Valtio on saanut vihdoin läpi pitkään pohditun ns. windfall-tulon veron. Kyseessä on päästökaupan sivutuotteena tullut ”ansioton arvonnousu”, kun hiilijalanjäljiltään pieniksi katsotuilla vesivoimalla ja ydinvoimalla energiaa tuottavat yhtiöt pääsevät saamapuolelle päästökaupassa, mutta hyötyvät samanaikaisesti päästökaupan aikaansaamasta sähkön hinnannoususta. Tämä on ollut yksi päästökaupan epäkohtia (jonka olisi ehkä voinut jotenkin korjata päästökaupan rakennetta muokkaamalla) ja sen verotus on enemmän kuin järkevää. Päästökaupan aikaansaama sähkön hinnannousu kun on maksettu suoraan veronmaksajan kukkarosta, mutta voitot ovat menneet yritykselle normaalin liiketoimintavoiton ”päälle”. Valtion kuorima kerma kulunee lähivuosina elvytykseen ja sen laskujen maksamiseen.
Talous
Vierivät kivet kurmuuttavat
Lukekaa Rolling Stonen artikkeli The Big Takeover. Rokkijournalistit osaavat kirjoittaa taloudesta ja talouskriisiin johtaneista tapahtumista vetävästi ja kiinnostavasti, ja jutussa onnistutaan käymään ymmärrettävästi läpi myös taustoituksen kannalta olennaisia asioita, mm. collateralized debt optionsien (CDO) ja credit-default swapien (CDS) anatomiaa.
Erityisen paljon huomiota saa Wall Steetin niska-perseote Washingtonista sekä se, että tapa, jolla valtion tukea on rahoitusjärjestelmään annettu on suosinut suurempia (ja Washingtonissa paremmin lobanneita) finanssipankkeja pienempien ja talouskriisiin täysin osattomien pankkien kustannuksella. Eräs Rolling Stonen pääteemoista onkin, että taloudellinen valta on nykyään sulautunut suurelta osin poliittiseen valtaan.
AIG:n tapausta käydään läpi esimerkkinä siitä, mitä taloudessa erinäisten säännösten hölläämisen jälkeen on tapahtunut. Lisäksi tuodaan esille se, että FED on pumpannut biljoonia talouteen yrityslainoina, joiden vastaanottajiakaan se ei suostu kertomaan (lainojen myöntöperusteista puhumattakaan).
Rolling Stone on myös lähtenyt nimeämään erinäisiä syntipukkeja tapahtumiin. Taustaa löytyy AIG:n massiivisille tappioille ja sille, kenen ansiosta pankkeja sääteleviä lakeja höllennettiin 90-luvun lopulla. Vaikka periaatteessa onkin hölmöä lähteä etsimään syyllistä yksittäisistä henkilöistä, on myönnettävä, että tietyillä yksilöillä on, valitettavasti, ollut enemmän valtaa talouden nykyisen tilan muokkaukseen kuin muilla. Pitäisin kuitenkin mielessä, että porsaanreikiä hyödyntäviä yksilöitä on aina: perimmäinen syy löytyy porsaanrei’istä (mikä ei tee niitä hyödyntäneistä silti yhtään pienempiä konnia).
Näistä aineksista on saatu hirveän hyvä tarina. Teaseriksi pieni sitaatti: ”AIG is what happens when short, bald managers of otherwise boring financial bureaucracies start seeing Brad Pitt in the mirror.”
Lukekaa.
Kenen duuni elvyttää?
Aamukahvi oli taas mennä väärään kurkkuun. (Tätä on tapahtunut viime aikoina hälyttävän usein.) Hesarin pääkirjoitussivulla käsiteltiin Helsingin tulevia säästötoimia. Verotulojen arvioidun pienenemisen vuoksi budjettia pyritään supistamaan tänä vuonna kolme ja kolmessa vuodessa yhteensä kahdeksan prosenttia. Järeä kakku, mutta sinänsä vielä ymmärrettävää.
