Perspektiiviä

Tiistaina 3.2. Mirkka Lappalainen kirjoitti Helsingin sanomissa oivaltavan kolumnin aiheesta ”Perinteisen perhemallin historiattomuus”. Lappalaisen kirjoitukset ovat aina pieniä helmiä, ja on hienoa nähdä kuinka historioitsijan koulutus ja terävä kynä osaavat tuoda aiheen kuin aiheen oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kolumnissa Lappalainen ironisoi pilke silmäkulmassa nykyistä, pikku hiljaa onneksi jo rakoilevaa onnellisen ydinperheen käsitettä. Mallin romuttamiseen historioitsijalla oli tarjota kovaa faktaa tutkimuksistaan Ruotsin vallan ajan merkkiperheistä ja muusta yhteiskunnasta. Nykyisin niin perinteinen ydinperhehän on viime vuosisadan tuotos, eikä ole siinä muodossaan vielä elänyt montaa vuosikymmentä. Hulvattomasti hän totesikin, että menneiden vuosisatojen suurperheet tai susiparit – jotka 1800-luvullakin olivat yleisempiä kuin 1900-luvulla – pitäisivät nykyistä omaan pesäänsä eristäytynyttä perhemallia todennäköisesti paitsi omituisena myös vahingollisena.

Sen seikan tunnustaminen, että perhe voi toimia monessa muodossa, ei tarvitse merkitä että nykyistä ydinperhettä tarvitsisi pitää pahana. Omakin perheemme on hyvin ’perinteinen’ tällainen yksikkö. On silti tärkeää muistaa, ettei anna vääristyneen, liiaksi lähitulevaisuuteen suuntautuneen katseen ja oman historiatajuttomuuden luoda mielikuvaa ainoasta oikeasta ja ikuisesta mallista. Tällainen näkemys johtaa helposti suvaitsemattomuuteen ja fanatismiin, jossa ei enää sallita muunlaisia elämäntapoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ihmisten tietoisuuteen tulleet termit, sateenkaariperheet ja uusperheet vaativat vielä hyväksymistä ja sen ymmärtämistä, että ne voivat olla yhtä toimivia kuin perinteiset perheet. ’Erilaisuuden’ hyväksymisessä voisi helpottaa tieto siitä, että nuo perheet eivät pitkällä aikavälillä taida olla sen hullukurisempia kuin nykyinenkään esimerkkiperheemme. Ja ehkä tieto saisi meidät taas ottamaan sukumme ja läheisemme toisella tavalla perhe-elämäämme mukaan.

Tärkeintä kolumnissa oli muistutus, että ihmisen tulisi olla tietoinen historiasta ja siitä, miten pitkällä aikavälillä asiat ovat olleet. Useimmat asiat toistuvat – nousukausista ja talouskriiseistä hallitusten tai kokonaisten valtakuntien nousuun ja tuhoon. Eri ajattelumalleilla on omat syklinsä ja muotinsa siinä missä hameenhelmoillakin, mutta ongelmallista on se, että niiden vaihtelua on ihmisen jostain syystä hankalampaa nähdä. Mitä vähemmän kuvittelee, että oma, usein hyvin lyhyt kokemus siitä, ’miten asiat ovat’ kertoo koko totuuden, sitä helpompaa on ymmärtää miten maailma oikeasti toimii ja mikä todella on olennaista tai pysyvää.

Ps. Mikäli historia hiukkaakaan kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Lappalaisen kirjaan Maailman painavin raha – sitä on toki monessa paikassa hehkutettu, muttei suotta. Jo pelkästä Lappalaisen sujuvasta tekstistä nauttii äärettömästi ja historiatrivia näyttäytyy mukaansatempaavampana kuin aikoihin.

Trendin vaarat

Salakuunneltua.fi tarjoaa hauskan anekdootin siitä, kuinka hyvin (tai huonosti) tietoisuus ilmastonmuutoksesta on tunkenut kansan syviin riveihin.

On ollut kiinnostavaa seurata, kuinka suhteellisen lyhyessä ajassa – lopulta ehkä vain parin vuoden mittaisella ajanjaksolla – ilmastonmuutos on vihdoin ns. lyönyt itsensä läpi niin maijameikäläisten, yritysmaailman, median kuin politiikankin saralla. Hetkeen keskustelu ei ole vellonut juuri muussa (no, talouskriisi on toki tarjonnut hyvän vastuksen), ja skeptikot ovat vihdoin jääneet takavasemmalle.

On ollut hienoa, että nyt – potentiaalisesti hyvin kammottavan uhkakuvan edessä – ihmisiltä alkaa löytyä ainakin sanoissa jo tarmoa muuttaa asioita ja ehkä tehdä myös poliittisia päätöksiä. Valitettavasti massojen päätä ei käännä kuin korkeintaan hyvin hitaasti millään pienellä liikkeellä, ja iso ravistelu on ainut, joka voi muuttaa mielipideilmastoa (sic!) radikaalisti lyhyessä ajassa.

