Tekemisen ilo ja pieni ihminen

Pääsimme taas pääsiäiseksi mökille saaristoon. Paikka on kaunis ja säät ovat toistaiseksi suosineet: on kylmää, mutta sadetta ei ole vielä kuulunut.

Lapset ovat olleet onnessaan mökillä, kuten aina. Serkuksista saa seuraa ja vanhat tutut lelut tuntuvat kuin uusilta. Tärkeää on myös se, että pihalle pääsee ovesta hetkessä ja siellä on helppo viettää aikaa tuntikaupalla. Viime aikoina on taas tullut useita muistutuksia siitä, miksi ulkoilu ja liikkuminen on tärkeää.

Mökillä lapset ehtivät leikkiä rauhassa omia leikkejään: pelata Afrikan tähteä, kaivella mutalätäköitä ja tonkia hiekassa. Vapaa leikki ja ajoittainen tylsistyminen kehittävät mielikuvitusta ja opettavat toimimista toisten lasten kanssa. Mökkiolot kuitenkin muistuttavat parhaiten siitä, mitä muuta lapset tarvitsevat: tekemistä ja vastuuta.

Serkussarja ei ole enää ihan pikkuvauvaikäistä. Kolme vanhinta ovat neljän, viiden ja kuuden. Etenkin vanhimmassa lapsessa huomaa, että pelkkä vapaa leikki ei enää riitä. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tullut sellaista selittämätöntä harmistusta ja uhmakasta käytöstä, joka ei olisi lähtenyt keinoista yksinkertaisimmalla: antamalla tehtävä.

Lähelle eskari-ikäinen lapsi haluaa oppia ja ymmärtää jo, että aikuisen ja lapsen erottaa toisistaan vastuu. Tätä vastuuta hän aina välillä myös lähtee hakemaan. Aika monella vanhemmalla lienee tarinoita jo nelivuotiaasta, joka on mennyt keittelemään puurot tai tekemään aamupalan ominpäin, tai ainakin yrittänyt sitä.

Vuorokaudessa lapset ovat ehtineet jo mm. kantamaan kesäkeittiön osat alamökiltä kalliolle, siivoamaan kuistin rappuset ja putsaamaan hiekkalaatikkoa kivistä. Parhaillaan he auttavat saunan lämmityksessä setänsä kanssa. Jos jotain tarvitsee kuljettaa jonnekin, kannattaa aina käyttää lapsityövoimaa.

Lapiohommissa

Nelivuotias ja lapio. Kumpi lie painavampi.

Erityisen tärkeää on, että tehtävä on ihan oikeasti tärkeä ja että se myös vaatii hieman tekijältään. Nelivuotias on innostunut rautalapiosta: se ei ollut kivien kaivamiseen ja kuljetukseen kaikkein helpoin tapa, mutta lapset eivät ole kiinnostuneita tekemään asioita helpoimmalla ja vaivattomimmalla tavalla. Tärkeämpää on tehdä asiat oikein, niinkuin aikuisetkin. Puolen tunnin rautalapion käytön jälkeen nelivuotias on aivan piipussa – eikä ihme, olisi aikuinenkin – mutta myös onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Puhe kääntyy lapion varressa tehtyihin saavutuksiin vielä illansuussakin.

Lapset eivät pyri pääsemään asioista helpolla. He haluavat olla hyödyksi ja toisinaan toteuttaa kummallisia päähänpistoja. Heitä ei haittaa, jos jokin asia on raskasta tai vaikeaa, vaan sopiva vaikeustaso ennemminkin saa heidät keskittymään ja rauhoittaa lapsen pitkäksi aikaa myös tekemisen loputtua.

Lapsen keskittymisessä vaaditaan pinnaa myös aikuiselta: pitää malttaa kielensä, olla auttamatta ja olla hermostumatta kun pienet sormet yrittävät viidettä kertaa rusettia. Sen kerran kun itse paljastan kärsimättömyyteni, lapsikin hermostuu ja heittää hanskat tiskiin. Kärsimättömyys tuntuu olevan mallista opittua, vaikka toki keskittymiskyky vaihtelee.

Yksi asia tosin ei muutu. On aivan sama, mitä lapset ovat tekemässä: jos vihjataan tv-ohjelman mahdollisuudesta, kaikki hanskat tippuvat samantien ja he ryntäävät sohvalle. Lapset eivät ehkä lähtökohtaisesti hae helppoa elämää, mutta siihen on hyvin helppo tottua. Kahden IT-alalla olevan aikuisen perheessä teknologia ei ole peikko, mutta aikuisetkin joutuvat välillä miettimään kuka on renki ja kuka isäntä. Lasten kohdalla tärkeintä on nyt oppia reippautta, toimeen tarttumista ja vastuunkantoa. Loput tulevat sitten aikanaan. Sohvalla on ihan OK joskus maata, kunhan sinne ei jumahda.

Ei mokata nyt, Espoo. Toimialajohtajasta, johtamisesta ja nöyryydestä

Ensi maanantaina Espoossa valitaan teknisen toimen toimialajohtaja.

Kuluneen vuoden mediaryöpytyksen jälkeen Espoossa tarvitaankin uusia tuulia. Kaupunki on ollut median hampaissa harva se viikko: satamaseikkailut, kilpailuttamattomat leikkipuistohankinnat, jääviysepäilyt ja toistuvat kompastelut niin olennaisissa asioissa kuin tiedotuksessa ja virheiden myöntämisessä ovat lohkoneet isoja paloja ennen kovin kiiltävästä fasadista.

Sitähän se toki vain on ollutkin. Fasadi.

Espoossa on johtamisongelma. Uudistuksia haluttaisiin vanhakantaiseen organisaatioon, mutta ne eivät tunnu menevän läpi. Yritystä sentään ilmeisesti on. Talous- ja tuottavuusohjelmassa peräänkuulutetaan rakenteellisia uudistuksia, mutta pelkään että ne menevät helposti sanahelinän asteelle: tehostamisen varaa toiminnassa varmasti olisi, kun toimintatapoja uudistettaisiin ja henkilöstöä kuultaisiin toiminnan kehittämisessä, mutta toistaiseksi parannukset ovat olleet pääosin juustohöylän tasolla.

Kaupunginjohtajan päätös olla tekemättä esitystä toimialajohtajasta kieltämättä yllätti. Toisaalta valinta tulee menemään äänestykseen joka tapauksessa. Valinnassa häiritsee myös se, että ehdokkaista päätetään vain yhdellä kierroksella: tämä lisää suhmurointia ja epävarmuutta, kun teoriassa suhteellisen pienellä äänimäärällä voi saada ehdokkaan läpi.

Nyt on olennaista valita Espoolle toimialajohtaja, joka kykenee johtamaan ihmisiä, avaamaan toimialan toimintaa ja prosesseja, viestimään ja keskustelemaan sekä kuntalaisten että luottamushenkilöiden kanssa ja ennen kaikkea kehittämään Espoota selvän vision perusteella. Vision taas on syytä olla pääosin linjassa myös Espoon strategian ja tavoitteiden kanssa. Tämä kaikki pitäisi kyetä tekemään luottamushenkilöohjauksessa ja terveen itsekritiikin kera.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että Espoossa yksikään johtava tai alempikaan virkamies ei suostu myöntämään ilmeisiäkään tehtyjä virheitä, ei viestimään asianmukaisesti ja avoimesti tehdyistä töppäyksistä tai edes oikomaan virheellisiä tietoja. Nämä kaikki löperyydet ovat johtaneet vakavasti ja ihan ansaitusti heikentyneeseen maineeseen. Emme voi valita nyt virkaan ketään, joka pitää itseään erehtymättömänä tai ei kykene löytämään omasta toiminnastaan mitään parannettavaa.

