Ympäristö

by

Muutos palveluyhteiskunnaksi ja kuluttamisen loppu

Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittamana on ilmestynyt Tammen Pystykorvasarjassa pamfletti, jota olin jo hieman odottanutkin. Kyseinen lehtinen, Olimme kuluttajia, keskittyy kulutuskriittisyyteen ja tarjoaa neljä vaihtoehtoista skenaariota sille, missä jamassa maailmamme on viidentoista vuoden kuluttua. Itse skenaariot on tehty neljän eri työryhmän kanssa, jotka pohtivat klassisen nelikentän tarjoamia vaihtoehtoja, akseleina globaali tai paikallinen sääntely ja yhteisöllisyyden tai yksilökeskeisyyden korostuminen.

Kiinnostavin huomio kirjasessa on monesti muuallakin esiin nostettu ajatus siitä, että kulutus siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme tulee loppumaan. Kirjan aikajänne, 15 vuotta, tuntuu melko radikaalien skenaarioiden osalta hieman lyhyeltä, mutta suunta on varmasti oikea. Ajatuksena on, että luonnonvarojen huvetessa, väestön lisääntyessä ja mahdollisen sääntelyn – vaikkapa energiaverotuksen – lisääntyessä tavarat alkavat jälleen maksaa enemmän suhteessa tuloihin ja nykyisenkaltaiseen kertakäyttö- ja kulutuskulttuuriin ei ole paluuta. Tämän jälkeen riippuu globaalin sääntelyn ja yhteisöllisyyden toteutumisesta, miten tässä huvenneiden resurssien skenaariossa toimitaan. Pahimmassa tapauksessa – järkeviä kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan ja ihmiset eivät lyhyen alkuinnostuksen jälkeen kiinnostu vastuullisesta toiminnasta – nykyinen meno jatkuu niin pitkään kuin mahdollista mutta aina vähäisemmillä resursseilla ja pienemmillä kierroksilla. Ehkä utopistisimman kuuloisessa skenaariossa (edelleen nelikentän ”ei globaalia sääntelyä”-kohdassa mutta yhteisöllisyyden sarakkeessa) kansainväliset instanssit ovat hajonneet ja elämä muuttunut hyvin paikalliseksi.

Joka tapauksessa paikallisuus tulee korostumaan, kun kuljetuskustannukset kasvavat. Matkustamisesta tulee eliittiharrastus. Melkein joka skenaariossa internetille povattiin entistä suurempaa osuutta – miniläppäreillä ja kaikenkattavalla netillä päästään tyydyttämään kommunikaatiotarpeet ja saadaan tieto välitettyä paikasta toiseen vaikka tavarat ja ihmiset eivät enää niin hyvin liikukaan.

Tärkein kulutuksen itsensä muutos on tavaroiden kulutuksen sijaan kuluttamisen kohdistuminen nimenomaan palveluihin. Tämä toivon mukaan onkin trendi, joka kasvaa tästä hamaan ikuisuuteen. Palveluista saa näppärästi aikaan myös luksustrendejä, jotka tyydyttävät tarvetta näyttää mihin kullakin on varaa.

Lehtinen on tyypilliseen pamfletin tapaan nopealukuinen ja melko poleeminen. Kuten toimittajat huomauttavat, kirjasen tarkoitus on ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, miltä tämä maailma tulee näyttämään ja mitä meidän tulee tehdä eri tulevaisuudenkuvien mahdollistamiseksi tai torjumiseksi. Jos eri tulevaisuuden skenaariot kiinnostavat, lehtiseen kannattaakin tutustua: mitään ihan hirveän uutta ja ihmeellistä se ei tarjoa, mutta toimii innostavana ajatusleikkinä.

by

Niin puhdasta että voisi vaikka syödä

Joitain viikkoja sitten kotimme piti puunata ihan sukulaisten voimin perhejuhlaa varten. (Siivous ei normaalisti kuulu taloudessa ykkösprioriteetin asioihin. Odotamme, että juniori kasvaa hieman jolloin hän voi ansaita viikkorahansa imuroimalla.) Vilkaisu siivouskaappiin paljasti hämähäkinseittien keskeltä parisenkymmentä pulloa: hankausnesteitä, parketinpesunesteitä, useampaa wc-puhdistusainetta, klooripuhdistusainetta, ikkunanpesuainetta, kodin putkimiestä…

On hämmästyttävää, miten paljon ilmiselvästi tarpeettomia pesuaineita talouteen voi kertyä. Vuositolkulla olemme käyttäneet pääasiassa tiskiainetta (toimii melkein kaikkeen, mukaanlukien ikkunat ja tiskit) sekä mäntysuopaa (tehoaa kaikkeen muuhun). WC-putsaria on käytetty satunnaisesti. Klooriputsarilla muistan tappaneeni kylppärihometta opiskeluaikojeni ekassa kämpässä (yksiö lähellä Hesan keskustaa 500 markkaa kuussa! Jostainhan se hinta määräytyy…) Olo ei huurujen hengittelyn jälkeen ollut kaksinen.

