Kysymys, jota Norjan tapahtumien jälkeen kaikki esittävät, on luonnollisesti ”miksi”?

Tekijä on ilmeisestikin yksittäinen psykopaatti, jonka pakkomielle on jo vuosia ollut iskeä puolueeseen joka on eniten puolustanut demokratiaa ja suvaitsevaista kansalaisyhdyskuntaa.

Mutta mistä tuo viha kumpusi, ja vielä tärkeämpänä: miksi tuo viha purkautui juuri tuolla tavoin, pommi-iskuna ja verilöylynä?

Ilta-Sanomien uutisoinnissa annetaan kautta rantain ymmärtää että viha nimenomaan työväenpuoluetta kohtaan kumpusi jo lapsuudesta – maanantain erikoisliitteessä kerrottiin rikkinäisestä perheestä ja siitä, että molemmat vanhemmat olivat Norjan työväenpuolueen kannattajia. Lapsuus voi selittää osittain iskun suuntaa, mutta on sellaisenaan liian heppoinen selitys.

Mielenkiintoisinta on se, missä kulttuurissa tappaja on kasvanut. Millainen se ympäristö on, jossa hän kehitti fantasiansa? Netin kautta hän on löytänyt omille kuvitelmilleen polttoainetta ja sopivat viholliset – murhaajan mielikuvituksessa hän oli luonut oman fantasiamaailmansa, jossa hänen ritarikuntansa taisteli pahuutta vastaan – ja sellaista retoriikkaa, joka luo vahvaa uskoa toisten – maahanmuuttajien, työväenpuolueen – pahuuteen. Olen varma, että nykyinen netissä monilla alueilla sallittu ja rohkaistu ”keskustelukulttuuri” on muokannut ilmapiiriä, jossa häiriintynyt voi saada helposti vahvistusta fantasioilleen. Mutta netti ei yksinään selitä tekoa, tai edes harhaiseen maailmaan ajautumista.

Foorumeilla, joilla voimakkaat puheet ovat yleisiä, on varmasti vaikutusta mielipideilmastoon. Sen vastapainoksi tarvitaan neutraalimpaa keskustelukulttuuria ja toisaalta fiksua puhetta myös negatiivisista asioista. Vaikeneminen ei ole mahdollista. Voi tuntua helpolta jättää ”hommafoorumilaiset” – pahoittelut osoittelevuudesta, mutta heistä on tullut netin ylipolemisoidun ja yksisilmäisen ”keskustelukulttuurin” esimerkki ja yleissana – omille palstoilleen, mutta valitettavasti eniten toisteluilla ajatuksilla on taipumusta levitä maltilliseen enemmistöön. Ja yksinkertaisimmat selitykset ottavat aina helpoimmin tulta alleen. Maltillisen ja suvaitsevaisen enemmistön tulee avata suunsa ja jättää merkkinsä keskusteluun.

Kun yhteiskunnan mielipideilmasto muuttuu, äärimmäiset teot muuttuvat helpommiksi. Olen tästä puhunut ennenkin: kun jostain kansanryhmästä tehdään vihollinen, ennen pitkää juopa alkaa kasvaa. Äärimmäisistä teoista voi tulla hyväksyttäviä tai ainakin siedettyjä, osa normaalia. Tai tavallisissa ihmisissä kasvaa pelko kun äärimmäiset liikkeet ja ihmiset pääsevät ”irti”.

Kyllä, Norjan tapauksessa kyseessä oli yksittäinen psykopaatti. Tällä psykopaatilla oli pakkomielle, jonka toteutumista hän järjesteli vuosia. Ja yksittäisen psykon seulominen kansakunnasta voi olla hankalaa. Se mihin voimme vaikuttaa on hyvin epämääräinen asia, jotain jota ei voi käsin koskettaa: mielipideilmasto. Joukkomurhat ovat yhteiskuntamme tarttuva sairaus, ja laaja viestintä lisää tartunta-alttiutta. Se ei tarkoita että aiheesta ei saisi uutisoida: se tarkoittaa, että yhteiskunnan – meidän ihmisten – ei pidä osoitella sormella satunnaisia ihmisryhmiä ja syyttää niistä ongelmiamme. Toisaalta ongelmista pitää myös puhua – ja niiden ratkaisuja etsittävä.

Vaikka tässä mainitsenkin netin keskustelukulttuurin esimerkkinä, tämä kirjoitus ei ole kannanotto nettisensuurin puolesta. Internetin vapaus on voittopuolisesti hyvä asia, mutta sen keskustelukulttuuri on nuorta. Yhtä lailla hulluus elää muissakin muodoissa, ja tätä nykyä yksinkertaistava, yksisilmäinen uutisointi on arkipäivää jo painetussakin sanassa, televisiosta puhumattakaan. Vai kuinka moni viestin ehtikään olla jo täysin varma Norjan ensimmäisestä Al-Qaida -iskusta? Siksi olennaista on osallistua keskusteluun, olla osa sitä, ja huolehtia siitä ettei vaikene edes työpaikan kahvipöydässä vaikka omat ajatukset tuntuisivatkin maltillisen tylsiltä. Äärilaitojen ei voi antaa hallita julkista keskustelua, koska yhteisön arvot ja mielipiteet muokkautuvat kohti sitä, minkä se olettaa keskitieksi. Ja sen sijaintiin voit vain sinä vaikuttaa.

Ps. Aamulehden surullisenkuuluisa kirjoitus, jota en tähän aio linkata, on saanut jo hyvää käsittelyä muualla. Mainittakoon tässä kuitenkin vielä, että vaikka kirjoituksessa yritettiinkin ehkä tuoda – surkeasti epäonnistuen – esiin sinänsä tärkeät ihmissuhdetaidot ja se, että kaikki meistä kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää, niin mistä ihmeestä se seksikortti piti mukaan vetää? Tietääkseni seksi ei ole välttämätöntä hyväksytyksi tuntemisen kannalta, ihmissuhteet ylipäänsä ovat. Jos kirjoituksesta olisi jäänyt yksi sana pois, se olisi voinut olla kömpelön naiivi (ja tilanteen paremmin selvittyä aivan kuutamolla ollut) vetoomus siitä, että kaikki haluavat tuntea kuuluvansa johonkin ja tulevansa hyväksytyiksi. Yhdellä sanalla viesti muuttui: jakakaa luusereille.

Pps. Aiheesta on kirjoitettu toisaalla jo niin hyvin, että linkkaan tähän parhaimpia puheenvuoroja. Suorasanainen Mikko Rautalahti, hulluuden ja pahuuden eroa pohdiskeleva Eija-Riitta Korhola sekä hyvän analyysin tehnyt masinoija.