On häkellyttävää, että edelleenkin ilmeisesti osa valintaprosessissa mukana olleista kuvittelee, että on ehdokkaalle haitaksi jos hän kysyttäessä kykenee sanomaan itsestään mitään kehitettävää. Vinkiksi vanhan kansan valitsijoille: meillä modernissa maailmassa on kysytty – ja arvostettu – jo vuosikymmenet sitä, että ihminen osaa analysoida toimintaansa, heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Tämä siis siinä nimenomaisessa yritysmaailmassa, jonka kokemusta niin monet ovat tässä valintaprosessissa peräänkuuluttaneet.

Arvaatteko jo, miksi Espoossa on niin paljon skandaaleja, jotka ovat menneet niin pitkälle juuri siksi, että mitään ei ole voitu myöntää tai ole voitu sanoa, että nyt on mokattu?

Meillä on ollut jo tarpeeksi hihasta vedettyjä arvauksia siitä, mitä infrainvestoinnit ehkä voisivat maksaa, tarpeeksi kaavoja, jotka kaatuvat oikeusasteissa tai jo aiemminkin kun ollaan oltu liian ylpeitä neuvottelemaan ja keskustelemaan eri tahojen kanssa ja tarpeeksi suljettuun toimintakulttuuriin tympääntyneitä kuntalaisia.

Toimialajohtajan valinta on tämän valtuustokauden tärkeimpiä ja kauaskantoisimpia päätöksiä. Ei mokata tätä, Espoo.

Itse kannatan Matti Kurosta, jolla on lähes kymmenen vuoden kokemus juuri yksityiseltä sektorilta ja joka on viime vuodet ollut vastaavassa virassa Lahdessa. Mutta mikä tärkeintä, hänellä on kokemusta ja kannuksia hyvästä johtamisesta ja vahva näkemys Espoon kehittämisestä valtuuston strategisten linjausten mukaisesti. Tämän lisäksi Kuronen on fiksu, suoraselkäinen eikä pidä itseään erehtymättömänä.

Normaalin hullu vai hullun normaali?

Kävelin seurakuntavaalien äänestyspaikalta takaisin kotiinpäin. Edelläni kulki nainen, ja kiinnitin ohimennen huomiota hänen laukkuunsa: kerrankin jotain pirteää tässä talvisäässä. Tavanomaisia syysvarusteita piristi kirkkaankeltainen, trendikkäältä näyttävä laukku ja hupaisa tupsukorvapipo.

Hätkähdin, kun asfaltilta metsäpolulle päästyään nainen karjaisi, alkoi loikkia eteenpäin ja huutaa huitoen samalla käsillään. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Hetken ajattelin, että hän oli päästään vialla. Sitten olin kuulevinani jonkun vastaavan. Ehkä hän näki tuttunsa ja pisti pienen näytöksen pystyyn. En nähnyt kuitenkaan ketään muuta. Huuto kuulosti toisaalta aggressiiviselta.

Tulin uteliaaksi. Kuka tuo nainen oli ja miksi hän huusi tuolla tavalla? Hyppiminen lakkasi, mutta metsästä kuului edelleen kovaäänistä pajatusta.

Ehdin kehitellä mielessäni jo kaikenlaisia tarinoita. Kuljin itse viereistä polkua, jossa vastaani tuli nuorimies. Hän vilkaisi naisen suuntaan ja pani juoksuksi. Veli joka tuli hakemaan hassahtaneen siskon takaisin luvattomalta päivälenkiltä?

Mies pääsi bussipysäkille hieman naisen jälkeen, alkoi raplata kännykkäänsä. Se siitä tarinasta. Nainen jatkoi matkaa.

Polkumme kohtasivat  liikennevaloissa. Puoli tienmittaa edelläni nainen puheli edelleen keskenään, välillä vaieten. Se kuulosti keskustelulta. Ehkä hands-free?

Ei ollut mitään handsfreeta.

Seuraavien valojen kohdalla tulin lopulta naisen rinnalle. Hän puhui omaa kieltään, josta oli vaikea saada selvää. Painoi nappia ja jäi kiltisti odottamaan valon vaihtumista. Kun vilkaisin häneen päin, hän hymyili minulle aurinkoisesti. Hymyilin takaisin.

Valojen vaihduttua nainen jatkoi reippaasti eteenpäin, erotin omalaatuisesta puheesta toistuvan teeman: on kivaa. Kiva päivä. Kaunista.

Sitä päivä olikin, pienestä harmaudesta huolimatta.

Jäin miettimään, kuinka hämmentävältä toisen erilaisuus tuntuu tuiki tuntemattomassakin ohikulkijassa. Melkein koko kohtaamisen ajan yritin löytää selitystä erikoiseen käytökseen: jotain muuta, kuin sen, että nainen vain oli sellainen kuin oli. Erilainen.

Paitsi että naisen käytöksessä oli paljon tuttua. Joku saattoi hätkähtää minua samalla kävelyllä, kun kuljin ajatuksissani Olarin kirkolle ja takaisin. Uppoudun helposti ajatuksiini, ja minulla on paitsi hyvä mielikuvitus myös vahva keskittymiskyky. Saan itseni joskus kiinni ääneen puhumisesta: viimeistään silloin, kun joku ohikulkija katsoo pitkään.

Mitä vaaditaan, että tästä keskittymiskyvystä, muun maailman unohtumisesta hypätään pieni askel eteenpäin: siihen, että päänsisäinen monologi käydään ääneen, suodattimitta, hyppien samalla sopivalla metsäpolun pätkällä huutaen kuin, no, mielipuoli? Miltä sellaisen ihmisen pään sisällä tuntuu, kuinka hän kokee maailman? Minua häiritsee, että toisen ihmisen pään sisälle on niin pitkä matka. En voi ymmärtää kunnolla edes läheisimpiä ihmisiäni: toisen voi tuntea mielestään läpikotaisin, mutta toisen kokemusta ei voi jakaa. Matka tuntemattoman itsekseen jutustelijaan mieleen on liian pitkä.

Silti uskallan väittää, että matka ”normaalista” ”hulluun” on lopulta aika lyhyt. Meistä melkein jokainen voi joskus puhua itsekseen. Kuinka paljon normaalista toiseen suuntaan poikkeaa ”tavallisen ujo” ihminen? Kuinka paljon työtä moni tavallinen ihminen on joutunut tekemään sen eteen, että välittäisi vähän vähemmän siitä, mitä tuntemattomat itsestä ajattelevat kadulla? Kuinka moni on edelleen sen vanki?

Eniten minua kohtaamisessa lopulta ilahdutti naiselta saamani hymy. Samanlainen, erilainen. Hymyn voimme toisen kanssa aina jakaa, ja elämällä on lopulta vain yksi tärkeä mittari: se, millaisena sen kokee.

Matkustaa lasten kanssa: Liikkuminen

Kesälomamme “Rail de France” kiertueella testasimme runsain mitoin eri kulkuvälineitä. Nämä kulkuvälineet olivat myös lapsille reissun kohokohtia. Hyvä puoli on, että lasten kanssa liki mikä tahansa liikkumismuoto toimii mainiosti, kun vain muistaa rajoitukset: matkanopeuden, tauot ja leikkimismahdollisuudet.

Kovin suurta suorittamista ei kannata lasten kanssa yrittää. Meille onneksi kaupunkilomalla tärkeintä onkin kaupungin tunnelman haistelu ja riittävät kahvi- ja huoltostopit vain plussaa.

Kävely

Eräs reissun salakavalia päämääriä oli kasvattaa nuorimmaista itsenäiseksi kävelijäksi. Hieman lellityksi jäänyt kakkonen on usein päässyt hieman liian helpolla kärryissä ja sylissä: kun nuorin on niin paljon muita hitaampi, on usein mukavampaa tarjota lapselle kyyti kuin jäädä odottelemaan. Kolmevuotias alkaa olla kuitenkin liian vanha kannettavaksi eivätkä vanhempien vanhat luutkaan enää jaksa.

