Jo muinaiset roomalaiset

Jos olet jo onnistunut sivuuttamaan kolme osaa Teemalta tulleesta sarjasta Historia: Roomalaiset ja barbaarit, istu ainakin ensi lauantaina tv:n ääreen katsomaan sarjan viimeinen osa. (Jos olet muistanut hankkia tv-kaistan, pääset vielä katsomaan pari edellistäkin.)

Sarja on hieno katsaus roomalaisten valloitusretkiin ja suhteeseen ympäröivään maailmaan. Vuorotellen käsittelyssä ovat mm. keltit, germaanit ja persialaiset. Kaikille lienee tuttua jo kouluajoilta se, että Rooman valtakunnan laajenemisen ja lukuisten provinssien tehtävä oli pääasiassa ylläpitää pääkaupungin ylellistä elämää ja itse provinsseissa elämä ei ollut ankaran verotuksen ja hallinnon johdosta aina kaksista. Tämän dokumentin teema valottaa myös sitä miten Rooma vaikutti naapureihinsa, saatiinpa heitä valloitettua tai ei. Myös voittajan voitettuihin kansoihin iskemää ”sivistymättömien barbaarien” leimaa karistetaan ansiokkaasti.

Dokumentti muistuttaa siitä, että tieteen ja taiteen kehdon sijaan Rooma oli sotilasvalta, joka sieti huonosti erilaisuutta, häivytti valloittamiensa kulttuurien ominaispiirteet (tai pahimmillaan kokonaisen kulttuurin ja kansakunnan kuten Daakiassa, nykyisessä Romaniassa) ja onnistui joko varastamaan tai hävittämään näiden kulttuurien hienoimmat saavutukset.

Persiassa Rooma kohtasi vihdoin vertaisensa armeijan, mutta jätti silti kansakuntaan jälkensä: suvaitsevasta, monikulttuurisesta ja moniuskontoisesta kansakunnasta hiottiin jatkuvan lännestä tulevan paineen ja sotaretkien puristuksessa tiiviimpi, sotaisampi ja suvaitsemattomampi yhteiskunta: Rooma onnistui luomaan itsestään kopion.

Sarjan ehdoton helmi on sen juontaja, Monty Pythonistakin tutuksi tullut Terry Jones. Tällainen panoraamaan, rauniokuvauksiin ja vähäisiin historiainsertteihin nojaava sarja nousee tai kaatuu juontajansa varassa: mielenkiintoinenkin asia vaatii televisiossa arvoisensa esillepanon. Jones kuorruttaa kiinnostavan faktan sopivalla kuivalla huumorilla.

Rooma muistuttaa meitä myös siitä, että valloitusretket, ”provinssien” alistaminen (Rooman vauraushan oli kärjistetysti eräänlainen pyramidihuijaus) ja monokulttuurisuus eivät anna parhaita eväitä kansakunnalle. Itse kukin voi miettiä mielessään, miten tätä historian esimerkkiä voisi soveltaa talouskuplaa edeltäneeseen (ja ehkä myös seuraavaan) velkavetoiseen yhteiskuntaan, länsimaisen kulttuurin leviämiseen, ”kolmansiin maihin” ja uskontojen väliseen kiistelyyn.

Askel parempaan

Keskusta on vihdoin myöntynyt ehdottamaan vaalirahoituksen julkistamista. (Painotus ironinen.)  Yksityiskohtia ei vielä ole lyöty lukkoon, mutta yleishyödyllisten säätiöiden ja valtionyhtiöiden tuen kieltäminen on askel oikeaan suuntaan ja ehdoton julkisuus kaikelle rahoitukselle kaiken perusta.

En näe tarpeelliseksi sinänsä kieltää vaikkapa yritystukea, vaikka tätäkin vaihtoehtoa pidetään tällä hetkellä pöydällä. Tärkeintä on saada rahoitus julkiseksi, jotta mahdolliset kytkökset tulevat julki. Korruptiota ei tarvitse suvaita, vaikka kuinka vedottaisiinkin ”maan tapaan.” (Alkaa tuntua siltä, että hallituspuolueet ovat tehneet opintomatkojaan Italiaan.)

