Kirjoittaja: Kirsi Louhelainen

by

Kotikulmilla ja kirjakaupoissa

riittaajo ruoanpuolestaLoma on pidetty ja arkeen paluu on ollut yllättävän hektistä: sen verran tekemättömiä asioita oli kertynyt todo-listalle. Olen kuitenkin ehtinyt jo kiertää hieman suosikkirentoutumiskohteissani, kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja havaitsin että parikin täällä aiemmin mainitsemaani kirjaa on käännetty suomeksi.

John Naishin Enough on kääntynyt nimelle Riittää jo (mukavan likelle osui postaukseni nimi) ja Michael Pollanin In Defense of Food on hyllyissä nimellä Oikean ruoan puolesta. Hauska havaita, että molemmat kirjat on kustantanut jyväskyläläinen Atena Kustannus – isot tekijät eivät joko ehtineet tai uskaltaneet ensin. Kustantamolla näyttää olevan muutenkin hyvä valikoima, kannattaa tutustua.

by

Banaanivaltio USA?

En enää pysty laskemaan, kuinka monesti olen tämän asuntokriisin-josta tuli pankkikriisi-josta tuli talouskriisi aikana kuullut sanottavan lauseen ”if it is too big to fail, it is too big to exist.” Lauseen esittämä väite tuntuu olevan yleisesti hyväksytty, ja siksi onkin erikoista, ettei tämä kaikkien asiantuntijoiden ja myös poliitikoiden toistama lause ole muuttunut sanoista teoiksi.

Rooseveltin aikana USA:ssa kehitettiin antitrustilaki, joka esti yksittäisen toimijan vaikutusvallan sektorillaan kasvamasta niin suureksi, että se saisi monopolisoitua tuotteen hintoja. Samankaltaiset lait ovat Suomessakin vallalla ja yritysten koko on hyvin valvonnassa: muistan hyvin kuinka Telia-Soneran syntyessä Suomen Telia piti myydä DNA:lle, koska yhtiöstä olisi muutoin tullut liian suuri. (Minulla oli suuri ilo työskennellä Soneralle Sonera-kirjan julkaisun ja UMTS-lupien kelvottomaksi paljastumisen kesänä ja myöhemmin Suomen Telialla Soneran ja Telian yhdistymisen aikoihin.)

Siksi olenkin ihmetellyt, miksi pankeille ei nähtävästi ole vastaavia antitrustilakeja ainakaan USA:n puolella. (Mitä Suomen laki näistä asioista pankkien kohdalla sanoo? Ainakin rahoitusinstrumenteilla kikkailu on ollut Suomessa viime laman jälkeen pannassa.) USA:lla on ollut ongelmana pelastaa pankkisektoria, jossa yksittäiset pankit ovat olleet niin suuria ja korvaamattomia, että ne ovat voineet tehdä kuin Asterixin huostaan jätetty pahankurinen poikaviikari: jos tenava ei saanut mitä halusi, hän uhkasi pidättää hengitystä kunnes kuolisi. Viimeistään sinertävän sävyn kohdalla poika sai tahtonsa aina läpi.

Miten tätä pelastamista on tehty? Jos unohdetaan hetkeksi muut taloudelliset avustukset, niin USA:n hallinto on suosiollisella avustuksella jopa maksanut myötäjäisiä kun ”too big to fail”-pankit ovat ostaneet – tralalaa – toisia yhtä suuria mutta vielä huonommassa jamassa olevia pankkeja. Lopputuloksena on pankkijärjestelmän uusjako, joka tulee olemaan entistä harvempi, suurempi ja haavoittuvampi.

Pankkikriisin ratkaisussa on ollut ongelmana myös ideologinen kuilu. Käytännössä pankkeja on osin jo kansallistettukin, ja pankkijärjestelmän todellinen remontti vaatisi vielä rankempaa hallinnon otetta ohjaksista. Nationalization vain on jo terminäkin niin kirosana etenkin republikaanien piirissä, että asia on jouduttu nimeämään uudelleen – eräs hupaisa termi on ”preprivatization”, joka toki sikäli kuvaa asiaa hyvin, että sillä viitataan hetkelliseen kansallistamiseen ennen yritysten uudelleen myymistä yksityiselle sektorille.

