteliaaksi. Kuka tuo nainen oli ja miksi hän huusi tuolla tavalla? Hyppiminen lakkasi, mutta metsästä kuului edelleen kovaäänistä pajatusta.

Ehdin kehitellä mielessäni jo kaikenlaisia tarinoita. Kuljin itse viereistä polkua, jossa vastaani tuli nuorimies. Hän vilkaisi naisen suuntaan ja pani juoksuksi. Veli joka tuli hakemaan hassahtaneen siskon takaisin luvattomalta päivälenkiltä?

Mies pääsi bussipysäkille hieman naisen jälkeen, alkoi raplata kännykkäänsä. Se siitä tarinasta. Nainen jatkoi matkaa.

Polkumme kohtasivat  liikennevaloissa. Puoli tienmittaa edelläni nainen puheli edelleen keskenään, välillä vaieten. Se kuulosti keskustelulta. Ehkä hands-free?

Ei ollut mitään handsfreeta.

Seuraavien valojen kohdalla tulin lopulta naisen rinnalle. Hän puhui omaa kieltään, josta oli vaikea saada selvää. Painoi nappia ja jäi kiltisti odottamaan valon vaihtumista. Kun vilkaisin häneen päin, hän hymyili minulle aurinkoisesti. Hymyilin takaisin.

Valojen vaihduttua nainen jatkoi reippaasti eteenpäin, erotin omalaatuisesta puheesta toistuvan teeman: on kivaa. Kiva päivä. Kaunista.

Sitä päivä olikin, pienestä harmaudesta huolimatta.

Jäin miettimään, kuinka hämmentävältä toisen erilaisuus tuntuu tuiki tuntemattomassakin ohikulkijassa. Melkein koko kohtaamisen ajan yritin löytää selitystä erikoiseen käytökseen: jotain muuta, kuin sen, että nainen vain oli sellainen kuin oli. Erilainen.

Paitsi että naisen käytöksessä oli paljon tuttua. Joku saattoi hätkähtää minua samalla kävelyllä, kun kuljin ajatuksissani Olarin kirkolle ja takaisin. Uppoudun helposti ajatuksiini, ja minulla on paitsi hyvä mielikuvitus myös vahva keskittymiskyky. Saan itseni joskus kiinni ääneen puhumisesta: viimeistään silloin, kun joku ohikulkija katsoo pitkään.

Mitä vaaditaan, että tästä keskittymiskyvystä, muun maailman unohtumisesta hypätään pieni askel eteenpäin: siihen, että päänsisäinen monologi käydään ääneen, suodattimitta, hyppien samalla sopivalla metsäpolun pätkällä huutaen kuin, no, mielipuoli? Miltä sellaisen ihmisen pään sisällä tuntuu, kuinka hän kokee maailman? Minua häiritsee, että toisen ihmisen pään sisälle on niin pitkä matka. En voi ymmärtää kunnolla edes läheisimpiä ihmisiäni: toisen voi tuntea mielestään läpikotaisin, mutta toisen kokemusta ei voi jakaa. Matka tuntemattoman itsekseen jutustelijaan mieleen on liian pitkä.

Silti uskallan väittää, että matka ”normaalista” ”hulluun” on lopulta aika lyhyt. Meistä melkein jokainen voi joskus puhua itsekseen. Kuinka paljon normaalista toiseen suuntaan poikkeaa ”tavallisen ujo” ihminen? Kuinka paljon työtä moni tavallinen ihminen on joutunut tekemään sen eteen, että välittäisi vähän vähemmän siitä, mitä tuntemattomat itsestä ajattelevat kadulla? Kuinka moni on edelleen sen vanki?

Eniten minua kohtaamisessa lopulta ilahdutti naiselta saamani hymy. Samanlainen, erilainen. Hymyn voimme toisen kanssa aina jakaa, ja elämällä on lopulta vain yksi tärkeä mittari: se, millaisena sen kokee.

Kesälomamme “Rail de France” kiertueella testasimme runsain mitoin eri kulkuvälineitä. Nämä kulkuvälineet olivat myös lapsille reissun kohokohtia. Hyvä puoli on, että lasten kanssa liki mikä tahansa liikkumismuoto toimii mainiosti, kun vain muistaa rajoitukset: matkanopeuden, tauot ja leikkimismahdollisuudet.

Kovin suurta suorittamista ei kannata lasten kanssa yrittää. Meille onneksi kaupunkilomalla tärkeintä onkin kaupungin tunnelman haistelu ja riittävät kahvi- ja huoltostopit vain plussaa.

