Talous

by

Vihertalous 2020

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaiselta erinomainen kannanotto. Urpilainen toteaa, että EU tarvitsee ensi vuosikymmenelle uuden kasvustrategian, jonka teemaksi hän nostaa vihreän talouskasvun ja vihreät työpaikat. Kuten voi päätellä siitä, että kannanotto tuli SDP:n puheenjohtajalta, kyseessä ei ole kilpailevan puolueen puffaus vaan nimenomaan panostus energia- ja ympäristöteknologiaan. Erityisen ilahduttavaa on se, että Urpilainen näkee nykyistä suota pidemmälle ja toteaa ykskantaan, että vaikka talouskriisi tällä hetkellä onkin haasteena kiireellisin, sitä paljon suurempi on ilmastonmuutoksen aiheuttama haaste. (Itse toteaisin, että ylipäätään ympäristönsuojelu ja kestävä kehitys aiheuttavat samat haasteet, mutta ilmastonmuutos on toki päivän sana.) Vähäinen ei ole myöskään onnistuneen ympäristöstrategian merkitys uusien työpaikkojen luomisessa ja näin ehkä myös talouskriisistä nousemisessa.

Urpilaisen mukaan EU:n sosiaalidemokraattisten puolueiden puheenjohtajat esittivät jo syksyllä merkittäviä investointeja ympäristö- ja energiateknologiaan. En ole tätä keskustelua seurannut, mutta toivon, että aloitteesta tosiaan seuraa jotain konkreettista myös EU:n laajuudessa.

by

Elvytyttää

Hesarin pääkirjoituksessa 31.1 arvioidaan hallituksen elvytyspakettia. En löytänyt valitettavasti tarkempaa lähdettä paketille (eduskunnan sivuilta löytyisi tarkempaa tietoa, mutta löytämäni asiakirjat eivät ole kovin miellyttäviä lukea).

Veronkevennyksistä oli jo sovittu alkuperäisessä budjetissa, ennen tätä pakettia. Olen hieman skeptinen omalta osaltani moisen tehokkuudesta (lähinnä tuloveron – esim. ruoan arvonlisäveron alennus saattaa olla järkevääkin mikäli se siirtyy hintoihin edes osittain). Kun miettii, mitä  kriteerejä elvytykselle tulisi laittaa, niin kaksi asiaa ovat päällimmäisenä: että elvytyksellä on selvä vaikutus talouden piristymiseen ja/tai työllisyyteen, sekä se, että siitä ei seuraa kohtuutonta laskua tulevaisuudessa maksettavaksi (eli rahaa käytetään vain elvytysperiodin aikana eikä siitä jää pysyvää kulunkia nousukaudelle). Näistä ensimmäisen vaikutuksista kiistellään ja toinen on ilmiselvästi pielessä elleivät kevennykset jää tilapäisiksi.

Luin joitain viikkoja sitten erinomaisen jutun (HS 18.1.2009 Verojen alentaminen ei tepsi taantumaan) jossa neljä kansantaloustieteen professoria esittivät järkevänoloisia perusteluja sille, miksi veronkevennykset eivät toimi. Etenkin suurituloisten veronkevennykset tuomittiin tehottomaksi, sen sijaan suositeltiin menoelvytystä. Toisaalta osa suositteli veronkevennyksiä muussa muodossa, esim. palvelujen arvonlisäveron laskua.

Toisenlaisiakin näkemyksiä esitetään: HS:n 24.11 julkaistun jutun mukaan jotkut tutkimuslaitokset ovat laskeneet, että veronkevennykset toimivat, kunhan verot korotetaan ennalleen kolmen vuoden sisään – tällainen lähestymistapa korjaisi tuon pysyvän kuluerän ongelman. Valitettavasti tutkimuksia tai tutkimuslaitoksia ei nimetty artikkelissa.