Olen kuitenkin osittain seurannut tätä ilmastonmuutoshypeä jopa hieman huolestuneena. (Kyllä, hype on jo mielestäni oikea sana.) Ilmastonmuutoksella perustellaan jo lähestulkoon mitä tahansa (alun keskustelunpätkä tarjoaa hyvän esimerkin), ja se on saavuttanut joidenkin silmissä jo uskonkappaleen aseman.

Jos tällaisella mielipideilmastolla kuitenkin saadaan muutos aikaiseksi, miksi epäilen? Siksi, että ihmismieli on ailahtelevainen. Ihmiset jaksavat vielä toistaiseksi puhua ilmastonmuutoksesta. Ongelma tulee kuitenkin siinä, että tällaiset ajatusten trendit ovat useimmiten lyhytikäisiä, korkeintaan joitain vuosia. Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen ei vaadi vain kymmeniä vuosia vaan pysyvän ajatusmallin ja yhteiskunnan muutoksen.

Toinen, jopa isompi ongelma on se, että jos mielipiteet ennen pitkää muuttuvat linjalle ”hohhoijaa, vieläkö siitä ilmastonmuutoksesta puhutaan”, ympäristönsuojelu saattaa kärsiä ison takaiskun. Perimmäinen ongelmamme kun on se, että on aivan sama, onko ilmastonmuutos tulossa vai ei. Siitä riippumatta nykyinen talous- ja kulutusmallimme on kestämätön, ja meidän tulee voida ottaa ympäristö huomioon aivan uudella tavalla niin tuotannossa kuin kulutuksessakin. Muuten yhteiskuntamme on joka tapauksessa tuhoon tuomittu, todennäköisesti jopa nopeammalla syklillä kuin mitä ilmastonmuutos sen tekisi.

Kestävään talouteen pääseminen vaatii täsmälleen samat toimenpiteet (vain pienin poikkeuksin) kuin mitä ilmastonmuutoksen hallintakin. Siksi ei pitäisikään tuhlata aikaa juupas-eipästelyyn sillä, kannattaisiko ilmastonmuutokselle tehdä jotain ja mitä, vaan pyrkiä tosissaan kaikilla tavoilla kestävämpään yhteiskuntamalliin.

Elvytyttää

Hesarin pääkirjoituksessa 31.1 arvioidaan hallituksen elvytyspakettia. En löytänyt valitettavasti tarkempaa lähdettä paketille (eduskunnan sivuilta löytyisi tarkempaa tietoa, mutta löytämäni asiakirjat eivät ole kovin miellyttäviä lukea).

Veronkevennyksistä oli jo sovittu alkuperäisessä budjetissa, ennen tätä pakettia. Olen hieman skeptinen omalta osaltani moisen tehokkuudesta (lähinnä tuloveron – esim. ruoan arvonlisäveron alennus saattaa olla järkevääkin mikäli se siirtyy hintoihin edes osittain). Kun miettii, mitä  kriteerejä elvytykselle tulisi laittaa, niin kaksi asiaa ovat päällimmäisenä: että elvytyksellä on selvä vaikutus talouden piristymiseen ja/tai työllisyyteen, sekä se, että siitä ei seuraa kohtuutonta laskua tulevaisuudessa maksettavaksi (eli rahaa käytetään vain elvytysperiodin aikana eikä siitä jää pysyvää kulunkia nousukaudelle). Näistä ensimmäisen vaikutuksista kiistellään ja toinen on ilmiselvästi pielessä elleivät kevennykset jää tilapäisiksi.

Luin joitain viikkoja sitten erinomaisen jutun (HS 18.1.2009 Verojen alentaminen ei tepsi taantumaan) jossa neljä kansantaloustieteen professoria esittivät järkevänoloisia perusteluja sille, miksi veronkevennykset eivät toimi. Etenkin suurituloisten veronkevennykset tuomittiin tehottomaksi, sen sijaan suositeltiin menoelvytystä. Toisaalta osa suositteli veronkevennyksiä muussa muodossa, esim. palvelujen arvonlisäveron laskua.

Toisenlaisiakin näkemyksiä esitetään: HS:n 24.11 julkaistun jutun mukaan jotkut tutkimuslaitokset ovat laskeneet, että veronkevennykset toimivat, kunhan verot korotetaan ennalleen kolmen vuoden sisään – tällainen lähestymistapa korjaisi tuon pysyvän kuluerän ongelman. Valitettavasti tutkimuksia tai tutkimuslaitoksia ei nimetty artikkelissa.

Kaikkein fiksuintahan olisi käyttää rahaa sellaisiin investointeihin, jotka maksavat itseään takaisin tulevaisuudessa. Homekoulujen korjaus säästänee jo terveyskuluja ja mahdollistaa turvallisen kouluympäristön. Tällaisen vaikutusta voi olla hankala laskea rahallisesti, mutta maalaisjärjellä varustettu ihminen ymmärtänee lapsiin ja terveyteen ”sijoittamisen” arvon. Ehkä hienoin esimerkki tämänkaltaisesta elvytyksestä on itse asiassa USA:n elvytyspaketista löytyvä korvamerkintä valtion kiinteistöjen energiatehokkuuden lisäämisestä. Investointi vähentää energiankulutusta ja maan öljyriippuvuutta, ja kaiken huipuksi maksaa itsensä takaisin järjellisessä ajassa säästettyinä energiakuluina! Ei ihmekään että näin hyvää asiaa vastustamaan löytyi joku republikaani.