Kemikaalikimarassa oli näistä kodin putsareistakin kokonainen luku. Miellyttävän asiallinen kirja, joka käsittelee kyllä kaikki kemikaalit hormonihäiritsijöistä muovinpehmentimiin, mutta muistuttaa myös että Bisfenoli-A:ta todennäköisemmin saat liiasta purkkiruoasta yliannoksen tinaa. Kirja on kaikessa tervejärkisyydessäänkin hieman pelottava muistutus siitä, miten ympäristömme on kemikaaleilla kyllästetty: toisaalta melko yksinkertaisesti ja tervettä järkeä käyttäen annostustaan voi pienentää huomattavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi introksi kodin, työpaikan ja harrasteiden moninaisiin kemikaaleihin.

Kaikista oman kaappimme myrkyistä huolimatta kylpyammeen sitkeään likaan ei tehonnut mikään. Vaikka olinkin nähnytkin mainoksia jos jonkimoisista ”suihkuta ja pyyhi” -tyyppisistä tehomyrkyistä, vielä uusi puhdistusaine kymmenien entisten seuraksi ei tuntunut järkevältä hankinnalta. Ongelma ratkaistiin täyttämällä amme juhlien ajaksi tavaralla, jolle ei muuten löytynyt säilytyspaikkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin pitkäkestoinen ratkaisu: todellinen pitäisi löytyä.

Samoihin aikoihin olin törmännyt muutamilla ekosivustoilla siivousvinkkeihin. Mm. sitruunat tuntuvat tehoavan lähes kaikkeen. Sitruunoita voi yhdistellä myös soodaan tai käyttää soodaa sellaisenaan: kolmas kodin ihmeaine on etikka. Ottaen huomioon että näitä aineita meilläpäin yleensä nautitaan vain sisäisesti, ne eivät voi olla kovin vaarallisia siivoksessakaan. Juniorin kasvaessa ja keksiessä yhä uusia maisteltavia tämäkin on tärkeä huomio.

Näillä superpuhdistajilla aseistautuneena hyökkäsin lopulta pahamaineisen kylpyammeen kimppuun. Kaapissa oli sopivasti homeisia sitruunoita joita ei enää viitsinyt ruokaan laittaa, joten pilkoin yhden neljään osaan, puristin mehua ja hieroin jämää kylpyammeen ja pesualtaan likaisimpiin kohtiin. Annoin vaikuttaa noin vartin ja kävin lian kimppuun tiskiharjan kanssa. Helpoimmat kohdat puhdistuivat pelottavan helposti, vain paksuimmat kerrokset vaativat enemmän hankaamista ja jotain lisää. Sirottelin näihin kohtiin vielä ruokasoodaa – hauskana efektinä mainittakoon pirtsakka sihinä soodan osuessa happoon. Tämän jälkeen nuokin kohdat puhdistuivat, ihme johon Vim tai vastaavat eivät olleet pystyneet.

Sitruunan toimiminen ei sinänsä ole ihme. Astianpesukoneen puhdistukseenkin suositellaan sitruunahappoa, jota myydään apteekeissa. (Näin edes tarkistamatta epäilen, että useimmat kaupassa myytävät ”astianpesukoneen erikoisputsarit” ovat pääasiassa myös sitä itseään.) Tarinan opetus kuitenkin taisi olla, että vaikka ihmeaineita oli kaapin täydeltä, ne eivät tehonneet yhtä hyvin kuin pari yksinkertaista ainetta ruokavaraston pohjalta. (Syömäkelpoisilla) sitruunoilla putsaaminen tulee tuskin halvemmaksi kuin ökymyrkyt, vaikka ne tuntuvat olevankin myös nuukuussivustojen suosiossa, mutta kodin asujaimiston ja vesistön hyvinvoinnille ostoputsareiden korvaus ruoka-aineilla tuskin tekee hallaa.