Mihin säästötoimet sitten haluttiin kohdistaa? Terveydenhoito, sosiaali- ja koulutoimi ovat kaupungin suurimpia rahareikiä. Edelleenkin vielä ymmärrettävä (joskin epämiellyttävä ja pitkällä tähtäimellä kyseenalainen) peruste sille, että näihin ollaan iskemässä juustohöylää.
Sitten aletaan mennä pahasti metsään. Kaupungin virkamiehet (!) ovat sitä mieltä, että investoinneista ei ole syytä karsia, koska kaupungin tulee elvyttää. Suomeksi: kaupunki sitoutuu jatkamaan ja aloittamaan uusia, kalliita hankkeita, joista ei ole suoraa hyötyä, ja karsivat henkilökuntaa. (Paras arvaus sille, mitä näistä em. toimista säästäminen tarkoittaa.) Tästä herää kaksikin kysymystä.
Ensinnäkin: millä tapaa työpaikka raksalla elvyttäisi enemmän kuin työpaikka kunnanlääkärinä? Työpaikka on työpaikka, ja kuntalaisten työssäpysyvä kokonaismäärä ja keskimääräinen ansaittu (verotettava, eli kunnallekin osittain menevä) tulo ei siitä muutu. Itse asiassa todennäköisimmin raksalainen tulee määräaikaisesti töihin muualta, lääkäri todennäköisesti kyllä asuu työpaikkansa lähellä. Jos matematiikka menee tässä laskujen mukaan, nyt siis vain karsitaan kunnan työpaikkoja ja lisätään sama määrä (ehkä hieman vähemmän, jos nyt siis kuitenkin kokonaissäästöihin pyritään) toiselle sektorille.
Toiseksi: jos (kun) kunnat kerran ovat nyt niinkuin aina totaalisen pa – ja vaikka eivät olisikaan – mikä ihme velvoite niillä on pienestä pussistaan pyrkiä elvyttämään? Eikö tämä juuri ollut valtion tehtävä? Elvytyshän on nimensä mukaisesti menojen tilapäistä lisäystä ja esimerkiksi projektitöiden uudelleenaikatauluttamista hieman aiemmaksi. Valtiolla on mahdollisuus velkaantua järkevissä rajoissa ja tilata näitä töitä. Toki kuntasektorillakin olisi paljon tällaisia projekteja, mutta tällaisessa tilanteessa valtion olisi syytä tulla vastaan ja tarjota rahoitusta järkeviin hankkeisiin. Homekoulujen korjaus, johon valtiolta tuli avustusta (johon tosin virhearvioiden vuoksi suunnattiin vähemmän rahaa kuin olisi voinut) on tästä hyvä esimerkki.
Jos Helsingillä olisi todella pitkäaikaista tarvetta menojen vähentämiseen, ymmärtäisi paremmin palkkalistojen leikkausta. Oletettavasti kuitenkin taantuman jälkeen verotulot taas kasvavat, jos taantuma-ajan politiikalla vain ei turhaan luoda uutta syrjäytyneiden luokkaa.
Setelipaino kuumenee
Virtuaalinen setelipaino käy nyt kuumana Yhdysvalloissa. International Herald Tribunen artikkelissa kerrotaan, että FED on käynnistänyt biljoonan lisädollarin pumppaamisen talouteen.
Lisärahaa on tarjolla monessa muodossa. 750 biljoonaa menee (aiemmin sovittujen 500 biljoonan lisäksi) asuntolainojen velkakirjoihin (mortgage-backed securities), 300 biljoonalla ostetaan valtion velkakirjoja (Treasury securities) joka käytännössä lisää kierrossa olevan rahan määrää. Lisäksi FED lisää rooliaan kulutus- ja yritysluotottajana mahdollisesti jopa biljoonalla. Yhteensä FEDin kulutus on nousemassa kolmeen biljoonaan jos ja kun kaikki ohjelmat toteutetaan.