Kesän saavutus onkin ollut, että hieman lellityksi jäänyt kakkonen on oppinut kävelemään pitkätkin matkat. Koto-Suomessa nuorempi on usein tullut laitettua kärryihin vähänkään pidemmille matkoille hermojen säästämiseksi, mutta tuntuu hölmöltä pitää hyväkuntoista lasta kärryissäkään. Nuorin on kuitenkin oppinut palveltavaksi, ja “en jaksa” -marinoilla ei ole ollut enää aikoihin tekemistä muun kuin viitsimisen kanssa. Tarvitaan vain hieman kokemusta siitä miten pitkälle jaksaa, jonka jälkeen tekosyyt loppuvat.
Viime kesänä totesimme käydessämme Nuuksiossa, että lapsi oppi aika nopeasti jaksavansa kävellä. Menomatka, muutama sata metriä nuotiopaikalle kesti hyvinkin 30 minuuttia ja monta ”en-jaksa” maassaistumista, mutta kun matka kerran oltiin saatu taitettua, paluumatka taittui kolmanneksessa ajasta ja välillä juosten.

kuja-detail

Yksityiskohta Lyonin Montée de la Grande Côte -kujalta, joka toi Croix Roussen kukkulalta alas keskustaan asti.


Otimme vielä kärryt mukaan, ja niistä onkin ollut hyötyä lähinnä iltasella lentokentältä tai junasta majapaikkaan siirryttäessä. Muuten olemme kävelleet kaikki välimatkat, ja satunnaisesta kiukuttelusta huolimatta siirtymiset ovat menneet mukavasti. Toki aikaa voi helposti mennä moninkertaisesti sen, mitä kahdelta aikuiselta. Eiffel-tornille oli majapaikastamme 15 minuutin kävelymatka, ja taitoimme sitä hyvinkin 40 minuuttia. Ehdimme ennen tornille pääsyä pitää kävelyn päälle vielä paitsi leikkipuisto-myös lounastauon joten kokonaisajaksi taisi tulla melkein puolitoista tuntia.

Alle kolmevuotiaan kanssa kärryt tai vastaava kantoväline, esim. kantoreppu ovat välttämättömät: meillä on ollut alusta pitäen pieneen tilaan taitettavat matkarattaat, jotka ovat olleet käytössä reissuissa seitsenkuisesta asti. Sen ikäinen osaa jo istua rattaassakin kun rattaat säätää takakenoon ja torkut menevät mainiosti. Sen helpompaa matkakumppania ei olekaan kuin alle vuoden ikäinen lapsi, jos lapsia on mukana vain yksi: lapsen voi ottaa mukaan vaikkapa illalla ravintolaan, ja ainakin omamme ovat nukahtaneet kärryihin helposti.

Metro

Tunnustan: teemme joskus ekskursioita Helsingin puolelle vain saadaksemme ajaa metrolla ja ratikalla. Tai siis, emme me aikuiset, mutta lapset. Lapset rakastavat myös Helsingin ratikkamuseota, jossa saa kiivetä vanhoihin vaunuihin ja kuskinpaikalle.

Ensin kuitenkin varoituksen sana. Pariisin metro on vanha ja se tarkoittaa myös sitä, että se on suunniteltu tervejalkaiselle. Hissejä ei monilla asemilla ole ja liukuportaita on turha etsiä. Portaat mutkittelevat niin montaa reittiä että väkisin tulee mieleen, että yksinkertaisempaakin reittiä olisi voinut päästä. Muistan aiemmilta matkoilta ongelmat jo perässävedettävän laukun kanssa: lisätkää yhtälöön lastenrattaat ja kolme muuta kassia, ja koossa ovat katastrofin ainekset.

Metro ei ollut ongelma päiväsaikaan kaupunkia tutkiessa, kun mukana ei ollut matkatavaroita tai kärryjä, mutta kaupunkiin saapuminen ja sieltä poistuminen olivat tuskaisia. Meillä oli vielä mukana kärryt varmuuden vuoksi ja nopeuttamaan siirtymiä, mutta Pariisin metrossa niistä oli todella paljon riesaa. Yleensä pakkasimme portaissa kärryt kasaan ja pistimme juniorin kävelemään, mutta pahin sattumus kävi viimeisellä etapilla Pariisiin saavuttaessa: metron portit ovat niin nopeat, ettei niistä meinannut päästä läpi kärryjen kanssa. Gare de Lyonin asemalla kärryt nukkuvine poikineen jäivät siis liukuovien väliin ja emme meinanneet keksiä miten ne saisi irti. Pelkäsimme, että ovet paukkaisivat heppoiset kärryt vielä hajalle. Onneksi useampi tuli neuvomaan ja ovet avautuivat automaattisesti, kun vain työnsi tarpeeksi lujaa kärryjä eteenpäin. Seuraavaksi kiinni jäikin sitten perheen äiti, ja vaadittiin vielä aikamoinen lisärutistus ja hieman vetoapua että pääsin välistä pois kun edessä olivat vielä kärrytkin työnnettävänä. Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja pienellä olkapääruhjeella. Note to self: Pariisi ja kärryt, NON. Onneksi kärryttely alkaakin tämän perheen osalta olla ohi.

Lyonissa samaa ongelmaa ei onneksi ollut. Joka paikkaan pääsi hissillä ja asemat olivat aika moderneja. Osa linjoista oli myös automatisoitu, ja voi sitä onnea kun lapset pääsivät automaattimetron päätypaikan kokonaan lasisen ikkunaseinän luokse katselemaan metron menoa!

Ratikka ja funicular

Ratikkaan ei myöskään tarvinnut lapsia houkutella. Niitä käytimme etenkin Karlsruhessa, jonka metro on vasta rakenteilla: Pariisissa ja Lyonissa oleskelimme lähinnä metron kantaman sisällä.

Lyonin erikoisuus ovat funicularit vanhankaupungin puolella sekä jonkinlainen funicularin ja metron sekasikiö Croix Roussen alueella. Molemmat ovat hauskoja, vaikka funicular meneekin pääosin maan alla: metrofunicular tulee välillä maan päälle. Parasta tietysti olivat kohteet: mäeltä on helppo kävellä rinnepuutarhojen ja vanhojen upeiden katujen läpi takaisin keskustaan. Pienetkin lapset jaksavat mielenkiintoisen ja alaspäin viettävän reitin hyvin, ja onneksi matkan varrella löytyi myös vesipiste. Kuuma sää vaati paitsi juomista ja vesikylpyä myös välillä viilentymistä ilmastoidussa ravintolassa.

kuja-full

Montée de la Grande Côte. Tätä oli mukava tulla alaspäin.

Auto

Auton vuokrausta emme ole Keski-Euroopassa kokeilleet lasten kanssa, ja se jäänee tekemättä tulevaisuudessakin: en pysty istumaan autossa pitkiä aikoja. Taksilla ajelimme reissussa muutamasti, lähinnä silloin, kun illalla oli mennyt myöhäiseen tai muuten halusimme vain päästä suorinta tietä perille. Niin, ja tietysti viimeisellä reissulla lentokentälle, jotta olisimme välttäneet helvetillisen metrosiirtymän hotellilta lentokenttäjunalle. Onneksi taksit eivät Keski-Euroopassa ole kovin tyyriitä ja summittaisen, rehellisen ja pienen otoksen perusteella yleensä yläkanttiin tehdyn arvion saa kuskilta kysymällä etukäteen.