En erityisemmin ilahtunut, kun RAY ilmoitti että he joutuvat kenties siirtymään yhdistystuesta projektitukeen. Voisin kuvitella, että useimmille pienille yhdistyksille nimenomaan korvamerkitsemätön raha on ollut toiminnan peruspilari. En myöskään suomisi Raha-automaattiyhdistystä siitä, että se ei ole kyennyt valvomaan rahankäyttöä kaikissa tuhannessa avustettavassa järjestössään: heillä on kiertävä valvontajärjestelmä, jolla 10% yhdistyksistä on kulloinkin tarkastusvuorossa. On idioottimaista väittää, että RAY:n vastuulla on rahojen oikea käyttö – väärinkäytökset tulee totta kai selvittää ja kontrollia oltava, mutta kannattaako heittää lapsi pesuveden mukana, vähentää tuet viidesosaan ja käyttää loppuraha tilintarkastuksiin? Oikeampi tapa on suitsia rahankäyttö siitä päästä, missä vika on ja tämä hoituu parhaiten avoimuudella sekä edellämainituilla uusilla pelisäännöillä.

Avoimuus toisi puolueet myös tasaväkisemmin kentälle. Kun valtion rahoja ei voi siirrellä enää taskusta toiseen isoimpien puolueiden kesken, kampanjointi tasoittuu. Pienet puolueet voittavat. Vaikka tietysti omat poliittiset mielipiteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvältä asia tuntuu (hivenen narskuttelen hampaitani sille, että Perussuomalaiset saisivat vielä lisää ääniä), kyseessä on ehdoton parannus.

Eräs työtoveri esitti epäilyksensä siitä, että rahoituksen julkistaminen lisäisi salaus- ja kiertoyrityksiä entistä omituisempien yhdistysten kautta. Tähän voidaan vaikuttaa jo lain laatimisvaiheessa, ja moinen perustelu salaisuuden jatkumiseksi kuulostaa muutenkin suunnilleen yhtä järkevältä kuin lenkkeilyn lopettaminen jotta lihakset eivät kulu. Media on tämän keskustelun aikana päässyt hieman jo sylikoiran roolistaan ja toivon mukaan osaa myös pitää vahtikoiran rooliaan yllä. Vaalirahoitusjupakan herättämä kiinnostus (tai ennemminkin kansanliike) toivon mukaan herättää myös toimittajat siihen, että lukijoita kiinnostaa politiikassa muukin kuin kerran vuodessa esiteltävät iltapuvut.

Loppukevennykseksi vanha(s) vitsi. Mitä eroa on keskustalaisella nais- ja miespääministerillä? Naispääministeri paljastaa olennaista tietoa hallituksen salaamista toimista. Hän valehtelee lähdettä suojatakseen ja joutuu eroamaan. Miespääministeri ryöstää nuorten rahat ja valehtelee rahojen alkuperästä. Hän ilmoittaa tavoitteekseen kolmannen pääministerikauden.

Asuntoverotuksesta sananen

Asuntoverotuskeskustelu käy edelleen kuumana, ja tämän päivän Hesarissa on kysytty mielipidettä aiheesta useiltakin asiantuntijoilta.

Verotuskeskustelu tuntuu kulminoituvan vuokra-asumisen ja omistusasumisen väliseen köydenvetoon. Suurin poru tuntuu olevan siinä, että vuokra-asuminen kerää enemmän verotuloja, omistusasuminen taas ei. Älyttömin keskustelu käydään ns. laskennallisesta asuntotulosta. Siis siitä summasta, joka saadaan kun lasketaan asujalle omistus- ja vastaavasta vuokra-asumisesta tulevat kulut ja lasketaan niiden erotus.

Yleinen konsensus tuntuu olevan sinänsä järkevän kuuloinen ”omistus- ja vuokra-asumista tulisi kohdella verotuksessa tasapuolisesti.” Monet ehdotukset tuntuvat kuitenkin siirtävän tätä toiseen suuntaan. Ymmärrän vielä vaikkapa omistusasunnon myyntivoiton laittamisen verolle. Kuitenkin vaikkapa asuntolainan korkomenot ovat tietyin reunaehdoin verovähennyskelpoisia sekä vuokra- että omistusasunnoille jo nyt. Kuten Pauli Mattila toteaa, myös vuokra-asunnoille on omat tukensa, vaikkapa kiinteistöveron vähennysoikeus. Laskennallinen asuntotulo alkaa kuitenkin mennä jo yli hilseen. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, mitä tuossa halutaan verottaa. Vaan sitä, että verotaistelun tuoksinassa unohdetaan, että joskus kahden vaihtoehdon kustannukset yksinkertaisesti eivät mene tasan. Omistusasunnossa asuminen on asujalle pitkällä aikavälillä halvempaa verotuksen hienosäädöistä riippumatta. Jos lähdetään laskemaan tätä omistusasunnossa asumiselle koituvaa säästöä – laskennallista asuntotuloa – lähdetään imaginääriverotuksen tielle. Reiluudeltaan verotus vastaisi suunnilleen takavuosien mätkyjä eli arvioverotusta: jos olit kunnollinen kansalainen ja kykenit venyttämään penniä, sait rangaistuksesi, koska olit epäilemättä tehnyt jotain laitonta leivässä pysyäksesi.