On selvää, että keskuspankin pääjohtaja Bernanke pelkää deflaatiota. Vuonna 2002 pidetyssä puheessa Bernanke linjaa juuri tämänkaltaista ratkaisua mahdollisen deflaation edessä. (Puheen pitämisen aikaan Bernanke itse asiassa pelkäsi, että deflaatio oli jo uhka – pelko joka ei osoittautunut todeksi siinä taloustilanteessa.)
Tavoitteena on alentaa pitkiä korkoja – liike, joka onnistuikin jo – ja saada lainananto ja -otto taas kasvuun. Itse ihmettelen tavoitetta (vaikka ymmärränkin että muunlainen retoriikka on mahdotonta): saada velkavetoinen kulutus taas kasvuun. Missä välissä lainat oikein pitikään maksaa – eikös tietyn kipukynnyksen jälkeen ole pakko alkaa säästää ja maksaa velkaa pois? 2000-luvun alun IT-pörssikuplan ongelmat voitiin vielä lakaista maton alle toisella kuplalla. Jossain vaiheessa romahduksen hoitaminen uudella kuplalla ei voi enää toimia.
Pelätään, että tämä raharuiske lisää inflaatiota. Itse ihmettelisin kahta asiaa: ensinnäkin, miten voisi olla lisäämättä, ja toiseksi, eikö se ollutkin tarkoitus? Edellä mainitussa puheessaan Bernanke nyrpisteli nenäänsä sille, miten ihmisillä oli taipumus syyttää inflaatiosta milloin mitäkin, ja mainitsi tässä yhteydessä setelipainon. Silti Bernanke ei nähnyt mitään outoa siinä, että deflaation voittamiseen setelipaino toimii. Inflaation avulla päästään näppärästi pienentämään suhteellista velkaa, jolloin yrityksillä ja kotitalouksilla on toivoa velanmaksussa. Jos velkaa halutaan lyhentää ja saada uutta tilalle, inflaatio hoitaisi ainakin asiaa näppärästi.
Taloussanomilla on myös hyvä artikkeli aiheesta.
Kannattiko säästää?
Hesarissa kerrottiin juuri eräässä brittisairaalassa kuolleen 2000-luvulla 400-1200 ihmistä enemmän kuin tilastollisesti olisi odottanut. Vaikka yksilötasolla onkin jälkikäteen mahdotonta kertoa, kuinka moni ja mitkä näistä todennäköisesti tarpeettomista kuolemista johtuivat huonosta hoidosta, varmaa on että kaikki sairaalassa ei ole ollut kunnossa.
Staffordin sairaalassa tuntui arvioiden mukaan olevan kaikki pielessä: kouluttamatonta tai huonosti koulutettua henkilökuntaa, liian pieni miehitys, ei päivystävää kirurgia jne. Syypääksi todettiin sairaalan hallinnon väkisin läpiviemät säästötoimet, joissa ei oltu pohdittu lainkaan hoidon laatua vaan ainoastaan numeroita viivan alla. Karuin yksityiskohta säästöissä oli, että niihin yhdistettiin nimelliset laatukriteerit: potilas mm. piti saada hoitoon näistä liian vähäisistä resursseista huolimatta alle neljän tunnin, mistä seurasi virheellisiä diagnooseja ja lisää komplikaatioita muutenkin ylitäysillä osastoilla.
Jos huonoon hoitoon kuolleiden määrän voisi laskea, voisikin sairaalan vuosien varrella tekemistä ’säästöistä’ laskea näppärästi ihmishengen hinnan. Tosin veikkaan että lisääntyneet komplikaatiot veivät suurimman osan näistä rahoista.
Artikkelin valossa tuntuu ironiselta samaan aikaan julkaistu arvio, että kunnat Suomessa alkavat jo varautua palvelujen leikkaukseen.