Kävely

Eräs reissun salakavalia päämääriä oli kasvattaa nuorimmaista itsenäiseksi kävelijäksi. Hieman lellityksi jäänyt kakkonen on usein päässyt hieman liian helpolla kärryissä ja sylissä: kun nuorin on niin paljon muita hitaampi, on usein mukavampaa tarjota lapselle kyyti kuin jäädä odottelemaan. Kolmevuotias alkaa olla kuitenkin liian vanha kannettavaksi eivätkä vanhempien vanhat luutkaan enää jaksa.

Kesän saavutus onkin ollut, että hieman lellityksi jäänyt kakkonen on oppinut kävelemään pitkätkin matkat. Koto-Suomessa nuorempi on usein tullut laitettua kärryihin vähänkään pidemmille matkoille hermojen säästämiseksi, mutta tuntuu hölmöltä pitää hyväkuntoista lasta kärryissäkään. Nuorin on kuitenkin oppinut palveltavaksi, ja “en jaksa” -marinoilla ei ole ollut enää aikoihin tekemistä muun kuin viitsimisen kanssa. Tarvitaan vain hieman kokemusta siitä miten pitkälle jaksaa, jonka jälkeen tekosyyt loppuvat.
Viime kesänä totesimme käydessämme Nuuksiossa, että lapsi oppi aika nopeasti jaksavansa kävellä. Menomatka, muutama sata metriä nuotiopaikalle kesti hyvinkin 30 minuuttia ja monta ”en-jaksa” maassaistumista, mutta kun matka kerran oltiin saatu taitettua, paluumatka taittui kolmanneksessa ajasta ja välillä juosten.

Yksityiskohta Lyonin Montée de la Grande Côte -kujalta, joka toi Croix Roussen kukkulalta alas keskustaan asti.

Otimme vielä kärryt mukaan, ja niistä onkin ollut hyötyä lähinnä iltasella lentokentältä tai junasta majapaikkaan siirryttäessä. Muuten olemme kävelleet kaikki välimatkat, ja satunnaisesta kiukuttelusta huolimatta siirtymiset ovat menneet mukavasti. Toki aikaa voi helposti mennä moninkertaisesti sen, mitä kahdelta aikuiselta. Eiffel-tornille oli majapaikastamme 15 minuutin kävelymatka, ja taitoimme sitä hyvinkin 40 minuuttia. Ehdimme ennen tornille pääsyä pitää kävelyn päälle vielä paitsi leikkipuisto-myös lounastauon joten kokonaisajaksi taisi tulla melkein puolitoista tuntia.

Alle kolmevuotiaan kanssa kärryt tai vastaava kantoväline, esim. kantoreppu ovat välttämättömät: meillä on ollut alusta pitäen pieneen tilaan taitettavat matkarattaat, jotka ovat olleet käytössä reissuissa seitsenkuisesta asti. Sen ikäinen osaa jo istua rattaassakin kun rattaat säätää takakenoon ja torkut menevät mainiosti. Sen helpompaa matkakumppania ei olekaan kuin alle vuoden ikäinen lapsi, jos lapsia on mukana vain yksi: lapsen voi ottaa mukaan vaikkapa illalla ravintolaan, ja ainakin omamme ovat nukahtaneet kärryihin helposti.

Metro

Tunnustan: teemme joskus ekskursioita Helsingin puolelle vain saadaksemme ajaa metrolla ja ratikalla. Tai siis, emme me aikuiset, mutta lapset. Lapset rakastavat myös Helsingin ratikkamuseota, jossa saa kiivetä vanhoihin vaunuihin ja kuskinpaikalle.

Ensin kuitenkin varoituksen sana. Pariisin metro on vanha ja se tarkoittaa myös sitä, että se on suunniteltu tervejalkaiselle. Hissejä ei monilla asemilla ole ja liukuportaita on turha etsiä. Portaat mutkittelevat niin montaa reittiä että väkisin tulee mieleen, että yksinkertaisempaakin reittiä olisi voinut päästä. Muistan aiemmilta matkoilta ongelmat jo perässävedettävän laukun kanssa: lisätkää yhtälöön lastenrattaat ja kolme muuta kassia, ja koossa ovat katastrofin ainekset.