Olemme jo aiemmin todenneet, että ikävuodet 1-2 eivät ole otollisia autoilulle, ja olemme siksi tehneet viimeiset nelisen vuotta myös melkein kaikki pidemmät kotimaanmatkat junalla. Jos autossa istuminen sujuu muuten, se toki tarjoaa mahdollisuuden pysähdellä vapaammin – silloin kannattaakin hyödyntää mahdollisuus vaikka uimataukoon ja kokeilla joskus myös rauhallisempia reittejä.

Automatkoista ei voi puhua puhumatta samalla kammottavasta ruoasta matkan varrella. Onneksi on muutakin. Mökkimatkalla kuljemme Turun moottoritietä, ja siellä on kaksi hienoa paikkaa ABC-meressä: Design Hill sekä Muurlan lasitehtaan kahvila. Molemmissa on hyvää ja tuoretta ruokaa ja leipomotuotteetkaan eivät maistu toissaviikkoisilta. Design Hillissä on suorastaan hipsterimäisesti niin smoothieita kuin pirtelöitäkin, ruokana pääosin salaatteja, leipiä ja keittoja. Muurlassa tarjolla on myös tukevampaa ruokaa, kuitenki laadukasta ja makoisaa. Kasvihuoneilmiöönkin kannattaa poiketa, vaikka se on reitiltä nykyään sivussa.

Viime kesän jälkeen automatkatkin ovat jo helpottuneet ja nykyään pitkiä matkoja tehdään kotimaassa joskus junalla, joskus autolla. Lapset tykkäävät erityisesti junan leikkivaunuista, ja ne tekivätkin aikanaan junasta todella helpon vaihtoehdon.

Junat

Junissa lapset muistavat aina kysellä “myyrävaunun” perään. Ranskalaisissa junissa leikkivaunua ei löydy, mutta parin-kolmen tunnin matkat sujuvat kyllä ilmankin. Vain viisituntinen matka Karlsruhen ja Lyonin välillä alkoi tuntua jo pitkältä. Matka sujuu aina nopeammin, kun sen aikana syödään ja siksi eväät ovat usein tarpeen.

train-screen coffee-and-paper

Teimme kaikki varaukset reissulla aika lailla viime tingassa, ja meille kävikin siksi hyvä tuuri: jäljellä oli vain ensimmäisen luokan paikkoja, jotka olivatkin paljon mukavammat pidemmälle matkalle. Hinta ei kuitenkaan räjäyttänyt budjettia. Ensimmäisessä junassa hintaan kuuluivat niin päivän lehdet kuin kolmen ruokalajin ateria viineineen paikalle tarjoiltuna. Oli myös hauska seurata matkan edistymistä näytöltä, jossa oli lentokoneen tapaan visualisoitu eteneminen pysäkeille ja reaaliaikaisesti myös junan nopeus.

Neljä henkeä sai sopivasti pöytäpaikan, josta oli iloa piirrellessä matkan aikana. Miinuspuolena kanssamatkustajat odottavat hiljaista menoa, ja mukana edellisyön pikaoksennustaudin vuoksi ollut mutta onneksi tarpeeton oksennuspussi herätti kauhua naapurustossa. Viimeisellä etapilla otimme kakkosluokan liput, ja vaikka se olikin monta kertaa rähjäisempi, siellä saattoi lasten kanssa olla kuitenkin hieman vapaammin, koko aikaa hyssyttelemättä.

Junan nopeus on ällistyttävä: näytön mukaan olimme parhaimmillaan noin 318km/h vauhdissa. Etenkin Pariisi-Lyon-väli on erittäin sujuva, vain pari tuntia ja samoin Pariisin ja Karlsruhen väli taittuu kolmessa tunnissa. Karlsruhen ja Lyonin väli voisi teoriassa mennä viittä tuntiaan nopeamminkin, mutta tällä välillä on paljon pysähdyksiä. Esim. Pariisi-Karlsruhe -välillä stoppi on vain Strasbourgissa (ja juna jatkaa vielä Stuttgartiin).

Lapset tykkäävät yleensä kaikista kulkuvälineistä. Se tekee kaupunkilomailusta helppoa: vaikka kolmen korttelin matkaa ei huvittaisikaan kävellä, sama matka maan alle metrotunneliiin ja takaisin menee mukisematta. Pitää vain muistaa, että kaikkeen menee rutkasti enemmän aikaa kuin aikuisten kesken, varata aikaa pysähdyksiin ja nauttia tilaisuudesta haistella kaupungin tunnelmaa. Lomalla ei onneksi tarvitse suorittaa.

Aika matkalla

Joskus vuosia sitten, ensimmäisen lapsen kanssa, totesin hyväksi lapsiperheen ohjesäännöksi vanhan vitsin poliisista ja rosvosta: “Määrää sinä suunta, minä määrään tahdin.” Nyt, muutamaa vuotta myöhemmin ja kaksinkertaisen lapsimäärän kanssa sääntö pitää edelleenkin paikkansa. Lapset eivät estä tekemästä itseä kiinnostavia, monenlaisia asioita, mutta tekemisen tahti tulee mitoittaa perheen pienimpien mukaan.

Vanhimman täytettyä viisi on mukaan tullut myös uusi sivujuonne: pienen ihmisen omat toiveet. Niitä toki on nuoremmillakin, mutta siinä missä kolme on ollut selkeä virstanpylväs “lampun syttymisen”, syy- ja seuraussuhteiden ja omaa nenää pidemmälle katsomisen kanssa, viisi on osoittautunut virstanpylvääksi isommalle pohdiskelulle, omien mieltymysten miettimiselle ja niin värikkäälle kuvittelulle kuin yllättävän pitkälle vievälle suunnittelullekin. (Tosin kyllä nuorempikin jo osaa: kolme vee eräänä aamuna ilmoitti, että “minusta tulee nyt Maahinen, sitten eskari, sitten koululainen, sitten aikuinen ja sitten työmies.”) Kaikkia lasten toiveita ei tarvitse toteuttaa, mutta joitain niistä valikoiden kannattaakin: jopa ulkomailla lapset saattavat tietää merkkipaikoista omien kavereidensa, kirjojen ja television kautta.

home-in-paris Kävimme tänä kesänä Keski-Euroopassa kiertomatkalla (kuvakertomus Exposuren puolella). Matka oli ensimmäinen ulkomaanmatka lasten kanssa pariin vuoteen. Viime kesänä arvelimme, että pidempi matka kaksi- ja nelivuotiaan kanssa olisi todennäköisesti turhankin vauhdikas ja päätimme ottaa loman rauhallisesti. Vietimmekin kesän pääasiassa mökillä. Nyt lähdettiinkin sitten kunnolla reissuun; kymmenen päivää, kolme kaupunkia ja kaksi maata.

Loma toimikin eräänlaisena tulikasteena: miten kolme- ja viisivuotias pärjäävät matkalla?

Jättämättä sen kummempaa cliffhangeria voisin todeta, että erittäin hyvin. Ehkä parhaiten mieleen matkanteosta jäi vanhemmille lasten selvä ymmärryksen laajeneminen niin maantieteestä kuin kielistäkin. Matkan aikana tutkittiin karttoja tarkasti ja pohdiskeltiin missä milloinkin ollaan. Eniten ylpeyttä äidissä herätti etenkin vanhemman lapsen rohkaistuminen puhumaan uutta kieltä: alkuun ujostutti kokeilla uusia sanoja, mutta loppumatkasta niin “Merci bien”, ”Bonjour” kuin “Danke schön”-kin tulivat reippaasti ja pyytämättä. Lapsikin tykkäsi, sillä vaikka kaikki aikuiset eivät kohteliaisuuksia noteeranneetkaan, parhaimmillaan takaisin tuli vastauksen lisäksi myös pusuja ja päänsilityksiä.