Tolkkua etsimässä
Slatessa on julkaistu parin viikon aikana ”sähköpostikeskustelua”, artikkelisarjaa ”Making sense of the credit debacle” jossa muutamat talouskriisiä seuranneet taloustoimittajat ovat käyneet keskustelua kirjoittamalla vuoroin omia ajatuksiaan kriisistä ja syistä jotka siihen johtivat. Sarjan idea on hauska, ja tuo mieleen ne säännöllisesti julkaistavat ”keskustelukirjat”, joissa tyypillisesti kaksi erilaisia näkemyksiä edustavaa ihmistä käyvät kirjeenvaihtoa. (Syystä tai toisesta nämä kirjat tosin usein käsittelevät uskoa tai vähintään tuonpuoleista.)
Olen lukenut sarjasta vasta jokusen kirjoituksen, mutta sen perusteella vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Sarjan alussa mainitaan myös joitain ko. toimittajien kirjoja, joita he ovat kriisistä kirjoittaneet: valitettavasti ainakaan artikkelissa mainittu Kindlestä ladattava kirja ei ollut Suomesta käsin ladattavissa.
Luonto palveluammatissa
Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin luonnon arvottamista useammassakin artikkelissa. Kuinka saada ihmiset ymmärtämään luonnon monimuotoisuuden arvo ja näkemään, että ympäristömme resurssit ovat rajalliset?
Pääasiallinen ongelma on, että luonnolle – joka on ehtyvä resurssi ja paitsi ihmisille niin myös taloudelliselle toiminnalle korvaamaton – ei normaalisti määritellä minkäänlaista rahallista arvoa. Luonnon resurssit katsotaan ilmaisiksi, mitä ne todellisuudessa eivät ole. Osittain ongelma on myös ’hallinnollinen’: resursseilla ei tyypillisesti ole yhtä omistajaa – meret ja ilma esimerkkeinä – jolloin niiden katsotaan olevan vapaasti kenen tahansa hyödynnettävissä eikä kenenkään vastuulla.
Raportissa esiintyy taajaan termi ekosysteemipalvelu. Termi esiintyi läpi raportin eri artikkelien ja sille oli omistettu oma aliteemansakin. Itselleni sana oli uusi, mutta sen merkitys on lopulta hyvinkin selvä: ekosysteemipalvelu on luonnon ’tuottama’, ihmiselle ja maapallolle hyödyllinen, tarpeellinen ja rahanarvoinenkin palvelu. Esimerkkejä ekosysteemipalvelusta ovat esim. mehiläisten viljelijöiden pellolla suorittama pölytys, metsä joka sitoo hiilidioksidia ja tuottaa happea, jokiylängön kasvillisuus, jonka ansiosta viljelykset eivät sorru eroosion voimasta tai vain lähistön järvestä saatava puhdas juomavesi. Näiden ”palveluiden” rahallinen arvo on merkittävä, kun niitä alkaa laskea: esim. mehiläiset pölyttävät Yhdysvalloissa viljelyskasveja 19 miljardin dollarin edestä vuosittain.
Mihin tällaista kömpelöä ja kummallista termiä tarvitaan? Ja eikö ole, ettenkö sanoisi, kapitalistisikamaista antaa luonnolle tällaista palvelijan roolia ja vieläpä lätkäistä sille hintalappua?
Joskus kysymykseen vastataan helpoimmin vastakysymyksellä. Yksinkertaisesti: onko sillä väliä, mikäli hintalappu toimii? Terveellä järjelläkin näkee että mehiläisten katoaminen olisi katastrofi maanviljelykselle, mutta kenties on helpompaa huolehtia mehiläisistä mikäli elinkeinoelämä voi laskea rahalliset seuraukset. Taloustieteilijöillä on tälle termikin, ulkoistuskustannusten ongelma: se tarkoittaa, että mikäli luonnonvaran arvoa ei sisällytetä talousjärjestelmään, sitä ei oteta huomioon taloudellisessa päätöksenteossa. Mikäli luonnon ’tarjoamille’ resursseille annetaan selkeä arvo on helpompaa nähdä, miten näiden resurssien väärinkäyttö tuhoaa arvokasta omaisuutta. Jos nämä lukemat otetaan selvästi huomioon vaikkapa valtion budjetissa ja omaisuusarvioissa, voidaan nähdä että esim. salahakkuiden estäminen suhteellisen suurillakin summilla voi olla kannattavaa toimintaa, jos vaihtoehtona on rahanarvoisen luonnon katoaminen maan päältä – ja valtion kassasta – tyystin.