The Atlanticin mainio juttu The Quiet Coup liikkuu samoilla linjoilla kuin taannoin linkittämäni Rolling Stonesin artikkeli. Jutussa käsitellään USA:n siirtymistä harvainvaltaan ja Wall Streetin vaikutusvaltaa Washingtonissa; samoin muistutetaan, että tämän vaikutusvallan rikkominen sekä pankkien hetkellinen kansallistaminen, tappioiden todellisen arvon selvitys ja pankkien pilkkominen osiin ovat välttämättömiä jos halutaan pois tieltä, joka tämän kriisin aiheutti. Tuore näkökulma jutussa tulee IMF:n asiantuntijalta, joka näkee näissä tapahtumissa selkeitä yhtäläisyyksiä kolmannen maailman talouskriiseihin. Niissä on ollut yleisesti ongelmana ns. crony capitalism eli liike-elämän ja politiikan sekoittuminen ja ”kavereiden” suosiminen talouspolitiikassa. Näiden rakenteiden purkaminen on eräs IMF:n ensivaatimuksia hattu kourassa lähestyvälle kriisin uhrille. Washingtonissa ei olla näille kuitenkaan valmiita tekemään juuri mitään, ja ulkopuolista painostusta ei liene tulossa.

by

Hangilla

Tällä viikolla päivitystahti tulee olemaan tavanomaistakin hitaampi: lomailen kaukana pohjoisessa ja käytän normaalisti uutistenlukuun ja kirjoittamiseen varatun ajan mäenlaskuun (kunhan flunssa hellittää). WLANin ulottumattomiin asti en kuitenkaan päässyt, eli saatan ehtiä saattaa ainakin jonkin keskeneräisen postauksen julkaisukuntoon.

Tähän voisin kuitenkin kirjata joitain alkuviikon vähäisestä uutisannista jääneitä kytköksiä. Katselin eilisillalla sarjaa Olet mitä syöt, joka on raflaavuudestaan huolimatta (ja toki osin sen vuoksi) ihan hupaisaa katsottavaa. Ohjelman tämänkertaiset osanottajat pääsivät tällä kertaa järkevällä ruoalla ja liikunnalla eroon mielialavaihteluista sekä hormonituotannon aiheuttamista ongelmista (vaivan laatu ei jäänyt mieleen).

Tänään lueskelin New York Timesista, että (taas kerran) on tutkittu, että vesipisteiden lisäys kouluihin ja virvoitusjuoma-automaattien poisto vähentävät lasten lihomisriskiä yli 30%. (Olenko ainut, joka on havainnut että tismalleen samoja asioita tutkitaan ja havaitaan erimittaisilla sykleillä yhä uudelleen?) Anglofonit (en muista, oliko kyseessä britti- vai amerikkalaistutkimus) havaitsivat taannoin myös, että kouluruoan vaihtaminen terveellisempään poisti eräässä tarkkailukoulussa käytösongelmat liki kokonaan. Keskustelin aiheesta taannoin brittikaverini kanssa. Hän kertoi, että sielläpäin kouluruoan ongelmat kyllä tiedostetaan, mutta on juututtu seuraavaan ajattelumalliin: parempi, että koululaiset syövät edes jotain, ja mikäli heille ei tarjota mitä he haluavat, he syövät roskaruokaa muualla. Kysyin, miksi ei tehdä kuten Suomessa: pakko mennä ruokalaan ja syödä yksi satsi? Ala-asteella oli myös poistumiskielto koulun alueelta. Ilmeisesti tämä lähestymistapa tuntuisi jotenkin ”rajoittavalta”. Haloo – yksilönvapauden ei tarvitse koskea seitsenvuotiaan ruokailua! Yhtälailla perheellä on valta ”pakottaa” lapsi kunnon kotiruoan pariin.

USA:ssa terveyskulut kasvavat jatkuvasti. Suomessa suunta on epäilemättä sama. Moni onkin ennen elvytyspaketin julkistusta puhunut USA:ssa ruokaremontin puolesta. Siellä mm. kouluruokaa ei subventoida, joten myydään mikä menee kaupaksi. Obama onkin kuulemma nimittänyt jo ravinnontuotannon parantamiseen virkamiehiä, katsotaan mitä lobbareiden ristipaineessa saadaan aikaan.

