Suunnistamassa digiajalle: Espoolle digitaalinen strategia?

Pidin valtuustossa puheenvuoron talous- ja tuottavuusohjelmaan liittyvästä IT-muutoksesta. Nostin myös esille digitaalisen strategian: vaikka en suuresti pidäkään hienoista papereista, joita kirjoitetaan pöytälaatikkoon, digitaalisen strategian miettiminen auttaisi paljon palvelujen kehittämisessä ja kankean kaupunkimme viemisessä takaisin ihmisten keskelle.

Arvoisa puheenjohtaja. hyvät valtuutetut

olen erittäin iloinen siitä, että olemme saaneet kunnianhimoisen ja järkevän tuottavuusohjelman vihdoin päätettäväksi. Ohjelma sisältää paljon hyviä, toimintaa parantavia ja laadullisesti hyviä toimia. 

Olen erityisen iloinen siitä, että tuottavuusohjelmassa on otettu huomioon myös IT:n järkeistäminen. Espoossa näyttää olevan IT-hallinnossa muihin kaupunkeihin vertailtuna paljon löysää, ja parempi organisointi voisi parhaimmillaan sekä säästää rahaa että parantaa palvelutasoa. Tiedossa myös on, että erityisesti ostamisen, juridiikan ja projektien hallinnan tasolla olisi omassa osaamisessa kehittämisen paikka.

Kannattaa kuitenkin varoa, ettei heitetä lasta pesuveden mukana: järkeistäminen ei saa tarkoittaa organisaation sementoimista ja palveluiden kehittämisen hankaloittamista. Saamme parhaan tuloksen, kun käsiä ei sidota odottamaan korkeimman hallintotason päätöksiä. Siksi muutoksia tehdessä tulee ottaa huomioon, miten eri organisaation osat käyttävät IT:tä, mitä erityisiä tarpeita organisaation osilla on ja mitä osaamista tulisi tukea ja säilyttää.

Valtuutettu Kasvi osoitti puheenvuorossaan hyvin, konkreettisin esimerkein, miksi minkään palvelun niin sanottu sähköistäminen ei riitä.

Espoossa on meneillään hyviä uudistuksia ja hyviä tavoitteita tietohallinnon ja tietojräjestelmien kehittämisen saralla. Tässä antaisin erityismaininnan onnistuneelle palveluväyläpilotille sekä fokukselle avoimessa datassa. 

Näistä hankkeista huolimatta Espoolta puuttuu paitsi kartta ja kompassi, jolla suunnistaa digiajalle, myös suunta, jonne mennä. Meillä on kyllä ymmärretty sähköisen asioinnin merkitys ja IT:n sisäisessä rakenteessa tapahtuu hyviä uudistuksia. Ne ovat kuitenkin vain perustaa, jotka mahdollistavat siirtymisen nykyaikaan. Varsinaisen muutoksen tulee tapahtua paljon laajemmin: koko kunnan palveluiden organisoinnissa, järjestämisessä ja toiminnan kehittämisessä.

Espoossa olisikin tarvetta digitaaliselle strategialle. Sille, että mietimme, missä nyt olemme, ja sille, että mietimme minne haluamme mennä. Sille, että yritämme ymmärtää, miten maailma on muuttunut ja muuttumassa.

Digitaaliseksi strategiaksi ei tässä maailmassa riitä, että päätämme tarjota lisää sähköisiä asiointipalveluita. Ne ovat toki tarpeen. Digitaalinen strategia tarkoittaa sitä, että mietimme miten muokkaamme palvelujamme niin, että ne ovat helpompia, nopeampia ja toimivampia kuin ennen ja toimivat myös sille jo melko isolle kansanosalle, jolle tietokoneet ja netissä liikkuminen ovat arkipäivää. Se tarkoittaa, että mietimme miten ottaa toiminnassamme huomioon uudet tavat kommunikoida, tehdä töitä ja viettää vapaa-aikaa.

Ilman tämän miettimistä teemme vain siten kuin valtuutettu Kasvi kuvasi: hienon sähköisen lomakkeen, jota käsitellään edelleen sisäisesti käsin. Emme mieti, miten saisimme palvelua parannettua ja nopeutettua, kun sähköisin menetelmin prosesseja voisi yhdistää ja nopeuttaa, vaan viemme nykyisen kömpelön paperiprosessin yksi osa kerrallaan nettiin ja ihmettelemme, kun kaikki hidastuu entisestään. Edistyksenä pidämme sitä, että prosessilla on nimi ja oma Facebook-sivu.

Nuoret ovat jo lähteneet Facebookista. Se tapahtui samoihin aikoihin kun tässä salissa istuvat vanhemmat ja isovanhemmat löysivät sinne tiensä. Digitaalinen tulevaisuus tulee näyttämään huomattavan erilaiselta kuin mitä osaamme sitä kuvitella. Se ei tarkoita, että ei kannata edes yrittää.

Varmaa epäonnistuminen on vain, jos jätämme yrittämättä.

Kieli määrää maailmaa

Kielellä on meihin suurempi vaikutus kuin usein ymmärrämme. Se vaikuttaa siihen, miten ajattelemme ja asettaa rajoja joista on joskus vaikea olla tietoinen. Näistä rajoista voi saada jotain käsitystä, kun lukee listaa sanoista joita ei ole kuin yhdessä kielessä tai seuraa, miten joissain kielissä sanojen suku vaikuttaa käsitykseen niistä.

Kielellä voidaan myös etäännyttää. Tästä mainio esimerkki on politiikka ja hallinto, yritysmaailmasta puhumattakaan. Joskus kieli muuttuu kankeaksi ja byrokraattiseksi, etäännyttää työntekijät resursseiksi tai kuntalaiset asiakkaiksi. Tämä on suurempi ongelma kuin ehkä ymmärrämmekään. Jos asioita ei osata sanoa ymmärrettävästi,  lyhyesti, ihmisten kielellä, sitä ei ymmärretä. Mutta on toinenkin vaikutus, huomaamattomampi ja isompi. Vaikutus niihin, jotka näitä sanoja käyttävät.

Kielellä voidaan myös valita, mikä on ajattelun keskiössä. Mietin tätä asiaa itse usein, kun kirjoitan valtuustopuhetta, blogausta tai keskustelen asioista. Olen valinnut esitystavakseni usein hieman insinöörimäisen etäisen lähestymistavan: puhun paljon faktoista, tilastoista, taloudesta ja pitkän tähtäimen vaikutuksista. Nämä ovat toki tärkeitä asioita. Olen myös kokenut tärkeäksi sen, että kun keskustelu pyörii talouden, niukkuuden ja resurssien ympärillä, voin muistuttaa että inhimilliset valinnat – ennaltaehkäisevä hoito, viihtyisä ympäristö, riittävä turvaverkko – ovat asioita, jotka kustannuksistaan huolimatta näkyvät myös taloudellisena hyvinvointina pitkällä aikavälillä. Kun keskustelu on talouslähtöistä, tämän painottaminen toivon mukaan tuo esille numeroiden taustaa ja päätösten laajempia vaikutuksia.

En voi kuitenkaan olla miettimättä, teenkö tällä esitystavalla toisinaan myös asioille hallaa. Valitsemalla insinöörimäisen, analyyttisen ja lukuihin keskittyvän lähestymistavan – vaikka sen tarkoitus olisikin osoittaa pehmeiden arvojen tärkeys – jatkan keskustelua samassa laatikossa, samoin rajoittein missä sen lähtökohdat on määritelty. Keskustelusta puuttuu silloin ulottuvuuksia joita siinä pitäisi olla, pohdintaa taloudellisen raamin ulkopuolelta. Keskustelusta puuttuvat arvot.