Ekosysteemipalvelun arvon määrittäminen on ensimmäinen askel. Meidän tulee kuitenkin myös määrittää, kuka siitä on vastuussa ja kehittää tapa, jolla tästä ”palvelusta” maksetaan.
Vastuullinen voisi olla vaikkapa resurssista riippuvainen yhteisö, valtio tai valtioliitto. Se voisi myös olla kansallinen tai kansainvälinen instituutti. Tällaisen yhteisön tulee kyetä säätelemään resurssin käyttöä: helpointa on, jos yhteisö on siitä jollain tapaa riippuvainen. Pienemmässä mittakaavassa kyseessä voisi olla vaikkapa kalastajien yhteisö, joka pyrkii määrittämään kestävät pyynnin rajat ja käytettävät pyyntitavat. Tällainen menetelmä toimii, jos yhteisön menestys riippuu resurssin tilasta – kalastajien elinkeino olisi uhattuna jos kalakannat romahtaisivat. Valitettavasti kaikki yhteisöt eivät ymmärrä tätä: esimerkkinä EU:n kestämätön kalastusjärjestelmä.
Palveluista tulee myös maksaa. Jos resurssille on määritelty arvo, sen käytöstä tulisi myös aiheutua kustannuksia. Vain tällä tavalla resurssin arvo otettaisiin todella huomioon myös yrityksissä ja liike-elämässä.
Kalastajien yhteisössä tämä ”hinta” voisi näkyä kalastuskiintiöinä joita voisi kaupata kalastajien kesken (vrt. Islannin kalastuskiintiöt). Juomavedelle voitaisiin määritellä suoraan sen arvoon suhteutettu hinta. Nykyisellään veden hinta on sen rajallisuuteen nähden naurettavan pieni, ja hinnoittelulla voitaisiin ohjata ihmisiä ja yrityksiä käyttämään vettä järkevästi (mietitäänpä vaikka perinteisiä amerikkalaisia keinokasteltuja pihanurmia – järjettömyys Arizonan aavikolla). Muita vaihtoehtoja ovat erilaiset yksityiset maksujärjestelmät, oikeuksien kauppa (päästöoikeuskauppa on näistä tunnetuin esimerkki, joskaan sen toimivuutta ei ole vielä todistettu), erilaiset sertifiointijärjestelmät tai julkiset maksujärjestelmät, vaikkapa päästöjen verottaminen.
Kaikkia edellämainittuja tapoja voidaan ja on ehkä syytäkin käyttää. Ecosystem Marketplacen (ks. myös Wikipedia) Richard Bayon kuitenkin ennustaa, että tulevaisuudessa viranomaisten valvonnassa tapahtuva markkinalähtöinen oikeuksien kauppa tulee olemaan paras tapa ratkoa näitä ongelmia. Esimerkkeiksi hän nostaa vielä toistaiseksi hajanaisia yksittäisiin biodiversiteettioikeuksiin liittyviä järjestelmiä, esim. Yhdysvaltain ’kosteikkomarkkinat’. Nämä markkinat ovat saaneet alkunsa lainsäädännöstä, jossa pyritään estämään rakentamista kosteikkomaille. Mikäli kosteikkoa haluaa käyttää, joutuu hakemaan lupaa, ja mikäli kosteikko todetaan arvokkaaksi eräs vaihtoehto on joko suojella tai ennallistaa vastaava määrä kosteikkoa jossain muualla. Tämä on avannut kaupallisen mahdollisuuden ns. kosteikkopankeille, jotka ostavat kosteikkoja ja ennallistavat kosteikkomaata ja sitten myyvät näitä ’kosteikko-oikeuksia’ rakentajille.