Suomessa luojan kiitos kouluruokailu on vielä jollakin tolalla. Toistaiseksi siitä ei myöskään karsita laman nojalla ainakaan pääkaupunkiseudulla. Espoossa tehtiin myös viisas päätös karsia natriumglutamaatti koulun listoilta syksyyn mennessä. Miksi syöttää kiistanalaista lisäainetta siihen asti että saadaan oikeaa näyttöä haitallisuudesta? Hyvä veto koulutoimelta. Muutos saattaa pakottaa myös lisäämään kouluruokaan ravintoa makua tuomaan.

Näitä uutisia ja tutkimuksia pulpahtelee säännöllisesti esiin. On pulpahdellut kymmeniä vuosia, nykyään vain tiheämmin. Olisiko vihdoin aika tehdä monessa maassa täyskäännös niin tukien, verotuksen, kouluruokailun kuin yleisten linjaustenkin kanssa? Säästöt tulevat mittavina takaisin tulevaisuudessa. Teollisuus voi urputtaa, mutta löytää varmasti markkinaraon aina jostain, kenties fiksummilla tuotteilla. Valistus ei sellaisenaan tule koskaan riittämään, tarvitaan myös ns. korkeampaa kättä.

Muistan edelleen perheemme tuoreimman jäsenen ilmeet sairaalassa, kun hänelle lääkärin vastaanotolla annettiin tyytyväisenä pysyäkseen glukoosiliuosta suuhun. Moista onnen hymyä ja maiskuttelua ei elämässään pääse usein todistamaan. Tarkoituksena onkin vielä joskus pyytää yksi annos neuvolasta ja ottaa ilmeestä kuva todisteeksi jälkipolville. Ihmisellä on myötäsyntyinen halu makeaan ja energiapitoiseen. Lapset ovat sellaisia syntyessään ja oppivat siitä vähitellen pois. Monelle makeanhimo jää silti päälle. Siksi yksilöiden joukkona toteuttamaan ruokaremonttiin on turha tuhlata idealistisia pennosia. Valistuksella on paikkansa, mutta yhteiskunta lopulta linjaa, mikä on halpaa, haluttavaa ja saatavilla.

by

Kvartaalikapitalismista neljännesvuosisatakapitalismiin?

verlaOletko koskaan käynyt Verlan tehdasmuseossa? UNESCO:n maailmanperintökohteeksikin valittu historiallinen tehdasmiljöö on paitsi täydellisenä säilynyt esimerkki suomalaisen paperin ja teollistumisen historiaa, myös elävä todiste ajoista ennen kvartaalikapitalismia. Verlassa on tallella paitsi itse tehdasrakennus ja tehdasympäristöä myös patruunan kartano ja työntekijöiden asuntoja. Yhtä tärkeää kuin tuo miljöö ja paikan (lopultakin varsin vähäinen) rooli suomalaisen kartongin historiassa on tarina siitä, kuinka tehdasta johdettiin. Vanhanaikainen patruunamalli, jossa tehdas huolehti työntekijöistään, näkyi Verlassa erityisen selvästi.

Verlan tehdas ei koskaan ollut erityisen menestyvä. Paikan sijainti oli materiaalin kuljetukseen liian hankala ja koski liian pieni, että tehtaalle olisi saanut kilpailukykyistä kapasiteettia. Tappiolla tehdas ei kuitenkaan pyörinyt.

Tehtaalla työskentely ei ollut helppoa. Muinaisina aikoina työturvallisuus oli mitä oli: puiden kuorimalaitteeseen oli jäänyt aikanaan moni sormi, ja sormen leikkautuminen antoi luvan työn keskeytykseen siksi aikaa että käsi saatiin sairastuvalla paikattua. Kuivaamossa oli helvetillisen kuuma, ja viilennys toimi juoksemalla parin tunnin välein työvaatteet päällä läheiseen järveen. Eläkettäkään ei noina aikoina paljon makseltu, eli työssä oltiin niin kauan kuin kroppa ei liian pahasti prakannut. Tunnetuimpia tarinoita on iän myötä liki sokeutuneen Maria Mattsonin tarina: heikko näkökyky havaittiin vasta vuosien päästä, monotonista punnitustyötä tehnyt ihminen kun tunnisti kartongin painot muutaman gramman tarkkuudella jo käsissään ilman vaa’an apua.

