Kirjoittaja: Kirsi Louhelainen

by

Säkillä valoa maatalouteen

Viljelijät ovat barrikadeilla Brysselissä. Maidon hinta on halvennut viime aikoina lukemiin, jossa tilalliselle maksetaan alle tuottajahintaa. Tilalliset vaativat lisää tukia, jotta selviäisivät arjesta. Alustavasti komissiossa on jo luvattu mm. koulumaitotuen lisäämistä kysynnän kasvattamiseksi, tukiostoja sekä vientituen lisäämistä.

Syy maidon hinnan laskuun on ylituotanto. Tähän asti ylituotantoa on pyritty hillitsemään kiintiöillä. Tilannetta pahentaa se, että Brysselissä meneillään olevassa maatalousministerien kokouksessa keskustellaan nykyisten kiintiöiden purkamisesta – siitä siis viljelijöidenkin mielenilmauksen ajoitus.

Kaikesta keskustelusta ja ehdotetuista tulee mieleen väkisinkin kliseiset kuvat hölmöläisistä kantamassa säkillä valoa tupaan ja jatkamassa peittoa jalkopäästä otetulla tilkulla. Jos maidontuottajien saaman alhaisen hinnan perimmäinen ongelma on ylituotanto, miksi ihmeessä meidän pitäisi edelleen tukea tätä ylituotantoa? Pahinta on, että ongelma vain vyörytetään eteenpäin muiden maiden niskaan – mitäpä sillä on väliä, jos jossain kaukana poissa jonkun maan maitotalous romahtaa, kun EU:sta viedään halpaa maitoa veronmaksajien rahoilla. On tietysti hyvä, että ylituotantoa on pyritty suitsimaan edes jotenkin, tässä tapauksessa kiintiöillä. Mutta maatalous on niitä harvoja aloja tätä nykyä, joilla on varaa olla välittämättä siitä, että tuotanto ja kysyntä eivät kohtaa. Parhaillaan rakennusliikkeitä menee konkurssiin harva se päivä, mutta lehtijuttuun haastatellun pariskunnan uhkausta tilanpidon lopettamisesta pidetään kansallisena katastrofina.

Tietenkään maailma ei ole näin yksinkertainen. Olen itse erittäin vahvasti sitä mieltä, että kussakin maassa tulee olla (luonnonvarojen sallimissa puitteissa) omaa ruoantuotantoa. Hiukan näistä olosuhteista, yhteiskunnan teollistumisasteesta ja jostain muusta sitten riippuu, tuleeko ruokaa vientiin asti vai jäädäänkö osin tuonnin varaan. Juuri tästä syystä ehkä maataloussektori pystyy pitämään päättäjiä niin vahvasti otteessaan – tiettyyn rajaan asti kun se lopulta on erityinen ala.

Tiettyyn rajaan asti. Totta kai on yksilötasolla kamalaa, jos joutuu lopettamaan mahdollisesti jo monessa polvessa harjoitetun ammatin. Käytännössä kuitenkin kaikki ampuvat toisiaan jalkaan, jos tuotannon määrä ei laske järkevälle tasolle. Voisi myös kysyä, olisiko niin kamalaa siirtyä jollekin muulle maatalouden sektorille – tässä asiassa valtion tai liittovaltion väliintulo vaikkapa siirtymäajan tukena voisi olla järkevääkin, ja se voisi toimia kiintiöiden kanssa tai jopa kiintiöiden asteittaisen poiston osana.

Lisäkomplikaatio syntyy siitä, miten ruoka on hinnoiteltu. Ruoka on (ainakin länsimaissa) järjettömän halpaa. Hintamyyttiä ylläpidetään kaikenkarvaisilla hintakorivertailuilla, joissa parhaana pidetään halvimmalla myyvää ketjua. En halua vähätellä laman myötä lisääntyneitä ruokajonoja ja köyhien asemaa. Kuitenkaan alle tuotantokustannusten myyty ruoka ei ole millään tapaa järkevää, ja sen tuotannon maksaa myös köyhä verotuloistaan. Huonompiosaisista tulee totta kai huolehtia, mutta ruoan hinnan polkeminen köyhyyskorttiin vedoten on tekosyy, jonka taustalla on muita intressejä. EU:ssakin maitomarkkinoilla jyrää muutama iso jälleenmyyjäketju, joilla on isoina ostajina valta määrätä hinnat. Suomen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttila tekikin hyvän huomion siitä, että joku vetää tässä välistä: tuottajahinnat ovat tippuneet tippumistaan, mutta kuluttajalla ei ole asiasta harmaansinistä aavistusta. Surullisinta tässä asiassa on se, että maanviljelijöiden tarvitessa yhä enemmän tukia kompensoimaan pudonneita tuottajahintoja veronmaksaja käytännössä subventoi isojen ruokaketjujen voittoja.

Maatalous on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten markkinoiden kysynnän ja tarjonnan laki ei aina toimi. Kauniiden talousteorioiden mukaan kun tuotteen hinnan noustessa sen tarjoajien määrä kasvaa ja hinnan laskiessa tuottajien määrä laskee (kulutuksen seuraillessa kääntäen), kunnes saavutetaan niin sanottu tasapainopiste jossa kaikki ovat tyytyväisiä. Talousteoria voisi ehkä päteä ns. tuottajien torilla, jossa välikäsiä ei ole. Maatalouden tilanteessa soppaan on kuitenkin heitetty liki monopoliasemassa olevat ostajaketjut, joilla on valta käytännössä määrätä tuotteen hinnaksi mielivaltainen summa, ja toisaalta tuetut maanviljelijät, jotka katsovat luovuttamattomaksi oikeudekseen tuottaa liikaa. Toisaalta maataloudessakaan tilan aloittaminen ja lopettaminen ei ole helppoa, ja niinpä tyypillisin reagointi hinnan laskuun on täysin päinvastainen kuin teoriat kuvittelevat: tehostaa tuotantoa niin, että saa tuotettua enemmän. Näin tuotanto ennestään kasvaa, hinnat laskevat, ja syöksykierre on valmis.

