Voisilmäpeliä-blogissa oli erinomaisesti kirjoitettu postaus, joka jakaa aika tarkalleen ajatukseni siitä, mikä ravitsemuksen ylenpalttisessa pohdinnassa ja kevyttuotehysteriassa on vikana. Postauksessa otetaan kantaa kaavailtuun rasvaveroon ja todetaan, että siinä ei ole järkeä – terveellisyyttä ei mitata rasvan määrällä.

Samaa mieltä rasvaverosta, vaikka (kuten aiemmin olenkin jo maininnut) minusta kulutuksen säätely verotuksella ei ole huono asia. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vain rajanveto on hankalaa. Makeisvero on erinomainen asia, samaan tapaan voisi harkita vaikkapa pikaruokaa, eineksiä tai snackseja verolle. Yksittäisten ravintoarvojen kanssa pelaaminen taas menee hankalaksi (ja vaikkapa pikaruoan tapauksessa veron piiriin kuuluvan ruoan määrittely voisi käydä liki mahdottomaksi.)

Kommenteissa moni ehdotti veron perusteeksi tuotteen jalostusastetta. Se kuulostaa tavallaan kaikkein järkevimmältä, mutta toisaalta juuri korkean jalostusasteen tuotteista elintarviketeollisuus käärii voittonsa, joten tällaisen veron todennäköisyys saattaisi olla pieni.

Onneksi viikonloppuna tuli pitkästä aikaa herkuteltua äidin patojen ääressä. Siitä ei perusruoka parane.

Pohdiskelin taannoin, mitkä kaikki vanhoihin työntekijöihin liittyvät kulut saavat työnantajat välttämään iäkkäiden palkkaamista. Osmo Soininvaara purki juuri työsuhteisiin liittyviä sosiaalimenoja, ja mainitsi siinä, että nykyjärjestelmässä työnantaja on käytännössä vastuussa sairaseläkkeelle jäävän ihmisen kustannuksista  (vaikka teoriassa kustannus lasketaankin jotenkin mutkan kautta). Vanhoista ihmisistä taas varsin suuri osa lähtee sairaseläkkeen kautta eläkepäiville.

Hyvä kysymys on, millä tapaa työnantajan voi kannustaa pitämään työntekijänsä kunnossa ilman, että sen tarvitsee pelätä raskasta laskua pitkäaikaissairauden sattuessa.

Pitäisi varmaan kommentoida jotain tästä pääkaupunkiseudun kasvisruokapäiväfarssista. Valitettavasti tuntuu joskus turhalta edes kommentoida silloin, kun keskustelu käydään tällä tasolla – luulen että valtaosa väestöstä tajuaa miten järjetön tämä ideologinen lihansyöjien esiinmarssi ja paatos on.

Hupaisintahan on, että kaikki tyytyväiset sekasyöjät muuttuvat tällaisen aiheen parissa ideologisiksi lihansyöjiksi, joiden tulee saada lihaa joka aterialla. Pääasiallinen pelko keskustelussa tuntuu olevan, että yksi kasvisruokapäivä viikossa tarkoittaisi kaikkien Suomen lihantuotantolaitosten sulkemista. Tällaisessa tunteita herättävässä aiheessa hupaisinta on nähdä, kuinka vuosikymmenten takaiset kouluruokailutraumat nousevat esiin. Muistellaan tippa linssissä sitä kertaa, kun piti maistaa ruusukaalia, tai sitä kuinka pahalta keitetty kaali maistui. Hassua, sillä muistan itse miten kammottava ruoka kanaviillokki oli – se sai minut lopettamaan kanansyönnin toviksi tyystin, vaikka ennen kouluunmenoa se oli aina maistunut. Joku olisi tietysti voinut kysyä, päteekö valtuutetun raivomielinen toteamus siitä, ettei hän enää koskaan kaaliin koske, esimerkiksi mainioon lammaskaaliin. Keskustelua katsellessa tuntuu siltä, että valtuutettujen mielestä ruoasta tekee kasvisruoan se, että siinä on muutakin kuin lihaa.

En jaksaisi kirjoittaa tähän kovin kaunopuheisesti, joten listaanpa tässä vielä muutaman ilmeisen seikan jotka lienevät tämän blogin lukijoille itsestäänselviä (jostain syystä oletan, ettei joukossa ole yhtään hourupäätä):

– Yksi kasvispäivä ei tarkoita seuraavien asioiden kieltämistä: lihansyönti, tuotantoeläinten kasvatus, tai edes päivittäinen lihansyönti.
– Kasvisruoka todennäköisesti tulee edullisemmaksi (tosin en ihmettelisi jos brasiliasta roudattu tehobroileri maksaisi vähemmän kuin kotimainen porkkana, sen verran hullusti ruoka on välillä hinnoiteltu.) Tämä tarkoittaa sitä, että laatuun voidaan panostaa paremmin.
– Kasvisruoka ei tarkoita sitä, että ruoka on huonolaatuista. Kyllä, kenties lisäpanostus ruokalistan suunnitteluun ja toteutukseen on silti tarpeen.
– Ja bonuksena: se, että olet joskus syönyt pahoja kasviksia, ei tee niistä huonoa ruokaa. Vilkaisepa terveysministeriön lautasmallia – liha on siinä vähemmistössä.