by

Aitosuorakylvö säästää luontoa ja rahaa

Lannoitetietoa etsiessäni osuin Käytännön Maamies -lehden sivuille ja totesin ne muutenkin kiinnostaviksi. Selaillessani löysin lehden arkistosta mm. juttua kylvötavasta nimeltä aitosuorakylvö. Mikäli oikein ymmärsin, kylvötapa tarkoittaa, että peltoa ei lainkaan kynnetä vanhan sadon korjaamisen ja uuden istuttamisen välissä. Jutussa kerrottiin, että aitosuorakylvön suosio kasvaa maailmalla ja esiteltiin koneita, joilla tämä hoituu (juuri mitäänhän ei tätä nykyä voida tehdä ilman sopivia välineitä). Jutussa listattiin myös tekijät, miksi suosio kasvaa, tässä suora lainaus:

1. Kulujen alentaminen, jotta kilpailukyky kansainvälisillä markkinoilla säilyy.
2. Huoli muokkaustöiden maan rakenteelle aiheuttamista vaurioista ja niiden vaikutuksista satoon.
3. Viljelijöiden ja muun väestön lisääntyvä huoli tuulen ja veden aiheuttamasta eroosiosta.

Koska peltoa ei kynnetä, eroosion riski vähenee (kyntäminen lisää riskiä, että maan viljava pintakerros huuhtoutuu tuulen mukana pois kasvupaikalta). Eroosiota sivusin myös aiemmassa jutussa ruoan riittävyydestä. Samassa jutussa mainitsin myös kuivuuden ja liiallisen kyntämisen aiheuttaman Dust Bowl -ilmiön Yhdysvalloissa 30-luvulla. En edes tiedä, mitä kaikkia vaurioita muokkaustöistä voi kertyä, ensimmäisenä tulee mieleen raskaiden koneiden aiheuttava maan tiivistyminen. Ei ole lainkaan hullumman kuuloista, että kyntötapa käy myös edullisemmaksi kuin tavanomainen.

Valitettavasti juttu ei ole kokonaisuudessaan luettavissa netissä, mutta pitkä pätkä artikkelin alkua riittää jo havainnollistamaan, mistä on kyse.

by

Lannasta asiaa

Talouden taantuma vähentää lannoitteiden käyttöä ja lisää muun muassa lannan kysyntää lannoiteaineeksi. Sinänsä hieno asia – vaikka vesistö toki rehevöityy myös lehmänlannalla – mutta uutisesta jäi hieman omituinen sivumaku maatalouteen perehtymättömälle. Jos kerran lannan käyttö on edullisempaa viljelijälle (ja olettaen että erot tuotannossa eivät ole järin suuria), miksi ihmeessä kemiallisia lannoitteita on mieluummin käytetty?

Päivitys 4.5 15:30: Ainakin jutun kommenteissa mainittiin, että pienviljelijän lannoitteiden hinnat ovat lyhyen ajan kuluessa jopa kaksinkertaistuneet. Tämä voisi selittää osittain niiden aiempaa suosimista. Varmistamatta silti jää kysymys, olivatko nämä siis aiemmin selvästi halvempia kuin lannanajo?

Päivitys 4.5 16:00: Käytännön Maamiehen artikkelissa valaistaan tarkemmin lannoitteiden hinnan määräytymistä. Artikkelin mukaan lannoitteiden hinnat ovat jo hieman tulleet alas viime syksyn hintahuipusta, mutta ne eivät ole laskeneet aivan yhtä nopeasti kuin mm. öljyn hinnanlaskun perusteella voisi kuvitella johtuen ns. kausiportaaseen perustuvasta hinnoittelusta (hinnat pyritään lyömään lukkoon ajoissa jotta viljelijät voivat ostaa lannoitteita pitkin vuotta jo hyvissä ajoin ennen lannoitusaikaa). Osittain siis lannoitusta saatetaan haluta vähentää tai siirtyä lantaan siksi, että monen viljelijän mielestä ”hintaporras” pitää edelleen hintaa liian ylhäällä ja osittain taantuma saa jarruttelemaan lannoitukseen laitettavissa summissa vaikka hinnat olisivatkin jo tulleet alaspäin.