Nykyään ideologiaa, jonkin asian kiihkeää ajamista pidetään ehkä jopa nolona. Kiihkeus ja ehdottomuus kuuluvat nuoruuteen, mutta myöhemmin ihmisen tulee saada suhteellisuudentajua, ymmärtää asioiden eri puolet, asettua myös toisen asemaan. Nämä kaikki ovat tarpeellisia asioita, mutta tästä puuttuu jotain.

Usko, kiihko ja tunteen palo eivät ole asioita, jotka sulkevat toisen ihmisen kuuntelun tai suhteellisuudentajun pois.

Ne ovat asioita, jotka toimivat kyynisyyden vastakohtana ja toimivat polttoaineena, kun halutaan luoda parempaa maailmaa. Edes parempaa omaa, pientä nurkkaa maailmassa.

En ole mukana politiikassa siksi, että haluan taloutemme pysyvän tasapainossa. Ymmärrän hyvin, että se on asia, joka mahdollistaa paremman yhteiskunnan rakentamisen. Siksi siitä puhunkin. Mutta se ei ole syy siihen miksi olen mukana, se ei ole lopullinen tavoite jonka eteen ponnistellaan. Olen mukana siksi, että haluan parempaa yhteiskuntaa. Elämme jo nyt todella hyvässä paikassa, mutta työ ei koskaan lopu. Haluan tasa-arvoisempaa, kestävämpää, onnellisempaa, kauniimpaa ja  inhimillisempää yhteiskuntaa. Enkä ole ainut. Jotkut rakentavat sitä perheen ja ystäväpiirin kesken, jotkut lähtevät vaikuttamaan politiikan tai yritysten kautta.

Mutta ehkä meidän tulee valita sanamme tarkemmin. Olla häpeämättä uskoa, kiihkoa ja tunnetta. Puhua siitä, minne lopulta olemme menossa ja siitä, miten reitti tulisi valita. Analyyttisyydelle on paikkansa reitin valinnassa, mutta suuntaa sillä ei saada selville.

Entä jos metro ei jatkuisikaan?

Maailmassa tarvitaan myös spekulointia ja vaihtoehtoisien skenaarioiden tarkastelua. Tämä teksti ei edusta Vihreiden valtuustoryhmän kantaa eikä edes omaa kantaani. Halusin kuitenkin pysähtyä miettimään: Entä jos?

Metron jatko Kivenlahteen on ollut Espoon ja jopa valtakunnanpolitiikan kuuma peruna. Jatkosta päätetään Espoon valtuustossa viikon päästä maanantaina. Hanke on valtion kirjoissa vuoroin nostettu ykköskohteeksi, vuoroin joutunut villin spekuloinnin kohteeksi. Rahoituksen epävarmuus, laskelmien epäselvyys ja nykyisen työmaan hinnannousu ja rajut viivästymiset eivät ole olleet omiaan lisäämään hankkeen luottamusta.

Minulta on useaan otteeseen kysytty, mikä on vaihtoehto, jos metroa ei jatkettaisikaan Matinkylästä. Olen itsekin miettinyt sitä: projektin edetessä on käynyt selväksi, että tämä ei ole ollut välttämättä paras toteutusvalinta. Pikaratikalla kustannukset olisivat jääneet pienemmiksi ja ennustettavuus olisi ollut merkittävästi helpompaa. Samalla olen kuitenkin tyytynyt siihen, että käytännössä metron jatkopäätös tehtiin samalla kuin alkuperäinen metropäätöskin: metroa ei kannata lopettaa Matinkylään kun se kerran on aloitettu.

Vai kannattaisiko? Kyse on viime kädessä siitä, mitä seurauksia jatko- ja jatkamattomuuspäätöksistä seuraisi.

Metro jatko pikaratikalla – vaikka se kulkumuotona olisi Espoon harvaanasutulla seudulla muuten fiksumpi – ei ole kovin hyvä vaihtoehto. Mietiskelin sitä itse pitkään, mutta ongelmana on matkan pitkittyminen ja ylimääränen vaihto: bussi+metro-yhdistelmä, vaikka lisääkin kokonaismatka-aikaa osalla väestöstä, on vielä siedettävä, mutta pikaratikalla yhä useamman matkasta tulisi kaksivaihtoinen. Ensin bussilla ratikkaan, sitten ratikasta vaihto Matinkylässä. Metron tarkoitus on helpottaa matkan kulkua ja siirtyminen suorista bussilinjoista kahteen vaihtoon söisi joukkoliikennematkustajista ison osan.

Jatkon hoito liityntäliikenteenä, kuten siirtymäajalle on suunniteltu, puolestaan syö Matinkylän asukasviihtyvyyttä. Alueesta tulee todennäköisesti siirtymäajalla hyvin ruuhkainen ja joukkoliikenteen käyttö voi ainakin tilapäisesti laskea Matinkylästä eteenpäin. Positiivisena puolena ihmisvirrat lisäävät asiakkaita ainakin aivan terminaalin liepeillä.

Eräs iso syy jatkaa metroa on Espoon hinku rakentaa Finnoon neitseelliselle alueelle. Alueelle on suunniteltu valtavaa asuinkeskusta jossa tornit kohoavat reippaasti yli parinkymmenen kerroksen korkeuteen. Liki koko alue on suunniteltu metroterminaalin ympärille, muutaman sadan metrin säteelle. Jos alueella ei olisi raideliikenteen pysäkkiä, olisi vaikea kuvitella hankkeen toteutuvan ainakaan nykyisessä laajuudessa. Olen jo nykysyynnitelmien osalta hieman skeptinen alueen joukkoliikenteen käyttöastepotentiaalista: poikittaisliikenne ei Finnossa toteudu kovinkaan hyvin ja alue on kaukana. Bussiin siirtyminen tekisi alueesta tiheästi rakennetun, yksityisautoiluun perustuvan korttelin keskellä erämaata.

Espoolla on tiukat MAL-tavoitteet ja niihin kuuluu 300000 kerrosneliömetriä vuodessa lisää asuinrakentamista. Skeptikkojen mukaan metron jatkamatta jättäminen poistaisi Espoon käytöstä niin paljon rakentamiskelpoista potentiaalia ja hidastaisi myös Espoonlahden kehitystä sen verran, että rakennustavoitteet jäisivät saavuttamatta. Kaavoituskone kieltämättä varmasti alkaisikin hetkellisesti yskiä jos kielteinen metron jatkopäätös tehtäisiin.

Mutta mitä todellisuudessa tapahtuisi, jos metron jatko jäisi toteutumatta?

Ensimmäisenä meidän olisi harkittava uudelleen jatkoliikennettä. Matinkylälle voisi olla edullista, että Espoonlahdesta linjat jatkaisivatkin tulevaisuudessa vanhaan malliin. Käyttäjiä terminaalille riittää vaikka siinä ei pyörisikään jatkuva liityntäliikennerumba. Palvelutaso jopa paranisi, kun välipysähdyksiä ei tarvitsisi tehdä. Minulla ei ole tässä käytettävissäni kustannuslaskelmia (jos jollakulla on, kuulisin mieluusti niistä) mutta epäilen ettei se tulisi välttämättä merkittävästi kalliimmaksi. Bussien liikennöintikustannukset ovat isompia kuin metron, mutta säästämme myös ison investointirahan. Meillä olisi hyvin varaa ajaa Espoonlahdesta keskustaan suoraa linjaa.

