Voisilmäpeliä-blogissa oli erinomaisesti kirjoitettu postaus, joka jakaa aika tarkalleen ajatukseni siitä, mikä ravitsemuksen ylenpalttisessa pohdinnassa ja kevyttuotehysteriassa on vikana. Postauksessa otetaan kantaa kaavailtuun rasvaveroon ja todetaan, että siinä ei ole järkeä – terveellisyyttä ei mitata rasvan määrällä.

Samaa mieltä rasvaverosta, vaikka (kuten aiemmin olenkin jo maininnut) minusta kulutuksen säätely verotuksella ei ole huono asia. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vain rajanveto on hankalaa. Makeisvero on erinomainen asia, samaan tapaan voisi harkita vaikkapa pikaruokaa, eineksiä tai snackseja verolle. Yksittäisten ravintoarvojen kanssa pelaaminen taas menee hankalaksi (ja vaikkapa pikaruoan tapauksessa veron piiriin kuuluvan ruoan määrittely voisi käydä liki mahdottomaksi.)

Kommenteissa moni ehdotti veron perusteeksi tuotteen jalostusastetta. Se kuulostaa tavallaan kaikkein järkevimmältä, mutta toisaalta juuri korkean jalostusasteen tuotteista elintarviketeollisuus käärii voittonsa, joten tällaisen veron todennäköisyys saattaisi olla pieni.

Onneksi viikonloppuna tuli pitkästä aikaa herkuteltua äidin patojen ääressä. Siitä ei perusruoka parane.