Artikkelissa käydään myös hyvin läpi sitä, miten lannoitteiden hinnat määräytyvät ja mistä niitä saadaan. Fosfori- ja kaliumlannoitteiden raaka-aineet louhitaan kaivoksista, typpi taas johdetaan maakaasusta. Kannattaa siis huomata, että luonnonvarojen ehtyminen tulee pitkällä aikavälillä myös vaikuttamaan teollisiin lannoitteisiin ja niiden raaka-aineiden saatavuuteen.

by

Etua ekologisuudesta

Vaikka yritysmaailmassakin aletaan jo ymmärtää ekologisen toiminnan aikaansaavan säästöjä, ei kustannuksia, tietoa hyödynnetään vielä valitettavan vähän. Enää kustannusten vähentäminen tuotantoprosessissa ei ole sentään naurunalaista – näinkin on kuulemma joskus halvan öljyn aikoina ollut – mutta laajamittainen ryhtiliike vielä puuttuu.

Yrityksen yhteiskuntavastuuta on talouskriisin myötä jo perätty lukuisissa paikoissa, mm.  Suomen Kuvalehdessä. Tähän kuuluvat olennaisena osana eettinen ja ekologinen toiminta ja toisaalta myös esim. tarpeettomien irtisanomisten välttäminen. (On ollut ilahduttavaa lukea, että Suomessakin pk-yritykset osaavat edelleen ajatella pitkällä tähtäimellä ja pyrkivät pääasiassa sopeuttamaan toimintaansa taantumaan muuten kuin irtisanomisin – rohkeimmat investoivat nyt kun on halpaa.) Säästökuurien aikana voisi kuvitella, että tuotannon tehostaminen kiinnostaisi, mutta valitettavasti ainakin Suomessa se on toistaiseksi synonyymi vain henkilö- ei energiakuluvähennyksille.

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin runsaasti sitä, kuinka maapallomme ongelmia voitaisiin ratkoa yritysmaailman keinoin. Joistain näistä, mm. ekosysteemipalvelun käsitteestä olen kirjoittanutkin aiemmin. On kuitenkin hyvin suoraviivainenkin keino vähentää päästöjä – puhun päästöistä puhuessani aina kaikista saasteista, en vain hiilidioksidista – nimittäin tuotantoprosessien uudelleenjärjestely. Useimmat yritykset voisivat tehdä asiat vähemmällä energialla, vähemmillä raaka-aineilla ja vähemmillä tai vähemmän vaarallisilla kemikaaleilla. Luin taannoin mm. Nanson toimintaperiaatteista: heillä esim. kierrätetään värjäysvettä niin, että viikon aluksi värjätään vaaleampaa, loppupuolella tummempaa kangasta. Näin paitsi päästöt vähenevät, myös rahaa säästyy kun värjäysaineita ja vettä kuluu vähemmän.

Maapallolla käsitellään joka vuosi puoli biljoonaa tonnia raakamateriaalia. Tästä vain prosentti päätyy lopulta lopullisiin tuotteisiin ja on käytössä vielä puoli vuotta käyttöönoton jälkeen. Jonkinlaista tehostuksen varaa voisi kuvitella tuossa olevan. Toki osavastuu on myös kuluttajilla – osta sellaista, mitä käytät pitkään. Tuotantoprosesseissa hukkaantuu kuitenkin niin paljon energiaa ja raaka-ainetta sekä tulee päästöjä, että on yksinomaan tekopyhää sälyttää koko vastuu kuluttajalle. Vaikka kulutus toivon mukaan talouskriisin ja ympäristötietoisuuden vanavedessä järkevöityykin, yksilön ulkopuoliset seikat määräävät laajassa määrin kulutuksen määrän ja laadun. Ja se mitä kulutamme nyt voitaisiin oikeasti tuottaa paljon vähemmällä.

Raportin luvussa Tuotannon uudet tuulet käytiin läpi lukuisia esimerkkejä yrityksistä, jotka ovat voineet aidosti säästää kahisevaa uudistuksilla. Monet näistä eivät alkuun vaikuta mitenkään erityisesti ekologisilta, yksinkertaisesti ekonomisilta ja järkeviltä: vaikkapa tuotantolinjan virheiden vähentäminen vähentää jo tuotannon päästöjä ja tarvittuja raaka-aineita per valmis tuote. Toyotalta on monia esimerkkejä, mm. maalauslinjan uudistus työntekijän vihjeiden perusteella. Eräs esimerkeistä oli DuPont-niminen yritys, joka sitoutui vuonna 1999 vähentämään kasvihuonepäästöjä: vuoteen 2007 mennessä päästöjä oli pudotettu 72%, energiankulutusta 7% ja rahaa säästetty kolme miljardia dollaria.