Toinen mieleen painunut asia oli, että matkalla saimme aika lailla sellaista lomailua mistä aikuisetkin tykkäsivät. Jätimme huvipuistot ja erillisen lasten viihdytyksen suosiolla muille ja keskityimme ihailemaan kaupunkeja, tapaamaan ystäviä ja istumaan kahviloissa ja ruokapaikoissa. Päivän ohjelma saattoi olla kävely nähtävyydelle tai funicular jonkun kukkulan laelle, kahvitauko, paluu kävellen takaisin ja ruoka matkan varrella. Lapset jaksoivat parhaimmillaan puolentoista-parinkin tunnin ateriat yllättävän hyvin, tosin pientä viihdykettä kännykästä tarvittiin pisimmillä aterioilla. Toki karuselleissa ja leikkipaikoissa pysähdeltiin aina kun aika antoi myöten.

tram-arrives

Metroilla, ratikoilla ja junilla tuli matkustettua paljon ja ne olivat loman lopussakin vielä yhtä kovaa valuuttaa kuin sen alkuun. Ystävien luona majailu kesken roundtripin toi toivottua stressittömyyttä, kun lapset pääsivät majapaikan lelujen kimppuun. Saimme olla rauhassa vähän aikaa kodinomaisissa oloissa, vain lähileikkipuistossa ja -kortteleissa käyden ja viettäen iltaa välillä yömajassamme itse kokaten. Se teki hyvää myös lapsille, sillä etenkin pienimmille jatkuva matkanteko voi olla liian stressaavaa: omista lapsistamme huomasi, että vanhempi ymmärsi jo hyvin mitä teemme ja minne menemme, mutta nuorimmalle vaihtuvat maisemat ja se, ettei ihan ymmärrä mitä koko ajan tapahtuu oli rankempaa.

kalteva-puutarhaview-lyon

Oikeastaan vain yhden asian olisimme ehkä muuttaneet näin jälkikäteen: hieman enemmän aikaa puistoissa ja leikkipuistoissa. Niitä lapset toivoivat ja niissä kävimmekin, mutta niille jäi lopulta aika vähän aikaa. Puistot ja vapaa leikki rentouttavat lapsia ja näin monessa paikassa vieraillessa lapsille tulee tarjota mahdollisimman paljon omaa vapaata aikaa.

Matkanteko kannatti, ja oli mukava päästä testaamaan miten koko perheen mini-interrail toimi. Olen koonnut jonkin verran vinkkejä matkantekoon, joita julkaisen seuraavissa postauksissa: ne ovat ennen kaikkea muistinvirkistystä itselle tuleviakin matkoja varten, mutta toivottavasti avuksi myös muille lasten kanssa reissaaville.

 

Kaupunki radan varrella – Kera

Kaupunkisuunnittelulautakunnassa hyväksyttiin tänään Keran alueen osayleiskaava nähtäville. Olen erittäin tyytyväinen kaavaan ja sen huolelliseen valmisteluun: esitetyt vaihtoehdot vaikuttavat hyviltä ja pohdituilta. Ne myös ottavat erittäin hyvin huomioon lautakunnan linjaukset: kaupunkimainen, mutta ei korkean rakentamisen alue, jonka keskusta on käveltävä, jossa viheralueet on otettu huomioon ja alueen historia näkyy.

Alueen historiaa on otettu valmistelussa hyvin huomioon mm. vaihtoehdoilla, joissa vanha tiilitehdas ja kaarihalli säilytetään.

Kannatan itse lämpimästi tiilitehtaan säilyttämistä riippumatta vaihtoehdosta, jonka lopulta toteutamme. Tästä linjataan Keran palatessa lautakuntaan syksyllä nähtävilläolon jälkeen. Ohessa on kuva vanhasta tehtaasta, joka siis on nykyisellään peitetty aaltopeltiin.


Tony Hagerlundin arkistoista löytynyt kuva vanhasta tehtaasta.

Viheryhteyksiin on kiinnitetty huomiota. Erityisen hyvä on, että alueella on myös kaupunkipuistoja. Alueelta tulee päästä lenkille myös keskustan ulkopuolelle vihersormien kautta – tämä parantaa varmasti alueen viihtyvyyttä ja asukkaiden terveyttä.

Lautakunta oli antanut alunperin vähän liiankin rempseät linjaukset: asukkaita 7000-14000. Tämä oli kuitenkin otettu valmisteluvaihtoehdoissa hyvin huomioon käyttämällä työpaikkamääriä säätövarana. Vaihtoehtoja oli kolme, joista ensimmäisessä oli 7000 asukasta ja 12000 työpaikkaa, toisessa 14000 asukasta ja 8000 työpaikkaa ja kolmannessa molempia 10000. Kaikissa oli kävelykeskusta ja huolella suunnitellut puistot.

Nähtäville menivät kaikki vaihtoehdot, mikä on hyvä tapa saada palautetta. Kuitenkin vaihtoehdoista VE2 ja VE3 vaikuttavat parhailta. VE1 sisältää hieman liian vähän asumista, jotta se pystyisi ylläpitämään palveluja yhtä hyvin kuin kaksi muuta vaihtoehtoa. VE2:ssa hyvää on etenkin isoin kävelykeskusta, VE3:ssa sekoittunut maankäyttö joka korostui bulevardiratkaisussa Kutojantien varrella.

Keran luonnoksia, vaihtoehto 2

Keran luonnoksia, vaihtoehto 2

Kerasta on linjattu etenkin keskusta-alueella kävelyyn ja pyöräilyyn panostava kaupunginosa. Tätä tulee tukea, ja Keran alue olsiikin mainio paikka toteuttaa alueen läpiajoon tasoerotellut, yksisuuntaiset pyörätiet mm. Kutojantien varrelle. Testasin tätä mallia juuri muutama viikko sitten Kööpenhaminassa, ja ilahduin suuresti siitä, miten fiksusti tehty infra selkeytti liikenteen pelisääntöjä ja näin lisäsi entisestään turvallisuutta. Espoossakin on keskusteltu nyt siitä, miten saadaan liikenne, myös kasvava pyöräliikenne turvalliseksi. Vastaus on kohdella pyöräilyä kuin liikennettä ja ohjata liikennekäyttäytymistä sitä tukevalla infrastruktuurilla.

Pieni kysymysmerkki on vielä alueen lopullinen asukasmäärä. VE2:ssa korttelitehokkuus on isoimmillaan laskettu olevan 3,5. Kysyin, miten korkeaa rakentamista se vaatisi. Valmistelijan vastaus oli, että se olisi mahdollista hoitaa korkeintaan 12-kerroksisilla kortteleilla. Nämä ovat liian korkeita umpikorttelimallin, ja voi olla ettei nyt esitettyihin asukaslukuihin aivan päästä. Taloudelliset laskelmat on siis syytä tehdä myös hivenen pienemmillä asukasmäärillä.
Sinänsä hotelli Torni-tyyppinen ratkaisu, jossa jostain kulmasta nousisi jopa 12-kerroksinen rakennus ei välttämättä olisi mahdoton. Sen ei tule kuitenkaan olla ratkaisun lähtökohta tai kaikkialle monistettava malli, kun lautakunta on erikseen evästänyt alueella haettavan nimenomaan keskustamaista, tiivistä muttei korkeaa rakentamista.

Alustavien arvioiden mukaan OYK on valmis 2017 ja sen rinnalla viedään loppuvaiheessa eteenpäin myös asemakaavoja, joista ensimmäiset valmistuisivat 2018-2019. Itse näkisin tämän Espoon tärkeimpinä kaavahankkeina, jota tulee priorisoida muiden isojen hankkeiden edelle.

Valtuustoaloite perhepäivähoidon kehittämiseksi

Toin kokoukseen valtuustoaloitteen perhepäivähoidon kehittämisestä. Ilokseni  sen allekirjoitti lisäkseni 34 muuta valtuutettua yli puoluerajojen.