Toinen kysymys koskee sitä, minne menee asuinrakentaminen? Alkuun se epäilemättä yskisi. Joutuisimme miettimään uudestaan, minne asuntoja kannattaisi rakentaa. Paineet Pohjois-Espoon tiivistämiselle yli infran sietokyvyn kasvaisivat. Siirtymävaiheen jälkeen jouduttaisiin kuitenkin ottamaan ehkä lusikka kauniiseen käteen: nyt käynnistyvää tutkailua siitä, minne voisimme tiivistää asumista lähdettäisiin viemään entistä reippaammalla otteella. Lähellä keskustaa on paljon alueita, joissa olisi paljonkin tiivistämispotentiaalia: jos tätä lähdettäisiin tutkimaan yhdessä asukkaiden kanssa ja antaen hieman normaalia enemmän vapauksia, saisimme sieltä reippaasti lisäneliöitä. Espoossa tiheimminkin rakennettu alue on erittäin harva. Tämä ei tarkoita kaikkien puistojen rakentamista, vaan sitä, että esimerkiksi osan talojen välisestä tyhjästä tilasta voisi rakentaa asuintaloiksi. Joissain tapauksissa kyseeseen tulisi jopa talon purku ja kaksinkertaisen lisärakentamisen määrä, jotta talot saataisiin asemoitua paremmin. Tämä käy houkuttelevaksi kun puhutaan huonokuntoisemmista peruskorjattavista taloista.  Putkirempan rahoitus tontin kaavoituksella voisi sekin houkutella.

Finnoota lähdettäisiin todennäköisesti silti rakentamaan, kenties uusin suunnitelmin. Espoonlahden kehittämisen lopettamiselle ei puolestaan olisi järkeviä syitä. Sen sijaan Espoonlahti tulisi kehittymään nykyistä selvemmin itsenäisenä yksikkönä: kun olisi tehty selvä pesäero siihen, mihin loppuu kaupunki ja jätetty Espoonlahti pois keskustaan ulottuvasta runkoverkosta, siitä saattaisi yllättäen tulla selvemminkin oma alueellinen keskuksensa. Espoossahan ongelma on, että isoinkin keskus on alisteinen Helsingin keskustalle, kun yhteydet ovat hyvät: Espoonlahti voisi alkaa kehittyä selvemmin pääkaupunkiseudun läntisenä,  palveluiden suhteen itsenäisenä pikkukaupunkina.

Pitkällä aikavälillä taas Espoo muotoutuisi pakon edessä Matinkylästä Helsinkiin päin hyvin eri näköiseksi. Matinkylästä eteenpäin olisi siihen verrattuna selvästi väljempää, kunnes oltaisiin tukevasti Espoonlahden vaikutuspiirissä.

Westendiä ja Haukilahtea tiivistettäisiin edellä kuvatulla tavalla. Otaniemeen tulee jo nyt massiivista lisärakentamista. Keilaniemeen alettaisiin suunnitella entistä enemmän myös asumista, ja toimistorakentaminen nousisi pikku hiljaa korkeammalle kun nyt rakennetut kuusikerroksiset elementtitalot hapertuvat muutaman vuosikymmenen kuluttua. Keskukset muotoutuisivat toki selvemmin metrojen ympärille, mutta rakentamista tulisi merkittävästi lisää myös nyt uinuville omakotialueille. Vaihtoehtoja tähän taas on monia, pienestä lisärakennusoikeudesta isompiin muutoksiin. Metroasemien liepeillä alettaisiin harkita kaavoituksen nopeuttamista ja pakkolunastuksia: esimerkiksi Urheilupuiston asemalla on runsaasti hukkatilaa jota ei olla aikoihin vielä edes ottamassa kaavoitusohjelmaan.

Tämä on ehkä myös toiveajattelua, mutta jos metro jätettäisiin rakentamatta ja paineet tiivistää lähellä Helsinkiä kasvaisivat, meillä olisi myös entistä suurempi paine – ja enemmän varaa – hoitaa kuntoon poikittaiset yhteydet. On järkyttävää, miten pitkään Raide-Jokerin kanssa on odoteltu, vaikka nykyinen jokerilinja on ollut jo aikapäiviä sitten tupaten täynnä ja vaikka kustannuksiin suhteutettuna se on metroa merkittävästi edullisempi hanke. Metron kanssa ja ilman tätä hanketta tulee edistää.

Minun on vaikea nähdä tätä tulevaisuuskuvaa välttämättä pahana. Hankalaa se voisi olla, etenkin jos paineet edetä tiivistämisessä nopeammin kuin asukkaiden hyvän yhteistyön ja hyvän elinympäristön takaamiseksi voisi olla. Rajoitteet voisivat tehdä kaupunkiympäristön kehittymiselle hyvääkin. Se ei tarkoita, etteikö metron jatko toisi mukanaan paljon hyvääkin, eikä se tarkoita sitä etteivät yllä esitetyt skenaariot metron jatko myötä lainkaan toteutuisi. Meidän kannattaa kuitenkin muistaa, että Espoota voidaan kehittää kummassakin skenaariossa. Rajoitteet ohjaavat kehityksen suuntaa mutta eivät estä sitä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että metroa ei tule rakentaa ilman valtion tukea.

Valtuustopuheenvuoro Lommilasta

Esitin valtuustossa Lommilan kaavan hylkäämistä. Ohessa puheenvuoro, jossa kerron hylkäysperusteita. Surullista on, että valtuustossa kovin moni oli sitä mieltä, että meidän tehtävämme ei ole ohjata kaupungin rakentumista vaan rakentaa mitä sattuu minne kuka tahansa saattaisi haluta rakentaa. Kaupunkia ei rakenneta arvalla.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut:

Lommilan kaavaa käsiteltiin valtuustosalissa viimeksi vuosi sitten. Kaava-alue on sekä kooltaan että vaikutuksiltaan harvinaisen iso ja kaava-asiaa on käsitelty yli kymmenen vuotta. Vaikken sinänsä olekaan iloinen kaavaprosessiemme kestosta, voin todeta, että maailma on tänä aikana muuttunut merkittävästi.

Lommilaan suunniteltu uusi Itäkeskus kuuluu menneeseen aikaan, ja on käsittämätöntä, että vaikka valtion tasolla on päätetty että kauppakeskusten kaavoittamista suitsitaan, tätä keskusta ajetaan edelleen.

Muistuttaisin siis arvon valtuutettuja vielä siitä, mistä tässä kaavassa on kyse. Lommilan kauppakeskusta markkinoidaan tilaa vievän kaupan keskuksena, mutta tässä kaavassa me puhumme isosta kauppakeskuksesta, jossa on vähän tavallista enemmän huonekaluliikkeitä.

Maailma on muuttumassa. Olemme kaupan murroksen kynnyksellä, ja vaikka täsmälliset seuraukset ovat vaikeita ennustaa, tiedämme, että entisenlainen kauppakeskus ei tule olemaan sen keskiössä.

Ilman tätä murrostakin keskus on kuitenkin vahingollinen idea. Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden mukaan vähittäiskaupan ensisijainen sijoituspaikka on keskusta-alue.

Isot kaupalliset keskittymät tulisi rakentaa hyvien liikenneyhteyksien kohdalle, alueelle, jossa asuu paljon ihmisiä kävelymatkan päässä. Tämä ei tarkoita, että kaikkien olisi pakko kävellä keskukseen: se tarkoittaa yksinkertaisesti, että mahdollistamme mahdollisimman monelle asioinnin myös ilman autoa.