Metro ei ollut ongelma päiväsaikaan kaupunkia tutkiessa, kun mukana ei ollut matkatavaroita tai kärryjä, mutta kaupunkiin saapuminen ja sieltä poistuminen olivat tuskaisia. Meillä oli vielä mukana kärryt varmuuden vuoksi ja nopeuttamaan siirtymiä, mutta Pariisin metrossa niistä oli todella paljon riesaa. Yleensä pakkasimme portaissa kärryt kasaan ja pistimme juniorin kävelemään, mutta pahin sattumus kävi viimeisellä etapilla Pariisiin saavuttaessa: metron portit ovat niin nopeat, ettei niistä meinannut päästä läpi kärryjen kanssa. Gare de Lyonin asemalla kärryt nukkuvine poikineen jäivät siis liukuovien väliin ja emme meinanneet keksiä miten ne saisi irti. Pelkäsimme, että ovet paukkaisivat heppoiset kärryt vielä hajalle. Onneksi useampi tuli neuvomaan ja ovet avautuivat automaattisesti, kun vain työnsi tarpeeksi lujaa kärryjä eteenpäin. Seuraavaksi kiinni jäikin sitten perheen äiti, ja vaadittiin vielä aikamoinen lisärutistus ja hieman vetoapua että pääsin välistä pois kun edessä olivat vielä kärrytkin työnnettävänä. Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja pienellä olkapääruhjeella. Note to self: Pariisi ja kärryt, NON. Onneksi kärryttely alkaakin tämän perheen osalta olla ohi.

Lyonissa samaa ongelmaa ei onneksi ollut. Joka paikkaan pääsi hissillä ja asemat olivat aika moderneja. Osa linjoista oli myös automatisoitu, ja voi sitä onnea kun lapset pääsivät automaattimetron päätypaikan kokonaan lasisen ikkunaseinän luokse katselemaan metron menoa!

Ratikka ja funicular

Ratikkaan ei myöskään tarvinnut lapsia houkutella. Niitä käytimme etenkin Karlsruhessa, jonka metro on vasta rakenteilla: Pariisissa ja Lyonissa oleskelimme lähinnä metron kantaman sisällä.

Lyonin erikoisuus ovat funicularit vanhankaupungin puolella sekä jonkinlainen funicularin ja metron sekasikiö Croix Roussen alueella. Molemmat ovat hauskoja, vaikka funicular meneekin pääosin maan alla: metrofunicular tulee välillä maan päälle. Parasta tietysti olivat kohteet: mäeltä on helppo kävellä rinnepuutarhojen ja vanhojen upeiden katujen läpi takaisin keskustaan. Pienetkin lapset jaksavat mielenkiintoisen ja alaspäin viettävän reitin hyvin, ja onneksi matkan varrella löytyi myös vesipiste. Kuuma sää vaati paitsi juomista ja vesikylpyä myös välillä viilentymistä ilmastoidussa ravintolassa.

Montée de la Grande Côte. Tätä oli mukava tulla alaspäin.

Auto

Auton vuokrausta emme ole Keski-Euroopassa kokeilleet lasten kanssa, ja se jäänee tekemättä tulevaisuudessakin: en pysty istumaan autossa pitkiä aikoja. Taksilla ajelimme reissussa muutamasti, lähinnä silloin, kun illalla oli mennyt myöhäiseen tai muuten halusimme vain päästä suorinta tietä perille. Niin, ja tietysti viimeisellä reissulla lentokentälle, jotta olisimme välttäneet helvetillisen metrosiirtymän hotellilta lentokenttäjunalle. Onneksi taksit eivät Keski-Euroopassa ole kovin tyyriitä ja summittaisen, rehellisen ja pienen otoksen perusteella yleensä yläkanttiin tehdyn arvion saa kuskilta kysymällä etukäteen.

Olemme jo aiemmin todenneet, että ikävuodet 1-2 eivät ole otollisia autoilulle, ja olemme siksi tehneet viimeiset nelisen vuotta myös melkein kaikki pidemmät kotimaanmatkat junalla. Jos autossa istuminen sujuu muuten, se toki tarjoaa mahdollisuuden pysähdellä vapaammin – silloin kannattaakin hyödyntää mahdollisuus vaikka uimataukoon ja kokeilla joskus myös rauhallisempia reittejä.

Automatkoista ei voi puhua puhumatta samalla kammottavasta ruoasta matkan varrella. Onneksi on muutakin. Mökkimatkalla kuljemme Turun moottoritietä, ja siellä on kaksi hienoa paikkaa ABC-meressä: Design Hill sekä Muurlan lasitehtaan kahvila. Molemmissa on hyvää ja tuoretta ruokaa ja leipomotuotteetkaan eivät maistu toissaviikkoisilta. Design Hillissä on suorastaan hipsterimäisesti niin smoothieita kuin pirtelöitäkin, ruokana pääosin salaatteja, leipiä ja keittoja. Muurlassa tarjolla on myös tukevampaa ruokaa, kuitenki laadukasta ja makoisaa. Kasvihuoneilmiöönkin kannattaa poiketa, vaikka se on reitiltä nykyään sivussa.