Ajat kuitenkin olivat toiset, ja työturvallisuutta oli tehtaassa toisella tapaa. Tehdas oli aikanaan myyty Kymin osakeyhtiölle (nykyiselle UPM-Kymmenelle), ja he totesivat ettei tehdasta kapasiteettiongelmien vuoksi ollut syytä lähteä modernisoimaan. Se tuotti vähän mutta tasaisesti vanhanaikaisilla menetelmillä. Tuohon aikaan ei kuitenkaan katsottu olevan tarpeen lähteä ajamaan alas toimivaa tehdasta, etenkin kun paikkakunnalle se olisi ollut kuolinisku. Niinpä päätettiin hitaasta, hallitusta alasajosta: niin kauan kuin työntekijöitä oli tarpeeksi toiminnan pyörittämiseen, tehdas pidettäisiin pyörimässä. Viimeinen lasti ajettiin 1964 kun työntekijöiden keski-ikä oli jo reippaasti päälle nykyisten eläkeikien.

Tehtaan historiaa kerratessa tuntuu erityisen naurettavalta viimeisten vuosikymmenien mantra siitä, että yrityksen ainut vastuu keskittyy omistajien omistuksen arvon kasvattamiseen, ja etenkin siihen erikoiseen uskomukseen että tuloksen tulisi kasvaa jokaisella kvartaalilla. Maalaisjärjellä varustetut ihmiset ovat mukisseet tätä aivonyrjähdystä vastaan likipitäen aina: valitettavasti yritysmaailman sisällä näkökulma on ollut pitkään vallitseva.

Maailma nyrjähti jälleen hivenen uuteen suuntaan, kun kvartaalikapitalismin isä, General Electricin vanha toimitusjohtaja Welch perui puheitaan kvartaalikapitalismista (alkuperäinen haastattelu). GE oli ollut 80-luvulla suunnannäyttäjä, kun kyseinen herra oli röyhkeillä lausunnoilla lanseerannut ajatuksen siitä, että yrityksen pitää ennen kaikkea kasvattaa sekä tulosta että osakkeen arvoa neljännesvuosittain.

Kuka tahansa voi perusmatematiikalla ja pienellä määrällä maalaisjärkeä ymmärtää, ettei maailma noin toimi. Joskus on fiksumpaa käyttää vuoden tuotoista isompi osa investointeihin jotka pitkällä aikavälillä maksavat itsensä takaisin: huonossa taloustilanteessa taas voi olla maineen ja tulevan tuloksen kannalta järkevämpää olla potkimatta henkilökuntaa pihalle ja sen sijaan vaikkapa keskittyä parantamaan tuotteita ilman niskaan hönkiviä asiakkaita.

Aikansa GE:n strategia kuitenkin toimi. Yritys tuli tunnetuksi tulos- ja osinkokoneena aina viime vuosiin asti. Nyt entinen toimitusjohtaja on astunut takaisin parrasvaloihin ja myöntänyt avoimesti, että hänen lanseeraamansa kvartaaliajattelu oli sekä lyhytnäköistä että typerää.

Kuunnellaanko häntä enää? Eilen viimeksi kuulin kannattavasta firmasta, että heillä joudutaan supistamaan henkilökuntaa, jotta saadaan viivan alle taloudellisesti ennätysmäisen hyvää edellisvuotta parempi tulos. Tuotto ei riitä, vaan tuoton pitää olla kasvava. Tätä perusteltiin osakkeenomistajien tahdolla. Kenen osakkeenomistajien? En voi olla ajattelematta, että osakkeenomistajatkaan tuskin tätä tarkoittavat. Sen sijaan yritysten hallitukset ja toimiva johto kuvittelevat osakkeenomistajien haluavan tätä ja jatkavat siksi tuhoisaa kasvavan tuloksen periaatetta. Epäilen nimittäin suuresti ettei näitä toimipisteiden sulkemisia ja väen vähentämisiä missään yhtiökokouksessa hyväksytty.