Asia on itselleni hyvin tärkeä ja olen iloinen, että sitä pitää tärkeänä myös iso osa valtuutetuista.

Aloitteen taustalla on konkreettinen ongelma. Lakimuutosten ja monen muun asian summana perhepäivähoidon osuus Espoossa on pienenemässä, vaikka perheiltä löytyy halukkuutta perhepäivähoitoon paljon tarjontaa enemmän. Nämä ovat ratkottavissa olevia ongelmia. Perhepäivähoitoa kehittämällä ratkaistaisiin myös kroonista tilapulaa ja mahdollistettaisiin nopeampi reagointi hoidon tarpeeseen.

Perhepäivähoito, päiväkodit ja kotihoito eivät ole keskenään ristiriitaisia asioita vaan muodostavat yhdessä tärkeän perheitä ja työssäkäyntiä tukevan kokonaisuuden.

Aloite kuuluu seuraavasti:

Valtuusto esittää, että Espoossa tulisi parantaa perhepäivähoidon lähtökohtia yhtenä ratkaisuna polttavaan päivähoidon tilaongelmaan. Espoossa tulee selvittää keinot, joilla perhepäivähoidon osuuden nostamista ja kehittämistä häiritseviä asioita voidaan korjata ja lieventää sekä saada lisää perhepäivähoitopaikkoja ja lisää halukkaita perhepäivähoitajiksi.

Espoossa vallitsee kroonistunut pula päivähoitopaikoista. Päiväkoteja ei rakenneta riittävällä tahdilla ja nykyiset tilat ovat jo ylitäynnä. Päiväkotirakennus on iso investointi, mutta saman palvelun voisi tarjota perhepäivähoitona ilman isoa alkupääomaa.

Perhepäivähoitoa haluaa moni perhe, mutta suurin osa jää paikkaa vaille. Sekä kehityspsykologian että varhaiskasvatuksen tutkimus korostavat tuetun perhepäivähoidon olevan erityisesti alle kolmevuotiaille erittäin hyvin soveltuva hoitomuoto. Perhepäivähoito on myös kunnalle edullista hoitoa, mm. koska tilavuokria ei synny.

Perhepäivähoidon edellytyksiä voi parantaa monin tavoin. Perhepäivähoitajan työn houkuttelevuutta parantaisi mm. korvaus myös omien lasten hoidosta omassa ryhmässä mikä nostaisi palkan yhtenevälle tasolle. Myös mahdollisuudesta ryhtyä perhepäivähoitajaksi voisi tiedottaa aktiivisesti esim. neuvolatyön yhteydessä.

Työaikalain muutoksesta aiheutuvia ongelmia voidaan pyrkiä ratkomaan mm. yhdistämällä erityisesti osa-aikaista hoitoa tarvitsevia perheitä, tarjoamalla perheille vaihtoehtoa, jossa esim. hakuaika olisi rajattu tai lisäämällä ryhmäperhepäivähoidon määrää. Keinoja voi löytää mm. ottamalla mallia kunnista, jotka ovat satsanneet perhepäivähoitoon myös lakimuutoksen jälkeen.

Suunnistamassa digiajalle: Espoolle digitaalinen strategia?

Pidin valtuustossa puheenvuoron talous- ja tuottavuusohjelmaan liittyvästä IT-muutoksesta. Nostin myös esille digitaalisen strategian: vaikka en suuresti pidäkään hienoista papereista, joita kirjoitetaan pöytälaatikkoon, digitaalisen strategian miettiminen auttaisi paljon palvelujen kehittämisessä ja kankean kaupunkimme viemisessä takaisin ihmisten keskelle.

Arvoisa puheenjohtaja. hyvät valtuutetut

olen erittäin iloinen siitä, että olemme saaneet kunnianhimoisen ja järkevän tuottavuusohjelman vihdoin päätettäväksi. Ohjelma sisältää paljon hyviä, toimintaa parantavia ja laadullisesti hyviä toimia. 

Olen erityisen iloinen siitä, että tuottavuusohjelmassa on otettu huomioon myös IT:n järkeistäminen. Espoossa näyttää olevan IT-hallinnossa muihin kaupunkeihin vertailtuna paljon löysää, ja parempi organisointi voisi parhaimmillaan sekä säästää rahaa että parantaa palvelutasoa. Tiedossa myös on, että erityisesti ostamisen, juridiikan ja projektien hallinnan tasolla olisi omassa osaamisessa kehittämisen paikka.

Kannattaa kuitenkin varoa, ettei heitetä lasta pesuveden mukana: järkeistäminen ei saa tarkoittaa organisaation sementoimista ja palveluiden kehittämisen hankaloittamista. Saamme parhaan tuloksen, kun käsiä ei sidota odottamaan korkeimman hallintotason päätöksiä. Siksi muutoksia tehdessä tulee ottaa huomioon, miten eri organisaation osat käyttävät IT:tä, mitä erityisiä tarpeita organisaation osilla on ja mitä osaamista tulisi tukea ja säilyttää.

Valtuutettu Kasvi osoitti puheenvuorossaan hyvin, konkreettisin esimerkein, miksi minkään palvelun niin sanottu sähköistäminen ei riitä.

Espoossa on meneillään hyviä uudistuksia ja hyviä tavoitteita tietohallinnon ja tietojräjestelmien kehittämisen saralla. Tässä antaisin erityismaininnan onnistuneelle palveluväyläpilotille sekä fokukselle avoimessa datassa. 

Näistä hankkeista huolimatta Espoolta puuttuu paitsi kartta ja kompassi, jolla suunnistaa digiajalle, myös suunta, jonne mennä. Meillä on kyllä ymmärretty sähköisen asioinnin merkitys ja IT:n sisäisessä rakenteessa tapahtuu hyviä uudistuksia. Ne ovat kuitenkin vain perustaa, jotka mahdollistavat siirtymisen nykyaikaan. Varsinaisen muutoksen tulee tapahtua paljon laajemmin: koko kunnan palveluiden organisoinnissa, järjestämisessä ja toiminnan kehittämisessä.

Espoossa olisikin tarvetta digitaaliselle strategialle. Sille, että mietimme, missä nyt olemme, ja sille, että mietimme minne haluamme mennä. Sille, että yritämme ymmärtää, miten maailma on muuttunut ja muuttumassa.

Digitaaliseksi strategiaksi ei tässä maailmassa riitä, että päätämme tarjota lisää sähköisiä asiointipalveluita. Ne ovat toki tarpeen. Digitaalinen strategia tarkoittaa sitä, että mietimme miten muokkaamme palvelujamme niin, että ne ovat helpompia, nopeampia ja toimivampia kuin ennen ja toimivat myös sille jo melko isolle kansanosalle, jolle tietokoneet ja netissä liikkuminen ovat arkipäivää. Se tarkoittaa, että mietimme miten ottaa toiminnassamme huomioon uudet tavat kommunikoida, tehdä töitä ja viettää vapaa-aikaa.

Ilman tämän miettimistä teemme vain siten kuin valtuutettu Kasvi kuvasi: hienon sähköisen lomakkeen, jota käsitellään edelleen sisäisesti käsin. Emme mieti, miten saisimme palvelua parannettua ja nopeutettua, kun sähköisin menetelmin prosesseja voisi yhdistää ja nopeuttaa, vaan viemme nykyisen kömpelön paperiprosessin yksi osa kerrallaan nettiin ja ihmettelemme, kun kaikki hidastuu entisestään. Edistyksenä pidämme sitä, että prosessilla on nimi ja oma Facebook-sivu.

Nuoret ovat jo lähteneet Facebookista. Se tapahtui samoihin aikoihin kun tässä salissa istuvat vanhemmat ja isovanhemmat löysivät sinne tiensä. Digitaalinen tulevaisuus tulee näyttämään huomattavan erilaiselta kuin mitä osaamme sitä kuvitella. Se ei tarkoita, että ei kannata edes yrittää.