Kaikkein fiksuintahan olisi käyttää rahaa sellaisiin investointeihin, jotka maksavat itseään takaisin tulevaisuudessa. Homekoulujen korjaus säästänee jo terveyskuluja ja mahdollistaa turvallisen kouluympäristön. Tällaisen vaikutusta voi olla hankala laskea rahallisesti, mutta maalaisjärjellä varustettu ihminen ymmärtänee lapsiin ja terveyteen ”sijoittamisen” arvon. Ehkä hienoin esimerkki tämänkaltaisesta elvytyksestä on itse asiassa USA:n elvytyspaketista löytyvä korvamerkintä valtion kiinteistöjen energiatehokkuuden lisäämisestä. Investointi vähentää energiankulutusta ja maan öljyriippuvuutta, ja kaiken huipuksi maksaa itsensä takaisin järjellisessä ajassa säästettyinä energiakuluina! Ei ihmekään että näin hyvää asiaa vastustamaan löytyi joku republikaani.

Kela-maksun poisto kuulostaa hivenen ihmeelliseltä. Vaikuttaisiko se todella yritysten kuluihin irtisanomisia vähentävästi tai työllisyyttä lisäävästi… Toisaalta sen rahoitus kuulostaa hyvältä: energia- ja ympäristöverojen korotus (joka tosin otetaan käsittelyyn vasta parin kuukauden päästä) johtanee ennen pitkää yritysten energiankulutuksen vähentämiseen ja muihinkin ympäristön kehittämisratkaisuihin. Myös tutkimukseen ja kehitykseen pyritään satsaamaan niin, että näitä kuluja voidaan vähentää verotuksessa entistä reilummin lähiaikoina – tämä voisi korreloida uusien ympäristöratkaisujen kehittämisen kanssa nyt kun siihen on saatu kimmoke.

by

Mihinkä koira karvoistaan…

Jokunen päivä sitten luin Financial Timesin artikkelin ”Off the Fairway” suurhuijari Madoffin pyramidihuijauksen viimeisestä vuodesta. Heikkenevän taloustilanteen myötä hetki hetkeltä epävakaammaksi muuttunutta korttitaloa kuvattiin jutussa Madoffin uhrien ja liikekumppanien suulla. Kovin moni tosin ei ollut aavistanut mitään ennen huijauksen lopullista murtumista. (Lohdullinen oli tarina erään organisaation analyytikosta, joka oli tajunnut että Madoffin voitot eivät olleet mahdollisia ja pyysi työntekijöitään toistamaan voitot väitetyillä spekseillä saman aikavälin datalla. Kun tämä ei onnistunut, analyytikko onnistui vakuuttamaan työnantajansa vetämään rahat pois juuri ajoissa ennen romahdusta. Samalla on surullista että kovin moni muu ei ymmärtänyt katsoa samalla tavoin datan taakse.)

Kiinnostavin osuus jutussa olikin pieni tarina vuoden 2008 toukokuun golfottelusta, tilaisuus jota myös Madoffin yritys sponsoroi. Liikekumppani oli alkanut epäillä, että Madoff oli antanut hyväntekeväisyysottelua varten väärät tasoitustiedot – golfissa moinen kun vaikuttaa ottelun lopputulokseen merkittävästi. Miksi ihmeessä kukaan huijaisi moisessa – ottelussa kun taisi muutenkin olla kysymys pääasiassa ns. maineesta ja kunniasta, ei palkinnoista.

Tämä tarina kuitenkin saattoi avata pienen ikkunan Madoffin päähän: kenties kyseessä on ihminen, jolle peli ja itse huijaus on tärkeintä? Muuten ei voi ymmärtää sitä, että joku aloittaisi noin valtavan petoksen, josta tietää joka tapauksessa jäävänsä kiinni. Vai pyyhkiikö tieto hetkellisistä voitoista todella mielestä sen, että lopulta korttitalo vääjäämättä tulee romahtamaan ja makean elämän joutuu hyvittämään vankilassa…

Eipä tuo tieto tuntunut WinCapitankaan järjestelijöitä haittaavan.

by

Suden uusi hetki

Eräs mieltäni vaivaava asia subprime-kriisissä – vai pitäisikö sanoa talouskriisin subprime-osuudessa – on amerikkalaisen lainausjärjestelmän toiminta ja ennen kaikkea sen eräs erityispiirre: lainoja välittävät agentit, jotka saavat hankkimistaan lainoista välityspalkkion kantamatta kuitenkaan vastuuta tai riskiä ko. lainojen takaisinmaksusta. Eräs järjestelmän perverssejä piirteitä oli, että mitä korkeampikorkoisia eli riskialttiimpia lainoja he myönsivät, sitä isommat olivat palkkiot.