Climate Progress -sivustolla oli myös erinomainen artikkeli energiansäästöstä ja energiatehokkuudesta. Kirjoittaja on mennyt niin pitkälle, että kutsuu energiansäästöä ”loppumattomaksi luonnonvaraksi”. Viemättä ajatuskulkua edes noin pitkälle on kuitenkin kiistatonta, että energia- ja raaka-ainetehokkuudella olisi valtavan iso parannuskapasiteetti käyttämättä. Jutun kommenteissa kerrotaan myös, että jutussa mainitun kaltaisia energiansäästön menestystarinoita oli tapana julkaista USA:ssa jo 80-luvulla Energy User News-lehdessä. Valitettavasti ne eivät ilmeisesti saaneet laajempaa julkisuutta – kuinka paljon helpommin suuryritys ryhtyisi energiansäästötalkoisiin, jos vaikkapa Wall Street Journal päättäisi uutisoida vuoden kymmenen suurinta ekologisilla parannuksilla selvää rahaa säästänyttä yritystä?

Celsiaksen artikkelissa The Economic Case for Good Corporate Citizenship When It Comes to the Environment käydään läpi lisää esimerkkejä. Artikkeli pohjautuu hiljan julkaistuun raporttiin, jossa käsitellään ”Corporate Citizenship”-käsitettä (kääntyy suoraan ”yrityksen kansalaisuus” mutta kenties yrityksen yhteisvastuu olisi paras käännös) ja sosiaalisen ja ympäristövastuun huomioonottamisen yritykselle tuomia etuja.

Yritysten vastuusta puhuttaessa huomaa, että suuryrityksissä on selvästi muutamia, jotka ovat edelläkävijöitä näissä asioissa. Esimerkiksi 3M:n Pollution Prevention Pays -ohjelma on jo yli kolmekymppinen. Silti monet yritykset ovat alkaneet pohtia asioita myös ympäristön kannalta, ja tällä hetkellä ympäristöasiat ovat suorastaan muotia. Yritykset ovat havainneet, että ympäristöystävällisyys myy. Vaikka tämä saattaakin joissain tilanteissa johtaa lähinnä yrityksen imagon ”viherpesuun”, toivon mukaan järkevimmät – ne tulevaisuuden menestyjät – ymmärtävät että ympäristöystävällisyydessä on kyse myös muusta kuin mainosvaltista. Se voi yksinkertaisesti tarkoittaa tuotannon järkevöittämistä, turhan kulutuksen eliminoimista ja lopulta isoja säästöjä.

by

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

by

Eläinten vallankumous

Sikainfluenssa leviää tipoittain, EU:n sisällä on tullut esiin ensimmäinen tapaus. Vielä on turhan aikaista sanoa, äityykö epidemia pandemiaksi, mutta mahdotonta se ei ole. Pandemianakaan – mikäli taudissa ei tule merkittäviä mutaatioita – tämä katastrofi ei vielä tuhoa ihmiskuntaa: tauti on tappava, mutta kuolemat aiheutuvat taudin seurauksena mahdollisesti tulevasta keuhkokuumeesta jonka kuolleisuus on teollisuusmaissa 20%.

Se on silti järkyttävän iso luku. Kehitysmaissa keuhkokuumeen kuolleisuus on vielä isompi. Jos epidemia todella saisi niskaotteen ihmiskunnasta, toipumiseen menisi aikaa: yhteiskunnasta ei voi noin vain lohkaista suurta palaa pois ilman, että sen toiminta ei vaurioituisi.

Tämän mittakaavan katastrofista puhuminen on väistämättä jollain tapaa jakomielitautista. On vaikea edes kuvitella sitä surua ja inhimillistä hätää, minkä koko lähipiirin sairastuminen ja lukemattomien itselle tärkeiden ihmisten menehtyminen voi aiheuttaa. Toisaalta on myös kolikon toinen puoli. Ei voi kiistää, etteikö se olisi maapallomme ja myös selviäjien kannalta ehkä parempi kuin nykymenon jatkuminen. Tämänlaajuinen katastrofi antaisi meille ympäristötuhojen ja ilmastonmuutoksen hallintaan edes hieman armonaikaa. Tämä näkökulma ei silti lohduta sairastunutta eikä läheisensä menettänyttä.

Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö jotain tämäntapaista ole odotettu. Vaikka sikainfluenssa saataisiinkin hallintaan – mikä on toistaiseksi aivan mahdollista – jokin vastaava tauti on tulossa nurkan takaa. Sairaudet ovat yksi luonnon tehokkaimmista keinoista hallita populaation kokoa ja palauttaa tasapaino, ja isompia epidemioita tulee säännöllisin väliajoin. Itse asiassa tämänkertainen pandemia on myöhässä.

Tauditkaan eivät sikiä tyhjästä. Usein ne kehittyvät eläimissä ja mutaation kautta onnistuvat muuntumaan muotoon, jossa ne selviävät ihmisessäkin. Ihmisen nykyiset toimet ovat kuitenkin erityisen otollisia supertautien kehittämiseen. Huffington Postissa on hyvä artikkeli siitä, kuinka Meksikon ”sikatehtaat” ovat voineet toimia kasvualustana sikainfluenssalle.

Pienemmät tuotantoyksiköt ovat monin tavoin järkevämpiä juuri tautien leviämisen kannalta. Celsiaksessa oli juuri hauska juttu siitä, kuinka takapihalla kasvatettavien kanojen suosio kasvaa USA:n kaupungeissa. Ne tarjoavat asukkaille taatusti tuoretta ja maukasta kananmunien ja lihan muodossa. Joku voisi ehkä kuvitella, että kanojen kanssa läheisissä tekemisissä oleminen voisi juuri altistaa eläinperäisille sairauksille. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Jutun lopussa on useampiakin linkkejä, joissa osoitetaan, että pienkasvatus vähentää eläinten sairauksia ja toisaalta myös poistaa esim. antibioottien tarpeen jolloin ei päästä kasvattamaan resistantteja bakteereja. Erityisen kiinnostava on tämä artikkeli kanateollisuudesta, jossa kerrotaan kanateollisuuden kontribuutioista lintuinfluenssaan ja muistutetaan mm. siitä, että ”takapihojen kanoilla” on tehdaskanoja suurempi geneettinen diversiteetti, joka lisää kannan vastustuskykyä.

by

Costa Rican ympäristöihme

Olen aiemmissa postauksissani kirjoittanut ekosysteemipalveluista sekä siitä, että tavaran tuotannon ympäristö- ja muut vaikutukset tulisi saada näkyviin tavaran hintaan. Nykyiselläänhän useimmat modernin yhteiskunnan ’halvat’ tuotteet itse asiassa pitävät hinnassaan vain murto-osan kustannuksistaan – näistä kustannuksista valtaosa lankeaa maksettavaksi vasta seuraaville sukupolville katoavan veden, saastuneen maan, lisääntyneiden sairauksien ja kuihtuvan ympäristön muodossa.

New York Timesin kolumnisti Thomas L. Friedman kirjoitti muutama päivä sitten siitä, kuinka nämä piilokustannukset on otettu huomioon Costa Ricassa. Maassa ekosysteemipalveluista todella maksetaan, ja esim. ympäristöveroista osa ohjataan metsänomistajille korvauksena siitä, että he jättävät metsiään hakkaamatta. (Tämä mm. estää eroosiota, sitoo hiiltä ja jokien yläjuoksuilla toteutettuna pitää joen veden puhtaana ja käyttökelpoisena.)

Luin juuri toisaalta, että mm. Intiassa ja lukuisissa muissa Aasian maissa on otettu kovat aseet käyttöön salahakkuiden lopettamiseksi – nämä kun aiheuttavat korvaamattomia tuhoja muutenkin kuin menetetyn puutulon osalta. Juuri lisääntynyt eroosio on suurimpia ongelmia. Ekosysteemipalveluista maksaminen tuo taloudellisen kannustimen hakkuiden lopettamiseen ja salahakkuiden ehkäisyyn.

Eräs tärkeimpiä Costa Rican tekemiä hallinnollisia ratkaisuja on ollut liittää ympäristö- ja energia-asiat yhden ministerin alle. Näin nämä kaksi sektoria eivät tappele keskenään, ja ratkaisuja voidaan tehdä pitkällä tähtäimellä. Costa Ricassakin on todettu, että pitkällä aikavälillä uusiutuva energia on ehdoitta halvinta, ja maan energiasta jo yli 95% tuotetaan uusiutuvilla energianlähteillä.