Lommilan etäisyys – pari kilometriä – ei kuulosta paljolta. Se on niin kuitenkin niin paljon, että asiointi ei tule tapahtumaan julkisilla. Samalla se on niin vähän, että se tulee syömään Espoon keskuksen kaupallisen potentiaalin ja siirtämään alueen painopistettä pois junaradalta. Rakennuttajat eivät edes yritä väittää, että Lommila olisi muuta kuin automarket: ennusteiden mukaan yli 80% asioinnista tapahtuisi yksityisautoilla.

Lommilaa on perusteltu mm. sillä, että se vähentäisi päästöjä kun asiakkaat ajaisivat autoillaan lyhyemmän matkan ostoskeskukseen. Tämä laskelma ei ota huomioon pitkän aikavälin vaikutuksia kaupunkirakenteeseen.

Lommila helpottaisi toki esimerkiksi joidenkin Pohjois-Espoon asukkaiden asiointia. Joillain Espoon alueilla palvelutarjonta on surkeaa. Lommilaan mahtuisikin hyvin ruokakauppa ja se toimii jo nyt hyvänä tilaa vievän kaupan keskuksena. Olen kuitenkin sitä mieltä, että paikallisten palveluiden surkeaa tarjontaa ei kannata parantaa parantamalla kaukana sijaitsevia palveluita. 

Arvoisat valtuutetut, tietänette että Espoon keskusta ollaan kehittämässä isolla rahalla. Alue on jäänyt pahasti jälkeen ja tarvitsee piristysruisketta ja kasvojenkohotusta. Lommilaa markkinoidaan tällaisena, mutta jos tämä sama potentiaali lisättäisiin pääosin keskukseen itseensä ja vietäisiin palveluja myös niiden puutteesta kärsiville haja-asutusalueille, saisimme merkittävästi parempaa kaupunkia ja yhtä lailla kaupallista vetovoimaa.

Tätä kaavaa on hiottu pitkään ja se on valtuustossa palautettu muutoksia varten. Koska nämä muutokset eivät johtaneet itse konseptin muuttumiseen ja annetut lausunnot ovat edelleen hyvin kriittisiä, esitän tässä palautuksen sijaan hylkäysesityksen joka on jaettu numerolla 4. Näin Lommilan mahdolliset jatkosuunnitelmat voidaan tehdä puhtaalta pöydältä. 

Hyvät valtuutetut, meidän tulee kehittää Espoon kaupallisia palveluita. Asukkaille tulee tarjota riittävä palvelutaso, ja nykyinen tilanne esimerkiksi joillain Pohjois-Espoon alueilla tai vaikkapa Suurpellossa on kestämätön. Lommilaan kannattaa pikimiten lisätä ruokakauppaa, ja toivotamme myös tilaa vievän kaupan kasvun tervetulleeksi. Täällä Espoossa me haluamme parantaa niin palveluita kuin talouttakin. Kannattaa kuitenkin miettiä, koska sanojen ja tekojen välille tulee liian suuri kuilu: koska hölmöläisen tapaan leikkaamme peittoa toisesta päästä ja jatkamme sitä toisesta.

Kuluneen vuoden jäljet

Kulunut vuosi on jättänyt jälkeensä pysyviä merkkejä. Otsan juonne kertoo pohdinnoista, tiukoista paikoista ja keskittymisestä. Suupielen naururyppy riemusta, ilosta ja hyvistä hetkistä. Seurasta, jonka kanssa on ollut ilo taittaa matkaa.

Kun vuosi sitten aloittelin kaupunginvaltuutettuna ja kaupunkisuunnittelulautakunnassa, mietin miten aika tulee riittämään. Vuosi lähti käyntiin rytäkällä: luottamustehtävien alun lisäksi vaihdoin asuntoa ja työtä, vuoden aikana vielä toistamiseen. Vaikka asunnonvaihto helpottikin lapsiperhearkea, etenkin keväällä tiukkoja hetkiä oli paljon. Pahimmillaan kokouksia ja tapaamisia oli keväällä kahdeksan iltaa putkeen. Onneksi apua oli paljon ja omia rajoja ei joutunut liikaa koettelemaan, sen sijaan kalenteria on syksyn kuluessa täyttänyt paljon kevättä varovaisemmin. (Valtuustovuotta on erityisesti kaupunginhallituksen vinkkelistä mainiosti summannut Tiina Elo blogissaan, ja kokosin itse kuluneen syksyn asioita muistiin omaan postaukseensa.)

Jaksamista on auttanut paljon puolison tuki, ja korvaamattominta apua olemme saaneet lasten isovanhemmilta sekä ystäviltä. Hoitoapua on tarvittaessa löytynyt ja aviopuoliso ei ole joutunut olemaan liikaa yksin vastuussa kodista. Kiitokset ansaitsee myös työnantajani, jolta onneksi löytyy tarvittaessa joustoa, enkä Euroopan parhaalta työpaikalta muuta odotakaan. Voinkin todeta, että läheisten apu ja työelämän jousto ovat tärkeimpiä asioita, jotka auttavat lapsiperhettä luovimaan kiireiden läpi. Kaikilla ei ole apuun kykeneviä sukulaisia ja ystäviä, ja tämä pitää muistaa myös kaupungin työssä.

Joustoja on joutunut tekemään jonkin verran. Pidin syksyn ajan kiinni siitä, että en ole kolmea peräkkäistä iltaa kotoa poissa. Päätin myös vuoden kuluessa luopua Tapiolan seudun Vihreiden hallituksen puheenjohtajuudesta. Olen mielelläni toiminnassa edelleen mukana ja jatkan ensi vuonna hallituksessa, mutta vaalivuonna tarvitaan ihmistä, jolla riittää aikaa myös päivittäisen toiminnan pyöritykseen. On ilo nähdä, että vastuu jatkuu hyvissä käsissä. Espoon Kaupsukahveja ei ole tänä syksynä pidetty, ja se on jäänyt harmittamaan. Tämän haluan korjata ensi keväänä.

Paljon on tapahtunut myös muilla saroilla. Lapset kasvavat, vanhempi oppi polkupyöräilemään ja nuorempi pois vaipoista. Vähät vapaahetket – erityisesti työmatkat – olen käyttänyt liikunnan parissa, jota ilman en jaksaisi. Onneksi liikuntaan saa myös lapset mukaan: olemme koko perheen voimin kannustaneet perheen isiä Tukholmassa ja Nuuksio Classicilla, ja ehkä hupaisin kisa oli Otaniemessä järjestetty perinteinen 800 m juoksu, jossa lapset innostuivat äidin ja isin suorituksesta niin että ottivat itsekin loppukirit maaliviivalle. Oman urheiluvuoteni kohokohta oli Joroisten triathlonin puolimatka, vaikka kipuileva polvi jättikin juoksuosiolta ensi vuodeksi vähän hampaankoloon. Olen havainnut, että ainakin itselläni sopiva tavoitteellisuus auttaa löytämään aikaa kunnon ylläpitoon ja itsestä huolehtimiseen.

Merkittävintä kuluneessa vuodessa ovat kuitenkin ihmiset. Luottamustehtävien, uusien töiden ja urheiluharrastuksen myötä elinpiiri on taas laajentunut ja rikastunut.

