Edelliseen postaukseen tuli hyvä tarkentava kommentti luomutuotannon eettisyydestä. Innostuin pohdiskelemaan vastauksessa niin pitkästi että katsoin parhaaksi julkaista pohdinnat erillisenä postauksena.

Ehdin todeta, että erillinen eettisen lihan sertifikaatti on turha kahdesta syystä: ensinnäkin, meidän ei pidä hyväksyä vallitsevaa tilannetta, ja toisaalta on jo olemassa eettisempää lihaa nimeltä luomuliha. little-h:n huomautus siitä, että luomuliha ei välttämättä ole merkittävästi eettisempää muuttaa kyllä hieman tilannetta. Silti olen sitä mieltä, että myös tavanomaisen kasvatuksen standardit on saatava ylös.

Eettinen standardi tuntuu edelleen omituiselta juuri siksi, että se laillistaisi sikojen huonon kohtelun muualla. En menisi luottamaan kuluttajaan niin paljoa, että kaikki sikatilat joutuisivat ennen pitkää muuttumaan eettisiksi tiloiksi. (Juuri tästä syystä meillä on säädöksiä, lakeja ja koko valtiovalta – vaikka ihminen ei olekaan niin itsekäs olento kuin vielä 80-luvun materialismin huumassa innostuttiin väittämäänkin, ihan kaikessa massan valintoihin ja tiedonjanoon ei kannata luottaa.) Oikeastaan ainut syy lisätä tuollainen erityinen kategoria olisi siinä, että luomua (ainakaan lihapuolella) ei välttämättä pystytä nytkään kasvattamaan kysyntää vastaavaa määrää. Luomusikojen suhteen olen ymmärtänyt, että luomurehun saatavuus on itse asiassa yksi suurimpia kasvun esteitä – Suomessa ei vielä viljellä tarpeeksi luomurehua ja ulkomainenkin rehu on kallista. Luomukasvattajat ovat jo ehdottaneet säädösten hölläämistä, pilviin noussut rehun hinta kun heijastuu lihaankin.

Hämmentävintä tässä on se, että samalla kun manataan sian alhaista myyntihintaa ja kasvattajien heikkoa kannattavuutta, harmitellaan sianlihan huonoa menekkiä – ja mietitään että miten sitä saataisiin ylös. Maanviljelyksen ongelma on juuri siinä, että kysynnän ja tarjonnan lakiin ei reagoida maatalouden erityisluonteen vuoksi järkevästi (kuten aiemminkin kirjoitin, maatalous on erityinen ala koska sitä ei saa jättää kokonaan tuonnin varaan, mutta tästä seuraa myös harmillista säätöä). Jos sianlihan menekki on huonoa, pitäisi ymmärtää, että silloin tuotantoa on liikaa ja sitä tulisi ajaa alas. Ongelma on tietysti siinä, että maanviljelijän konkurssi tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin vaikkapa pienen yrityksen konkurssi, ja saattaa olla yksilölle paljon suurempi tragedia. (Pitäisi itse asiassa tarkistaa, miten velkojen ja muiden kanssa maanviljelijää konkurssissa kohdellaan.) Pelkästään jo monen sukupolven harjoittaman elinkeinon loppuminen itsessään voi olla kova isku.

Sentimentaalisuudelle ei kuitenkaan pitäisi jättää tässä liikaa sijaa. Suomessa on puolustettu maanviljelijän etua kynsin hampain, paketoimalla peltoja, maksamalla viljelemättömästä alasta, tukien kaikkea mahdollista paitsi järjellistä tuotantoa. (Kärjistys. En varmaan ikinä oppisi kirjoittamaan kunnollista pamflettia, omatunto alkaa aina kolkuttaa liikaa suurempien kärjistysten kohdalla.) Kokonaisuutta ei ole ajateltu tarpeeksi. Tässä on toisaalta taas vielä monipiippuisempi ongelma kuin mitä ensisilmäyksellä osaa hahmottaakaan. Olen seurannut uuden MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan alkutaivalta toisella silmällä, ja hän vaikuttaa monella tapaa tervejärkiseltä ihmiseltä. Eräs hänen kommenttinsa liittyi juuri tähän pienviljelijän tukemiseen: hänen mukaansa sotien jälkeisellä pienten tilaplänttien kynsin hampain elossa pitämisellä tuhottiin Suomen maatalouden kilpailukyky moniksi vuosiksi. Marttila kannattaa myös jättisuuria navetoita juuri kannattavuuden vuoksi. Tämä ei kuulosta kovin hyvältä – isoissa tuotantolaitoksissa kun on muuallakin ollut suurimmat ongelmat. Toisaalta kannattavuusongelma on todellinen. (Silti on myös jättinavettoja ja jättinavettoja. Ymmärtääkseni suurilla, satojen tai tuhansien karjatiloilla esim. Australiassa naudat vaeltavat vapaina liki koko ikänsä. Lypsytiloilla lypsystä huolehtii lypsyautomaatti, jonne lehmät kävelevät tarvittaessa. Ei ainakaan periaatteessa kuulosta pahalta, joskaan ei sovi Suomen talviin.) Samalla mies puhuu myös voimaperäisesti luomun puolesta. Marttila toteaa (muistinvaraisesti siteeraan Seurasta lukemaani haastattelua), että vaikkapa vientimielessä luomu lienee ainoa tuotekategoria, jossa Suomi pystyisi kilpailemaan edes jonkinlaisella katteella ja johon myös jonkinlaista mielikuvaetua olisi toistaiseksi olemassa.