Kela-maksun poisto kuulostaa hivenen ihmeelliseltä. Vaikuttaisiko se todella yritysten kuluihin irtisanomisia vähentävästi tai työllisyyttä lisäävästi… Toisaalta sen rahoitus kuulostaa hyvältä: energia- ja ympäristöverojen korotus (joka tosin otetaan käsittelyyn vasta parin kuukauden päästä) johtanee ennen pitkää yritysten energiankulutuksen vähentämiseen ja muihinkin ympäristön kehittämisratkaisuihin. Myös tutkimukseen ja kehitykseen pyritään satsaamaan niin, että näitä kuluja voidaan vähentää verotuksessa entistä reilummin lähiaikoina – tämä voisi korreloida uusien ympäristöratkaisujen kehittämisen kanssa nyt kun siihen on saatu kimmoke.

Mihinkä koira karvoistaan…

Jokunen päivä sitten luin Financial Timesin artikkelin ”Off the Fairway” suurhuijari Madoffin pyramidihuijauksen viimeisestä vuodesta. Heikkenevän taloustilanteen myötä hetki hetkeltä epävakaammaksi muuttunutta korttitaloa kuvattiin jutussa Madoffin uhrien ja liikekumppanien suulla. Kovin moni tosin ei ollut aavistanut mitään ennen huijauksen lopullista murtumista. (Lohdullinen oli tarina erään organisaation analyytikosta, joka oli tajunnut että Madoffin voitot eivät olleet mahdollisia ja pyysi työntekijöitään toistamaan voitot väitetyillä spekseillä saman aikavälin datalla. Kun tämä ei onnistunut, analyytikko onnistui vakuuttamaan työnantajansa vetämään rahat pois juuri ajoissa ennen romahdusta. Samalla on surullista että kovin moni muu ei ymmärtänyt katsoa samalla tavoin datan taakse.)

Kiinnostavin osuus jutussa olikin pieni tarina vuoden 2008 toukokuun golfottelusta, tilaisuus jota myös Madoffin yritys sponsoroi. Liikekumppani oli alkanut epäillä, että Madoff oli antanut hyväntekeväisyysottelua varten väärät tasoitustiedot – golfissa moinen kun vaikuttaa ottelun lopputulokseen merkittävästi. Miksi ihmeessä kukaan huijaisi moisessa – ottelussa kun taisi muutenkin olla kysymys pääasiassa ns. maineesta ja kunniasta, ei palkinnoista.

Tämä tarina kuitenkin saattoi avata pienen ikkunan Madoffin päähän: kenties kyseessä on ihminen, jolle peli ja itse huijaus on tärkeintä? Muuten ei voi ymmärtää sitä, että joku aloittaisi noin valtavan petoksen, josta tietää joka tapauksessa jäävänsä kiinni. Vai pyyhkiikö tieto hetkellisistä voitoista todella mielestä sen, että lopulta korttitalo vääjäämättä tulee romahtamaan ja makean elämän joutuu hyvittämään vankilassa…

Eipä tuo tieto tuntunut WinCapitankaan järjestelijöitä haittaavan.

Uusi elämä

En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa tänne, enkä rehellisesti sanottuna juuri seuraamaankaan uutisia. Viikko sitten sunnuntaina saimme uuden perheenjäsenen ja hän on toistaiseksi vienyt ajatukset mukanaan. Nyt vihdoin kotiutuneena on hauska nähdä, kuinka paljon tänne ehtii päivittää – ainakaan toistaiseksi tulokas ei ole vienyt aivan kaikkea aikaa mukanaan, unta kun riittää vielä lähes kellon ympäri.

Nyt olisi tosin syytä vihdoin lukea loppuun eräs kirja, josta kirjoitan varmasti myös täällä kun sen olen saanut päätökseen: Anja Nysténin Kemikaalikimara. Aloitin kirjaa jo syksyllä, mutta toisin kuin monet muut vastaavat lukemani kirjat (mm. Petos lautasella ja Totuus kosmetiikasta – melko raflaavilla nimillä varustettuja mutta asiallisia), tätä oli paljon ankeampaa lukea. Syömäänsä ruokaan ja käyttämäänsä kosmetiikkaan kun voi vaikuttaa hyvinkin helposti, mutta jokapäiväiset kodin ja työpaikan sekä ympäristön haitalliset kemikaalit ovat paljon hankalampia ja myös näkymättömämpiä – valmistetietoja kun ei tarvitse merkitä vaikkapa arkisiin kodin huonekaluihin ja elektroniikkaan.

Uuden elämän kanssa huomaakin olevansa paljon varovaisempi – Nysténin pelottelemana tuuletimmekin kodin läpivedolla heti sairaalasta palattuamme. Vastuun lisääntymisen ei tarvitse painaa hartioita kumaraan saakka: on ennemminkin hieno tunne tietää, että vastuuta kantaa tästä eteenpäin myös muista kuin itsestään.