Järjestelmä ei ole idioottivarma, ja siinä on lukuisia ongelmia: onko vaikkapa ennallistettu kosteikko enää luontoarvoiltaan yhtä rikas kuin kosteikko, jota se pyrkii korvaamaan? Järjestelmä kuitenkin näyttää, että tällaiset markkinat voivat toimia, ja parempia vaihtoehtoja on toivon mukaan tulossa.
Kapitalisti luonnonsuojelijana
Voiko kymmenen vuotta vanhassa kokoelmassa talouteen liittyviä esseitä olla enää mitään mielenkiintoista? Voi hyvinkin, ja voin lämpimästi suositella Paul Krugmanin esseekokoelmaa The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science. Kirja käsittelee yleisiä talouden ilmiöitä ja niiden teoreettista taustaa pohjautuen todellisiin tapahtumiin: esimerkit ovat edelleen tuoreita ja lainalaisuudet paikkansapitäviä vaikka itse tapahtumista olisikin aikaa.
Esseessä nimeltä Earth in the Balance Sheet: Economists Go for the Green Krugman käsittelee hyödykkeiden hinnan ja arvon välistä ristiriitaa. Itselleni oli ehkä jopa yllätys, että hänen mukaansa useimmat taloustieteilijät itse asiassa ovat hyvinkin vahvasti ympäristömyönteisiä ja että yleisesti hyväksyttyjen talousteorioiden ja ympäristönsuojelun välillä ei itse asiassa ole niin suurta ristiriitaa kuin voisi kuvitella. (Toisaalta tämä ei ole niin suuri ihme kun osaa tehdä eron taloustieteilijän ja investointipankkiirin välille.) Suurin ongelma hänen mukaansa onkin poliittinen: vaikka niin talouden kuin ympäristön kannalta tietyt valinnat olisivat järkeviä, poliittinen tahto tai sen puute – ja toisaalta poliitikkojen itsensä usein ehkä omalaatuiset käsitykset talouden toiminnasta – estävät meitä tekemästä oikeita päätöksiä.
Talouden perusolettamuksen mukaan markkinat ovat tehokkaita ja hyödykkeiden hinnat määräytyvät vapailla markkinoilla tehokkaasti kustannusten ja kysynnän mukaan. Jos sivuutetaan nyt se seikka, että tämä ei koske finanssisektoria (vilkaise mitä Cooperilla oli aiheesta sanottavanaan), meille jää vielä yksi ongelma: nykyisellään hyödykkeiden hinnat eivät todellisuudessa määräydy kustannusten mukaisesti. Ja taloustieteilijätkin ovat pääosin yhtä mieltä siitä, että mikäli hinnat eivät määräydy todellisten kustannusten ja kysynnän mukaan, vapaat markkinat eivät toimi.
Mitä nämä puuttuvat kustannukset ovat? Niitä kutsutaan piilokustannuksiksi, ja ne ovat tyypillisesti esim. ympäristölle tai vaikkapa työntekijälle aiheutuvaa ’kulua’ saastumisen tai vaikkapa huonojen työolojen vuoksi sairastumisen muodossa. Malliesimerkkinä Krugman mainitsee erään talouden oppikirjan perusesimerkin, jota tässä vapaasti lainaan: Mikäli yritys saastuttaa jokea, se käyttää yhteiskunnan resursseja yhtä varmasti kuin polttaessaan hiiltä. Mikäli yritys maksaa käyttämästään hiilestä, muttei veden saastumisesta, yhtiö on taloudellinen hiilen- mutta tuhlaava vedenkäytössään. Lyhyesti: yritys käyttää ilmaiseksi resurssia, josta itse asiassa tulisi maksaa, ja näin ollen tuotannon todelliset kustannukset eivät näy tuotteen hinnassa.