Yhtälö ei ole helppo. Suurten ketjujen polkuhinnoittelua pitäisi pystyä jotenkin suitsimaan. Ylituotantoa ei tulisi tukea, vaan ohjata tuottajia toisten tuotteiden tai ammattien pariin. Uudessa-Seelannissa on onnistuttu jopa poistamaan kaikki maataloustuet tuhoamatta maataloutta. Se kuulostaa huomattavan radikaalilta, mutta kenties voisi joskus vielä onnistua. Toisaalta tukien avulla voisi myös ohjata maataloutta haluttuun suuntaan. Olen ennenkin mouhunnut siitä, kuinka USA:ssa maatalouspolitiikka tukee halpoja burgereita kunnon ruoan ja vaikkapa vihannesten kustannuksella. Mikäli viljelijät joutuvat liian ahtaalle tehokkuusajattelussa, seurauksena on taas kerran heikompilaatuista ruokaa: antibioottilihaa, valtavia lihatuotantolaitoksia, monokulttuurisia ylilannoitettuja peltoja ja niin edelleen. Tehokkuus on joskus hyvästä, mutta kaikella on rajansa.

by

Avoimuutta europarlamentissa

Peräänkuulutin aiemmin parempaa uutisointia ja keskustelua EU:n päätöksistä. Sitä odotellessa osuin vahingossa Euroopan parlamentin kotisivuille (jos ihan tarkkoja ollaan, koettaessani googletella edelliseen postaukseen liittynyttä klooripuhdistetun kanan tuontikieltouutista osuin kokonaiseen suomeksi käännettyyn keskustelupöytäkirjaan aiheen käsittelystä). Sivujen käytettävyys ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta tuolla tosiaan on tietoa parlamentin päivittäisestä työskentelystä, pressisivusto, parlamentin kootut kokousmuistiinpanot ja pöytäkirjat kaikilla EU:n kielillä ja ilmeisesti aika paljon kaikkea muutakin.

Klikkaa siis europarlamentin suomenkielisille sivuille ja käy ihmettelemässä.

by

Tämän ohjelman haluaisin nähdä

Aina toisinaan TV:stä tulee parempaa ohjelmaa kuin uskoisikaan. Keräilin tähän ohjelmia, joita olen toisinaan seurannut tai aion katsella. Osa niistä on tullut jo hyvän tovin, toisista vasta jakso tai pari. (Tässä vaiheessa minun on pakko mainostaa TV-kaistaa. Suosittelen lämpimästi, katson tätä nykyä hyvin vähän ohjelmia livenä. Ongelma etenkin lapsiperheessä kun on, että silloin kun teeveetä ehtisi tai haluaisi katsoa, mitään hyvää ei koskaan tule. TV-kaista nauhoittaa kaiken ilmaiskanavilta kahdeksi viikoksi, ja ohjelmat voi käydä katsomassa – tai tallentamassa omalle koneelle – netissä.)

Miten elämme vuonna 2020 Yle Teemalla torstaisin kahdeksalta. Asiaa biopolttoaineista, ekorakentamisesta, uusista muovinvalmistustavoista käyttäen vaikkapa ravunkuoria, lihantuotannosta laboratoriosta ja kaikennäköisistä muista villeistä visioista. Parhaillaan katson ensimmäistä osaa jonka teema on energia. Ohjelmassa pohditaan mm. uusia energiantuotantovaihtoehtoja ja pientuottamisen mahdollisuuksia.

Upeat ekokodit. Subilla lauantaisin 16.30. Olen toisinaan seurannut tätä sarjaa hyvänä ajantappona, ja se osaakin mainiosti yhdistää kaksi hauskaa asiaa: arkkitehtuurin ja sisustuksen sekä ekologiset valinnat. Osa ratkaisuista on aidosti yllättäviä, hienoja ja erilaisia: vaikkapa erilaiset ohikulkevan joen virtaavaan veteen perustuvat jäähdytysmenetelmät, vihreät katot tai yllättävät rakennus- ja kierrätysmateriaalit. Paino on kuitenkin sanalla upeat, mikä tarkoittaa että joka ikinen lukaali on vähintään parisataa neliötä ja edelläkävijäratkaisuistaan huolimatta ei välttämättä kokonaisuutena niin ekologinen. Se, että näissä kodeissa kuitenkin testataan tulevaisuuden tekniikkaa ja ajatuksia tekee jo sarjasta katsomisen arvoisen. Itse kodit ovat usein myös arkkitehtonisesti katsomisen arvoisia. Bonuksena mainittakoon, että riippumatta siitä kuinka moderni, valtava ja kallis koti onkaan kyseessä, joka ikinen talonomistaja muistaa jossain vaiheessa viedä katsojan pytyn ääreen ja mainostaa isoa ja pientä huuhtelua. Näin pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki pöntöt ovat jo tuossa kuosissa, hehkutus tuntuu hupaisalta. Toisaalta USA:ssa, jonne kodit taitavat pääosin sijoittua, tässä(kin) asiassa ollaan jäljessä: suosikkimalli on edelleen ”tarjotin”, joka nielee moninkertaisesti vettä ja jättää jätökset vielä ihailtavaksi ennen huuhtelua.