Reaalimaailman vertailukohta laskennallisen asuntotulon verotukselle voisi olla seuraavanlainen: Kunnon kansalainen ostaa laadukkaan, hieman hintavamman tarvikkeen: vaikkapa kestävän kauluspaidan tai kodinkoneen, jolla on kymmenen vuoden takuu. (Sivumennen sanoen olen kuullut huhuja, että tällaisia on pikku hiljaa tulossa takaisin markkinoille, kun kuluttajat ovat tarpeksi älähtäneet kertakäyttötuotteista.) Toinen kansalainen käy hakemassa vastaavan tuotteen H&M:ltä tai supermarketin halvemmalta hyllyltä. Kymmenessä vuodessa hän joutuu uusimaan hankintansa kolmesti, käyttäen pitkällä aikavälillä enemmän rahaa. Verottaja haistaa menettelyssä veronkierron makua, ja näppärästi ratkaisee asian laatimalla ”laskennallisen kestotuotetuloveron.” Näin sekä järkevästi että tuhlaten varojaan käyttäneet veronmaksajat saadaan takaisin samalle viivalle ja verotulot tasan.

Kannustiko äskeinen malli vaikkapa ekologiseen tai järkevään elämäntapaan? Oliko se reilua?

Reiluuden käsite ei ole muotia. Siksi pisteet asuntoministeri Jan Vapaavuorelle, joka vetosi asuntotuloveron osalta yleiseen oikeustajuun. Vapaavuoren sanoin: ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Omistusasuntokeskustelussa heiluriliike tuntuu menneen taas hieman liian pitkälle. Kannatan turhien verokikkailujen purkamista jo siksi, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa kompleksinen systeemi, vaikka sitten tietokoneohjelma – käy ajan myötä monimutkaisemmaksi erilaisten lisäysten ja it-slangilla ”kludge”-ratkaisujen vuoksi. Aika-ajoin tarvitaan järjestelmän uudistamista ja yksinkertaistamista, refaktorointia. Kikkailun määrän lisääminen kuvitteellisen tasa-arvon vuoksi kuitenkin on itsetarkoituksellinen verotemppu, joka vain lisää monimutkaisuutta.

Lyhyesti: miksi omistus- ja vuokra-asumisen tulisi maksa saman verran? Eikö voida hyväksyä, että ne ovat eri tarkoituksiin ja eri elämäntilanteisiin sopivat asumismuodot joista toinen tulee halvemmaksi pitkällä aikavälillä, piste? (Voisin tässä myös puhua asuntosijoittamisesta riskinä, mutta jätän sen nyt väliin.) Onko omistusasumisen tukeminen tehnyt Suomesta huonomman paikan elää? Hesarin jutussa siteerataan tutkijoita, jotka eivät ole havainneet mitään hyötyä omistusasumisesta vuokra-asumiseen verrattuna. Olen itse ymmärtänyt hieman toisin: omistusasuminen sitouttaa ihmisen huolehtimaan omaisuudestaan ja, kuten omistusasumisen historiaa kertaavassa pätkässä mainitaankin, kasvattaa yhteiskuntarauhaa.

Liiallinen tukipolitiikka toki tukee vain asuntojen ansiotonta hinnannousua. Suurta määrää poikkeuksia ei välttämättä kannata pitää mukana verotuksessa. (Tosin osa niistä on välttämättömiä jotta saadaan tasa-arvoisempi yhteiskunta. Kuten joku taannoin totesi: rikkaat maksavat veroja enemmän, koska heidän omaisuutensa hyötyy enemmän yhteiskuntarauhasta.) Pidetään järki kädessä verouudistuksissa, ja jatketaan keskustelua.