Viime kesän jälkeen automatkatkin ovat jo helpottuneet ja nykyään pitkiä matkoja tehdään kotimaassa joskus junalla, joskus autolla. Lapset tykkäävät erityisesti junan leikkivaunuista, ja ne tekivätkin aikanaan junasta todella helpon vaihtoehdon.

Junat

Junissa lapset muistavat aina kysellä “myyrävaunun” perään. Ranskalaisissa junissa leikkivaunua ei löydy, mutta parin-kolmen tunnin matkat sujuvat kyllä ilmankin. Vain viisituntinen matka Karlsruhen ja Lyonin välillä alkoi tuntua jo pitkältä. Matka sujuu aina nopeammin, kun sen aikana syödään ja siksi eväät ovat usein tarpeen.

Teimme kaikki varaukset reissulla aika lailla viime tingassa, ja meille kävikin siksi hyvä tuuri: jäljellä oli vain ensimmäisen luokan paikkoja, jotka olivatkin paljon mukavammat pidemmälle matkalle. Hinta ei kuitenkaan räjäyttänyt budjettia. Ensimmäisessä junassa hintaan kuuluivat niin päivän lehdet kuin kolmen ruokalajin ateria viineineen paikalle tarjoiltuna. Oli myös hauska seurata matkan edistymistä näytöltä, jossa oli lentokoneen tapaan visualisoitu eteneminen pysäkeille ja reaaliaikaisesti myös junan nopeus.

Neljä henkeä sai sopivasti pöytäpaikan, josta oli iloa piirrellessä matkan aikana. Miinuspuolena kanssamatkustajat odottavat hiljaista menoa, ja mukana edellisyön pikaoksennustaudin vuoksi ollut mutta onneksi tarpeeton oksennuspussi herätti kauhua naapurustossa. Viimeisellä etapilla otimme kakkosluokan liput, ja vaikka se olikin monta kertaa rähjäisempi, siellä saattoi lasten kanssa olla kuitenkin hieman vapaammin, koko aikaa hyssyttelemättä.

Junan nopeus on ällistyttävä: näytön mukaan olimme parhaimmillaan noin 318km/h vauhdissa. Etenkin Pariisi-Lyon-väli on erittäin sujuva, vain pari tuntia ja samoin Pariisin ja Karlsruhen väli taittuu kolmessa tunnissa. Karlsruhen ja Lyonin väli voisi teoriassa mennä viittä tuntiaan nopeamminkin, mutta tällä välillä on paljon pysähdyksiä. Esim. Pariisi-Karlsruhe -välillä stoppi on vain Strasbourgissa (ja juna jatkaa vielä Stuttgartiin).

—

Lapset tykkäävät yleensä kaikista kulkuvälineistä. Se tekee kaupunkilomailusta helppoa: vaikka kolmen korttelin matkaa ei huvittaisikaan kävellä, sama matka maan alle metrotunneliiin ja takaisin menee mukisematta. Pitää vain muistaa, että kaikkeen menee rutkasti enemmän aikaa kuin aikuisten kesken, varata aikaa pysähdyksiin ja nauttia tilaisuudesta haistella kaupungin tunnelmaa. Lomalla ei onneksi tarvitse suorittaa.

Joskus vuosia sitten, ensimmäisen lapsen kanssa, totesin hyväksi lapsiperheen ohjesäännöksi vanhan vitsin poliisista ja rosvosta: “Määrää sinä suunta, minä määrään tahdin.” Nyt, muutamaa vuotta myöhemmin ja kaksinkertaisen lapsimäärän kanssa sääntö pitää edelleenkin paikkansa. Lapset eivät estä tekemästä itseä kiinnostavia, monenlaisia asioita, mutta tekemisen tahti tulee mitoittaa perheen pienimpien mukaan.

Vanhimman täytettyä viisi on mukaan tullut myös uusi sivujuonne: pienen ihmisen omat toiveet. Niitä toki on nuoremmillakin, mutta siinä missä kolme on ollut selkeä virstanpylväs “lampun syttymisen”, syy- ja seuraussuhteiden ja omaa nenää pidemmälle katsomisen kanssa, viisi on osoittautunut virstanpylvääksi isommalle pohdiskelulle, omien mieltymysten miettimiselle ja niin värikkäälle kuvittelulle kuin yllättävän pitkälle vievälle suunnittelullekin. (Tosin kyllä nuorempikin jo osaa: kolme vee eräänä aamuna ilmoitti, että “minusta tulee nyt Maahinen, sitten eskari, sitten koululainen, sitten aikuinen ja sitten työmies.”) Kaikkia lasten toiveita ei tarvitse toteuttaa, mutta joitain niistä valikoiden kannattaakin: jopa ulkomailla lapset saattavat tietää merkkipaikoista omien kavereidensa, kirjojen ja television kautta.