Julmalla tavallaan hauska Story of Stuff esittelee erinomaisella videolla tätä todellisten ja kuluttajalle (tai hyödykettä ostavalle yritykselle) tulevan kustannuksen välistä ristiriitaa.
Miten tämän kustannuksen saisi otettua huomioon lopputuotteen hinnassa? Ilmeisin tapa siirtää näitä kustannuksia hintaan on säätää verotusta tai lisätä sääntelyä. On kuitenkin muitakin tapoja, kuten erilaiset (usein toki lainsäädäntöön pohjautuvat) ympäristöoikeuksien kaupat. Tässä auttaa käsite nimeltä ekosysteemipalvelu: siitä lisää myöhemmin.
Harmaata vihertaloutta
Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.
Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.
Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.
Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.
Lopun merkit
Michael Lewis, parhaiten ehkä tunnettu Wall Streetiä kritisoivan Liar’s Pokerin tekijänä, kirjoitti Portfoliossa marraskuussa erinomaisen artikkelin, jonka haluan siirtää tänne muistiin kirjanmerkeistäni. The End kuvaa finanssikriisin viimeisiä hetkiä erityisen haastateltavan kautta: kriittisen markkina-analyytikon, joka näki että subprime- ja CDO-markkinat (collateralized debt obligations) eivät voi toimia ja onnistui ”lyömällä vetoa” tulevasta romahduksesta tekemään myös sievoisesti rahaa.
Klassikon aineksia on jutun kertomuksessa nuoresta assistentista, jolle Grant’s Interest Rate Observerin päätoimittaja antoi tehtäväksi selvittää, miten CDO:t toimivat; paiskittuaan töitä muutaman päivän hiki hatussa hän palasi tuskastuneena pomonsa pakeille todeten: ”En keksi miten nämä voisivat toimia.”
Artikkeli kuvaa ko. analyytikkojen (primus motor Steve Eismanin ja hänen yhtiökumppaneidensa) seikkailua rahoitusinstrumenttiviidakossa elävästi ja antaa finanssimarkkinoista liki surkuhupaisan kuvan. Eisman ei ollut ikinä nähnyt rahoitusmarkkinoita kovin ruusunpunaisten lasien läpi, ja artikkelissa onkin monia seuraavankaltaisia sitaatteja: ”I did subprime first. — These guys lied to infinity. What I learned from that experience was that Wall Street didn’t give a shit what it sold.” Hankalinta on lopulta ymmärtää, että Eismanin vedonlyönti – roskalainojen ja lopulta jopa Merril Lynchin shorttaus – itse asiassa lopulta kontribuoi kriisiin, koska jokaista shortattua lainaa kohden pankit onnistuivat mystisesti luomaan uuden obligaation (bond) myytäväksi sijoittajille. Markkinoilla ei ollut enää tarpeeksi huonoja lainoja tyydyttämään CDO:iden kysyntää, ja tämä shorttaus niin sanotusti toi lisää vettä myllyyn.
Eismanilta ja kumppaneilta meni kuukausia, jopa vuosia nähdä rahoitusjärjestelmän tila ja syyt siihen. Eisman toteaakin lopulta, että hämmentävintä oli se, että kukaan muu ei edelleenkään tuntunut näkevän markkinoissa mitään vikaa, kun hän lopulta oli vakuuttunut siitä, että hänen shorttaamansa yritykset ja lainat tulevat kaatumaan.
Suosittelen myös vilkaisemaan Lewisin ja David Einhornin artikkelit The End of the Financial World as We Know It sekä How to Repair a Broken Financial World.
Tämän hajanaisen postauksen loppuun sopinee puujalkavitsi.
– How do you call the devastation caused by reckless financial players?
– Collateral damage.
Kirsi Louhelainen 