Näennäistehostamista

Paiväkotien ruokaloista äänestetään jälleen. Tällä kertaa on varsin mahdollista, että lastentarhojen ruokalatädit ulkoistetaan Palmialle. Ulkoistuksen jälkeen ”uudistuksille” onkin vain taivas rajana: hetken jatketaan ”business as usual” ja sitten aloitetaan tehostamiskierre. Ruoan laatua heikennetään, todetaan ettei keittäjiä tarvita näin montaa ja heitetään heistä puolet pihalle, aletaan kierrättää keittäjiä ja tuodaan ruoka keskuskeittiöstä.

Tokihan tässä voi käydä myös hyvin. Yksinkertaistetaan palkkarakennetta ja saadaan tehokkaasti edullista ja hyvää ruokaa. Keittäjät kouluissa ovat so last season, ja he tulevat aivan liian kalliiksi. Vai miten se menikään?

Vanhempien suuttumus on johtunut pitkälti siitä, että keittäjät ovat olleet osa päiväkotien henilökuntaa siinä missä tarhan täditkin. Lapset ovat leiponeet heidän kanssaan pullaa ja keittäjätädit ovat voineet välillä osallistua tarhan muuhunkin toimintaan. Eväsretkellekin eväät ovat järjestyneet ex tempore. Vanhempien huoli on oikeutettu: liikelaitoksen palkkalistoilla olevan keittäjän käyttö henkilökunnan apuna saattaa hyvinkin pian loppua ”tehokkuussyistä”.

Tehokkuus on avainsana, jota käytetään aina tämäntyyppisessä ulkoistamisessa. Paperilla parannusta joskus saadaankin.  (Usein ei edes sitä. Alle vuoden sisään luin tutkimuksesta, jossa todettiin, että taloyhtiöt, jotka pitävät kiinni omasta talonmiehestä, sekä säästävät rahaa että saavat parempaa huoltoa kuin kiinteistöhuoltoyritysten asiakkaat.) Parannus liittyy yleensä säästöihin, ja säästöt henkilöstön vähenemiseen ja usein myös keskittämiseen (vaikkapa ruoka tehdään isommissa erissä.) Käytännössä totuus voi olla toinen. Esimerkiksi tässä keittäjien tapauksessa keittäjillä on lastentarhoissa selkeitä ”piileviä” tehtäviä, jotka eivät tilinpäätöksessä näy. Jos nämä piilovelvollisuudet poistuvat, se saattaa vaikuttaa merkittävästi muun henkilökunnan työtaakkaan. Tai jos ruoan laatu heikkenee (jutun kommenteissa esitettiin Palmiasta tämäntyyppisiä kokemuksia), sekin on kertaheitolla pois lasten terveydestä. Halutaanko todella säästää laadun kustannuksella?

Ulkoistamisesta on runsaasti kauhutarinoita. Olen tällä hetkellä töissä asiakkaalla, jonka it-tuki on ulkoistettu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että puhelinsoittoihin vastataan harvoin ja yleensä ulkomailta; pyynnöt tulee tehdä meilitse, ja niihin ei usein vastata saman päivän puolella. Jokaisesta pienestä pyynnöstä tulee neljä kuittausta meilitse ”prosessin” eri vaiheissa. Lopuksi meiliin lävähtää pyyntö käydä täyttämässä palvelutasonarviointilomake. Joka pyynnön jälkeen.

Paperilla asiakkaat ovat kuulemma oikein tyytyväisiä, vasteajat ovat pieniä ja varmasti joku on laskenut tällä rahaakin säästyvän. Käytävillä en ole kuullut kenenkään kiittävän järjestelyä: kaikilla on turhan tuoreessa muistissa ajat jolloin it-tuki istui saman käytävän varrella, hoiti pyynnöt saman tien kun kävit pysymässä, eikä koskaan pyytänyt täyttämään turhaa palautelomaketta.

Ihmiset ovat monimutkaisia, samoin prosessit. Ulkoistuksessa on usein kyse siitä, että maailmalle on luotu yksinkertaistettu malli. Tälle yksinkertaiselle mallille tehostaminen saattaa toimiakin. Mutta kun kaikki sivuvaikutukset, psykologia, laadun kokemus ja silkat tosiasiat otetaan huomioon, monimutkainen maailma ei olekaan tehostamalla virtaviivaistunut. Todelliset kulut on lakaistu maton alle ja roskat rantautuvat esiin vuosien päästä.

Kompromissin kauneus

Löytyihän se sieltä, kompromissi. Sekä kaupan että ravintolaruoka pääsevät veroaleen mukaan, mutta kaikkiaan alv:tä korotetaan prosentilla joka kategoriassa. Sokerin pohjalle (kirjaimellisesti) laittoi kuitenkin makeisveron palautus. Aiemminkin puhuin siitä, että tuoreita aineksia tulisi verotuksessa suosia einesten ja roskaruoan sijaan.