Tästä tulikin mieleeni Paska juttu Ykkösellä maanantaisin kahdeksalta: sekin vaikutti viihdyttävältä ja hieman kieli poskessa tehdyltä. Odotan tosin, että sarja paranee myöhemmissä jaksoissa kun päästään historiasta asiaan. Toisaalta historiatriviakin oli mielenkiintoista. Ekassa jaksossa muistutettiin, että jätehuolto oli hakusessa Suomessakin vielä 70- ja 80-luvuilla ja sitä ennen taas ihmisjätökset oltiin osattu hyödyntää siellä missä niitä tarvittiin. Helsingistä jätteet kuskattiin kärryillä lähiseudun pelloille ja vesiklosetit sallittiin vasta vuosisadan vaihteessa.

by

Kauppaa maailmalla

En ole viime aikoina juuri kirjoittanut taloudesta. Pääasiallinen syy siihen taitaa olla, että talouden osalta pääasiallinen lukemiseni on edelleen Principles of Economics – paksu kirja on osoittautunut vähän hankalaksi lukea, kun kokonsa puolesta sitä ei ikinä saa mukaan lenkeille tai matkoille – ja talouden perusasioista ei aina irtoa kovin ihmeellisiä tarinoita.

Olen juuri lukenut loppuun kansainvälistä kauppaa koskevat luvut. Niissä on lyhyesti käyty läpi ja selitetty graafein ja yksinkertaisin esimerkein niin kaupan vaikutukset talouteen kuin erilaisten tariffien, rajoitusten ja verojen vaikutuksen kaupan määrään. Nämä asiat voisi tiivistää seuraavasti: kaupankäynti lisää aina yleistä hyvinvointia ns. ylijäämän käsitteen kautta. Ylijäämä on erotus siitä, mitä ostaja olisi valmis tuotteesta maksamaan ja mitä hän siitä joutuu maksamaan, ja toisaalta kääntäen millä hinnalla myyjä olisi valmis myymään ja minkä hinnan hän tuotteestaan lopulta saa. Ajatuksena on, että mitä suurempi talouden ylijäämä, sen parempi taloudelle ja sitä myöten kaikille. Kaupan kansainvälistyminen tai erilaiset tariffit ja verot muuttavat ylijäämää usein jomman kumman osapuolen eduksi ja aiheuttavat hävikkiä (deadweight loss), mutta niin kauan kuin kokonaisylijäämä kasvaa, voidaan katsoa muutosten olleen eduksi.

Ylijäämän käsite selvenee ehkä parhaiten ajattelemalla elämisen peruskustannuksia. Koska ruoka ja jonkinnäköinen suoja ovat oikeastaan kaikki mitä ihminen selvitäkseen tarvitsee, kaikki mitä palkasta jää ruoan ja asumiskustannusten jälkeen käteen on tätä ”peruskustannusten ylijäämää”. Kyseinen ylijäämä puolestaan koituu kansantalouden hyväksi palatessaan kiertoon jonkin vähemmän elintärkeän hyödykkeen muodossa. Mitä enemmän peruskustannusten jälkeen jää tuhlattavaa, sen vauraammaksi voidaan valtio ja kansalaiset katsoa. (Se, mikä määrä ylijäämää on lopulta hyödyksi ja tarpeen, ei kuulu tähän keskusteluun.)

Talousteorian mukaisesti kansainvälinen kauppa on aina hyödyllistä kaikille osapuolille, ja vapaa kauppa eli rajoittamaton kauppa on kaikkein hyödyllisin. Tätä perustellaan mm. suhteellisen edun (comparative advantage) käsitteellä: jos oletetaan kaksi osapuolta, joilla on vain kahta tuotetta, viljaa ja villaa, ja toinen näistä tuottaa molempia tehokkaammin (eli halvemmalla), heikommalla osapuolella voi silti olla suhteellinen etu: vaikka tehokkaampi periaatteessa pystyisi tuottamaan halvemmalla kaikkea, osapuolten kokonaistuotanto kasvaa tuotantoa jakamalla ja tuotteita vaihtamalla. Tehokkaampi osapuoli keskittyy siihen, missä on kaikkein tehokkain ja heikompi puolestaan tuottaa omaa erityisaluettaan. (Jätän graafit väliin, mutta teoria pitää kyllä pienestä epäintuitiivisuudestaan huolimatta kutinsa.)

Näiden teorioiden lukeminen palautti mieleeni Meksikon maissinviljelyn, josta taannoin kirjoitin. Meksikossa halpa, tuettu tuontimaissi oli syrjäyttänyt jo lähes kokonaan kotimaisen tuotannon, aiheuttaen lukemattomien maanviljelijöiden elannon loppumisen. Kirjoitin, että nimenomaan tukiaiset vääristivät kilpailua ja aiheuttivat markkinoiden vääristymän.

Taloustieteen periaatteen mukaisesti tukiaisetkaan eivät kuitenkaan ole ongelma, paitsi ehkä valtiolle joka niitä tarjoaa ja veronmaksajille jotka ne lopulta maksavat. Ajatuksena on, että mikäli maa saa jotain hyödykettä halvemmalla muualta, kyseiselle maalle ei ole väliä onko halpa hinta suhteellisen edun vai tukiaisten aikaansaamaa. Talousteorian oppien mukaisesti hyödykkeen maahantuoja voi vain nauttia saamastaan halvasta tuotteesta ja keskittyä vuorostaan johonkin muuhun, jossa sillä on suhteellinen etu.

Mikä on siis Meksikon kokonaistilanne? Onko se päässyt hyötymään jonkin tuottamansa asian suhteellisesta edusta, ja onko maan kokonaisvarallisuus lisääntynyt? Kun koetin taannoin lueskella Meksikosta ja vapaakaupan vaikutuksista ohjelman innoittamana, löysin mainintoja siitä, että Meksikon teollisuus on vapaakauppasopimuksen ansiosta kasvanut. Meksikossa teollisuustuotannon hinta on vielä halpa alhaisten palkkojen ansiosta. Käytännössä maaseutuköyhälistö on siis saanut ainakin osittain uutta työtä kaupungeissa kasvavan teollisuuden parissa. Valitettavasti en löytänyt tarkempaa tietoa, joten on vaikea sanoa kokonaistilanteesta mitään. Ainakaan vielä maaseutuköyhälistö ei ole päässyt nauttimaan viennin hedelmistä, ja ymmärtääkseni NAFTA-sopimuksen jälkeen Meksiko on ollut jatkuvasti hyödykkeiden tuoja, ei viejä.

