Valtuustossa käsiteltiin Kai Lintusen aloitetta tablettitietokoneiden hankkimisesta opetukseen. Keskustelua oli todella hyvää ja laadukasta ja kattoi näkökulmat kustannuksista – tällä hetkellä oppilaat eivät välttämättä saa säästösyistä edes uutta vihkoa jos vanha katoaa – sähköiseen oppimateriaaliin ja sen ongelmakohtiin sekä opettajien koulutukseen. Keskustelun kuluessa tulleet kuulumiset opettajakentältä olivat kuitenkin rohkaisevia – jo nyt tabletteja on kokeiltu esim. yhteiskäytössä ja niitä on pystytty myös hyödyntämään opetuksen tukena. Kyse ei ole viime kädessä tableteista vaan siitä, miten koulu pysyy mukana yhteiskunnan muutoksessa ja voi opettaa lapsille miten yhteiskunta toimii.

Ohessa oma puheeni tiivistettynä olennaiseen.

Aloitteissa käsiteltiin tablettitietokoneita. Välineiden tulee olla tarkoituksenmukaiset; johonkin voi sopia tabletti, johonkin jotain muuta. Tietoyhteiskunnan perusperiaatteita voi oppia myös keskustellen, ilman minkäänlaisia välineitä. Oppiminen on sinänsä täysin mahdollista ilman tietokonetta, mutta meillä on iso ongelma, jos koulu elää täysin toisessa todellisuudessa kuin missä oppilaat.

Tämä ei ole epäluottamuslause opettajien ammattitaitoa kohtaan: joukossa on monia, jotka ovat erittäin hyvin perillä asioista. Toisaalta opettajan toimenkuvaan on kautta aikain kuulunut, että heidän pitää ymmärtää nuorten elämästä vähän enemmän kuin meidän muiden täysi-ikäisten. Nuorilla on oma kulttuurinsa, ja teknologia on nyt osa sitä.

Kun puhumme laitteista, meidän pitää puhua myös oppimisen tavoista ja sisällöstä. Meiltä puuttuu vielä digitaalista opetusmateriaalia, sisältöä laitteille.

Kun puhumme sisällöstä, meidän kannattaa miettiä myös sitä, mitä opetamme lapsille yhteiskunnasta – tietoyhteiskunnasta.

Viime aikoina on puhuttu paljon koodauksen opetuksesta koulussa. Kannatan ajatusta noin periaatteessa, mutta pidän sitä hyvin, hyvin suppeana. On toki hyvä ymmärtää perusperiaate siitä, millä logiikalla ohjelmistot toimivat. Se auttaa vähintäänkin hälventämään pelkoja ja epäluuloisuutta.

Valitettavasti se ei riitä, ja koodauksesta puhuminen on vienyt kaistaa siitä yhteiskunnalliselta keskustelulta, mitä muuta lapsien – itse asiassa, mitä meidän kaikkien – tulisi ymmärtää teknologiasta.

Meidän tulisi opettaa koulussa lapsille sitä, miten internet toimii. Miten tieto liikkuu Twitterin palvelimelta reitittimiä pitkin eteenpäin omalle koneellesi. Miten monilla tavoilla yhteys pankin palvelimelle voidaan kaapata. Meidän tulee kertoa lapsille, kuinka vähän vaaditaan, että koko Suomi kytketään irti maailmanlaajuisesta internetistä – pari nipsaisua – ja että niin on kerran tehty.

Meidän tulee kertoa lapsille, miten hakukoneet toimivat ja miksi se tieto, mitä he luulevat objektiiviseksi, on heidän toimintansa seurauksena suodatettua ja valikoitua. Meidän tulee keskustella siitä, miksi ja miten eri maissa estetään toisen maan videon katselu, miten kokonainen maa voi suodattaa internetin sisältöä ja miksi on tärkeää huolehtia myös valtion kyberturvallisuudesta.

Meidän tulee puhua siitä, miten vähän maailmassa on isoja datakeskuksia ja miten sähkökatkos Irlannissa voi joskus viedä suomalaisen firman toiminnan katkolle. Siitä, miten nopeasti tieto leviää, miten helppoa on levittää virheellistä tietoa ja miten verkkokeskusteluun pitäisi osallistua. Meidän tulee keskustella tekijänoikeuksista ja siitä, miten he – kansalaiset – voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan teknologian avulla. Näistä viimeisestä he todennäköisesti jo ymmärtävät enemmän kuin me täällä salissa.

Yksikään näistä asioista ei ole teknologiariippuvainen. Tämä tieto ei vanhene kymmenessä vuodessa, toisin kuin käytännössä kaikki tänään kouluihin hankittu teknologia.

Meillä on edessä paljon muitakin teknologisia murroksia kuin tablettitietokoneet. 3D-printteri pyörii jo toimistomme nurkassa, parhaillaan Suomessa keskustellaan – tai pitäisi keskustella – siitä mikä on sopiva lainsäädäntö kopterikoneita varten ja tiedon louhinta on mahdollistanut käsittämättömän yksityiskohtaisen tavan profiloida meistä jokaista.

Koulu ei digitalisoidu laitehankinnoilla. Koulu ei myöskään digitalisoidu, jos laitehankintoja ei tehdä. Mennään sisältö edellä, opetetaan lapsille ja nuorille tämän ja tulevan yhteiskunnan välttämättömiä kansalaistaitoja, ja tehdään laitehankinnat sitä tukien, järkevästi ja ennen kaikkea sisältöön, materiaaliin ja sen käyttöön panostaen.