Fiilikseni ruoan alv-alesta ovat siis vähän ristiriitaiset – lopputulos rukkaantui alkuperäistä paljon paremmaksi, mutta en alunperinkään odottanut tuolta varsinaista elvyttävää tai köyhiä tukevaa vaikutusta (pennosiahan nuo) minkä puutteesta alea kritisoitiin ja mielestäni ale olisi parempi suunnata vielä selkeämmin terveysvalintoja tukevaksi. Eniten tässä taisi lopulta siis ilahduttaa hallituksen osoittama kyky kompromisseihin.

Suunnittelun kukkasia eli laadun pakeneva käsite

En voi olla kommentoimatta tuoretta uutista uusien asuntojen pienuudesta ja huonosta suunnittelusta.

Jostain syystä ensimäisenä mieleeni tuli jonkun vuoden takainen uutinen, jossa päiviteltiin pääkaupunkiseudun rakentamissäädöksiä: tuolloin ongelmana nähtiin se, että pienistä asunnoista oli suurin kysyntä, mutta säädökset vaativat että uusilla asunnoilla oli tietty keskimääräinen neliömäärä. Tämä oli johtanut siihen, että rakennettiin taloyhtiöitä, joissa oli ensin mahdollisimman suuri määrä hyvin kaupaksi käyviä yksiöitä ja kaksioita ja sitten jokunen jättikokoinen, kallis asunto. Ilmeisesti säädöksiä on nyttemmin löysätty (muistinihan ei tunnetusti koskaan petä).

Tuon vanhemman uutisen valossa sekä tietäen että pieniä asuntoja tosiaan menee parhaiten kaupaksi en oikein ymmärräkään sitä, miksi juuri asuntojen pienuus olisi niin suuri ongelma. Kysyntä ja tarjonta, siinähän se. Toki ihmiset mielellään ostaisivat isomman asunnon vaikka heti kättelyssä, mutta pääkaupunkiseudun neliöhinnat eivät siihen anna myöten ja isompien asuntojen tuottaminen ei ongelmaa poista. Päin vastoin, mitä vähemmän pieniä asuntoja, sitä suuremmat neliöhinnat. (Tunnustan itse harkinneeni hetken kolmiota ensiasunnoksi. Se maksoi vähemmän kuin pieni asunto jonka lopulta ostin. Jälkikäteen ajateltuna järkyttävässä kunnossa, huonossa yhtiössä ja huonolla alueella vuokratontilla sijainnut asunto ei neliöistään huolimatta tosiaan olisi ollut fiksu hankinta.)

Suurempi ongelma on sen sijaan tuo huono suunnittelu. Tässä pääsemme klassiseen ongelmaan: miten määrittelet laadun? Asunnoille on suhteellisen helppoa määrätä keskikoko tai pesutupien määrä. Kuka tahansa asuntonäytöissä kiertänyt kuitenkin tietää, että pienessäkin asunnossa kymmenen neliötä lisätilaa on helppo hukata idioottimaiseen suunnitteluun. Laatu asunnon pohjaratkaisuissa on kuitenkin tiukkoja määrittelyjä pakeneva käsite. Käytävien määrää ja pituutta ei oikein voi standardoida, ja artikkelissa paheksutut ikkunat vain yhdellä sivulla eivät nekään kaikissa ratkaisuissa ole mahdottomat. Miten muotoilla ”kotoisa tunne” tai silmää miellyttävät mittasuhteet? Säilytystiloille voisi sentään määritellä vähimmäismäärät. (Artikkelin perusteella näistäkin on laistettu. Eikö siitä seuraa mitään sakkoja?)

Kuitenkin juuri laadukas suunnittelu on kestävää rakentamista parhaimmillaan. Asuntorakentamisessakin on monenlaisia muotiratkaisuja: osa niistä kestää aikaa, monet eivät. Aika näyttää miten vaikkapa avokeittiöille käy – 60-luvun isot ikkunatkin tulivat ja menivät, ja vaikka se ei enää menekään ekologisesta seulasta läpi, kyllä ne vieläkin näyttävät pirun hyviltä. On hyvä, että vaikkapa energiatehokkuutta aletaan pikku hiljaa säädellä. Tuntuu kuitenkin käsittämättömältä, että rakennusyhtiöt eivät ymmärtäisi kunnollisen suunnittelun päälle. Kannattaa muistaa, että suurin osa Suomessakin rakennetuista taloista ei ole arkkitehdin vaan insinöörin suunnittelemia. Insinöörikin voi kuitenkin kiinnittää huomiota laatuun: yksinkertaiset perusratkaisut voivat loppujen lopuksi olla toimivimpia.