Costa Ricalle nämä valinnat ovat olleet helppoja sikäli, että turismi – joka perustuu pitkälti maan upeaan luontoon – on maan tärkein elinkeino ja siksi luontoa säilyttävät ja suojelevat päätökset on ollut helppo perustella. Lisäksi maan sijainti tarkoittaa, että vaikkapa aurinkoenergia toimii siellä tehokkaammin kuin pohjoisilla leveysasteillamme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maan malli voisi toimia myös Suomessa: kysymys on vain poliittisesta tahdosta sekä siitä, että valitaan kuhunkin ympäristöön sopivimmat ratkaisut.

by

Windfall-tulot verolle

Valtio on saanut vihdoin läpi pitkään pohditun ns. windfall-tulon veron. Kyseessä on päästökaupan sivutuotteena tullut ”ansioton arvonnousu”, kun hiilijalanjäljiltään pieniksi katsotuilla vesivoimalla ja ydinvoimalla energiaa tuottavat yhtiöt pääsevät saamapuolelle päästökaupassa, mutta hyötyvät samanaikaisesti päästökaupan aikaansaamasta sähkön hinnannoususta. Tämä on ollut yksi päästökaupan epäkohtia (jonka olisi ehkä voinut jotenkin korjata päästökaupan rakennetta muokkaamalla) ja sen verotus on enemmän kuin järkevää. Päästökaupan aikaansaama sähkön hinnannousu kun on maksettu suoraan veronmaksajan kukkarosta, mutta voitot ovat menneet yritykselle normaalin liiketoimintavoiton ”päälle”. Valtion kuorima kerma kulunee lähivuosina elvytykseen ja sen laskujen maksamiseen.

by

Luonto palveluammatissa

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin luonnon arvottamista useammassakin artikkelissa. Kuinka saada ihmiset ymmärtämään luonnon monimuotoisuuden arvo ja näkemään, että ympäristömme resurssit ovat rajalliset?

Pääasiallinen ongelma on, että luonnolle – joka on ehtyvä resurssi ja paitsi ihmisille niin myös taloudelliselle toiminnalle korvaamaton – ei normaalisti määritellä minkäänlaista rahallista arvoa. Luonnon resurssit katsotaan ilmaisiksi, mitä ne todellisuudessa eivät ole. Osittain ongelma on myös ’hallinnollinen’: resursseilla ei tyypillisesti ole yhtä omistajaa – meret ja ilma esimerkkeinä – jolloin niiden katsotaan olevan vapaasti kenen tahansa hyödynnettävissä eikä kenenkään vastuulla.

Raportissa esiintyy taajaan termi ekosysteemipalvelu. Termi esiintyi läpi raportin eri artikkelien ja sille oli omistettu oma aliteemansakin. Itselleni sana oli uusi, mutta sen merkitys on lopulta hyvinkin selvä: ekosysteemipalvelu on luonnon ’tuottama’, ihmiselle ja maapallolle hyödyllinen, tarpeellinen ja rahanarvoinenkin palvelu. Esimerkkejä ekosysteemipalvelusta ovat esim. mehiläisten viljelijöiden pellolla suorittama pölytys, metsä joka sitoo hiilidioksidia ja tuottaa happea, jokiylängön kasvillisuus, jonka ansiosta viljelykset eivät sorru eroosion voimasta tai vain lähistön järvestä saatava puhdas juomavesi. Näiden ”palveluiden” rahallinen arvo on merkittävä, kun niitä alkaa laskea: esim. mehiläiset pölyttävät Yhdysvalloissa viljelyskasveja 19 miljardin dollarin edestä vuosittain.

Mihin tällaista kömpelöä ja kummallista termiä tarvitaan? Ja eikö ole, ettenkö sanoisi, kapitalistisikamaista antaa luonnolle tällaista palvelijan roolia ja vieläpä lätkäistä sille hintalappua?

Joskus kysymykseen vastataan helpoimmin vastakysymyksellä. Yksinkertaisesti: onko sillä väliä, mikäli hintalappu toimii? Terveellä järjelläkin näkee että mehiläisten katoaminen olisi katastrofi maanviljelykselle, mutta kenties on helpompaa huolehtia mehiläisistä mikäli elinkeinoelämä voi laskea rahalliset seuraukset. Taloustieteilijöillä on tälle termikin, ulkoistuskustannusten ongelma: se tarkoittaa, että mikäli luonnonvaran arvoa ei sisällytetä talousjärjestelmään, sitä ei oteta huomioon taloudellisessa päätöksenteossa. Mikäli luonnon ’tarjoamille’ resursseille annetaan selkeä arvo on helpompaa nähdä, miten näiden resurssien väärinkäyttö tuhoaa arvokasta omaisuutta. Jos nämä lukemat otetaan selvästi huomioon vaikkapa valtion budjetissa ja omaisuusarvioissa, voidaan nähdä että esim. salahakkuiden estäminen suhteellisen suurillakin summilla voi olla kannattavaa toimintaa, jos vaihtoehtona on rahanarvoisen luonnon katoaminen maan päältä – ja valtion kassasta – tyystin.