On muitakin kysymyksiä, jotka tulee ottaa huomioon etenkin maataloudesta puhuttaessa, mutta joihin talousteoria ei sellaisenaan puutu. Ensimmäisenä tulee mieleen: kuinka alas maan maataloussektori voidaan ajaa niin että sitä voidaan silti pitää hyvänä tilanteena? Toinen kuuma peruna on biodiversiteetin ja alkuperäislajikkeiden säilyminen. Mikä on hinta vaikkapa Meksikon kotoperäisten ilmastoon soveltuneiden viljalajikkeiden selviämiselle? Ja kuinka käy maaseutuväestön ravitsemustilanteelle, kun maissin seassa normaalisti kasvaneet, hyötykäyttöön päätyneet ravintorikkaat ”rikkakasvit” poistuvat ruokavaliosta? Talousteorioissa on se ongelma (minkä lukemani Mankiwin kirjakin myöntää) että ne ovat yksinkertaistettuja malleja todellisuudesta, ja on paljon asioita joita ne eivät ota huomioon. Markkinat eivät aina tuota parhainta mahdollista lopputulosta.

Talousteorian mukaan tuet vääristävät kilpailua, joten ne ovat pääosin pahasta. Olen alkanut itsekin käydä hieman skeptiseksi maataloustukia kohtaan juuri siksi, että ne vääristävät kauppaa (ja vaikkapa länsimaissa liki kaikki tukevat maataloustuotantoaan, mikä tekee tuista nollasummapeliä länsimaiden kesken ja estää kehitysmaita pääsemästä markkinoille). Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokaisella maalla on syytä olla omaa maataloustuotantoa jos minkäänlaista mahdollisuutta kasvatukseen on. Vaikka uusiseelantilaisen lampaan hiilidioksidipäästöistä vain murto-osa tulisikin kuljetuksesta (Tiede-lehden taannoinen artikkeli), myös kotomaassa tulee olla mahdollisuus ruokaan jonka alkuperä ja kasvatusmenetelmät ovat tiedossa, jota ei tarvitse rahdata kaukaa ja jota on saatavilla mahdollisten kriisien aikaan. (Tukiaisia selvittäisin kyllä mielelläni lisää. Suomessahan niitä tarvitaan jo siksi, että viljelijöille maksetaan aivan liian vähän – ruoan hinta on Suomessakin liian halpa. Eräällä tuntemallani tilalla siirryttiin lopulta vihannesten suoramyyntiin torilla, koska se oli ainoa tapa saada niistä järkevää hintaa.)

Toisaalta tuontitavaralle pitää myös voida laittaa stoppi jos on epäilystä vaikkapa tuotteen laadusta tai turvallisuudesta. Ei ole protektionismia esimerkiksi kieltää klooripuhdistetun kanan tuonti EU:n alueelle, kun on vahvaa näyttöä siitä, että kanat, joiden kasvatuksessa keskitytään tuotantoketjun alkupään puhtauteen ja hygieenisyyteen ovat terveellisempiä ja puhtaampia kuin jälkikäteen myrkytetty liha. Vapaa kauppa ei saa tarkoittaa, että tulee hyväksyä minkä tahansa tuotteen tuonti.

by

Raaka-aineista

Päätin viime viikolla testata, onko Hesarin uudesta Teema-sarjasta mihinkään. Ostin kaksi numeroa, aiheiltaan Kapitalismi ja Itämeri. Täytyy myöntää että etenkin kapitalismi-osuuden suhteen olin melko skeptinen, ja se ei muutaman jutun jälkeen vaikutakaan erityisen konkreettiselta vaan sisältää enemmänkin  pohdiskelua siitä, mihin tässä ollaan menossa. Jos talouskriisiä on uutisista seurannut, mitään hirveän uutta lehdestä ei saa irti, joskin se on ihan mukavaa viihdykettä. Itämeri-osuuteen en ole vielä tutustunut, mutta tiedän aiheesta sen verran vähemmän että odotukset ovat suuremmat.

Kapitalismi-lehdessä on mm. koottu aikajanaksi kapitalistisen yhteiskunnan syntyä ja joitain kiinnostavia tilastoja. Näihin tilastoihin kiinnitin huomiota. Mainitsin aiemmassa jutussa maatalouden lannoitteista, että suurin osa keinolannoitteiden raaka-aineista louhitaan maaperästä tai jalostetaan maakaasusta. Näin ollen ne ovat rajallisia luonnonvaroja jotka ennen pitkää loppuvat. Taulukossa oli annettu odotusarvoja sille, kuinka pitkäksi aikaa kutakin raaka-ainetta riittää nykyisellä tahdilla. Lannoitteisiin ja rehuun käytetty fosfori esim. loppuu nykytietämyksen mukaan 345 vuoden päästä.

Kolme ja puoli sataa vuotta kuulostaa isolta määrältä. Ei siis hätää? Raflaavampia olivatkin muutamat muut aineet. LCD-näyttöjen suosio lienee aiheuttanut sen, että niiden raaka-aineena käytetty indium loppuu 13 vuodessa. Olin kuvitellut hopeaa olevan maaperässä vielä vaikka kuinka, mutta tuon taulukon mukaan sitä riittää enää 29 vuodeksi. Kultaa sentään nykytahdilla saa vielä 45 vuoden päästä. Kaikkiaan taulukossa mainituista 15 alkuaineesta 10 loppuu sadan vuoden kuluessa.