Useimmat eurooppalaiset – toki puhun lähinnä omasta tuttavapiiristäni – pitävät järjestelmää omituisena. Ainakin täällä Suomessa, talletuspankkien luvatussa maassa, asuntolainat on perinteisesti hoidettu kävelemällä suoraan pankin konttoriin ja neuvottelemalla laina sen samaisen tahon kanssa jolta rahat saa ja jolle korko maksetaan. Koska pankki kantaa myös riskin siitä, että asiakas ei lainaansa pysty hoitamaan, pankilla on selkeä intressi varmistaa asiakkaan maksukyky.

Toki täälläkin mentiin jo hieman rajan yli. Suosioon nousseet ylipitkät lainat, ennätyspitkään vallinneet ennätysmatalat korot ja (osin näistäkin) johtuva asuntokaupan ylikuumeneminen saivat myös pankit hölläämään otettaan. Itse muistan ensimmäistä lainaani 2006 ottaneena laskeneeni melko huolella oman lainarajani, toki ottaen huomioon mahdolliset koronnousut. Yllätys olikin kun ensimmäisessä pankissa olisivat tyrkyttäneet liki 30t euroa enemmän – summa, jolla laina-aika olisi järjellisillä maksuerillä kohonnut 30 vuoteen ja minkäänlaista varaa koronnousuun ei olisi jäänyt. Toisella pankilla oli jo onneksi realistisempi näkemys ja he onnistuivat myös saamaan (ja myöhemmän asunnonvaihdon aikana pitämään) asiakkaan.

Tähän verrattuna amerikkalainen ”sisäänheittäjämalli” tuntuu liki absurdilta ja sen ongelmat melko selviltä. Silti – ja tällä en toki sano etteikö järjestelmää olisi myös USA:n mediassa jo laajalti kritisoitu – halukkuus muuttaa järjestelmää tai rajoittaa sitä vaikuttaa toistaiseksi olemattomalta. Toki joku jaksaa aina muistuttaa, että seuraavassa kriisissä ongelmat tulevat jo jostain muualta käsin, eikä yksittäisiin nykykriisiin vaikuttaneisiin syihin ole tarpeellista puuttua (väärin!). Mutta nähdäkseni jättämällä tällainen lainausmalli henkiin ei saada lainanantoa terveelle pohjalle edes sitten, kun pohjamudista on joskus taas ryömitty. Olettaen siis, että kriisin jälkeen talousjärjestelmä edelleen jossain määrin muistuttaa tähän asti tunnettua.

Toki aggressiiviset lainanmyöntäjät ovat vain pieni osa lainakriisiin johtaneista syistä. Näitä voidaan lähteä etsimään aina FEDin tarpeettomista koronlaskuista (suosittelen vilkaisemaan mitä Cooperilla oli sanottavaa keskuspankkien roolista) USA:n hallituksen politiikkaan, jolla ilmeisesti melko voimaperäisesti  ja väärin perustein pyrittiin lisäämään asunto-omistajuutta vähävaraisten keskuudessa. Ajatus, joka kuulosti varmasti hienolta ja humaanilta, mutta sisälsi paradoksin ”varaton asunnonomistaja”.