Jokin aika sitten myös Suomen Kuvalehdessä (SK 12/2009 Vastuu kannattaa) peräänkuulutettiin yritysten yhteiskuntavastuuta. Sosiaalisen ja ympäristövastuun merkitys kasvaa myös yritysmaailmassa. On ilahduttavaa ajatella, että yritykset voisivat jälleen ottaa vastuullisempaa roolia. GE:n tapaus muistuttaa meitä siitä, että kvartaalikapitalismi on hyvin tuore keksintö. Verla taas siitä, että ajoista, joilloin yritysten rooliksi määriteltiin yhteisen hyvän kasvattaminen on lähempänä kuin muistammekaan. Osakkeenomistajien omaisuuden kasvattaminen ainoana arvona johtaa ajatusmaailmaan, jossa yritys voi ”tehtäväänsä” vedoten sivuuttaa elintärkeätkin asiat kuten aiheuttamansa saastumisen ”toissijaisena”.

Viime kädessä yhteinen etu on myös yrityksen etu. Yrityksen, joka ottaa huomioon niin työntekijöidensä, yhteiskunnan ja ympäristön edut, ei tarvitse olla kilpailullisesti epäedullisemmassa asemassa. Maine hyvänä työnantajana on korvaamaton myös hyvinä aikoina; vakaan työpaikan takaaminen tekee yrityksestä yhteiskunnallisen vaikuttajan; ympäristön huomioonottaminen tulee todellisuudessa pitkän ajan kuluessa näkyviin viivan alle plussana. (Jälkimmäisestä lisää vielä joskus toiste. Mainittakoon kuitenkin, että mm. 3M päätti taannoin ennaltaehkäistä syntyvän jätteen määrää jo tuotannon alkumetreillä. Tämän toteutuminen säästänyt tähän mennessä 1,2 miljardia.) Ja ne investoinnit, joita maltettiin tehdä silläkin uhalla että tulos viivan alla ei tällä kertaa kasvanut edellisestä, kasvattavat lopulta myös osakkeenomistajille valuvaa pottia pidemmän ajan kuluessa.

Nykyaikaisen yrityksen ei enää tarvitse tarjota työntekijöilleen asuntoa, lämmintä ruokaa ja koulutusta. Toisaalta työtä ei enää tarvitse tehdä siihen asti, että kaatuu seisaaltaan hautaan. Kaikkea menneestä ei tarvitsekaan haikailla takaisin, mutta mennyt on syytä muistaa ettei kuvittelisi lyhyen ajan kestänyttä ideologiaa ainoaksi oikeaksi. Tai edes hyväksi.

Päivitetty 3.5.2009: Tarkennettu 3M:ä koskevaa tietoa ja etsitty asianmukainen lähde. Lisää 3M:n ekoprojekteja heidän Sustainability-sivuillaan.

by

Windfall-tulot verolle

Valtio on saanut vihdoin läpi pitkään pohditun ns. windfall-tulon veron. Kyseessä on päästökaupan sivutuotteena tullut ”ansioton arvonnousu”, kun hiilijalanjäljiltään pieniksi katsotuilla vesivoimalla ja ydinvoimalla energiaa tuottavat yhtiöt pääsevät saamapuolelle päästökaupassa, mutta hyötyvät samanaikaisesti päästökaupan aikaansaamasta sähkön hinnannoususta. Tämä on ollut yksi päästökaupan epäkohtia (jonka olisi ehkä voinut jotenkin korjata päästökaupan rakennetta muokkaamalla) ja sen verotus on enemmän kuin järkevää. Päästökaupan aikaansaama sähkön hinnannousu kun on maksettu suoraan veronmaksajan kukkarosta, mutta voitot ovat menneet yritykselle normaalin liiketoimintavoiton ”päälle”. Valtion kuorima kerma kulunee lähivuosina elvytykseen ja sen laskujen maksamiseen.

by

Ruokapolitiikkaa pöytään

Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.

stuffedandstarvedOlin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.

Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.

Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.

Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).

by

Vierivät kivet kurmuuttavat

Lukekaa Rolling Stonen artikkeli The Big Takeover. Rokkijournalistit osaavat kirjoittaa taloudesta ja talouskriisiin johtaneista tapahtumista vetävästi ja kiinnostavasti, ja jutussa onnistutaan käymään ymmärrettävästi läpi myös taustoituksen kannalta olennaisia asioita, mm. collateralized debt optionsien (CDO) ja credit-default swapien (CDS) anatomiaa.