Kun koetin googletella jotain internet-lähdettä raaka-aineiden riittävyydestä, osuin mm. 2007 julkaistuun Tekniikka&Talouden artikkeliin, jossa puhuttiin ehtyvistä raaka-ainevaroista. Juhtun pohjalla oli Marianne Heroldin väitöskirja, jossa hän tutki elektroniikan kierrätystä. Jos aiheesta jotain positiivista etsi, niin osa tietokonevalmistajista jo uudelleenkäyttää vanhat koneensa raaka-aineena. Tonnissa elektroniikkaromua on jo enemmän kultaa kuin 17 tonnissa malmia.

Kenties jo lähitulevaisuudessa kaatopaikoista tulee kultaakin arvokkaampia raaka-ainelähteitä?

by

Eurooppalaisilla eväillä

Eurovaaleista on puhuttu jo hyvä tovi, ja teemana on ollut etenkin vähäinen äänestysaktiivisuus ja toisaalta europarlamentin valta. Noin puolet Suomessakin hyväksyttävistä laeista tulee jo EU:n kautta. Esimerkiksi Hesarin Kuukausiliite ja Suomen kuvalehti ovat raportoineet ansiokkaasti parlamentaarikkojen vallasta ja nostaneet esille asioita, joissa välillä Suomessa hyvinkin tuntemattomat parlamentaarikot ovat voineet vaikuttaa suuresti. Toisinaan kyse on hyvinkin pienistä viilauksista säädöksiin, jotta Suomen johonkin erikoisoloon soveltuvat asiat eivät jää huomioitta, toisinaan taas koko Euroopan laajuisesta asiasta.

Äänestäkää siis, ihmiset. Tiedän että valinta on vaikeaa – itselläni on mielessä liikaakin hyviä ehdokkaita. Kannattaa muistaa, että puoluekanta ei vielä nykyisellään parlamentissa sido, eli vaikka äänestäisitkin puoluetta, ehdokkaan omista mielipiteistä on syytä ottaa selkoa.

Erääksi syyksi EU:n ja EU-vaalien vähäiseen kiinnostavuuteen on laskettu mediahuomion vähäisyys. Ei sillä, etteikö uutisiakin olisi, mutta kenties niistä ja niiden vaikutuksista ei uutisoida riittävän kansantajuisesti. Direktiivin X läpirunnomisesta tiedottamista kiinnostavampaa on, miten se vaikuttaa, oli se sitten jokapäiväiseen elämään tai EU:n yhteiseen tulevaisuuteen. Tästä tulikin mieleeni, että olisi kiva löytää hieman eurooppalaispainotteisempia asialehtiä: ehkä kyse on vain vääristyneistä arkimedian valinnoista, kun tuntuu että suurin osa suosikkitiedonlähteistäni keskittyy amerikkalaiseen todellisuuteen. USA:n gridiparannushanke on toki kiinnostava, mutta olisi kiva vaikkapa tietää, missä jamassa EU:n sähköverkot ovat. Missä on Scientific European? Minkä lehden olen missanut?

by

Autoton lähiö?

Autottomasta keskustasta puhutaan aika ajoin, ja keskustelu yltyy usein suukovuksi jossa järjellä ei enää ole sijaa. New York Timesin tuoreessa artikkelissa keskitytään kuitenkin toisenlaiseen vinkkeliin: autottomaan lähiöön. Konsepti on erinomainen, etenkin kun 12% kaikista Euroopan kasvihuonepäästöistä syntyy yksityisautoilusta (USA:ssa pahimmilla alueilla lukema on kuulemma 50%).

Lähiöt ovat perinteisesti olleet autokansan ihmemaita. Suomessa osassa näitä paikkoja on vielä ollut (lähinnä pääkaupunkiseudulla) järkeviä kulkuyhteyksiä: siinä vaiheessa kun aletaan siirtyä ulommas, Espooseen ja Vantaalle päin, auto on käynyt aivan radanvierusta lukuunottamatta yhä välttämättömämmäksi. Toki asiat ovat olleet täällä paremmin kuin USA:n lähiöhelveteissä, missä monien katujen varsilla ei ole ollut edes jalankulkuteitä. (Tämäkään ei koske kaikkea USA:ta. Ainakin Washingtonin lähiöissä asiat ovat olleet vähän ruusuisemmin. Lisäksi muutamat yksittäiset ratkaisut kuten metron liityntäparkit ja useamman matkustajan autoille varatut kaistat ovat hyviä, vaikkeivät vielä maailmaa pelastakaan.) Toisaalta Suomessakin ollaan oltu kaukana vaikkapa Keski-Euroopan, etenkin Saksan ratkaisuista. Tiheämmällä väestökeskittymällä ja toisaalta vanhoilla, pienillä ja valmiiksi tiheillä kaupunkikeskuksilla on ollut helpompaa kehittää tällaista irrallisten keskustojen rakennetta. Mieleen tulee Karlsrühen lähellä, parinkymmenen minuutin ratikkamatkan päässä sijaitseva Ettlingen:  yli tuhat vuotta vanha kylä kauniine kivikeskustoineen (joka ei liene ehkä ihan niin iäkäs) on ollut helppo säilyttää kompaktina ja pienen keskustan liikkeissä on riittävästi imua. Aivan keskustan vieressä menee moderni, nopea raitiolinja suoraan Karlsrühen keskustaan. Tämänkaltainen järjestely ei ole Saksassa mitenkään harvinainen.