Varmaa epäonnistuminen on vain, jos jätämme yrittämättä.

Kieli määrää maailmaa

Kielellä on meihin suurempi vaikutus kuin usein ymmärrämme. Se vaikuttaa siihen, miten ajattelemme ja asettaa rajoja joista on joskus vaikea olla tietoinen. Näistä rajoista voi saada jotain käsitystä, kun lukee listaa sanoista joita ei ole kuin yhdessä kielessä tai seuraa, miten joissain kielissä sanojen suku vaikuttaa käsitykseen niistä.

Kielellä voidaan myös etäännyttää. Tästä mainio esimerkki on politiikka ja hallinto, yritysmaailmasta puhumattakaan. Joskus kieli muuttuu kankeaksi ja byrokraattiseksi, etäännyttää työntekijät resursseiksi tai kuntalaiset asiakkaiksi. Tämä on suurempi ongelma kuin ehkä ymmärrämmekään. Jos asioita ei osata sanoa ymmärrettävästi,  lyhyesti, ihmisten kielellä, sitä ei ymmärretä. Mutta on toinenkin vaikutus, huomaamattomampi ja isompi. Vaikutus niihin, jotka näitä sanoja käyttävät.

Kielellä voidaan myös valita, mikä on ajattelun keskiössä. Mietin tätä asiaa itse usein, kun kirjoitan valtuustopuhetta, blogausta tai keskustelen asioista. Olen valinnut esitystavakseni usein hieman insinöörimäisen etäisen lähestymistavan: puhun paljon faktoista, tilastoista, taloudesta ja pitkän tähtäimen vaikutuksista. Nämä ovat toki tärkeitä asioita. Olen myös kokenut tärkeäksi sen, että kun keskustelu pyörii talouden, niukkuuden ja resurssien ympärillä, voin muistuttaa että inhimilliset valinnat – ennaltaehkäisevä hoito, viihtyisä ympäristö, riittävä turvaverkko – ovat asioita, jotka kustannuksistaan huolimatta näkyvät myös taloudellisena hyvinvointina pitkällä aikavälillä. Kun keskustelu on talouslähtöistä, tämän painottaminen toivon mukaan tuo esille numeroiden taustaa ja päätösten laajempia vaikutuksia.

En voi kuitenkaan olla miettimättä, teenkö tällä esitystavalla toisinaan myös asioille hallaa. Valitsemalla insinöörimäisen, analyyttisen ja lukuihin keskittyvän lähestymistavan – vaikka sen tarkoitus olisikin osoittaa pehmeiden arvojen tärkeys – jatkan keskustelua samassa laatikossa, samoin rajoittein missä sen lähtökohdat on määritelty. Keskustelusta puuttuu silloin ulottuvuuksia joita siinä pitäisi olla, pohdintaa taloudellisen raamin ulkopuolelta. Keskustelusta puuttuvat arvot.

Nykyään ideologiaa, jonkin asian kiihkeää ajamista pidetään ehkä jopa nolona. Kiihkeus ja ehdottomuus kuuluvat nuoruuteen, mutta myöhemmin ihmisen tulee saada suhteellisuudentajua, ymmärtää asioiden eri puolet, asettua myös toisen asemaan. Nämä kaikki ovat tarpeellisia asioita, mutta tästä puuttuu jotain.

Usko, kiihko ja tunteen palo eivät ole asioita, jotka sulkevat toisen ihmisen kuuntelun tai suhteellisuudentajun pois.

Ne ovat asioita, jotka toimivat kyynisyyden vastakohtana ja toimivat polttoaineena, kun halutaan luoda parempaa maailmaa. Edes parempaa omaa, pientä nurkkaa maailmassa.

En ole mukana politiikassa siksi, että haluan taloutemme pysyvän tasapainossa. Ymmärrän hyvin, että se on asia, joka mahdollistaa paremman yhteiskunnan rakentamisen. Siksi siitä puhunkin. Mutta se ei ole syy siihen miksi olen mukana, se ei ole lopullinen tavoite jonka eteen ponnistellaan. Olen mukana siksi, että haluan parempaa yhteiskuntaa. Elämme jo nyt todella hyvässä paikassa, mutta työ ei koskaan lopu. Haluan tasa-arvoisempaa, kestävämpää, onnellisempaa, kauniimpaa ja  inhimillisempää yhteiskuntaa. Enkä ole ainut. Jotkut rakentavat sitä perheen ja ystäväpiirin kesken, jotkut lähtevät vaikuttamaan politiikan tai yritysten kautta.

Mutta ehkä meidän tulee valita sanamme tarkemmin. Olla häpeämättä uskoa, kiihkoa ja tunnetta. Puhua siitä, minne lopulta olemme menossa ja siitä, miten reitti tulisi valita. Analyyttisyydelle on paikkansa reitin valinnassa, mutta suuntaa sillä ei saada selville.

Entä jos metro ei jatkuisikaan?

Maailmassa tarvitaan myös spekulointia ja vaihtoehtoisien skenaarioiden tarkastelua. Tämä teksti ei edusta Vihreiden valtuustoryhmän kantaa eikä edes omaa kantaani. Halusin kuitenkin pysähtyä miettimään: Entä jos?

Metron jatko Kivenlahteen on ollut Espoon ja jopa valtakunnanpolitiikan kuuma peruna. Jatkosta päätetään Espoon valtuustossa viikon päästä maanantaina. Hanke on valtion kirjoissa vuoroin nostettu ykköskohteeksi, vuoroin joutunut villin spekuloinnin kohteeksi. Rahoituksen epävarmuus, laskelmien epäselvyys ja nykyisen työmaan hinnannousu ja rajut viivästymiset eivät ole olleet omiaan lisäämään hankkeen luottamusta.

Minulta on useaan otteeseen kysytty, mikä on vaihtoehto, jos metroa ei jatkettaisikaan Matinkylästä. Olen itsekin miettinyt sitä: projektin edetessä on käynyt selväksi, että tämä ei ole ollut välttämättä paras toteutusvalinta. Pikaratikalla kustannukset olisivat jääneet pienemmiksi ja ennustettavuus olisi ollut merkittävästi helpompaa. Samalla olen kuitenkin tyytynyt siihen, että käytännössä metron jatkopäätös tehtiin samalla kuin alkuperäinen metropäätöskin: metroa ei kannata lopettaa Matinkylään kun se kerran on aloitettu.

Vai kannattaisiko? Kyse on viime kädessä siitä, mitä seurauksia jatko- ja jatkamattomuuspäätöksistä seuraisi.

Metro jatko pikaratikalla – vaikka se kulkumuotona olisi Espoon harvaanasutulla seudulla muuten fiksumpi – ei ole kovin hyvä vaihtoehto. Mietiskelin sitä itse pitkään, mutta ongelmana on matkan pitkittyminen ja ylimääränen vaihto: bussi+metro-yhdistelmä, vaikka lisääkin kokonaismatka-aikaa osalla väestöstä, on vielä siedettävä, mutta pikaratikalla yhä useamman matkasta tulisi kaksivaihtoinen. Ensin bussilla ratikkaan, sitten ratikasta vaihto Matinkylässä. Metron tarkoitus on helpottaa matkan kulkua ja siirtyminen suorista bussilinjoista kahteen vaihtoon söisi joukkoliikennematkustajista ison osan.

Jatkon hoito liityntäliikenteenä, kuten siirtymäajalle on suunniteltu, puolestaan syö Matinkylän asukasviihtyvyyttä. Alueesta tulee todennäköisesti siirtymäajalla hyvin ruuhkainen ja joukkoliikenteen käyttö voi ainakin tilapäisesti laskea Matinkylästä eteenpäin. Positiivisena puolena ihmisvirrat lisäävät asiakkaita ainakin aivan terminaalin liepeillä.