Edellä sanotun valossa oli hätkähdyttävää lukea Business Weekin marraskuun numeron kansitarinaa. Löysin jutun podcastina, tekstimuotoisena sitä ei ilmeisesti ainakaan ilmaiseksi ole netistä saatavissa. Subprime wolves are back uutisoi edellä kritisoitujen ”vapaiden laina-agenttien” uudesta tulemisesta kesken talouskriisin syvenemisen: USA:n keskushallinto oli näet todennut, että haluttiin vielä jatkaa asuntojen tarjoamista vähävaraisille huolimatta pankkien yhtäkkiä kadonneesta halusta antaa lainaa. Niinpä valtiojohtoisesti aloitettiin uusi kannustinohjelma. Tarinan pihvi: ohjelman avulla samat toimijat, jotka olivat alkuperäisessä subprimekriisin kovassa ytimessä tehtailleet lainoja maksukyvyttömille, pääsevät jatkamaan täsmälleen samaa toimintaa liittovaltion tuella kun edellistä sotkua vielä selvitellään.

by

Muutosta ilmassa

Lueskelin tuoreinta Talouselämää ja kiinnitin siinäkin huomiota aiheisiin, jotka sivuavat kovasti kahden viimeksi käsittelemäni kirjan asioita. Näistä ensimmäinen oli kahden nykyistä talousteoriaa arvostelevan kirjan kirja-arvostelut, toinen suurehko juttu BKT:n ja hyvinvoinnin korreloimattomuudesta.

Lehden perinteisen kolmen talouskirjan arvosteluista kaksi koski nykyistä finanssikriisiä ja molemmat olivat nostaneet keskeiseksi teesikseen nykyisen ”erehtymättömän talouden” talousteorian toimimattomuuden. Toinen kirjoista oli George Sorosin The New Paradigm for Financial Markets. The Credit Crisis of 2008 and What It Means, toinen Robert J. Shillerin The Subprime Solution: How Today’s Global Financial Crisis Happened, and What to Do About it. Ensimmäinen on arvostettu ja ehkä maailman tunnetuimpiin kuuluva sijoittaja, toinen finanssikriisin jo aikaa sitten ennustanut taloustieteen professori.

Arvostelun perusteella Soros perustaa oman selityksensä kuplien syntymästä jo parikymmentä vuotta sitten kehittämälleen refleksiivisyyden teorialle: ihmisten ajattelu vaikuttaa aktiivisesti tapahtumiin. Hän myös korostaa että markkinat eivät automaattisesti hakeudu tasapainoon vaan ovat taipuvaisempia jatkuviin ylilyönteihin kuin tasapainotilaan.  Shillerillä on samantapainen ”sosiaalisen tartunnan” näkemys kuplien synnyistä mutta hän nostaa ilmeisesti voimakkaammin esille asuntokuplan vaikutuksen ja tätä kautta siihen vaikuttaneen politiikan.

Molemmat kirjat ovat herkullisen lähellä aiemmin lukemaani George Cooperin The Origins of Financial Crises -teosta, josta kirjoitan myös täällä. Merkillepantavaa toki on, että kumpikin käsittelee nimenomaan nykyistä kriisiä, kun Cooperin teos keskittyi enemmän niihin markkinoiden yleispiirteisiin jotka aiheuttavat heilahteluja, epästabiilin talouden teoriaan (nykyisen, näissäkin opuksissa kiistellyn ”tehokkaan markkinan” teorian sijaan) ja keskuspankkien rooliin kriisien ehkäisijänä ja vahvistajana. Cooperin teos oli erinomainen tässä yleispätevyydessä, mutta nykyisessä kriisissä on toki omat erityispiirteensä joista lukisin mielelläni lisää. Jo koko subprime-järjestelmä sekä USA:n lainamarkkinoiden toiminta, jossa lainan myöntäjällä ei ole intressejä lainan takaisinmaksuun ovat itsessään sellaisia anomalioita jotka ovat korostaneet muutenkin epävakaan systeemin heiluvuutta. Jompi kumpi näistä kirjoista voisi tarjota hyvää lisäinformaatiota, joskin lukemani lyhyen arvostelun perusteella yksittäisiin nykyisen kriisin syihin ei subprimeä lukuunottamatta niissäkään ehkä pureuduta.