Ihmettelen rakennusyhtiöiden toimintaa erityisesti siksi, että uskovatko he todella voivansa myydä toimimattomia asuntoja hyvällä hinnalla yhtä nopeasti kuin kunnollisia? Ovatko ostajat todella niin sokeita, että he ostavat mitä tahansa missä on sauna, olipa siinä kuinka vähän vaatesäilytystilaa, kellaritilaa, pyöräkellareita, lastenvaunutiloja tahansa? Mitä tahansa jossa on käytäviä, sokkeloita ja hukkaneliöitä? Epäilen, että rakennusyhtiöt ovat laskeneet nyt jotain pieleen.

Surullisinta tässä on se, että hyvä suunnittelu ei maksa. (Tiedän, että tämä kuulostaa paradoksaaliselta. Jos haluat hyvin suunnitellun räätälöidyn talon arkkitehdiltä, joudut kyllä maksamaan. Et ehkä niin paljon kuin kuvittelet, mutta hieman enemmän. Puhun kuitenkin terveestä järjestä, fiksuista perusratkaisuista joita jopa rakennussuunnitteluinsinööri pystyy tekemään.) Toki talo itsessään maksaa. Mutta onko ylimääräinen pyöräkellari todella niin kallis? Onko järkevästi sijoitettu keittiö, kunnolliset eteiskaapit tai mikä tahansa asunnosta kelvollisen sijaan kunnollisen tekevä ratkaisu todella niin hankala pyöritellä piirustuspöydällä paikalleen? Loppujen lopuksi, betonia kuluu enemmän siihen kolkkoon käytävään. Ilmeisesti eräs ongelma näissä uusissa asunnoissa on ollut, että säästösyistä on tehty rakennusten rungoista liian syviä, tai muutettu alunperin isompia asuntoja pienemmiksi. Väittäisin, että näiden perusteella tehdyt hätäratkaisut tulevat lopulta rakennusyhtiöille kalliiksi.

Olisi muuten hienoa perustaa vaikkapa nettiin ”arvostele pohjapiirustukseni” -tyyppinen palvelu. Reaaliaikaista palautetta uusista asunnoista potentiaalisille ostajille, silminnäkijälausuntoja asuntojen toimivuudesta ja niin edelleen. Itse en ostaisi asuntoa pelkän pohjapiirustuksen perusteella, oma silmäni ei sen perusteella osaa arvioida millainen asunto on, ja niin olenkin joskus käynyt katsomassa melkoisia suunnittelun kukkasia. (Jostain syystä muuten karuimmat ovat olleet juuri uusimpia – uusi aihetodiste suunnittelun kuolemasta.) Tuontapainen saitti auttaisi jo asuntojen kartoitusvaiheessa.

Haittavero

Viime kädessä tartun aina veroprosenttikeskustelun yhteydessä veronalennuksen puolustajien puheeseen siitä, että verotus vähentää työhaluja. Siihen, että matalammalla verotuksella ihmiset tekisivät enemmän töitä. Tämä argumentti on näet mielestäni jotenkin perustavanlaatuisesti viallinen. Ei siksi, etteikö se välttämättä olisi totta. Vaan siksi, että se paljastaa vakavan asenteellisen vamman: nyky-yhteiskuntamme mantran siitä, että enemmän on aina, no, enemmän.

Samaan aikaan kun verotuksen laskijat ovat huolissaan siitä, että ihmiset tekevät vähemmän töitä kuin haluaisivat, yhteiskunnalliseen keskusteluun on noussut aivan uudenlaisia sanoja. Työuupumus. Työperäinen masennus. Stressi. Unettomuus. Ylityöt. Työpaineet. Sydänsairaudet. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet, sapatti, varhaiseläkkeet, sairaseläkkeet, työkyvyttömyyseläkkeet. Kysyisinkin: verotuloja tai ei, onko meillä todella varaa kannustaa ihmisiä tekemään vielä enemmän töitä?