Erityisen paljon huomiota saa Wall Steetin niska-perseote Washingtonista sekä se, että tapa, jolla valtion tukea on rahoitusjärjestelmään annettu on suosinut suurempia (ja Washingtonissa paremmin lobanneita) finanssipankkeja pienempien ja talouskriisiin täysin osattomien pankkien kustannuksella. Eräs Rolling Stonen pääteemoista onkin, että taloudellinen valta on nykyään sulautunut suurelta osin poliittiseen valtaan.

AIG:n tapausta käydään läpi esimerkkinä siitä, mitä taloudessa erinäisten säännösten hölläämisen jälkeen on tapahtunut. Lisäksi tuodaan esille se, että FED on pumpannut biljoonia talouteen yrityslainoina, joiden vastaanottajiakaan se ei suostu kertomaan (lainojen myöntöperusteista puhumattakaan).

Rolling Stone on myös lähtenyt nimeämään erinäisiä syntipukkeja tapahtumiin. Taustaa löytyy AIG:n massiivisille tappioille ja sille, kenen ansiosta pankkeja sääteleviä lakeja höllennettiin 90-luvun lopulla. Vaikka periaatteessa onkin hölmöä lähteä etsimään syyllistä yksittäisistä henkilöistä, on myönnettävä, että tietyillä yksilöillä on, valitettavasti, ollut enemmän valtaa talouden nykyisen tilan muokkaukseen kuin muilla. Pitäisin kuitenkin mielessä, että porsaanreikiä hyödyntäviä yksilöitä on aina: perimmäinen syy löytyy porsaanrei’istä (mikä ei tee niitä hyödyntäneistä silti yhtään pienempiä konnia).

Näistä aineksista on saatu hirveän hyvä tarina. Teaseriksi pieni sitaatti: ”AIG is what happens when short, bald managers of otherwise boring financial bureaucracies start seeing Brad Pitt in the mirror.”

Lukekaa.

by

Yhteisellä asialla

Nyt on aika taas osallistua Yhteisvastuukeräykseen. Jos mietityttää, minne rahat keräyksestä menevät, kannattaa kääntää TV1:lle. Kanavalla pyörii täytepätkinä Yhteisvastuukeräyksen mainoksia, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää 5-10 minuutin tietoiskuista. Yhteisvastuukeräyksen mainokset on hyvin tehty, ja niitä katsoo mielellään: kussakin jaksossa kerrotaan jostakusta ihmisestä tai perheestä jota keräyksen turvin on autettu ja avataan samalla prosessia tai projektia, johon apu on kuulunut.

Eikö moinen avustuksen keräys ole ristiriidassa sen kanssa, mitä toissapäivänä kirjoitin kehitysavun ongelmista? Ei, mikäli apu käytetään oikein. Osallistava auttaminenkin vaatii ihmisiä ja rahaa. Tänään näkemässäni pätkässä kerrottiin Bangladeshin RDRS-nimisestä projektista, jossa korostettiin juuri niitä asioista mistä viimeksi kirjoitin: köyhien voimavarojen lisäämistä, omien vaikutusmahdollisuuksien luomista ja parantamista, omanarvontunnon parantamista. Köyhän ongelma, kuten tuossakin pätkässä äärimmäisestä köyhyydestä koulutuksen ja mikrolainojen avulla ponnistanut mies kertoi, on se, että hänellä ei usein ole asemaa yhteisössä, hän kokee olevansa halveksittu eikä hänellä ole keinoja asemansa muuttamiseen. Jo se, että tarjotaan keinoja ponnistaa eteenpäin tästä asemasta tekee ihmeitä.

RDRS-projektin koordinaattori korosti, että tärkeintä on lisätä kahdenlaista ”pääomaa”. Henkinen pääoma on tietoa, koulutusta ja osaamista vaikkapa maanviljelyksen keinoissa; sosiaalinen pääoma on yhteisöä kokoavaa toimintaa, joka tekee köyhistä voimakkaampia kuin yksilöt voisivat olla ja jota puolestaan edusti mm. järjestön avulla luotu kyläneuvosto.