Eräs ratkaisu dilemmaan lienee tuotteiden alkuperän yhä suurempi esillenosto. Jo nyt ravintoloissa mielellään esitellään tuotteet tietyltä tilalta tai tuottajalta saapuneiksi, ja isoja brändejä ovatkin vaikkapa pientuottaja Kolatun juustot (vaikkeivät kai suoraan olekaan tietyltä maitotilalta). Jos ihmiset yhä enemmän haluavat ruokaansa tietyltä paikalta, jonka menetelmistä heillä on edes jokin käsitys, rahan suunta kääntyy näitä (pien?)tuottajia kohti. Tämä on hyvä alku.

Valitettavasti kuluttajien suurta massaa ei vieläkään kiinnosta muu kuin hinta. Siksi myös perustuotanto on saatava järkevälle tasolle. (Tässä ei riitä erillinen eettinen sikakategoria, vaikka ehkä sellainen olisi hyvä alku, siirtymäkauden tuettu etu?) Käytännössä tämä tarkoittaa viljelijöiden konkursseja. Sikatuotannon pitäisi tippua kysyntää vastaavalle tasolle. Samalla hinnat nousevat järkevää tuotantoa edes hieman enemmän vastaavalle tasolle. Toisaalta, mikä on ulkomaisen possun osuus Suomessa myydystä lihasta? Siinä ei paljon kotimaisen possun kokonaisvaltainen eettisyys auta jos mattimeikäläiset lappavat halpaa venezuelalaista sulatettua pakastepossua laarin täyteen.

Ehkä tulevaisuudessa kasvatusoloista tulee enemmänkin tietoa. Yhä enemmän tietoa kaivetaan tuotteiden kylkeen painetuista koodeista. Kananmunat leimataan jo niin, että munan voi jäljittää tietylle tilalle ja tietylle päivälle. Kööpenhaminan epämääräisen konsensuksen jälkimainingeissa on jo puhuttu uudesta osittain markkinavetoisesta ratkaisusta, hiilijalanjäljen merkitsemisestä jokaiseen tuotteeseen. Tästä ei olisi enää pitkä matka siihen, että paketista selviäisi myös lihan kasvuolot.

Tai kenties tulevaisuudessa tosiaan ihmiset saavat lihankaltaisen proteiininsa tankissa kasvatetusta kudoksesta. Eettisyysongelma tuolla ratkeaisi, mutta moni muu taas ei. Jo nyt tiedetään faktana, että länsimainen liha- ja maitopohjainen ruokavalio on pääasiallinen elintasosairauksien syy. Onko siis ihmisrodun kannalta eettistä jatkaa halvan lihan tarjoamista sen sijaan, että opetettaisiin kansa hieman paremmille tavoille ja palautettaisiin liha paikalleen juhlapyhien ruoaksi ja muun ruoan lisukkeeksi?

Löytyi muuten meiltäkin lopulta se kinkku joulupöydästä. Isäntäväki ei itse ollut tehnyt sitä, mutta vieraat toivat herkullista kinkkua mukanaan tutulta kauppiaalta. Pöydän kruunasi kuitenkin porokastike – siinä liha jonka kasvuoloissa ei pitäisi olla valittamista. Elinoloissa voiton vei ehkä vain edellispäivän fasaani, jota puraistessani osuin hauliin.