Utö on läntisintä Suomea. Kävimme minilomalla majakkasaarella, jonne pääsee Nauvosta kahden ja puolen tunnin laivamatkalla. Yhden yön lomailu tuntui kokoaan pidemmältä, ja jollei tosissaan halua pysähtyä, riittää myös mainiosti visiitille: saari on pieni, karu ja kaunis ja parissa puolikkaassa päivässä ehtii jo koluta niin saarta kuin majakkaakin. (Talveksikin saareen pääsisi: alueella vuokrataan mökkejä vuoden vuokrasopimuksilla.) Majakkakierrosta voi lämpimästi suositella: oppaamme saattoi kertoa vuosisadan alun ja vaihteen haaksirikoista oman sukunsa tarinoin, Utössä kun on pelastettu useammankin laivan miehistöä ja matkustajia.

Saarella on ollut vakituista asutusta jo 1700-luvulla. Kuten muuallakin saaristossa, elämä oli karua: elanto saarella tuli käytännössä valtion viroista luotseina ja majakanvartijoina, mutta kalastus oli lähiseudun elinkeino. Enimmillään saarella asui vajaa 150 asukasta.

Utö vapautui armeijakäytöstä 2004 ja silloiset kasarmit muutettiin hotelliksi. Armeija pitää edelleen hallussaan paria länttiä saarella, ja niitä ei ympäröidä edes aidoin, toisin kuin luonnonsuojelualuetta jonne pääsee ihmettelemään pesintää. Yöpyä voi myös saaren yhteysaluksella Aspöllä, mutta menimme itse kasarmihotelliin. Illallisbuffetti oli erinomainen, maukas ja merihenkinen: lohet, katkaravut ja salaatit tosin muistuttivat siitä, että käytännössä kaikki ruoka tuodaan mantereelta. Ammattilaisten suosimien kalavesien vieressä syödään mantereelta tuotua, muualla kalastettua kalaa.

Täysin omavarainen saari ei ole ollut koskaan, vaikka kaupankäynti onkin ennen 1900-lukua ollut hyvin rajattua. Pienellä saarella ei riittänyt laidunta edes parille lehmälle, vuohia siellä saattoi elättää mutta lehmät – joita statusmielessä alettiin hankkia kun eräs mantereelta saareen muuttanut nuorikko ei sopeutunutkaan vuohenmaidon makuun – jouduttiin viemään naapurisaariin ja tuomaan talveksi rehu mantereelta.

Saaren asukkaat oppivat nopeasti varjelemaan asuinympäristöään. Piskuisella saarella tekemisen seuraukset on helppo nähdä eikä niitä pääse karkuun. Vierailijaa muistutetaan nytkin herkästä saaristoluonnosta ja siitä, että sen tasapaino järkkyy herkästi. Vaikka Utö ei ole koskaan täysin pystynytkään elättämään asukkaitaan, luonnon kiertokulku on otettu huomioon kuin suljetussa systeemissä.

Karuudella on siis myös hopeareunuksensa. Meillä mantereella ja kaupungeissa elävillä ei ole sitä luksusta, että näkisimme mitä oikeasti kulutamme tai miten omat valintamme ympäristöön vaikuttavat.

Vaikka arvostankin kovaa työtä, jota ulkosaaristossa jouduttiin selviämisen eteen tekemään ja pidän tarinoita saariston historiasta kiehtovina, en osaa pienimmässäkään määrin romantisoida saariston elämää saati kuvitella asuvani siellä. Toki saaristossakin elämä on muuttunut radikaalisti hyvien yhteyksien ja sähkön myötä: tosin oppaamme muisti hieman vinoilla viimeviikkoisesta sähkökatkosta, että hänen koko lapsuudessaan ei ollut toista niin pitkää katkoa kuin nyt kun sähkö tulee kaapelilla mantereelta. Sähkönkin suhteen oltiin saarella omavaraisia 90-luvulle asti.

Majakkasaaret ovat kiehtova osa Suomen historiaa, suosittelen lämpimästi.