Kaikkein hupaisin kysymys nousee esiin Espoon kouluruokailusta. Nyt kun kasvisruokapäivä on virallisesti Espoossa julistettu pannaan, tarkoittaako se sitä, että perinneruokaviikko (muistanette perunavellit ym.), pinaattiletut ja puuropäivät ovat historiaa? Julistettiinko nyt vahingossa, että koko koulujen ruokalista pitää laittaa uusiksi, koska siellä on vahingossa lipsunut jo useampi kasvisruokapäivä? (Ja kuvittelevatko päättäjät tosiaan, että puuropäivänä leivän päälle ainakin omana kouluaikanani saatu leikkele jotenkin merkittävsti muuttaisi ruoan koostumusta?)

Noin muuten olen sitä mieltä, että kasvisruoan pitäisi olla vastaisuudessa helpompi vaihtoehto. Nykyinen käytäntö, jossa pitää ilmoittautua erikseen kasvissyöjäksi kasvisruokaa saadakseen tekee sen syönnistä aina vain hankalampaa. Tämän taustalla voisi hyvinkin olla aivan käänteinen ideologia kuin mitä arvon valtuutetut pelkäävät: käytännössä tosin taustalla lienee kustannuskysymys, ruoan hävikkiä yritetään varmastikin tuolla minimoida.

Hyvää mouhua kannattaa tällä kertaa ehkä etsiä sarjakuvista: ”how about aivan-normaali-ruokapäivä?”. Suosittelen saittia aina, kun haluaa virkistyä hupaisan mouhuamisen parissa. (Piirtäjä onnistui saamaan samaan tekstiin myös maininnan maahanmuuttajista ja feministeistä, ehkäpä seuraavaksi ko. saitti kielletään. 😉

Edelliseen postaukseen tuli hyvä tarkentava kommentti luomutuotannon eettisyydestä. Innostuin pohdiskelemaan vastauksessa niin pitkästi että katsoin parhaaksi julkaista pohdinnat erillisenä postauksena.

Ehdin todeta, että erillinen eettisen lihan sertifikaatti on turha kahdesta syystä: ensinnäkin, meidän ei pidä hyväksyä vallitsevaa tilannetta, ja toisaalta on jo olemassa eettisempää lihaa nimeltä luomuliha. little-h:n huomautus siitä, että luomuliha ei välttämättä ole merkittävästi eettisempää muuttaa kyllä hieman tilannetta. Silti olen sitä mieltä, että myös tavanomaisen kasvatuksen standardit on saatava ylös.

Eettinen standardi tuntuu edelleen omituiselta juuri siksi, että se laillistaisi sikojen huonon kohtelun muualla. En menisi luottamaan kuluttajaan niin paljoa, että kaikki sikatilat joutuisivat ennen pitkää muuttumaan eettisiksi tiloiksi. (Juuri tästä syystä meillä on säädöksiä, lakeja ja koko valtiovalta – vaikka ihminen ei olekaan niin itsekäs olento kuin vielä 80-luvun materialismin huumassa innostuttiin väittämäänkin, ihan kaikessa massan valintoihin ja tiedonjanoon ei kannata luottaa.) Oikeastaan ainut syy lisätä tuollainen erityinen kategoria olisi siinä, että luomua (ainakaan lihapuolella) ei välttämättä pystytä nytkään kasvattamaan kysyntää vastaavaa määrää. Luomusikojen suhteen olen ymmärtänyt, että luomurehun saatavuus on itse asiassa yksi suurimpia kasvun esteitä – Suomessa ei vielä viljellä tarpeeksi luomurehua ja ulkomainenkin rehu on kallista. Luomukasvattajat ovat jo ehdottaneet säädösten hölläämistä, pilviin noussut rehun hinta kun heijastuu lihaankin.