Ei siis ole yllättävää, että artikkelinkin esimerkkikaupunki Vauban löytyy Saksasta. Toisaalta näin äärimmäisiä ihmeitä ei sielläkään vielä löydy montaa. Freiburgin lähellä oleva Vauban on kehitetty alunperinkin autottomaksi niin, että keskustan kaikki kadut ovat kävelykatuja. Freiburgiin menee tiheillä vuoroilla nopea juna aivan keskustasta. Kaupunki on kapeahko, niin että kaikista asunnoista on lyhyt matka asemalle ja kaupat on siroteltu keskukseen. Niille, jotka haluavat käyttää autoa, on tarjolla kyllä parkkipaikkoja: vaivaiseen 40 000 euron hintaan saa ostaa paikan kaupungin laitamilta. Keskustaan sillä ei ole asiaa. Toisaalta kaupunki myös vuokraa autoja asukkaille – erittäin fiksu konsepti. Monet ihmiset Suomessakin pärjäisivät ilman omaa autoa, ja omana haaveenanikin on jossain vaiheessa luopua omasta autosta ja liittyä vaikkapa City Car Clubiin. Nykyisinkin käytämme autoa lähinnä pitkillä matkoilla: olisi mukava valita useammin juna, mutta siihen ei keskiluokkaisella perheellä ole kovin usein varaa. Helsinki-Jyväskylä -välikin tulee kahdelle hengelle yli kaksi kertaa kalliimmaksi kuin oman auton käyttö.

Espoon kehittämisestä puhuttaessa on toistuvasti tuotu esiin, että asutus pitäisi pyrkiä keskittämään ”minikeskuksiin”, joissa esim. radanvarren asemilla olisi tiheää asutusta korkeintaan kilometrin päässä asemasta. Espoossakaan ei ole järkevää lähteä kehittämään yhtä keskusta – yrityksestä on seurannut vain yleinen vitsi nimeltään Espoon keskus – kun henkinen keskusta löytyy Helsingistä. Leppävaara ei ole ollenkaan hullumpi esimerkki siitä, miten radanvarsiasutus toimii: viimeisen kymmenen vuoden sisään pellolle radan viereen on noussut uusia, mukavia kerrostaloja suhteellisen pienelle alalle ja toisella puolella rataa vanhat talot muodostavat yhtä tiheän keskittymän. Tuomarilaan on tehty ja vielä valmistumassa iso keskittymä hyvin äänieristettyjä kerrostaloja aivan radan viereen. Artikkelissa puhuttiin myös siitä, että palveluja tulisi tuoda lähelle näitä asutuskeskuksia ja vähentää isoja ostoskeskuksia joihin on pakko matkata autolla. Iso ostoskeskuskaan ei kuitenkaan ole huono asia, jos se on tällaisen paikan sydämessä, kuten Leppävaaran Sello.

by

Muutos palveluyhteiskunnaksi ja kuluttamisen loppu

Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittamana on ilmestynyt Tammen Pystykorvasarjassa pamfletti, jota olin jo hieman odottanutkin. Kyseinen lehtinen, Olimme kuluttajia, keskittyy kulutuskriittisyyteen ja tarjoaa neljä vaihtoehtoista skenaariota sille, missä jamassa maailmamme on viidentoista vuoden kuluttua. Itse skenaariot on tehty neljän eri työryhmän kanssa, jotka pohtivat klassisen nelikentän tarjoamia vaihtoehtoja, akseleina globaali tai paikallinen sääntely ja yhteisöllisyyden tai yksilökeskeisyyden korostuminen.

Kiinnostavin huomio kirjasessa on monesti muuallakin esiin nostettu ajatus siitä, että kulutus siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme tulee loppumaan. Kirjan aikajänne, 15 vuotta, tuntuu melko radikaalien skenaarioiden osalta hieman lyhyeltä, mutta suunta on varmasti oikea. Ajatuksena on, että luonnonvarojen huvetessa, väestön lisääntyessä ja mahdollisen sääntelyn – vaikkapa energiaverotuksen – lisääntyessä tavarat alkavat jälleen maksaa enemmän suhteessa tuloihin ja nykyisenkaltaiseen kertakäyttö- ja kulutuskulttuuriin ei ole paluuta. Tämän jälkeen riippuu globaalin sääntelyn ja yhteisöllisyyden toteutumisesta, miten tässä huvenneiden resurssien skenaariossa toimitaan. Pahimmassa tapauksessa – järkeviä kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan ja ihmiset eivät lyhyen alkuinnostuksen jälkeen kiinnostu vastuullisesta toiminnasta – nykyinen meno jatkuu niin pitkään kuin mahdollista mutta aina vähäisemmillä resursseilla ja pienemmillä kierroksilla. Ehkä utopistisimman kuuloisessa skenaariossa (edelleen nelikentän ”ei globaalia sääntelyä”-kohdassa mutta yhteisöllisyyden sarakkeessa) kansainväliset instanssit ovat hajonneet ja elämä muuttunut hyvin paikalliseksi.

Joka tapauksessa paikallisuus tulee korostumaan, kun kuljetuskustannukset kasvavat. Matkustamisesta tulee eliittiharrastus. Melkein joka skenaariossa internetille povattiin entistä suurempaa osuutta – miniläppäreillä ja kaikenkattavalla netillä päästään tyydyttämään kommunikaatiotarpeet ja saadaan tieto välitettyä paikasta toiseen vaikka tavarat ja ihmiset eivät enää niin hyvin liikukaan.

Tärkein kulutuksen itsensä muutos on tavaroiden kulutuksen sijaan kuluttamisen kohdistuminen nimenomaan palveluihin. Tämä toivon mukaan onkin trendi, joka kasvaa tästä hamaan ikuisuuteen. Palveluista saa näppärästi aikaan myös luksustrendejä, jotka tyydyttävät tarvetta näyttää mihin kullakin on varaa.