BKT-juttu sivusi läheltä lukulistallani tällä hetkellä vielä kesken olevaa World Watch-organisaation raporttia Maailman tila 2008. Ko. artikkelikokoelman teema 2008 oli Kestävä talous ja otsikon mukaisesti kirjan artikkelit pohdiskelevat talouden, taloudellisten innovaatioiden ja yritysten roolia kestävän kehityksen luomisessa. Eräitä kantavia teesejä kirjassa ovat, että tehokkaimmat innovaatiot syntyvät yksityisellä puolella, jolloin valtionkin on syytä vain ohjata oikeaan suuntaan mutta olla sitomatta toteutuksia teknologisesti; että ympäristötehokkuus on usein yritykselle tuottavampaa kuin nykyiset ympäristöä tuhoavat prosessit (esimerkiksi jäte kun on lopulta yritykselle suuri kuluerä, jonka syntyä vähentämällä ja jota kierrättämällä päästään myös kustannuksissa alaspäin); ja että määrittämällä ekosysteemille rahallista arvoa (kirjassa käytettiin itselleni uutta termiä ”ekosysteemipalvelu” jolla viitataan asioihin jotka luonto hoitaa puolestamme kun se ei ole henkitoreissaan – esimerkkinä mehiläisten pelloilla tekemä pölytys ja metsien ilmaa puhdistava ja hiilidioksidia sitova vaikutus) voidaan saada hallitukset ja yritykset paremmin huomioimaan ympäristö, kun esim. metsien hakkuun aiheuttamille vaurioille voidaan suoraan laskea rahallinen arvo.

Tulen vielä kirjoittamaan kirjasta tarkemmin, kun saan sen loppuun. Kirjan ensimmäinen artikkeli käsitteli kuitenkin tässä BKT-artikkelissa mainittua asiaa: talouden ja hyvinvoinnin mittarina BKT on pidemmän päälle riittämätön ja ohjaa yhteiskuntaa lopulta väärille urille. Maailman tila-raportissa esiteltiin lukuisia uudentyyppisiä hyvinvoinnin mittareita, jotka voisivat jo sellaisenaan korvata BKT:n tai ainakin toimia sen rinnalla. Jukka Hoffrénin kirjoittama Talouselämän BKT-artikkeli ”BKT kasvaa, mutta hyvinvointi ei” olikin hyvin kriittinen BKT:n käyttämiseen taloudellisen hyvinvoinnin mittarina.

Onko tässä taas lisää ei-niin-heikkojakaan signaaleita, jotka kuvastavat talouskriisin liikkeellepanemaa ajattelutapojen muutosta? Jään seuraamaan kiinnostuneena, miten lehti vastedes käsittelee näitä asioita.

by

Talousopin kritiikki

sleepy Sain joululomallani loppuun George Cooperin finanssikriisejä käsittelevän opuksen The Origins of Financial Crises: Central Banks, Credit Bubbles and the Efficient Market Fallacy. Kirjan pihvi on siinä, että se ei keskity nykyiseen finanssikriisiin vaan käsittelee talouden kriisejä ja niiden syntymekanismeja laajemmin ja toisaalta keskittymättä nykyisen kriisin syntyyn johtaneisiin yksityiskohtiin. Kirja on paitsi vahva kritiikki nykyistä ”erehtymättömien markkinoiden” talousteoriaa kohtaan myös laajalti keskuspankkien roolia pohtiva ja analysoiva teos. Kirjan kritiikki kohdistuukin nykyisen kritiikin osalta FED:iin, jonka löysän rahapolitiikan ja ennenaikaisen elvyttämisen Cooper katsoo kannatelleen nykyistä kuplaa pidemmälle kuin tarpeen.

Kirja palaa myös joiltain osin taloustieteen juurille: kirjailijalla on vahva keynesiläinen näkemys, vaikka hän ymmärtääkin myös joitain Friedmanin näkemyksiä.

Kirjan alkuosa selittää lyhyesti rahamarkkinoiden historiaa pääosin tutuksi käyneellä kaavalla. Se kertaa aiempia finanssikriisejä ja keskuspankkien syntyhistoriaa. Keskuspankkien roolista ja roolimuutoksista keskustellaan runsaasti, samoin eri keskuspankkien omaksumista näkemyksistä omasta roolistaan.