Hämmentävintä tässä on se, että samalla kun manataan sian alhaista myyntihintaa ja kasvattajien heikkoa kannattavuutta, harmitellaan sianlihan huonoa menekkiä – ja mietitään että miten sitä saataisiin ylös. Maanviljelyksen ongelma on juuri siinä, että kysynnän ja tarjonnan lakiin ei reagoida maatalouden erityisluonteen vuoksi järkevästi (kuten aiemminkin kirjoitin, maatalous on erityinen ala koska sitä ei saa jättää kokonaan tuonnin varaan, mutta tästä seuraa myös harmillista säätöä). Jos sianlihan menekki on huonoa, pitäisi ymmärtää, että silloin tuotantoa on liikaa ja sitä tulisi ajaa alas. Ongelma on tietysti siinä, että maanviljelijän konkurssi tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin vaikkapa pienen yrityksen konkurssi, ja saattaa olla yksilölle paljon suurempi tragedia. (Pitäisi itse asiassa tarkistaa, miten velkojen ja muiden kanssa maanviljelijää konkurssissa kohdellaan.) Pelkästään jo monen sukupolven harjoittaman elinkeinon loppuminen itsessään voi olla kova isku.

Sentimentaalisuudelle ei kuitenkaan pitäisi jättää tässä liikaa sijaa. Suomessa on puolustettu maanviljelijän etua kynsin hampain, paketoimalla peltoja, maksamalla viljelemättömästä alasta, tukien kaikkea mahdollista paitsi järjellistä tuotantoa. (Kärjistys. En varmaan ikinä oppisi kirjoittamaan kunnollista pamflettia, omatunto alkaa aina kolkuttaa liikaa suurempien kärjistysten kohdalla.) Kokonaisuutta ei ole ajateltu tarpeeksi. Tässä on toisaalta taas vielä monipiippuisempi ongelma kuin mitä ensisilmäyksellä osaa hahmottaakaan. Olen seurannut uuden MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan alkutaivalta toisella silmällä, ja hän vaikuttaa monella tapaa tervejärkiseltä ihmiseltä. Eräs hänen kommenttinsa liittyi juuri tähän pienviljelijän tukemiseen: hänen mukaansa sotien jälkeisellä pienten tilaplänttien kynsin hampain elossa pitämisellä tuhottiin Suomen maatalouden kilpailukyky moniksi vuosiksi. Marttila kannattaa myös jättisuuria navetoita juuri kannattavuuden vuoksi. Tämä ei kuulosta kovin hyvältä – isoissa tuotantolaitoksissa kun on muuallakin ollut suurimmat ongelmat. Toisaalta kannattavuusongelma on todellinen. (Silti on myös jättinavettoja ja jättinavettoja. Ymmärtääkseni suurilla, satojen tai tuhansien karjatiloilla esim. Australiassa naudat vaeltavat vapaina liki koko ikänsä. Lypsytiloilla lypsystä huolehtii lypsyautomaatti, jonne lehmät kävelevät tarvittaessa. Ei ainakaan periaatteessa kuulosta pahalta, joskaan ei sovi Suomen talviin.) Samalla mies puhuu myös voimaperäisesti luomun puolesta. Marttila toteaa (muistinvaraisesti siteeraan Seurasta lukemaani haastattelua), että vaikkapa vientimielessä luomu lienee ainoa tuotekategoria, jossa Suomi pystyisi kilpailemaan edes jonkinlaisella katteella ja johon myös jonkinlaista mielikuvaetua olisi toistaiseksi olemassa.

Eräs ratkaisu dilemmaan lienee tuotteiden alkuperän yhä suurempi esillenosto. Jo nyt ravintoloissa mielellään esitellään tuotteet tietyltä tilalta tai tuottajalta saapuneiksi, ja isoja brändejä ovatkin vaikkapa pientuottaja Kolatun juustot (vaikkeivät kai suoraan olekaan tietyltä maitotilalta). Jos ihmiset yhä enemmän haluavat ruokaansa tietyltä paikalta, jonka menetelmistä heillä on edes jokin käsitys, rahan suunta kääntyy näitä (pien?)tuottajia kohti. Tämä on hyvä alku.

Valitettavasti kuluttajien suurta massaa ei vieläkään kiinnosta muu kuin hinta. Siksi myös perustuotanto on saatava järkevälle tasolle. (Tässä ei riitä erillinen eettinen sikakategoria, vaikka ehkä sellainen olisi hyvä alku, siirtymäkauden tuettu etu?) Käytännössä tämä tarkoittaa viljelijöiden konkursseja. Sikatuotannon pitäisi tippua kysyntää vastaavalle tasolle. Samalla hinnat nousevat järkevää tuotantoa edes hieman enemmän vastaavalle tasolle. Toisaalta, mikä on ulkomaisen possun osuus Suomessa myydystä lihasta? Siinä ei paljon kotimaisen possun kokonaisvaltainen eettisyys auta jos mattimeikäläiset lappavat halpaa venezuelalaista sulatettua pakastepossua laarin täyteen.

Ehkä tulevaisuudessa kasvatusoloista tulee enemmänkin tietoa. Yhä enemmän tietoa kaivetaan tuotteiden kylkeen painetuista koodeista. Kananmunat leimataan jo niin, että munan voi jäljittää tietylle tilalle ja tietylle päivälle. Kööpenhaminan epämääräisen konsensuksen jälkimainingeissa on jo puhuttu uudesta osittain markkinavetoisesta ratkaisusta, hiilijalanjäljen merkitsemisestä jokaiseen tuotteeseen. Tästä ei olisi enää pitkä matka siihen, että paketista selviäisi myös lihan kasvuolot.