Tällaiseen tarkoitukseen minäkin voin laittaa roponi.

by

Yhteisön voimaa

Postiluukusta tipahti joku päivä sitten suosikkilehteni Mondon uusi numero. Mikäpä siis olisikaan asiaankuuluvampaa kuin vihdoin kirjoittaa edellisen, helmikuun Mondon mieleenpainuneesta artikkelista.

Artikkelissa kerrottiin Saila Saaristo -nimisen antropologianopiskelijan matkoista Brasilian surullisenkuuluisiin slummeihin, faveloihin. Hän oli asunut Rio de Janeiron slummeissa yhteensä puolitoista vuotta, aluksi vaihto-opiskelijana sattumalta ja myöhemmin gradunsa vuoksi. Vaikka opinnäytetyöt eivät välttämättä keskimäärin olekaan kiinnostavaa luettavaa, tämän gradun haluaisin lukea.

Faveloiden ongelma on sama kuin slummien muuallakin maailmassa: ne ovat järjestäytyneen yhteiskunnan rajamailla toimivia asuinalueita, joilla ei ole lainvoimaista asemaa. Slummien olemassaoloa ei välttämättä haluta tunnustaa tai ainakaan myöntää niiden olevan pysyvä asumismuoto, mutta niiden asukkailla ei yleensä ole todellisia vaihtoehtoja. Slummien hatara asema lain silmissä tekee hankalaksi niiden usein surkeiden asuinolojen parantamisen: niinkin yksinkertaisten peruspalveluiden kuin viemäröinnin ja juoksevan veden saaminen voi olla liki mahdotonta, jos kaupunki ei halua tunnustaa slummia todelliseksi asuinalueeksi.

Saaristo oli pian havainnut, että slummi ei välttämättä ollut sen vaarallisempi asuinpaikka kuin muutkaan Rion osat. Hän oli innostunut huomattuaan kuinka slummien asukasyhteisöt olivat järjestäytyneet korjaamaan slummien oloja. Nämä yhteisöt olivat painostuksella ja aktiivisuudellaan saaneet slummeissa aikaan todellisia parannuksia, kuten edellämainitun viemäröinnin ja juoksevaa vettä. Hän vaikuttui yhteisöjen työstä niin, että valitsi ne gradunsa aiheeksi.

Yhteisö on merkittävä tekijä köyhimpien elinolojen parantamisessa. Sillä on myös voimaa niin yhteisöllisiin kuin ekologisiinkin parannuksiin toisin kuin vaikkapa kehitysavussa tyypillisellä ulkopuolelta tulevalla komitealla. Maailman tila 2008 -raportissa eräs osateema käsitteli kestävän kehityksen toteuttamista ja kehitysapua. Oma lukunsa, Köyhien voimavarojen lisääminen, käsitteli erityisesti sitä, miten köyhimpien asemaa ja itsemääräämisoikeutta voitaisiin parhaiten parantaa. Luvussa kritisoitiin erityisesti perinteistä komiteavetoista kehitysapumallia, jossa ”paremmin tietävät” tahot tulivat kertomaan miten asioita kannattaisi tehdä. Nämä hankkeet usein onnistuivat korkeintaan nimellisesti, niin että komitean poistuttua asiat palautuivat ennalleen. Syy näihin on selvä: köyhät itse eivät saaneet osallistua aidosti hankkeisiin.

Perinteiselläkin avulla on toki paikkansa. Se toimii erityisesti tilanteissa, joissa vaaditaan vaikkapa luonnonkatastrofin tuhojen paikkaamiseen nopeaa toimintaa: lääkkeiden, ruoan ja väliaikaisen avun toimittamista. Muunlaisissa tilanteissa, vaikkapa kestävien viljelytapojen omaksumisessa tai lapsiavioliittojen lopettamisessa ylhäältä tulevat mahtikäskyt tai opettajasetämäinen kiertävä valistus eivät ole tehokkaita. Kun kyseessä on asia, joka vaatii yhteisön itsensä sisäistä muuttumista, yhteisön tulee tulla muutokseen mukaan. Muutoksen tulee lopulta tulla yhteisöstä itsestään. Eräs artikkelissa mainittu tapa hoitaa kehitysapuprojekteja yhteisölähtöisesti on ns. Seed-Scale, joka onkin tutustumisen arvoinen.