On ollut suuri ilo työskennellä asiantuntevan, innostuvan, humaanin ja hulvattoman joukon kanssa joka myös Vihreänä valtuustoryhmänä tunnetaan. Paneutuva ryhmämme puheenjohtaja Inka sekä kaikki muut antaumuksella töitä tekevät ryhmän jäsenet pitävät riman korkealla. Vihreän ryhmän erityispiirre on huolellinen valmistautuminen ja demokraattisuus: päätökset mietitään yhdessä ja se vaatii paneutumista.

Kiitos siis kaikille, joiden kanssa olen saanut kuluneen vuoden aikana tehdä töitä, juosta lenkkipoluilla, parantaa maailmaa ja ihmetellä sen menoa!

Toivotan kaikille valoisaa ja innostavaa uutta vuotta! Jatketaan täyttä höyryä eteenpäin, ja otetaan uusi vuosi vastaan riemukkaasti!

Pientalopohdintoja – tiiviimmin, harvemmin, vihreämmin?

Tulevan kaavoituskauden iso kysymys tulee olemaan, saammeko uudistettua käsitystä pientalosta. Valtuustostrategiaan kirjattiin kokoomuksen ehdoton vaatimus pientalotuotannon kaksinkertaistamisesta. Pientalojen holtiton lisäys ei ole järkevää, mutta on monta tapaa lähteä miettimään asiaa niin, että saamme silti tehtyä edes jotenkin fiksua ja toimivaa kaupunkia.

Viime aikoina voimakkaasti esiin nostettu kaavatalous on omalta osaltaan tämän pientalolinjauksen kanssa jopa voimakkaasti ristiriitainen. Harvaanasutulla pientaloalueella kun  kunnallistekniikka maksaa sen verran, että sitä on hankala saada maankäyttömaksuissa takaisin. Kun tähän lisätään riittämätön käyttäjäpohja toimivalle joukkoliikenteelle tai palveluille, tästä seuraava suhteessa suurempi joukkoliikennekustannus sekä autoistumisen vaatima tieinfran lisätarve myös alueen ulkopuolella, päästään reippaasti negatiivisiin lukuihin.

Ei ole kuitenkaan mahdotonta saada pientalotavoitetta toimivammaksi. Eräs osa tätä on, että pientalokäsitettä tulee miettiä uudelleen. Meidän tulee miettiä pientaloalueiden tiheyksiä säteittäin niin, että huonojen yhteyksien päässä pihat ovat isoimmat ja tiheydet pienimmät, mutta hyvien yhteyksien vieressä asutus on reippaasti tiivistä. Meidän tulee miettiä uusia omakotiasumisen muotoja ja miettiä asiaa kerralla vähän laajemminkin:

  • townhouset (joita ei juuri ole edes yritetty kuin muutamaan aika kummaan  paikkaan) tai näiden muunnelmat,
  • kerrostalon alakerran omalla sisäänkäynnillä ja pihalla varustetut ”omakerrostalot”,
  • pientalot joissa on useampi asunto,
  • yksiöt puutarhassa…

Ilman näitä uusia ajatuksia emme saa kaupungistamme niin monipuolista kuin pitäisi.

Olenkin jo kertaalleen kuitannut, että jos strategian tavoite on, että pientalojen kaavoitusmäärä kaksinkertaistetaan, silloin kaupunkisuunnittelun tavoite tulee olla että pientalojen vaatima pinta-ala puolitetaan.

Esimerkkejä tilansäästöstä on paljon. Talojen pihojen ei tarvitsisi olla yhtä asvaltoituja kuin nykyään, jos rakennusvalvonnan kanssa päästäisiin tietyistä turhista normeista eroon, esimerkiksi siitä että tontilla pitää voida kääntyä. Samoin joka rivarille ei tarvitse tehdä omaa tienpätkäänsä takapihalle, hitaalla kadulla voidaan ajaa suoraan kadulta talon eteen.

Teiden ei tarvitsisi olla niin leveitä tai aina kaksisuuntaisia, ja (pienenä nyökkäyksenä valtuuston kadunvarsipysäköintialoitteen suuntaan) joskus koko tonttipysäköinnin voisi korvata kadunvarsipysäköinnillä. Tästä esimerkkinä vaikkapa yksisuuntainen Kimmetie Tapiolassa – kadun ei tarvitse olla kovin leveä ja piha-aluetta ei mene niin paljon parkkipaikkoihin. Saamme saman toiminnallisuuden tiiviimmin, maanpintaa ei peitetä niin paljoa asfaltilla jolloin hulevesiongelmat eivät kärjisty, ja saamme joko samalle alueelle enemmän ihmisiä, enemmän pihoja tai enemmän viheralueita. Tai näitä kaikkia.

Meidän tulee myös miettiä, kuinka moni oikeasti haluaa pientaloltaan juuri pihan ja kuinka moni vaikkapa vain rauhaa seinänaapurilta? Viheralueita voi kasvattaa, kun itse talon piha on pieni mutta se aukeaa suoraan puistoon tai metsään – esimerkkinä townhouset Leppävaaran Säterinmetsässä, joista laitimmaisten pikkiriikkiseltä pihalta on portti suoraan metsään. Osan taloista voi reippaasti tehdä pihattomiksi tai ainakin pienipihaisiksi.

Kaupunkikeskusten viereen puolestaan voisi tehdä reippaasti ihan kaupunkia, ja tehdä siitä silti omakotimaista. Jos mielikuvitus loppuu tai emme usko kykenevämme hyvään lopputulokseen, voimme hyvin käydä maailmalta lainaamassa sopivan ja hyväksi havaitun ratkaisun ja kokeilla sitä jonkin keskustan kulmalle.

Ongelmanratkaisua vai muutoksenhallintaa? Keskustelua yrityskaavoituksesta

Keskiviikkona olin mukana Helsingin seudun kauppakamarin järjestämässä tilaisuudessa Albergan kartanossa. Tilaisuuteen oli kutsuttu kauppakamarin jäseniä, yrittäjiä, virkamiehiä sekä luottamushenkilöitä. Jälkimmäisistä paikalla oli lisäkseni mm. Tiina Elo ja Ari Konttas kaupunginhallituksen puheenjohtajiston edustajina sekä lautakunnasta useampia jäseniä.

Keskustelun aluksi käytiin läpi tämän hetken tilannetta yritysten ja kaavoituksen kannalta. Perusteesinä oli, että nimenomaan tuotantoyritysten määrä on Uudellamaalla vähentynyt ja yrittäjät kokevat usein nimenomaan kaavoitusasiat hankalaksi. Tavoitteena oli siis lisätä vuoropuhelua aiheesta.

Paikalle oli kutsuttu useiden yritysten edustajia kertomaan kokemuksiaan ja tarinat olivatkin paikoin suorastaan poskettomia. Mm. Merituulentien varteen suunnitellun toimitilan ulkoasua oli hiottu kahdeksan palautuksen kautta. Samalla tontilla oli myös hiljattain löytynyt liito-oravien ylityspaikka, mikä tarkoittaa ainakin parin vuoden viivästystä päätöksenteossa. Toinen yritys oli yrittänyt katsoa kymmenen vuoden päähän ja hankkia itselleen tonttitilaa laajennusta varten, mutta kun kaavaprosessi oli vihdoin tarkoitus laittaa alkuun, kävikin ilmi että metron tulon myötä alue halutaan asumiseen. Rakennuksen ulkonäöstä on tullut usein ongelmakohta, kun ilmeisesti paikoin KSK ja paikoin rakennusvalvonta on lähtenyt ohjeistamaan välillä hyvinkin tiukasti ja palautusten kautta suhteellisen pieniäkin asioita.