Ekosysteemipalvelun arvon määrittäminen on ensimmäinen askel. Meidän tulee kuitenkin myös määrittää, kuka siitä on vastuussa ja kehittää tapa, jolla tästä ”palvelusta” maksetaan.

Vastuullinen voisi olla vaikkapa resurssista riippuvainen yhteisö, valtio tai valtioliitto. Se voisi myös olla kansallinen tai kansainvälinen instituutti. Tällaisen yhteisön tulee kyetä säätelemään resurssin käyttöä: helpointa on, jos yhteisö on siitä jollain tapaa riippuvainen. Pienemmässä mittakaavassa kyseessä voisi olla vaikkapa kalastajien yhteisö, joka pyrkii määrittämään kestävät pyynnin rajat ja käytettävät pyyntitavat. Tällainen menetelmä toimii, jos yhteisön menestys riippuu resurssin tilasta – kalastajien elinkeino olisi uhattuna jos kalakannat romahtaisivat. Valitettavasti kaikki yhteisöt eivät ymmärrä tätä: esimerkkinä EU:n kestämätön kalastusjärjestelmä.

Palveluista tulee myös maksaa. Jos resurssille on määritelty arvo, sen käytöstä tulisi myös aiheutua kustannuksia. Vain tällä tavalla resurssin arvo otettaisiin todella huomioon myös yrityksissä ja liike-elämässä.

Kalastajien yhteisössä tämä ”hinta” voisi näkyä kalastuskiintiöinä joita voisi kaupata kalastajien kesken (vrt. Islannin kalastuskiintiöt). Juomavedelle voitaisiin määritellä suoraan sen arvoon suhteutettu hinta. Nykyisellään veden hinta on sen rajallisuuteen nähden naurettavan pieni, ja hinnoittelulla voitaisiin ohjata ihmisiä ja yrityksiä käyttämään vettä järkevästi (mietitäänpä vaikka perinteisiä amerikkalaisia keinokasteltuja pihanurmia – järjettömyys Arizonan aavikolla). Muita vaihtoehtoja ovat erilaiset yksityiset maksujärjestelmät, oikeuksien kauppa (päästöoikeuskauppa on näistä tunnetuin esimerkki, joskaan sen toimivuutta ei ole vielä todistettu), erilaiset sertifiointijärjestelmät tai julkiset maksujärjestelmät, vaikkapa päästöjen verottaminen.

Kaikkia edellämainittuja tapoja voidaan ja on ehkä syytäkin käyttää. Ecosystem Marketplacen (ks. myös Wikipedia) Richard Bayon kuitenkin ennustaa, että tulevaisuudessa viranomaisten valvonnassa tapahtuva markkinalähtöinen oikeuksien kauppa tulee olemaan paras tapa ratkoa näitä ongelmia. Esimerkkeiksi hän nostaa vielä toistaiseksi hajanaisia yksittäisiin biodiversiteettioikeuksiin liittyviä järjestelmiä, esim. Yhdysvaltain ’kosteikkomarkkinat’. Nämä markkinat ovat saaneet alkunsa lainsäädännöstä, jossa pyritään estämään rakentamista kosteikkomaille. Mikäli kosteikkoa haluaa käyttää, joutuu hakemaan lupaa, ja mikäli kosteikko todetaan arvokkaaksi eräs vaihtoehto on joko suojella tai ennallistaa vastaava määrä kosteikkoa jossain muualla. Tämä on avannut kaupallisen mahdollisuuden ns. kosteikkopankeille, jotka ostavat kosteikkoja ja ennallistavat kosteikkomaata ja sitten myyvät näitä ’kosteikko-oikeuksia’ rakentajille.

Järjestelmä ei ole idioottivarma, ja siinä on lukuisia ongelmia: onko vaikkapa ennallistettu kosteikko enää luontoarvoiltaan yhtä rikas kuin kosteikko, jota se pyrkii korvaamaan? Järjestelmä kuitenkin näyttää, että tällaiset markkinat voivat toimia, ja parempia vaihtoehtoja on toivon mukaan tulossa.