Tai kenties tulevaisuudessa tosiaan ihmiset saavat lihankaltaisen proteiininsa tankissa kasvatetusta kudoksesta. Eettisyysongelma tuolla ratkeaisi, mutta moni muu taas ei. Jo nyt tiedetään faktana, että länsimainen liha- ja maitopohjainen ruokavalio on pääasiallinen elintasosairauksien syy. Onko siis ihmisrodun kannalta eettistä jatkaa halvan lihan tarjoamista sen sijaan, että opetettaisiin kansa hieman paremmille tavoille ja palautettaisiin liha paikalleen juhlapyhien ruoaksi ja muun ruoan lisukkeeksi?

Löytyi muuten meiltäkin lopulta se kinkku joulupöydästä. Isäntäväki ei itse ollut tehnyt sitä, mutta vieraat toivat herkullista kinkkua mukanaan tutulta kauppiaalta. Pöydän kruunasi kuitenkin porokastike – siinä liha jonka kasvuoloissa ei pitäisi olla valittamista. Elinoloissa voiton vei ehkä vain edellispäivän fasaani, jota puraistessani osuin hauliin.

Suomen Turku (onko niitä tosiaan useita?-) on kaunis ja lunastanut erinomaisesti tittelinsä joulukaupunkina. Kotimaanmatkailu on ollut rentouttava kokemus, ja sukulointistressi on ollut tiessään riittävän löysän aikataulun ansiosta. (Päin vastoin, juniorin innokkaat hoitajat ovat mahdollistaneet kotimaan mäkien koluamisen sentti sentiltä.)

Joulurauhan julistuksessa oli hieno tunnelma, mutta ilahdutti hieman myös yllättävä loppuhuipennus: muutama sikanaamarinen eläinten ystävä tuli muistuttamaan joulukinkkujen kohtelusta ennen ruokapöytään päätymistä.

Toki sikadebatti on jokavuotinen mutta myös aiheellinen, ja on ollut pöyristyttävää kuunnella maa- ja metsätalousministeri Anttilan puheita: hän tietää, että ongelmia on, mutta niiden hoitamisen sijaan hän ehdottaa että olisi erikseen onnellisia sikoja ja toisaalta sitten niitä, joiden huonon kohtelun kaikki hyväksyvät. Olisiko helpompaa nostaa standardit järkevälle tasolle kaikkialla? Lisäksi moinen järjestelmä on jo – luomutuotanto. Sen suosio on niin suurta, että jotakuta muutakin tässä maassa taitaa häiritä tehotuotanto lieveilmiöineen.Viime jouluna koetimme saada luomupossua pöytään, mutta se oli loppuunmyyty jo paljon aikaisemmin. Tänä jouluna pöydässä ei ole sikaa, mutta se ei niinkään ole kannanotto sikatalouteen kuin jouluvalmistelunsa ulkoistaneiden ihmisten isäntäväen valinta. Herkkuja pöydästä tosin ei pienen ennakkovilkaisun perusteella tule puuttumaan.

Oli hienoa, että protestiin ei sen kummemmin puututtu. Taisivat päästä julisteineen televisioon asti. Joulurauhan julistuksen tunnelmaa hiljainen protesti ei haitannut, ja tällaiseen rauhalliseen mielenilmaukseen puuttuminen muutenkin viimeisillä minuuteilla olevassa tapahtumassa olisi ollut turhaa. Päätellen taannoisesta hieman Anttilan möläytyksen jälkeen tulleesta uutisesta – jonka mukaan valtaosa suomalaisista luottaa edelleen suomalaisen teollisen lihantuotannon eettisyyteen ja terveellisyyteen – pieni muistutus ei ollut edes pahasta.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

Kööpenhaminan kokouksen kunniaksi linkitän tähän samaa tematiikkaa käsittelevän Hot, Flat & Crowded-kirjan uuden pokkariversion uusiksi kirjoitetut ensimmäiset luvut. Luvut ovat luettavissa ilmaiseksi ennen kirjan ilmestymistä.

Thomas L Friedman mainostaa blogissaan kirjoittaneensa ensimmäiset luvut uusiksi niin, että hän vetää yhteyksiä talous- ja ympäristökriisien välille. Kuulostaa mielenkiintoiselta ja järkevältä (yleinen synonyymi lausahdukselle noin minäkin ajattelen), ja uskallan linkittää sen tänne jo ennen kuin olen itse lukenut ko. kappaleita. Friedmanin kirjoituksia kannattaa muutenkin seurata.