Vastaavia kommentteja on tullut korviini rakennusvalvonnasta ennenkin, tosin kuntalaisten puolelta. Näistä on kuitenkin ollut vaikea sanoa, kuinka systemaattisia ongelmat ovat koska ei liene yllättävää että vain räikeimmät tapaukset ylipäänsä osuvat luottamushenkilön korviin. (Kahdeksan kertaa uudelleen rakennuksensa piirtänyttä yrittäjää ymmärrettävästi sapetti, että myöhemmin liikkeelle lähtenyt kilpailija oli saamassa viereisellä tontilla rakennuksensa jo vesikattoon. Joskus asiat sujuvat jouhevammin, joskus eivät.) Selvää on, että toimintatapoja tulee parantaa.

Keskustelu oli mielestäni pääosin hyvää, asiallista ja eteenpäin katsovaa. Huomasi kuitenkin, että vaikka yrittäjät – vaikkakin suorin sanoin – toivat viestiään asiallisesti toivoen ongelmanratkaisua, etenkin joillain luottamushenkilöillä alkoi ehkä painaa jo joulukiire päälle ja keskustelevaa otetta oli paikoin vaikea löytää. Kunniansa saivat kuulla tuohtuneissa purkauksissa niin sievistelevät virkamiehet kuin Vihreätkin, liito-oravat kun ovat kuulemma meidän aiheuttamamme ongelma ja tämä ongelma on nyt korjattava.

Tuohtumuksesta saattoi myös päätellä hieman Espoon tämän hetken ongelmien todellista syytä: sitä, että keskitymme liiaksi yksityiskohtiin ja syntipukkien etsimiseen miettimättä, miten aidosti kehittää tapoja ratkoa eteen tulevia ongelmia.

Keskustelusta nousi esiin kuitenkin kaksi selkeää teemaa, keskusteluyhteyden ja avoimuuden tärkeys sekä muutoksenhallinta.

Omassa puheenvuorossani korostin Espoon muuttuvaa tilaa ja sitä, että se tulee aiheuttamaan myös ongelmia. Kasvukivuissa kaikki ei tule toimimaan aukotta ja meidän tulee pystyä tekemään tulevaisuuteen katsovia ratkaisuja nykyisten ratkaisujen paikkailun sijaan. Olennaista on kuitenkin keskustelu, avoimuus ja positiivinen suhtautuminen yritystoimintaan ja sen kaavoituksessa kokemiin ongelmiin.

Keskustelu nosti hyvin esiin kaavoituksemme kaksi kipupistettä. Yritysten rakennusasioissa kohtaamat ongelmat saattoi varsin hyvin jakaa kahteen kategoriaan: konkreettiset ongelmat kaupungin toimintatavoissa sekä muutostenhallinnan heikkous.

Espoon ongelma ei ole se, että kaupunkisuunnittelukeskus haluaa tehdä hyvää ja laadukasta kaupunkia. Fakta on, että etenkin asutuskeskuksissa ja asukkaiden kyljessä rakentamisen ulkonäöllä ja laadulla on väliä. Elinympäristön laatu korreloi tutkimusten mukaan vahvasti niin hyvinvoinnin, terveyden kuin alueen haluttavuudenkin kanssa. Kaikki tärkeitä myös yrityksille. Asumisen laatu on osin elinympäristön laatua ja siihen liittyy niin ympäristön yleinen miellyttävyys, riittävät viheralueet kuin turvallisuuden tunnekin. Tähän voidaan rakentamisen toteuttamisella vaikuttaa.

Ongelma sen sijaan on, miten tätä tavoitetta pyritään saavuttamaan. Ja tässä esille tulee järjestelmän kankeus: hoidetaan asioita palautusten ja virallisten ”virstanpylväiden” kautta miettimättä parasta tapaa saada yhteiset intressit hoidettua. Esimerkiksi rakennuksen ulkoasun hiomisessa järkevin tapa toimia voisi olla se, että käydään kerralla yhteiseen pöytään ja mietitään tavoitteet. Jos halutaan – vaikkapa asutuskeskuksen lähellä – tarkempaa kontrollia, voidaan sopia että tavataan epävirallisesti suunnitteluprosessin aikana jotta nähdään että sovitut tavoitteet on ymmärretty samalla tavoin. Näin vältetään turha palauttelu ja ylimääräinen työ.

Nämä asiat koskevat kaupungin tapaa toimia ja kankeiden käytäntöjen parantamista. Mutta on toisenlaisiakin ongelmia. Ja nämä ongelmat eivät ole sellaisia, joita itsessään voisi ratkaista. Liito-oravia ei voi muiluttaa Venäjän rajalle (ainakaan saamatta varsin kiistanalaista kansainvälistä huomiota). Metrotunnelia ei nyt vain enää kannata räjäyttää tai muuttaa maailman kalleimmaksi maanalaiseksi hiihtoputkeksi. Ei vaikka sen tulo aiheuttaakin muutoksia lupauksiin, joita ennen metropäätöstä on tehty.

Nämä eivät ole ongelmia, jotka voi ratkaista, vaan muutoksia, joihin pitää reagoida. Ja tämä ero on, kuten eilisestä keskustelustakin hyvin kävi ilmi, joskus hyvin vaikea tehdä. On kovin helppo lähteä voivottelemaan metropäätöksen tekemistä tai syyllistää viherpiiperöitä kansainvälisten säädösten noudattamisesta. On paljon vaikeampaa ymmärtää, mistä tässä on kyse, eikä tässä ole kyse metrosta, liito-oravista eikä yksisarvisista: kyse on siitä, että meidän tulee kaupunkina pystyä reagoimaan muutokseen ja tehdä se hyvällä, kestävällä, kokonaisuuden huomioon ottavalla tavalla kuntalaisia palvellen.

Kaavoituksessa tulee väistämättä esiin muutoksia, uusia asioita ja ratkottavia ongelmia. Olennaista ei ole estää näitä muutoksia vaan reagoida niihin ratkaisua etsien. (Toki oma tilanteensa on jos kyseessä on aito uhka, vaikkapa havainto maaperän saastuttavasta vuodosta. Tätäkään ei kannata jäädä voivottelemaan vaan korjata tilanne.) Esimerkiksi erään tontin liito-oravahavainnossa yrittäjä oli saanut lyhytsanaisen kirjeen, jossa todettiin havainto, kerrottiin että suunnitelmat menevät nyt jäihin ja voi mennä pari vuotta että tämä asia saadaan selvitettyä.

Toistan vielä, että tässä tapauksessa ongelma ei ollut liito-orava. Ongelma on, että kun esiin tulee uutta tietoa joka vaatisi suunnitelmanmuutosta, siihen ei reagoida. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan palvelualttiutta ja keskusteluyhteyttä – aivan kuten rakennuksen ulkoasun suunnittelussa tarvitaan. Ei olisi ollut välttämättä juurikaan aikaavievempää lähteä palvelukeskeisyydestä ja keskustelusta: lyhytsanaisen viestin sijaan todeta, että edessä on ongelma joka ei välttämättä tämän tontin osalta ratkea heti, mutta järjestetään tapaaminen jossa katsotaan mahdollisia ratkaisuja. Tapaamisessa voisi esimerkiksi katsoa vaihtoehtoisia tontteja, haarukoida, mikä on rakentamisen toivottu aikataulu, onko tontille tarvetta juuri tällä alueella vai voitaisiinko sitä katsoa kauempaa, ja halutaanko mieluummin jäädä odottamaan tämän tontin kanssa vai edetäänkö mieluummin jossain muualla.