Itse asiassa työverotushan voidaan parhaimmillaan nähdä eräänlaisena haittaverona. Aiemminkin olen sivunnut verotuksen kykyä vaikuttaa kansalaisen valintoihin vaikkapa Alkon kassalla. Samaan tapaan tuloverotus ohjaa ihmisiä käyttämään aikaansa myös muuhun kuin työntekoon.

Työnteko tuo parhaimmillaan sisältöä elämään. Työnteko on mielestäni kansalaisen perusoikeus, ei velvollisuus. Siitä on lupa olla innoissaan, siihen voi panostaa, siinä voi kokea olevansa hyvä. En täysin edes ymmärrä sitä ehkä työnarkomaanikulttuurin vastapainona syntynyttä koulukuntaa joka jaksaa painottaa että työn ei tarvitse tuoda sisältöä elämään, paras elämä on pienissä asioissa, koti ja ystävät ovat tärkeimmät. Tottahan ne ovat tärkeitä, suorastaan elintärkeitä, mutta antakaa minun myös nauttia rauhassa työnteosta. Toki kohtuudella.

Verolla (järkeä) päähän

Hesarissa pohdittiin ympäristöverotusta ja sen merkitystä yritysten kilpailukyvylle. Pääosa ympäristöveroistahan on tätä nykyä energiaveroja ja esim. jäteveroja. Artikkelissa muistutettiin, että vaikkapa savukaasujen puhdistusjätteen verotuksella voi olla negatiivinen vaikutus ympäristöön. Verotusta suunnitellessa tuleekin ottaa huomioon tämänkaltaisia, ensipohtimalla usein unohtuvia asioita.

Ympäristöveroista tuli mieleen eräs vero, joka on mitä suurimmassa määrin ympäristövero – tai ainakin voisi olla, jos sitä käytettäisiin oikein. Arvonlisäverolla voidaan ohjata kulutusta näppärästi haluttuun suuntaan. Jos haluttaisiin vaikkapa ohjata kuluttajia enemmän palveluiden käyttäjäksi, näiltä voitaisiin vaikka poistaa arvonlisävero kokonaan. Jos haluttaisiin ohjata ruokailutottumuksia terveellisempiin, voitaisiin tuleva elintarvikkeiden arvonlisäveron alennus vaikkapa kohdistaa tuoretuotteisiin, tai yksinkertaisesti jättää einekset pois alennuksen piiristä. Veroa voisi nyhtää mielivaltaisin kriteerein, vaikkapa tuotteeseen käytetyn jätteen määrän, kierrätysasteen tai (kuningasidea!) kodinkoneen takuuajan pituuden mukaan. Ettei suotta tehtäisi niitä kertakäyttöisiä astianpesukoneita. Tällaisessa sääntelyssä vain taivas, byrokratian kankeus ja kalleus sekä loputon poikkeusten suo ovat rajana. (Kuka muistaa vielä kiistan siitä, ovatko Pringlesit perunalastuja?)

Toki tämän veron ei tarvitse olla kirjaimellisesti juuri arvonlisävero. Mutta se sopisi näin maallikon silmistä hyvin tuohon tehtävään. Tuntuu myös hassulta, että kotitaloudet voivat tehdä palveluista kotitalousvähennyksiä, kun ymmärtääkseni samaiset palvelut kuuluvat arvonlisäveron piiriin. Eikö olisi vähemmän paperityötä poistaa halutut palvelut alv:n piiristä? (Summat toki eivät liene ihan mene yksi yhteen.)

Muistan Krugmanin eräässä visiossaan kuvitelleen kuinka tulevaisuudessa tulovero olisi poistettu ja kaikki verotus tulisi suoraan ympäristöveroina. Sadan vuoden aikajänne tuntuu tuollaiselle muutokselle lyhyeltä, mutta tuohon suuntaan voitaisiin hyvinkin mennä. Joka tapauksessa kuluttajaa tulisi ohjata pois kertakäyttöisyydestä ja saman ajatusmaailman pitäisi toimia myös yrityksissä. Verotus ei ole ainut (eikä yksinään varmaan edes riittävä) tapa ohjata kulutusta, mutta sillä voi saada silti aikaan ihmeitä. Katsokaa vain mitä alkoholiveron muutokset ovat taas vaikuttaneet lyhyen ajan sisällä.