Eräs iso syy jatkaa metroa on Espoon hinku rakentaa Finnoon neitseelliselle alueelle. Alueelle on suunniteltu valtavaa asuinkeskusta jossa tornit kohoavat reippaasti yli parinkymmenen kerroksen korkeuteen. Liki koko alue on suunniteltu metroterminaalin ympärille, muutaman sadan metrin säteelle. Jos alueella ei olisi raideliikenteen pysäkkiä, olisi vaikea kuvitella hankkeen toteutuvan ainakaan nykyisessä laajuudessa. Olen jo nykysyynnitelmien osalta hieman skeptinen alueen joukkoliikenteen käyttöastepotentiaalista: poikittaisliikenne ei Finnossa toteudu kovinkaan hyvin ja alue on kaukana. Bussiin siirtyminen tekisi alueesta tiheästi rakennetun, yksityisautoiluun perustuvan korttelin keskellä erämaata.

Espoolla on tiukat MAL-tavoitteet ja niihin kuuluu 300000 kerrosneliömetriä vuodessa lisää asuinrakentamista. Skeptikkojen mukaan metron jatkamatta jättäminen poistaisi Espoon käytöstä niin paljon rakentamiskelpoista potentiaalia ja hidastaisi myös Espoonlahden kehitystä sen verran, että rakennustavoitteet jäisivät saavuttamatta. Kaavoituskone kieltämättä varmasti alkaisikin hetkellisesti yskiä jos kielteinen metron jatkopäätös tehtäisiin.

Mutta mitä todellisuudessa tapahtuisi, jos metron jatko jäisi toteutumatta?

Ensimmäisenä meidän olisi harkittava uudelleen jatkoliikennettä. Matinkylälle voisi olla edullista, että Espoonlahdesta linjat jatkaisivatkin tulevaisuudessa vanhaan malliin. Käyttäjiä terminaalille riittää vaikka siinä ei pyörisikään jatkuva liityntäliikennerumba. Palvelutaso jopa paranisi, kun välipysähdyksiä ei tarvitsisi tehdä. Minulla ei ole tässä käytettävissäni kustannuslaskelmia (jos jollakulla on, kuulisin mieluusti niistä) mutta epäilen ettei se tulisi välttämättä merkittävästi kalliimmaksi. Bussien liikennöintikustannukset ovat isompia kuin metron, mutta säästämme myös ison investointirahan. Meillä olisi hyvin varaa ajaa Espoonlahdesta keskustaan suoraa linjaa.

Toinen kysymys koskee sitä, minne menee asuinrakentaminen? Alkuun se epäilemättä yskisi. Joutuisimme miettimään uudestaan, minne asuntoja kannattaisi rakentaa. Paineet Pohjois-Espoon tiivistämiselle yli infran sietokyvyn kasvaisivat. Siirtymävaiheen jälkeen jouduttaisiin kuitenkin ottamaan ehkä lusikka kauniiseen käteen: nyt käynnistyvää tutkailua siitä, minne voisimme tiivistää asumista lähdettäisiin viemään entistä reippaammalla otteella. Lähellä keskustaa on paljon alueita, joissa olisi paljonkin tiivistämispotentiaalia: jos tätä lähdettäisiin tutkimaan yhdessä asukkaiden kanssa ja antaen hieman normaalia enemmän vapauksia, saisimme sieltä reippaasti lisäneliöitä. Espoossa tiheimminkin rakennettu alue on erittäin harva. Tämä ei tarkoita kaikkien puistojen rakentamista, vaan sitä, että esimerkiksi osan talojen välisestä tyhjästä tilasta voisi rakentaa asuintaloiksi. Joissain tapauksissa kyseeseen tulisi jopa talon purku ja kaksinkertaisen lisärakentamisen määrä, jotta talot saataisiin asemoitua paremmin. Tämä käy houkuttelevaksi kun puhutaan huonokuntoisemmista peruskorjattavista taloista.  Putkirempan rahoitus tontin kaavoituksella voisi sekin houkutella.

Finnoota lähdettäisiin todennäköisesti silti rakentamaan, kenties uusin suunnitelmin. Espoonlahden kehittämisen lopettamiselle ei puolestaan olisi järkeviä syitä. Sen sijaan Espoonlahti tulisi kehittymään nykyistä selvemmin itsenäisenä yksikkönä: kun olisi tehty selvä pesäero siihen, mihin loppuu kaupunki ja jätetty Espoonlahti pois keskustaan ulottuvasta runkoverkosta, siitä saattaisi yllättäen tulla selvemminkin oma alueellinen keskuksensa. Espoossahan ongelma on, että isoinkin keskus on alisteinen Helsingin keskustalle, kun yhteydet ovat hyvät: Espoonlahti voisi alkaa kehittyä selvemmin pääkaupunkiseudun läntisenä,  palveluiden suhteen itsenäisenä pikkukaupunkina.

Pitkällä aikavälillä taas Espoo muotoutuisi pakon edessä Matinkylästä Helsinkiin päin hyvin eri näköiseksi. Matinkylästä eteenpäin olisi siihen verrattuna selvästi väljempää, kunnes oltaisiin tukevasti Espoonlahden vaikutuspiirissä.

Westendiä ja Haukilahtea tiivistettäisiin edellä kuvatulla tavalla. Otaniemeen tulee jo nyt massiivista lisärakentamista. Keilaniemeen alettaisiin suunnitella entistä enemmän myös asumista, ja toimistorakentaminen nousisi pikku hiljaa korkeammalle kun nyt rakennetut kuusikerroksiset elementtitalot hapertuvat muutaman vuosikymmenen kuluttua. Keskukset muotoutuisivat toki selvemmin metrojen ympärille, mutta rakentamista tulisi merkittävästi lisää myös nyt uinuville omakotialueille. Vaihtoehtoja tähän taas on monia, pienestä lisärakennusoikeudesta isompiin muutoksiin. Metroasemien liepeillä alettaisiin harkita kaavoituksen nopeuttamista ja pakkolunastuksia: esimerkiksi Urheilupuiston asemalla on runsaasti hukkatilaa jota ei olla aikoihin vielä edes ottamassa kaavoitusohjelmaan.

Tämä on ehkä myös toiveajattelua, mutta jos metro jätettäisiin rakentamatta ja paineet tiivistää lähellä Helsinkiä kasvaisivat, meillä olisi myös entistä suurempi paine – ja enemmän varaa – hoitaa kuntoon poikittaiset yhteydet. On järkyttävää, miten pitkään Raide-Jokerin kanssa on odoteltu, vaikka nykyinen jokerilinja on ollut jo aikapäiviä sitten tupaten täynnä ja vaikka kustannuksiin suhteutettuna se on metroa merkittävästi edullisempi hanke. Metron kanssa ja ilman tätä hanketta tulee edistää.

Minun on vaikea nähdä tätä tulevaisuuskuvaa välttämättä pahana. Hankalaa se voisi olla, etenkin jos paineet edetä tiivistämisessä nopeammin kuin asukkaiden hyvän yhteistyön ja hyvän elinympäristön takaamiseksi voisi olla. Rajoitteet voisivat tehdä kaupunkiympäristön kehittymiselle hyvääkin. Se ei tarkoita, etteikö metron jatko toisi mukanaan paljon hyvääkin, eikä se tarkoita sitä etteivät yllä esitetyt skenaariot metron jatko myötä lainkaan toteutuisi. Meidän kannattaa kuitenkin muistaa, että Espoota voidaan kehittää kummassakin skenaariossa. Rajoitteet ohjaavat kehityksen suuntaa mutta eivät estä sitä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että metroa ei tule rakentaa ilman valtion tukea.