Viikonloppuna järjestettiin neljättä kertaa Helsinki City Triathlon. Osuvasti nimettu Triforfun järjestää matalan kynnyksen tapahtumaa, jonne toivotetaan tervetulleiksi kokeilemaan kaikki joita laji kiinnostaa. Matka on liki puolet lyhyempi kuin virallinen sprintti (noin kahdeksasosatriathlon): 300m uintia, 10km pyöräilyä ja 3km juoksua. Lisäksi uinti tapahtuu epäortodoksiseen tapaan uima-altaassa parinkymmenen lähtijän erissä, mikä on mukavaa etenkin epävarmemmille uijille. Virallisten kisojen lähtö säikäyttää joskus paatuneemmankin uimarin, kun satapäinen joukko kauhoo toistensa päältä ja alta ensimmäiset sata metriä.

Kisassa kaikki on vähän tavallista helpompaa. Uimastadionin ympäristö on keskustan lähellä, helposti saavutettavissa. (Paria viime aikojen uutta tulokasta lukuunottamatta triathlon-kisat on tyypillisesti järjestetty kaukana pääkaupunkiseudusta.) Uima-altaan ansiosta märkäpukua ei tarvita. HCT:llä tehdään selväksi, että kisaan saa osallistua millä tahansa välineillä. Jopot on erityisesti mainittu suotavina osallistumisvälineinä. Välineillä ei ole pakko urheilla, vaikka kilpasarjassa näkeekin sitten jo päheitä pyöriä ja triathlonpukuja. Myös juontajat muistivat erikseen kehua kovaäänisiin jokaista pyörää, jossa näkyi vaikkapa persoonallinen etukori kukilla varustettuna.

Kaiken tämän seurauksena – ja kahden pääkaupunkiseudun triathlonseuran vapaaehtoisvoimin – on saatu aikaa riemukas, iloinen tapahtuma jota moni tulee seuraamaan ihan huvikseen. Laji itse taas saa ansaitsemaansa mainosta: kun kerran on kokeiltu, ehkä päähänpistosta, on helpompi osallistua uudestaan ja ehkä jo johonkin muuhun kisaan. Jos laji on kutkutellut pidempään, HCT tarjoaa helpon tavan kokeilla.

Tämä mainos olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ennen kisaa. HCT on tehnyt melkoisen palveluksen sekä lajille että kaupunkilaisille, ja tapahtuma on varmasti antanut panoksensa lajin viime vuosina kokemaan nosteeseen. (HelTrin jäsenmäärä on kuulemma tuplaantunut parissa vuodessa.) Tämän ei kuitenkaan ollut tarkoitus olla yhden kisan, tai edes yhden lajin puffi.

On hienoa, että kaikissa kisoissa ei tarvitse olla veren maku suussa. Pidän itse paljon urheilutapahtumista, nautin siitä kun väkeä on paljon koolla tekemässä jotain yhteistä ja silti omaa. Moni ystäväni on todennut juoksutapahtumien olevan se suola, jonka ansiosta lajia jaksaa treenata. Tosin juoksua harrastavia on hemmoteltu pitkillä perinteillä ja monilla erilaisilla tapahtumilla: erilaiset juoksutapahtumat ovat helppoja osallistua ja joissain niissä on vielä toisia enemmän keskitytty yhdessä tekemiseen ja hauskanpitoon, jotta saadaan liikkeelle mahdollisimman paljon väkeä. Näistä erityisesti Naisten kymppi tulee mieleen tapahtumana, johon itse olen useasti osallistunut.

Liikkumisen pitää olla hauskaa. Kaikki eivät halua olla tavoitteellisia tai kilpailla. Toisille kilpailu on taas piste iin päällä, toisille ainut ja tärkein syy liikkua. Urheilutapahtumat ovat kuitenkin niitä, joiden avulla voidaan saada ehkä vähemmänkin liikkuvat mukaan. Mitä matalampi kynnys, sen useamman on helpompaa kaivaa lenkkarit esiin ja kokeilla ehkä monenkin vuoden tauon jälkeen, miten hyvä fiilis, niin kropalle kuin mielelle, voi tulla liikkumisesta ja liikkumisesta yhdessä. Myös terveys kiittää: emme halua istumatyön koulimia paikalleen jämähtäviä sukupolvia.

—

Kun itse kävin pitämässä hauskaa Uimastadionilla, perheen miesväki nautti Espoo-päivästä Nesteen tornissa ja Sellosalissa lastenkonsertissa. Tapiolassa oli myös Makujen maailma koko viikonlopun, ja pomppulinnat ja pehmotennikset vetivät pienimpiä puoleensa. Tällaisina hetkinä sitä ihmettelee, miksi joka viikonloppu ei ole samanlaista. Väki ei ehkä riittäisi ihan joka viikonlopulle, mutta jotain näistä hetkistä voisi tuoda myös arkeen. Tapiolassa on osanotosta päätellen tilausta keskuksen elävöittämiselle: vastaavat tapahtumat ovat aina tupaten täynnä väkeä. Onneksi luistinrata on tulossa vihdoin talveksi kahluualtaalle: saisikohan ensi kesäksi sinne polkuveneet parin hassun tapahtumapäivän sijaan koko kesäksi?