Lehtinen on tyypilliseen pamfletin tapaan nopealukuinen ja melko poleeminen. Kuten toimittajat huomauttavat, kirjasen tarkoitus on ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, miltä tämä maailma tulee näyttämään ja mitä meidän tulee tehdä eri tulevaisuudenkuvien mahdollistamiseksi tai torjumiseksi. Jos eri tulevaisuuden skenaariot kiinnostavat, lehtiseen kannattaakin tutustua: mitään ihan hirveän uutta ja ihmeellistä se ei tarjoa, mutta toimii innostavana ajatusleikkinä.

by

Niin puhdasta että voisi vaikka syödä

Joitain viikkoja sitten kotimme piti puunata ihan sukulaisten voimin perhejuhlaa varten. (Siivous ei normaalisti kuulu taloudessa ykkösprioriteetin asioihin. Odotamme, että juniori kasvaa hieman jolloin hän voi ansaita viikkorahansa imuroimalla.) Vilkaisu siivouskaappiin paljasti hämähäkinseittien keskeltä parisenkymmentä pulloa: hankausnesteitä, parketinpesunesteitä, useampaa wc-puhdistusainetta, klooripuhdistusainetta, ikkunanpesuainetta, kodin putkimiestä…

On hämmästyttävää, miten paljon ilmiselvästi tarpeettomia pesuaineita talouteen voi kertyä. Vuositolkulla olemme käyttäneet pääasiassa tiskiainetta (toimii melkein kaikkeen, mukaanlukien ikkunat ja tiskit) sekä mäntysuopaa (tehoaa kaikkeen muuhun). WC-putsaria on käytetty satunnaisesti. Klooriputsarilla muistan tappaneeni kylppärihometta opiskeluaikojeni ekassa kämpässä (yksiö lähellä Hesan keskustaa 500 markkaa kuussa! Jostainhan se hinta määräytyy…) Olo ei huurujen hengittelyn jälkeen ollut kaksinen.

Kemikaalikimarassa oli näistä kodin putsareistakin kokonainen luku. Miellyttävän asiallinen kirja, joka käsittelee kyllä kaikki kemikaalit hormonihäiritsijöistä muovinpehmentimiin, mutta muistuttaa myös että Bisfenoli-A:ta todennäköisemmin saat liiasta purkkiruoasta yliannoksen tinaa. Kirja on kaikessa tervejärkisyydessäänkin hieman pelottava muistutus siitä, miten ympäristömme on kemikaaleilla kyllästetty: toisaalta melko yksinkertaisesti ja tervettä järkeä käyttäen annostustaan voi pienentää huomattavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi introksi kodin, työpaikan ja harrasteiden moninaisiin kemikaaleihin.

Kaikista oman kaappimme myrkyistä huolimatta kylpyammeen sitkeään likaan ei tehonnut mikään. Vaikka olinkin nähnytkin mainoksia jos jonkimoisista ”suihkuta ja pyyhi” -tyyppisistä tehomyrkyistä, vielä uusi puhdistusaine kymmenien entisten seuraksi ei tuntunut järkevältä hankinnalta. Ongelma ratkaistiin täyttämällä amme juhlien ajaksi tavaralla, jolle ei muuten löytynyt säilytyspaikkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin pitkäkestoinen ratkaisu: todellinen pitäisi löytyä.

Samoihin aikoihin olin törmännyt muutamilla ekosivustoilla siivousvinkkeihin. Mm. sitruunat tuntuvat tehoavan lähes kaikkeen. Sitruunoita voi yhdistellä myös soodaan tai käyttää soodaa sellaisenaan: kolmas kodin ihmeaine on etikka. Ottaen huomioon että näitä aineita meilläpäin yleensä nautitaan vain sisäisesti, ne eivät voi olla kovin vaarallisia siivoksessakaan. Juniorin kasvaessa ja keksiessä yhä uusia maisteltavia tämäkin on tärkeä huomio.

Näillä superpuhdistajilla aseistautuneena hyökkäsin lopulta pahamaineisen kylpyammeen kimppuun. Kaapissa oli sopivasti homeisia sitruunoita joita ei enää viitsinyt ruokaan laittaa, joten pilkoin yhden neljään osaan, puristin mehua ja hieroin jämää kylpyammeen ja pesualtaan likaisimpiin kohtiin. Annoin vaikuttaa noin vartin ja kävin lian kimppuun tiskiharjan kanssa. Helpoimmat kohdat puhdistuivat pelottavan helposti, vain paksuimmat kerrokset vaativat enemmän hankaamista ja jotain lisää. Sirottelin näihin kohtiin vielä ruokasoodaa – hauskana efektinä mainittakoon pirtsakka sihinä soodan osuessa happoon. Tämän jälkeen nuokin kohdat puhdistuivat, ihme johon Vim tai vastaavat eivät olleet pystyneet.

Sitruunan toimiminen ei sinänsä ole ihme. Astianpesukoneen puhdistukseenkin suositellaan sitruunahappoa, jota myydään apteekeissa. (Näin edes tarkistamatta epäilen, että useimmat kaupassa myytävät ”astianpesukoneen erikoisputsarit” ovat pääasiassa myös sitä itseään.) Tarinan opetus kuitenkin taisi olla, että vaikka ihmeaineita oli kaapin täydeltä, ne eivät tehonneet yhtä hyvin kuin pari yksinkertaista ainetta ruokavaraston pohjalta. (Syömäkelpoisilla) sitruunoilla putsaaminen tulee tuskin halvemmaksi kuin ökymyrkyt, vaikka ne tuntuvat olevankin myös nuukuussivustojen suosiossa, mutta kodin asujaimiston ja vesistön hyvinvoinnille ostoputsareiden korvaus ruoka-aineilla tuskin tekee hallaa.

by

Korkotaso, inflaatio, työttömyys

Talouden mittarit ja ohjaustavat ovat jännittäviä. Ne ja niiden vaikutukset ovat myös useimmille tuntemattomia ja (aidon epäeksaktin tieteen tavoin) jossain määrin epävarmoja. Olen lueskellut korkotason vaikutuksista, ja koetan tässä summata mitä niistä on jäänyt käteen.