Kävimme tänä kesänä Keski-Euroopassa kiertomatkalla (kuvakertomus Exposuren puolella). Matka oli ensimmäinen ulkomaanmatka lasten kanssa pariin vuoteen. Viime kesänä arvelimme, että pidempi matka kaksi- ja nelivuotiaan kanssa olisi todennäköisesti turhankin vauhdikas ja päätimme ottaa loman rauhallisesti. Vietimmekin kesän pääasiassa mökillä. Nyt lähdettiinkin sitten kunnolla reissuun; kymmenen päivää, kolme kaupunkia ja kaksi maata.

Loma toimikin eräänlaisena tulikasteena: miten kolme- ja viisivuotias pärjäävät matkalla?

Jättämättä sen kummempaa cliffhangeria voisin todeta, että erittäin hyvin. Ehkä parhaiten mieleen matkanteosta jäi vanhemmille lasten selvä ymmärryksen laajeneminen niin maantieteestä kuin kielistäkin. Matkan aikana tutkittiin karttoja tarkasti ja pohdiskeltiin missä milloinkin ollaan. Eniten ylpeyttä äidissä herätti etenkin vanhemman lapsen rohkaistuminen puhumaan uutta kieltä: alkuun ujostutti kokeilla uusia sanoja, mutta loppumatkasta niin “Merci bien”, ”Bonjour” kuin “Danke schön”-kin tulivat reippaasti ja pyytämättä. Lapsikin tykkäsi, sillä vaikka kaikki aikuiset eivät kohteliaisuuksia noteeranneetkaan, parhaimmillaan takaisin tuli vastauksen lisäksi myös pusuja ja päänsilityksiä.

Toinen mieleen painunut asia oli, että matkalla saimme aika lailla sellaista lomailua mistä aikuisetkin tykkäsivät. Jätimme huvipuistot ja erillisen lasten viihdytyksen suosiolla muille ja keskityimme ihailemaan kaupunkeja, tapaamaan ystäviä ja istumaan kahviloissa ja ruokapaikoissa. Päivän ohjelma saattoi olla kävely nähtävyydelle tai funicular jonkun kukkulan laelle, kahvitauko, paluu kävellen takaisin ja ruoka matkan varrella. Lapset jaksoivat parhaimmillaan puolentoista-parinkin tunnin ateriat yllättävän hyvin, tosin pientä viihdykettä kännykästä tarvittiin pisimmillä aterioilla. Toki karuselleissa ja leikkipaikoissa pysähdeltiin aina kun aika antoi myöten.

Metroilla, ratikoilla ja junilla tuli matkustettua paljon ja ne olivat loman lopussakin vielä yhtä kovaa valuuttaa kuin sen alkuun. Ystävien luona majailu kesken roundtripin toi toivottua stressittömyyttä, kun lapset pääsivät majapaikan lelujen kimppuun. Saimme olla rauhassa vähän aikaa kodinomaisissa oloissa, vain lähileikkipuistossa ja -kortteleissa käyden ja viettäen iltaa välillä yömajassamme itse kokaten. Se teki hyvää myös lapsille, sillä etenkin pienimmille jatkuva matkanteko voi olla liian stressaavaa: omista lapsistamme huomasi, että vanhempi ymmärsi jo hyvin mitä teemme ja minne menemme, mutta nuorimmalle vaihtuvat maisemat ja se, ettei ihan ymmärrä mitä koko ajan tapahtuu oli rankempaa.

Oikeastaan vain yhden asian olisimme ehkä muuttaneet näin jälkikäteen: hieman enemmän aikaa puistoissa ja leikkipuistoissa. Niitä lapset toivoivat ja niissä kävimmekin, mutta niille jäi lopulta aika vähän aikaa. Puistot ja vapaa leikki rentouttavat lapsia ja näin monessa paikassa vieraillessa lapsille tulee tarjota mahdollisimman paljon omaa vapaata aikaa.

Matkanteko kannatti, ja oli mukava päästä testaamaan miten koko perheen mini-interrail toimi. Olen koonnut jonkin verran vinkkejä matkantekoon, joita julkaisen seuraavissa postauksissa: ne ovat ennen kaikkea muistinvirkistystä itselle tuleviakin matkoja varten, mutta toivottavasti avuksi myös muille lasten kanssa reissaaville.