Kävelin seurakuntavaalien äänestyspaikalta takaisin kotiinpäin. Edelläni kulki nainen, ja kiinnitin ohimennen huomiota hänen laukkuunsa: kerrankin jotain pirteää tässä talvisäässä. Tavanomaisia syysvarusteita piristi kirkkaankeltainen, trendikkäältä näyttävä laukku ja hupaisa tupsukorvapipo.

Hätkähdin, kun asfaltilta metsäpolulle päästyään nainen karjaisi, alkoi loikkia eteenpäin ja huutaa huitoen samalla käsillään. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Hetken ajattelin, että hän oli päästään vialla. Sitten olin kuulevinani jonkun vastaavan. Ehkä hän näki tuttunsa ja pisti pienen näytöksen pystyyn. En nähnyt kuitenkaan ketään muuta. Huuto kuulosti toisaalta aggressiiviselta.

Tulin uteliaaksi. Kuka tuo nainen oli ja miksi hän huusi tuolla tavalla? Hyppiminen lakkasi, mutta metsästä kuului edelleen kovaäänistä pajatusta.

Ehdin kehitellä mielessäni jo kaikenlaisia tarinoita. Kuljin itse viereistä polkua, jossa vastaani tuli nuorimies. Hän vilkaisi naisen suuntaan ja pani juoksuksi. Veli joka tuli hakemaan hassahtaneen siskon takaisin luvattomalta päivälenkiltä?

Mies pääsi bussipysäkille hieman naisen jälkeen, alkoi raplata kännykkäänsä. Se siitä tarinasta. Nainen jatkoi matkaa.

Polkumme kohtasivat  liikennevaloissa. Puoli tienmittaa edelläni nainen puheli edelleen keskenään, välillä vaieten. Se kuulosti keskustelulta. Ehkä hands-free?

Ei ollut mitään handsfreeta.

Seuraavien valojen kohdalla tulin lopulta naisen rinnalle. Hän puhui omaa kieltään, josta oli vaikea saada selvää. Painoi nappia ja jäi kiltisti odottamaan valon vaihtumista. Kun vilkaisin häneen päin, hän hymyili minulle aurinkoisesti. Hymyilin takaisin.

Valojen vaihduttua nainen jatkoi reippaasti eteenpäin, erotin omalaatuisesta puheesta toistuvan teeman: on kivaa. Kiva päivä. Kaunista.

Sitä päivä olikin, pienestä harmaudesta huolimatta.

Jäin miettimään, kuinka hämmentävältä toisen erilaisuus tuntuu tuiki tuntemattomassakin ohikulkijassa. Melkein koko kohtaamisen ajan yritin löytää selitystä erikoiseen käytökseen: jotain muuta, kuin sen, että nainen vain oli sellainen kuin oli. Erilainen.

Paitsi että naisen käytöksessä oli paljon tuttua. Joku saattoi hätkähtää minua samalla kävelyllä, kun kuljin ajatuksissani Olarin kirkolle ja takaisin. Uppoudun helposti ajatuksiini, ja minulla on paitsi hyvä mielikuvitus myös vahva keskittymiskyky. Saan itseni joskus kiinni ääneen puhumisesta: viimeistään silloin, kun joku ohikulkija katsoo pitkään.

Mitä vaaditaan, että tästä keskittymiskyvystä, muun maailman unohtumisesta hypätään pieni askel eteenpäin: siihen, että päänsisäinen monologi käydään ääneen, suodattimitta, hyppien samalla sopivalla metsäpolun pätkällä huutaen kuin, no, mielipuoli? Miltä sellaisen ihmisen pään sisällä tuntuu, kuinka hän kokee maailman? Minua häiritsee, että toisen ihmisen pään sisälle on niin pitkä matka. En voi ymmärtää kunnolla edes läheisimpiä ihmisiäni: toisen voi tuntea mielestään läpikotaisin, mutta toisen kokemusta ei voi jakaa. Matka tuntemattoman itsekseen jutustelijaan mieleen on liian pitkä.

Silti uskallan väittää, että matka ”normaalista” ”hulluun” on lopulta aika lyhyt. Meistä melkein jokainen voi joskus puhua itsekseen. Kuinka paljon normaalista toiseen suuntaan poikkeaa ”tavallisen ujo” ihminen? Kuinka paljon työtä moni tavallinen ihminen on joutunut tekemään sen eteen, että välittäisi vähän vähemmän siitä, mitä tuntemattomat itsestä ajattelevat kadulla? Kuinka moni on edelleen sen vanki?

Eniten minua kohtaamisessa lopulta ilahdutti naiselta saamani hymy. Samanlainen, erilainen. Hymyn voimme toisen kanssa aina jakaa, ja elämällä on lopulta vain yksi tärkeä mittari: se, millaisena sen kokee.