Jo alussa esitetään kiinnostava hypoteesi, jota perustellaan läpi kirjan: nykyinen ”oikeassa olevien markkinoiden” talousteoria (”efficient market hypothesis”) toimii kulutushyödykkeiden kohdalla, mutta ei päde finanssimaailmassa. Kysynnän ja tarjonnan laki ei päde finanssihyödykkeissä. Klassiset esimerkit, kuten ”leivän hinnan nousu saa ihmiset ostamaan enemmän perunoita ja vähemmän leipää, taltuttaen leivän hinnan nousua” eivät toimi osakemarkkinoilla ja muissa rahoitusinstrumenteissa – näissä kun hinnan nousu ja etenkin sen muutosnopeus saattaa aiheuttaa kysyntää. Tämä selittää osaltaan finanssitalouden volatiliteettia sekä sitä, miksi perinteiset talousteoriat eivät tunnu pätevän nykypäivän markkinoihin.

Kirjassa esitetään uskottava perustelu sille, miksi markkinat niin helposti ”lähtevät lapasesta” ja miksi oikeaan osuvaa analyysiä markkinatilanteesta on niin vaikea tehdä. Cooper ei siis suoraan tyrmää esim. reittaajia (vaikka nykykriisissä reittaajien intressiristiriidat varmasti olivatkin osasyy holtittomiin reittauksiin) vaan yrittää ymmärtää ympäristöä jossa he ovat joutuneet toimimaan. Cooperin mukaan ongelmana on, että kun ylilyönnin perimmäinen tekijä eli luotonannon kasvu on vauhdissa, se vaikuttaa myös markkinoiden muihin mittareihin – lainamäärän kasvu siirtyy suoraan yritysten taseisiin, voittoihin ja taloushyödykkeiden kuten osakkeiden tai reaalimaailman omaisuuden kuten asuntojen hintoihin (asset prices). Perinteisen analyysin ongelmana on, että lainamäärän kestävyyttä on mitattu suhteuttamalla laina näihin voittoihin ja hyödykkeiden hintoihin, jotka ovat kuitenkin näennäisarvoltaan jo kasvaneet lainanannon seurauksena ja vaikuttavat näin ollen riittäviltä takeilta olemassaolevalle lainamäärälle. Lainan aiheuttama hintojen nousukierre päinvastoin rohkaisee sykliä entistä suurempaan velkaantumiseen.

Mitä sitten todellisuudessa pitäisi seurata? Lainan kestävyyttä mietittäessä tulisi pohtia, kuinka lainamäärät kestäisivät luoton tyrehtymisen ja siitä seuraavan hintojen laskun. Talouden mittari, jota tulisi seurata on velkaantuminen ja luotonannon kasvu, eivät muut, siitä riippuvaiset mittarit joita on mainittu edellä.

Kiintoisa seuraus tästä on myös se, että sijoittajan ei tarvitse 0lla irrationaalinen seuratakseen ja kasvattaakseen kuplaa – kuplan synnyn aiheuttava luotonanto kun vaikuttaa myös niihin mittareihin joihin sijoittaja on tottunut katsomaan sijoituspäätöksiä arvioidessaan.

Talouden historiaa selittäessään ja teorioitaan (oikeammin Minskyn ja Keynesin teorioita) perustellessaan Cooper käy läpi myös monia kiinnostavia talouselämään vaikuttaneita käänteitä etenkin viime vuosisadalta. Näihin tarinoihin kuuluu mm. Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeen maksamat sotakorvaukset jotka johtivat käytännössä Saksan valtion vararikkoon ja toiseen maailmansotaan.