Korkotaso, inflaatio ja työttömyys liittyvät toisiinsa monella yllättävällä tavalla. Keskuspankkien keskeinen vaikutusmahdollisuus talouteen on ohjauskoron kautta: tällä on joitain vaikutuksia talouteen, vaikka se ei olekaan ihmeresepti (kuten vielä jokin aika sitten USA:ssa uskottiin).

Jos korkotasoa nostetaan, inflaation riski pienenee. Vastaavasti inflaatio kasvaa, mikäli korkotasoa lasketaan. Nollakorko ei siis ole järkevä, koska se kiihdyttää inflaatiota.

Toinen merkittävä seikka, mihin korkotaso vaikuttaa, on työttömyys. Jos korkotasoa nostetaan, se vaikuttaa työttömyyteen (lyhyellä, muutamien vuosien aikavälillä) kasvattavasti. Vastaavasti korkojen alentaminen alentaa työttömyyttä.

Nämä kaksi suhdelukua liittyvät siihen, kuinka paljon investointeja uskalletaan tehdä – lainaa kun on helpompi ottaa matalalla korkotasolla.

Talouden perusoppikirjoissa puhutaan ns. Phillipsin säännöstä. Inflaatio ja työttömyys ovat, kuten edellisestäkin saattoi päätellä, lyhyellä aikavälilläkäänteisesti sidottuja toisiinsa, eli inflaation kasvaessa työttömyys vähenee ja päinvastoin. Eri maiden inflaatio- ja työttömyystilastoja seuraamalla viisaat taloustieteilijät ovat päätelleet että on olemassa tietty kynnysarvo, Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment eli tuttavallisemmin NAIRU, joka on saatu arvioitua kutakuinkin 5,5-6% tienoille. Tämä tarkoittaa siis sitä, että työttömyyttä ei ole talousteorian mukaan edes mahdollista saada pienemmäksi kuin tuo arvo ilman, että inflaatio kiihtyy. Täystyöllisyys on jo siis terminä mahdottomuus, vaikka sitä joku poliitikko joskus pyrkisikin väläyttelemään. (Toki tuo arvo ei kerro paljoakaan yksilön työllistymismahdollisuudesta: optimaalista olisi jos politiikan keinoin yksittäisen ihmisen työttömyysjaksot saataisiin pysymään mahdollisimman lyhyinä.)

Poikkeusesimerkkikin Phillipsin säännölle löytyy lähihistoriasta: 2000-luvun USA:n osake- ja asuntobuumien aikoina Greenspan onnistui hetkeksi tekemään mahdottoman, yhtäaikaisesti laskemaan korkotason, vähentämään työttömyyttä ja pitämään inflaation kurissa. (Asuntoihin tuo ei luonnollisesti toiminut. Ja Greenspanillakin taisi olla asian kanssa vähemmän tekemistä kuin tuohon aikaan haluttiin uskoa.) NAIRU ei siis ole vedenpitävä teoria vaan mittaustuloksista tehty hypoteesi, joka on pääosan aikaa näyttänyt pitävän kutakuinkin paikkansa.

Näistä lukemista kuitenkin seuraa lisää makrotaloudellista hyvää. Bruttokansantuotteen (BKT) kasvu on talousteorian mukaan suoraan verrannollinen tuottavuuden kasvuun. Edelleen tilastoja seuraamalla on havaittu, että mikäli BKT kasvaa nopeammin kuin 2,5%, työttömyys vähenee. BKT:n kasvaessa hitaammin työttömyys kasvaa. (Kiinassa tämä sama lukema on 8% valtavan väestönkasvun vuoksi!) Kun muistetaan edeltävät säännöt inflaatiosta jatyöttömyydestä, voidaan päätellä että mikäli BKT kasvaa 2,5% nopeammin, inflaatio kiihtyy. Valtava talouskasvu ei siis ole mahdollista tai edes suotavaa. Lisäksi talouskasvu ja hintojen stabiilius (suomeksi nollainflaatio) eivät tämän mukaan ole yhtäaikaisesti mahdollisia.

Näitä laskelmia Paul Krugman käytti perustellessaan Accidental Theorist-esseekokoelmassaan, miksi joidenkin poliitikkojen tavoittelema 4% vuotuinen kasvu on mahdoton. Näistä näkee myös hieman, mihin kaikkeen keskuspankki voi ohjauskorollaan (ehkä) vaikuttaa. Silti aina voi tulla sellainen taloustilanne että vanhat keinot eivät pure: USA:ssa pidettiin korkotasoa pitkään keinotekoisen alhaisena ja kiihdytettiin talouskuplaa. Nyt elvytettäessä huidellaan jo nollan tietämissä eikä vaikutus talouteen ole vieläkään selvä. (Muistelen juuri lukeneeni että USA:ssa FED tai vastaava taho on laskenut että koron pitäisi olla jo -5% jotta vaikutukset näkyisivät. Valitettavasti en muista lähdettä.)

En kyllä sivumennen sanoen ymmärrä, miksi pieni inflaatio olisi pahasta. Sitä ei nykyään ehkä muutenkaan pidetä niin suurena mörkönä kuin takavuosina. Aihetta ehdin toivon mukaan puida myöhemmin. Lisäksi kesken jäävät pohdinnat talouskasvusta, jatkuvan kasvun mahdollisuudesta ja talouskasvun monista mittareista. Näistä ehdin toivon mukaan kirjoittaa lisää.