Monelle todelliselle köyhälle on iskostunut mieleen vaikutusmahdollisuuksien puute ja oma vähäpätöisyys. Tämä pessimismin kierre tulee katkaista. Joskus yhteisöt osaavat järjestäytyä itsestään, kuten favelan tapauksessa; toisinaan vaaditaan pientä kannustusta ja ohjausta. Usein riittää, että köyhille antaa mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa ja näyttää että muutos on mahdollinen. Tämäntapaisissa hankkeissa on kuitenkin kärsimättömän liikkeellepanijan ymmärrettävä, että muutokset ovat hitaita ja saattavat rönsyillä eri suuntiin kuin alunperinkään odotettiin.

by

Kenen duuni elvyttää?

Aamukahvi oli taas mennä väärään kurkkuun. (Tätä on tapahtunut viime aikoina hälyttävän usein.) Hesarin pääkirjoitussivulla käsiteltiin Helsingin tulevia säästötoimia. Verotulojen arvioidun pienenemisen vuoksi budjettia pyritään supistamaan tänä vuonna kolme ja kolmessa vuodessa yhteensä kahdeksan prosenttia. Järeä kakku, mutta sinänsä vielä ymmärrettävää.

Mihin säästötoimet sitten haluttiin kohdistaa? Terveydenhoito, sosiaali- ja koulutoimi ovat kaupungin suurimpia rahareikiä. Edelleenkin vielä ymmärrettävä (joskin epämiellyttävä ja pitkällä tähtäimellä kyseenalainen) peruste sille, että näihin ollaan iskemässä juustohöylää.

Sitten aletaan mennä pahasti metsään. Kaupungin virkamiehet (!) ovat sitä mieltä, että investoinneista ei ole syytä karsia, koska kaupungin tulee elvyttää. Suomeksi: kaupunki sitoutuu jatkamaan ja aloittamaan uusia, kalliita hankkeita, joista ei ole suoraa hyötyä, ja karsivat henkilökuntaa. (Paras arvaus sille, mitä näistä em. toimista säästäminen tarkoittaa.) Tästä herää kaksikin kysymystä.

Ensinnäkin: millä tapaa työpaikka raksalla elvyttäisi enemmän kuin työpaikka kunnanlääkärinä? Työpaikka on työpaikka, ja kuntalaisten työssäpysyvä kokonaismäärä ja keskimääräinen ansaittu (verotettava, eli kunnallekin osittain menevä) tulo ei siitä muutu. Itse asiassa todennäköisimmin raksalainen tulee määräaikaisesti töihin muualta, lääkäri todennäköisesti kyllä asuu työpaikkansa lähellä. Jos matematiikka menee tässä laskujen mukaan, nyt siis vain karsitaan kunnan työpaikkoja ja lisätään sama määrä (ehkä hieman vähemmän, jos nyt siis kuitenkin kokonaissäästöihin pyritään) toiselle sektorille.

Toiseksi: jos (kun) kunnat kerran ovat nyt niinkuin aina totaalisen pa – ja vaikka eivät olisikaan – mikä ihme velvoite niillä on pienestä pussistaan pyrkiä elvyttämään? Eikö tämä juuri ollut valtion tehtävä? Elvytyshän on nimensä mukaisesti menojen tilapäistä lisäystä ja esimerkiksi projektitöiden uudelleenaikatauluttamista hieman aiemmaksi. Valtiolla on mahdollisuus velkaantua järkevissä rajoissa ja tilata näitä töitä. Toki kuntasektorillakin olisi paljon tällaisia projekteja, mutta tällaisessa tilanteessa valtion olisi syytä tulla vastaan ja tarjota rahoitusta järkeviin hankkeisiin. Homekoulujen korjaus, johon valtiolta tuli avustusta (johon tosin virhearvioiden vuoksi suunnattiin vähemmän rahaa kuin olisi voinut) on tästä hyvä esimerkki.

Jos Helsingillä olisi todella pitkäaikaista tarvetta menojen vähentämiseen, ymmärtäisi paremmin palkkalistojen leikkausta. Oletettavasti kuitenkin taantuman jälkeen verotulot taas kasvavat, jos taantuma-ajan politiikalla vain ei turhaan luoda uutta syrjäytyneiden luokkaa.