Pyhät energialehmät

Ranskassa on juuri tehty päätös, että energianseurantamittareita asentava yritys joutuu korvaamaan energiayhtiöille näiden menettämät tulot. CRE:tä (Ranskan energiansäätelykomissio) sekä energiayhtiöitä on jo ehditty syyttää korruptiosta ja muuten liian läheisistä suhteista valtiovaltaan – päätöksen perusteella ei syyttä. Kyseisen logiikan mukaan vähän energiaa kuluttavat taloudet alkanevat pian saada Suomen taannoista arvioverotusta – noita surullisenkuuluisia mätkyjä – vastaavia sakkoja.

Kiitokset Market Designille skuupista, lomalainen seurailee uutisiakin harvakseltaan.

Kansalaisyhteiskunta ja sen tekijät

Tuoreessa Hesarissa oli kerrassaan erinomainen Vieraskynä-kirjoitus. Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harju peräänkuulutti kansalaisyhteiskuntaa, tai ennemminkin analysoi sen merkitystä yhteiskunnalle ja yksilön hyvinvoinnille. Hänen ajatuksessaan yhteiskunta mielletään neljän tukipilarin varaan: hallinto, yritysmaailma, perhe ja suku sekä neljäntenä kansalaisyhteiskunta. Tällä viimeisellä hän tarkoittaa melko löyhää käsitettä, joka koostuu niin erilaisista kansalaisjärjestöistä, yhden asian liikkeistä, vapaaehtoistyöstä, urheiluseuroista, poliittisista mielenilmauksista ja oikeastaan mistä tahansa, jossa yksilö tai joukko yksilöitä osallistuu ja vaikuttaa yhteiseen ympäristöömme.

Amen, sanon minä. Tämä on tärkeä aihe, jota ei pidä väheksyä. Sitä ei pidä myöskään väärinymmärtää liian ahtaasti vaikkapa pelkäksi järjestö- tai hyväntekeväisyystoiminnaksi, saati joksikin joka vain ”paikkaa” virallisen yhteiskunnan vuotavaa turvaverkkoa: Harju nostaa kansalaisyhteiskunnan esimerkeiksi vaikkapa jalkapallojoukkueen vapaaehtoisvalmentajan tai blogaamisen. Tärkeää on asioiden seuraaminen, yhteiskunnan seuraaminen, kannanotto ja osallistuminen. Harju muistuttaa, että osallistuminen lisää myös osallistujan itsensä hyvinvointia, kun hän kokee voivansa vaikuttaa asioihin passiivisen seuraamisen sijaan.

Osa kansalaisyhteiskuntaa on kuitenkin juuri asioiden seuraaminen, jotta voi tietää, miten vaikuttaa. Älä jätä aktiivisuutta vaaliaikaan – itse olen mm. lisännyt ehdokkaideni blogit omiin rss-syötteisiini. Tiedon levittäminen ja asioista ”mouhuaminen” on tärkeää – ja vaikka eri ihmisillä onkin toisistaan poikkeavia mielipiteitä, siitä saadaan aikaan myös yhteiskunnalle niin tärkeää keskustelua.

Talouskriisi ja päälle vyöryvät ympäristökysymykset ovat kasvattaneet kansalaisaktiivisuutta huomattavasti. Yhdysvalloissa aloitti  (tosin hieman ennen talouskriisiä) jopa uusi, pelkkään politiikkaan keskittyvä nettilehti Politico, joka osui hyvään saumaan kun ihmiset alkoivat taas aikojen huonontuessa muista, että politiikallakin on väliä heidän asioidensa hoidossa. Uskoisin saman kasvaneen aktiivisuuden näkyvän myös Suomessa, vaikka edelleen saammekin odotella vastaavanlaista politiikkaan keskittyvää mediaa. Itse osallistun tähän samaan aaltoon omalla pienellä panoksellani, blogin muodossa. Toivon että voin välittää tietoa asioista ja kenties myös vaikuttaa mielipiteisiin – mutta tärkeintä on se, että tällä tavalla saan myös jäsennettyä asioita itselleni ja toisaalta kimmoketta ottaa niistä selvää.

Kansalaisvaikuttamiseen kuuluu myös mielipiteen kertominen päättäjille. Aika harva lienee sitä mieltä, että Eveline Fadayelin karkoituspäätös oli oikea (vaikuta asiaan), tai että Itä-Suomen hovioikeus antaa oikeuden toteutua maassamme. On surullista, että yleinen mielipide ei näissä tapauksissa vielä ole vaikuttanut asianmukaisesti (kirkolle ja medialle ansaittu tunnustus kissan nostamisesta pöydälle), mutta se tarkoittaa vain yhtä asiaa: lisää volyymiä!