Paljon keskustellaan myös Bretton-Woodsista, sopimuksen sisällöstä ja vaikutuksista. Etenkin valuuttojen kiinnittämistä toisiinsa Cooper kritisoi vahvasti: kun valuuttakursseilla ei voitu tasapainottaa USA:n kauppaylijäämää joka heti toisen maailmansodan jälkeen oli melkoinen Euroopan vaurioituneen infrastruktuurin vuoksi, tarvittiin Marshall-apua tasapainottamaan toisiinsa kiinnitettyjen valuuttojen aiheuttamat ongelmat. Kiinnitys aiheutti myös myöhemmin tahatonta etua muille valtioille, joiden valuutta oli sodan jälkeen arvioitu merkittävästi heikommaksi ja ne saivat olosuhteiden parannuttua vientiin  ja teollisuuden jälleenrakentamiseen merkittävää etua.

Cooperin mukaan myös USA:n nykyinen kauppavaje ja velkaantuminen on osittain seurausta kauppakumppanien kiinnitetyistä valuutoista (Lähi-Itä, Kiina ja Aasia), mikä on omalta osaltaan ”pakottanut” Kiinan ostamaan Yhdysvaltain joukkovelkakirjalainoja valuuttatasapainon ylläpitämiseksi. Tätä väitettä olisi kiinnostavaa tutkia lisää. (Edit 8.1.2009: Kiina on vähentämässä USA:n velan ostoa, syynä tarve valuutalle omissa investoinneissa kriisin iskiessä yhä pahemmin myös Kiinaan.)

Yhtäläisyydet Maxwellin governor-teoriasta talouteen ovat kiinnostavia. Ajatuksena on, että täydellistä tasapainotilaa ei voida saavuttaa, vaan keskuspankin tulisi pienillä korjausliikkeillä estää talouden itsensä aiheuttamat suuret heiluriliikkeet. Tähän sisältyy olettamus, että keskuspankit hyväksyvät myös pienen negatiivisen korjausliikkeen positiivisen ohella – mikäli pieninkin negatiivinen liike markkinoilla pyritään vaimentamaan alkutekijöihinsä, pedataan vain suurempaa romahdusta pitkällä aikavälillä.

Kaiken kaikkiaan Cooperin kirja on uskottava ja perusteellinen selitys talouden volatiliteetille. Cooper myös pyrkii tarjoamaan ratkaisuja – lähinnä keskuspankkien roolien uudelleenorganisoinnissa – joilla kuplia voitaisiin vastaisuudessa pienentää. Hänen keskeinen teesinsä onkin, että talouden syklit ovat luonnollisia ja talouden supistuminen on yhtä luonnollista kuin sen kasvukin. Mikäli supistumista pyritään keinotekoisesti ennaltaehkäisemään esim. alentamalla korkoja talouden kasvun hidastuessa, voidaan alaspäinmenon hetkeä vain siirtää ja samalla aiheuttaa paljon alkuperäistä pahempi kriisi. Nykyiselle kriisille hän ei näe hyviä ratkaisuja – pienin paha onkin Cooperin näkemyksen mukaan vapauttaa hetkeksi hänen oman terminsä mukaan ”todellinen” inflaatio ja painaa hetkellisesti lisää rahaa. Tämä on lähestymistapa, jota hän aiemmin kirjassa kritisoi käyttäen juuri Saksan ja Bretton-Woodsin esimerkkejä; nykyisessä tilanteessakin se olisi ns. äärimmäinen mutta lopulta ehkä välttämätön keino.

Kirjaa aloittaessaan on kuitenkin syytä muistaa, että se pyrkii yleisempään esitystapaan ja siksi myös esitetyt elvytyskeinot ovat melko yleisluontoisia. Tämän nimenomaisen talouskriisin yksityiskohtiin päässee pureutumaan paremmin muissa opuksissa.

Edit: tänään (9.1.2009) Britannian keskuspankki oli laskenut ohjauskorkoaan alimmalle tasolle kymmeniin vuosiin. Lisäksi pankilta annettiin lausunto, että joudutaan kenties vielä harkitsemaan uudenlaisia toimenpiteitä. Tiedotusvälineet (ainakin HS) tulkitsivat tämän niin, että Englanti kenties harkitsee setelipainon käynnistämistä.