Olennaista tässä eivät ole ne ratkaisuehdotukset, mitä tässä malliksi itsekin esitin. Kuten keskustelustakin kävi ilmi, on kovin helppoa lähteä tuomitsemaan jotain asiaa ongelmaksi, mutta fakta on, että samaankaan ongelmaan ei välttämättä ole eri tilanteessa ja paikassa samanlaista ratkaisua. Asiat pitää myös kyetä laittamaan kontekstiin, ja aina yksittäisen kohdan ”korjaaminen” ei ole parasta kokonaisuuden kannalta. Meidän ei ole mahdollista kehittää maagista sapluunaa jolla saamme aina saman ratkaisun, vaan meidän tulee kehittää kykyä ratkoa näitä ongelmia, keskustellen ja avoimesti.

Jatkoa odotellen. Näitä ajatuksia ajattelin pallotella myös virastossa.

Halpaa kuin saippua eli mitä Raide-Jokeri oikeasti maksaa

Muutama viikko sitten kaupunkisuunnittelulautakunnassa käytiin läpi Espoon raideliikennevisiota ja Raide-Jokerin tämänhetkistä tilaa. (Raide-Jokeri on tällä hetkellä viivästynyt koska sille selvitetään uutta reittiä – Jokerilinjan halutaan menevän Otaniemen kautta, mikä puuttui alkuperäisestä linjauksesta.) Samassa yhteydessä näytettiin projektin hinta-arvioita. Hinnat näyttivätkin suunnilleen samalta mitä muistelin: reilua pariasataa miljoonaa.

Kunnes lukuja purettiin vähän tarkemmin auki. Katselin niitä hetken aikaa ihmeissäni, ja totesin:

Raide-Jokeri maksaa saman verran kuin kaksi eritasoliittymää.

Raide-Jokerin tuorein arvio on noin 210 miljoonaa euroa. Se on paljon rahaa, eikä välttämättä vielä lopullinen summa. Toisaalta, se on saman verran kuin Keilaniemen tunneloinnin yllättäen liki kaksinkertaistunut hinta-arvio.

Jutun juju on tämä: kyseessä on Raide-Jokerin kokonaishinta-arvio. Siis ei vain Espoon osuus, vaan koko hankkeen hinta. Espoossa Raide-Jokerista kulkee noin kolmannes. Yksinkertaisella laskutoimituksella saamme raiteiden hinnaksi Espoossa siis 210/3 ~= 70me.

70 miljoonaa euroakin on iso raha. Se ei kuitenkaan ole lopullinen summa. Valtio on luvannut maksaa radasta 30%. Vaikka nykyään ihan kaikkeen valtion rahoitukseen ei voikaan enää luottaa – tällä hetkellä suunnittelemme metron jatkoa tietämättä, saadaanko alunperin luvattua valtion rahoitusosuutta lainkaan – tämä on niitä hankkeita, joissa rahoitus on melko varmaa. Olettaen, että saamme linjaukset ja raideleveydet vihdoin päätettyä, valtion osuuteen voi siis tällä hetkellä kohtalaisen varmasti luottaa.

Kun summasta jättää pois valtion osuuden, lopulliseksi kustannukseksi saadaan 70% 70 miljoonasta eurosta:

49 miljoonaa euroa.

Jotta hinta olisi helpompi asettaa mittasuhteisiinsa, kerrottakoon että lentokentälle menevällä reitillä ollaan korvaamassa liikennevaloja kahdella eritasoliittymällä. Näiden kustannusarvio on 45,7 miljoonaa euroa.Kehä I:lle taas valtio on rakentamassa Kivikontien eritasoliittymää. Samaan pakettihintaan lisätään kaistoja ja parannellaan toista liittymää. Kustannusarvio: 50 miljoonaa euroa.

Ongelma tässä kehien ja muiden väylien tilkkutäkkipaikkailussa on, että niiden vaikutus on usein vähäinen ja hankkeista tulee yhteen laskettuna lopulta todella iso lasku. Edellämainitut hankkeet voivat hieman nopeuttaa yksittäisen auton liikkumista, mutta tien kokonaiskapasiteettia ne eivät paranna.

Kehä I:sta on ”paranneltu” viimeisen kymmenen vuoden aikana sadoilla ja taas sadoilla miljoonilla euroilla. Tuloksena on kehätie, jonka ruuhkat eivät ole helpottaneet: autoliikenteessä heikoin lenkki määrittää sen, miten tie vetää ja yhtä kohtaa korjatessa seuraavasta tulee pullonkaula. Erityisen kriittisiä ovat kohdat, joissa tieltä poistutaan: ellei autoja panna hyperavaruuteen odottamaan, tien vetävyydelle tulee tulppa näiden sivuteiden kapasiteetista. Kehällä menee nyt 81000 autoa vuorokaudessa.

Samaan aikaan Jokeri-bussin suosio on räjähtänyt ja linjan kapasiteetti on ylitetty aikaa sitten. Seurauksena on linja, joka valojen ja hidastusten myötä ei pysty noudattamaan aikatauluja vaan viiden minuutin vuorovälin sijaan valittavana on kolme bussia joka 15 minuutti.

Bussilinjat eivät valitettavasti – edes tilanteessa, jossa niillä on omat kaistat – vedä kapasiteetissa ja palvelutasossa vertoja raideliikenteelle. Raide-Jokeriraportissa arvioidaan, että Raide-Jokerilla on vuonna 2030 48 000 matkustajaa arkivuorokaudessa. Tämä on 12 000 enemmän kuin Bussi-Jokerin matkustajaennuste. Nykyisellään Jokerilinjalla 550 matkustaa 30 000 matkustajaa vuorokaudessa.

Parin eritasoliittymän hinnalla olisi mahdollista poistaa 18 000 autoa vuorokaudessa Kehä I:ltä. Erityisen voimakkaasti tämä osuisi nimenomaan ruuhka-aikoihin eli työmatkalle. Vaikka tämä luku onkin teoreettinen, voin kysyä: Onko meillä varaa olla rakentamatta Raide-Jokeria ensi tilassa?

Ps. Palataan Raide-Jokerin tilanteeseen, kun linjauksista tulee lisää tietoa. Itse näkisin erittäin vakavana uhkana Tapiolalle, jos se tiputettaisiin Raide-Jokerin linjauksista pois. Toinen ongelma on Ruukinrannan linjaus, joka on erikoinen veto, kun Laajalahdesta saataisiin merkittävästi fiksummin matkustajia menemättä Natura-alueelle. Mutta palataan näihin myöhemmin.

Onko budjetti ylittämistä varten?

Valtuustossa keskusteltiin juuri seurantaraportista, jossa seurataan tähän asti toteutunutta budjettia, hankkeita ja muiden tavoitteiden toteutumista.

Toistuvasti ylittyvät budjetit kiinnittivät tässä kohdassa paljon huomiota. Erityisesti rakentamisessa kustannusten nousu on usein rajua. Summat vaihtelevat, mutta ylitys on usein kaksin- ja joskus liki kolminkertainen. Esitin toivomuksen näihin syihin pureutumisesta. Jätin toivomuksesta pois vaikeimman osan eli hankeosaamisen kasvattamisen: uskoakseni mikä tahansa analyysi osoittaisi tässä olevan parantamisen varaa. Luonnollisesti tämä kirvoitti kuittauksen eräässä myöhemmässä puheenvuorossa siitä, että analyyseistä ei tässä ole apua vaan jämäkästä johtamisesta. Vaan uskallanpa epäillä, että ilman hankkeiden kunnollista post mortemia niille ei tule tapahtumaan mitään vastedeskään.

Osaksi nämä ylitykset johtuvat muuttuneista tavoitteista (vaikkapa Leppävaaran uimahallin hyppytorni), osaksi siitä, että erityisesti korjausrakentamisessa alkuperäistä hintaa on vaikea arvioida. Osaksi ongelma voi olla myös julkisessa hankebudjetissa, joka ei rohkaise tarjoamaan ainakaan budjetoitua alempaa hintaa.

Myös tarjousten ajoituksella on merkitystä. Kuka tahansa tavallisen taloyhtiön putkiremonttia hoitaneista ihmisistä tietää, että joskus hinta saattaa alentua merkittävästikin kun maltetaan odottaa puoli vuotta ja odottaa toinen kierros.

Systemaattinen ja jatkuva budjetinylitys kielii kuitenkin ongelmista itse hankinta- ja kilpailutusprosessissa. Espoossa tulisi kiinnittää budjettikuriin tarkempaa huomiota investoinneissa, niin uudis- kuin korjausrakentamisessakin. Näissä luonnollisesti toimenpiteet voivat vaihdella urakan tyypin mukaisesti. Mieluusti näkisin myös vaihtoehdon, jossa it-alan mallia hyödyntäen pidettäisiinkin hankkeen ohjakset varmemmin omissa käsissä ja voitaisiin esim. kilpailuttaa hankkeen osasia (Leppävaaran uimahallin tapauksessa esimerkiksi maauimala erikseen).

Jotta tapahtuneista budjettiylityksistä voisi saada selkoa, tulee puolestaan valmistelumateriaalin kuten hankesuunnitelman olla saatavilla ja samoin käydä ilmi, mistä hankkeiden kustannukset koostuvat ja mistä mahdolliset ylitykset johtuvat.

Virheistä on syytä oppia ja esittämäni toivomus korostaa post mortemi tarvetta hankkeissa ja konkreettista muutoksen tarvetta rakennuttamis- ja korjaushankkeissa. Esittämäni toivomus hyväksyttiin valtuustossa yksimielisesti. Toivon todella, että tämä tulee näkymään myös käytännössä.

”Valtuusto toivoo, että korjausrakentamisen ja investointien jatkuvasti tapahtuviin budjettien ylityksiin puututaan, jotta merkittäviltä ylityksiltä vältytään jatkossa. Valtuusto toivoo, että budjetin ylittäneet hankkeet ja niiden hankintaprosessit analysoidaan sen selvittämiseksi, mitkä seikat ovat vaikuttaneet kustannusarvioiden ylittymiseen ja olisiko hintaa voitu (laadusta tinkimättä) saada alas. Tämän analyysin tuloksia hyödynnetään tulevissa hankkeissa ja ryhdytään sen vaatimiin toimenpiteisiin.

Toimenpiteisiin voisi kuulua esimerkiksi tiukka budjettikatto Espoon sairaalan esimerkin mukaisesti tai uudelleenkilpailutus, mikäli saadut tarjoukset systemaattisesti ylittävät budjetin.

Lisäksi valtuusto toivoo, että valmistelussa kiinnitetään huomiota siihen, että päättäjille päätöksenteon tueksi tuotettavassa materiaalissa käy selvästi ilmi, minkä vaiheen kustannusarviosta milloinkin puhutaan ja mitä se sisältää.”

Ulkosaaristossa

Pikkumökki Utössä

Utö on läntisintä Suomea. Kävimme minilomalla majakkasaarella, jonne pääsee Nauvosta kahden ja puolen tunnin laivamatkalla. Yhden yön lomailu tuntui kokoaan pidemmältä, ja jollei tosissaan halua pysähtyä, riittää myös mainiosti visiitille: saari on pieni, karu ja kaunis ja parissa puolikkaassa päivässä ehtii jo koluta niin saarta kuin majakkaakin. (Talveksikin saareen pääsisi: alueella vuokrataan mökkejä vuoden vuokrasopimuksilla.) Majakkakierrosta voi lämpimästi suositella: oppaamme saattoi kertoa vuosisadan alun ja vaihteen haaksirikoista oman sukunsa tarinoin, Utössä kun on pelastettu useammankin laivan miehistöä ja matkustajia.

Saarella on ollut vakituista asutusta jo 1700-luvulla. Kuten muuallakin saaristossa, elämä oli karua: elanto saarella tuli käytännössä valtion viroista luotseina ja majakanvartijoina, mutta kalastus oli lähiseudun elinkeino. Enimmillään saarella asui vajaa 150 asukasta.

Utö vapautui armeijakäytöstä 2004 ja silloiset kasarmit muutettiin hotelliksi. Armeija pitää edelleen hallussaan paria länttiä saarella, ja niitä ei ympäröidä edes aidoin, toisin kuin luonnonsuojelualuetta jonne pääsee ihmettelemään pesintää. Yöpyä voi myös saaren yhteysaluksella Aspöllä, mutta menimme itse kasarmihotelliin. Illallisbuffetti oli erinomainen, maukas ja merihenkinen: lohet, katkaravut ja salaatit tosin muistuttivat siitä, että käytännössä kaikki ruoka tuodaan mantereelta. Ammattilaisten suosimien kalavesien vieressä syödään mantereelta tuotua, muualla kalastettua kalaa.

utö4

Täysin omavarainen saari ei ole ollut koskaan, vaikka kaupankäynti onkin ennen 1900-lukua ollut hyvin rajattua. Pienellä saarella ei riittänyt laidunta edes parille lehmälle, vuohia siellä saattoi elättää mutta lehmät – joita statusmielessä alettiin hankkia kun eräs mantereelta saareen muuttanut nuorikko ei sopeutunutkaan vuohenmaidon makuun – jouduttiin viemään naapurisaariin ja tuomaan talveksi rehu mantereelta.

Saaren asukkaat oppivat nopeasti varjelemaan asuinympäristöään. Piskuisella saarella tekemisen seuraukset on helppo nähdä eikä niitä pääse karkuun. Vierailijaa muistutetaan nytkin herkästä saaristoluonnosta ja siitä, että sen tasapaino järkkyy herkästi. Vaikka Utö ei ole koskaan täysin pystynytkään elättämään asukkaitaan, luonnon kiertokulku on otettu huomioon kuin suljetussa systeemissä.

Karuudella on siis myös hopeareunuksensa. Meillä mantereella ja kaupungeissa elävillä ei ole sitä luksusta, että näkisimme mitä oikeasti kulutamme tai miten omat valintamme ympäristöön vaikuttavat.

utö5Vaikka arvostankin kovaa työtä, jota ulkosaaristossa jouduttiin selviämisen eteen tekemään ja pidän tarinoita saariston historiasta kiehtovina, en osaa pienimmässäkään määrin romantisoida saariston elämää saati kuvitella asuvani siellä. Toki saaristossakin elämä on muuttunut radikaalisti hyvien yhteyksien ja sähkön myötä: tosin oppaamme muisti hieman vinoilla viimeviikkoisesta sähkökatkosta, että hänen koko lapsuudessaan ei ollut toista niin pitkää katkoa kuin nyt kun sähkö tulee kaapelilla mantereelta. Sähkönkin suhteen oltiin saarella omavaraisia 90-luvulle asti.

Majakkasaaret ovat kiehtova osa Suomen historiaa, suosittelen lämpimästi.