Kirjoittaja: Kirsi Louhelainen

by

Tuomiopäivän ajatuksia

Oletko koskaan miettinyt, missä on kulkenut se piste, se hetki, jolloin julkisesti jonkin ihmisryhmän, jonkun ihmisen, jonkun ajatuksen, olemassaolosta on tullut ei-hyväksyttävää? Oletko miettinyt, miten oli mahdollista, että  historiassa on kerta toisensa perään noustu viattomia vastaan: mistä ovat saaneet alkunsa noitavainot, Kristalliyö, keskitysleirit, sisällissodat? Miten ihmisen arvomaailma ja ymmärrys muokkautuvat niin, että hyväksyt lähimmäisellesi tehtäväksi asioita, joita kiivaasti olet aina vastustanut?

Kaikkina aikoina ihminen tuntee epäluuloa uutta ja vierasta kohtaan. Esimerkiksi tällä hetkellä ulkomailta tulleet romanit ja toisaalta vanhat kunnon pakolaiset aiheuttavat jatkuvaa keskustelua. Vastakkainasetteluja haetaan. Keskustelu ja ristiriitojen näkyminen eivät vielä tee pahaa: nämäkin asiat ovat kesken, ja käsittely jatkuu. Toivon mukaan puimisesta seuraa järkeviä päätöksiä yhteiskunnan tasolla, ja ehkä aikaa myöten yhtenäisempi ja silti heterogeenisempi yhteiskunta.

Olen kuitenkin jo pitkään miettinyt, ollaanko nyt astumassa uudelle aikakaudelle. Noitavainoista ja natsien keskitysleireistä on aikaa – nyt puhun länsimaista, muualla maailmassa vainoa kohdataan kyllä riittämiin tälläkin hetkellä  – ja Guantanamo on vielä pienen mittakaavan asia. (Vieläpä alunperin salainen – se ei vastannut ajan henkeen, kuten totuuden paljastaminen osoitti.)

Se, mitä olen pyrkinyt tästä ajasta hakemaan – ne merkit, joita tyypillisesti vasta historioitsijat kymmenien vuosien päästä tästä hetkestä kykenevät koherentisti kokoamaan ja osoittamaan jatkumoa – on aavistusta siitä, ollaanko nyt luisumassa keskitysleirien tielle. Kuvaannollisesti, toki: muisto leireistä elää niin vahvana, että identtistä skenaariota ollaan tuskin rakentamassa. Se, että muistomme auttavat välttämään oikean leirin pystytystä ei suojaa meitä siltä lynkkausmentaliteetilta, joka nuo leirit mahdollisti. On vain vaikea havaita sitä ajanhetkeä, kun luisuminen on edennyt liian pitkälle: kaikki tapahtuu hiljalleen, ”yleisen ilmapiirin” liki huomaamattomissa yksittäisissä muutoksissa, kunnes ollaan saatu yhteinen mielipide siitä, että ne toiset ovat vääriä.

Vaihtoehtoja on ollut monia. Suvaitsemattomuutta, konflikteja, yhteenottoja on pienessä mittakaavassa aina. Mutta onko joukossa jotain, joka nousee isommaksi asiaksi, miljoonien ihmisten välisen skisman moottoriksi?

Onko minareettikielto se hetki, jota tulevaisuudessa katsotaan tietäen: tuossa oli käännekohta? Tuon jälkeen kristinuskon ja islamin kaksoistorneista ja Irakin sodasta alkanut juopa Euroopassa syveni niin, että yhteiselo kymmenen vuoden sisällä kävi mahdottomaksi – tuosta seurasi se suuri muuttoliike, väkivaltaisuuksia, terrorismia ja vainoa?

Vai onko maailman järkyttynyt reaktio osoitus siitä, että vielä kykenemme suhteuttamaan asiat, näemme oikeistolaisen propagandan ja stereotypioiden läpi? Näemme ne työteliäät, tavalliset ja maallistuneet ihmiset, muslimit ja kristityt, jotka haluavat asua rinnakkain eivätkä halua heitä ja heidän elämäntapaansa halveksittavan. Jotka haluavat elää elämäänsä kuten mekin omaamme. Siitähän kristinuskossakin on alun perin ollut kysymys.

Luotan toistaiseksi maailman reaktioihin. Ja pidän Sveitsiä (sekä joidenkin muiden maiden oikeistopopulisteja) silmällä.

by

Jätteestä lannoitteeksi

Hesarissa nostettiin esille tärkeä asia, josta olin taannoin lyhyesti maininnutkin raaka-aineiden riittävyyttä käsittelevässä postauksessani. Artikkeli Fosforin haaskaus lopetettava oli paitsi asiallinen katsaus fosforin saatavuuteen, riittävyyteen ja nykyiseen käyttöön myös selvä kannanotto järkevän käytön puolesta.  Kissaa on nostettu pöydälle muulloinkin: mm. taannoinen Paska juttu avoimesti ihmetteli sitä, miten voimme vieläkin kuvitella, että meillä olisi varaa jättää käyttämättä liki korvaamaton ihmisjäte. Ohjelmasta jäi mieleen mm. huomio, että ihmisen tuottamalla jätöksellä voidaan lannoittaa kaikki hänen tarvitsemansa ruoka.

Nykyiselläänkään ei tarvittaisi lisäravinteita peltoon, jos osattaisiin hyödyntää karjan jäte täysipainoisesti. Karjanhoidon  ja viljanviljelyn maantieteellinen etääntyminen toisistaan on (tässäkin) suhteessa järjetöntä. Ylipäätään fosfori tulisi saada takaisin kiertoon – normaalissa luonnon kiertokulussa fosfori kiertää kymmeniä kertoja ennen valumistaan meren pohjakerroksiin, nykyisellään roudaamme sen kertalannoituksen jälkeen kaatopaikalle.

Painostakaamme poliitikkoja tässäkin asiassa. Jätehuolto ei kuulosta miellyttävältä, mutta on merkittävästi tärkeämpi asia pitkällä aikavälillä kuin kunnan uusi kuplahalli. Artikkelissa ehdotettiin mm. jäteveden kierrätystä ja jätösten erottelua harmaavesistä. Nämä olisivat järkeviä ratkaisuja, ja toteutettavissa nykyinfralla – aiempien vuosisatojen takainen jätösten roudaaminen hevoskärryillä ympäryspelloille kun ei enää ole toteuttamiskelpoinen.

by

Lainaamisen onni

Perjantaina vietetään taas Älä osta mitään -päivää. Hieno ajatus, vaikka monia riepookin ”ylhäältä päin” syötetty pakko. Päivä on kuitenkin tarpeen keskustelun herättäjänä, ja jos se saisi ihmisiä miettimään kulutustottumuksia useamminkin kuin kerran vuodessa, teho olisi jo suuri.

Itse pohdin tätä viimeksi pari viikkoa sitten, kun purin taas kavereille mieltäni ikuisesta yrityksestämme päästä kodissamme eroon turhasta tavarasta. Kaveri kaunistelematta ja viisaasti totesi: en usko että ikinä pääsette tavoitteeseenne, olette sellaisia hamstereita. Totta, pienet tavarat, kirjat, lehdet ja dvdt löytävät meille tiensä helposti, ja vaikka kulutusta pyrkisi järkevöittämään muusta suunnasta, näitä pieniä asioita ei osaa itseltään yhtä helposti kieltää. Onneksi kirjojakin on osannut jo vähän päästää kiertoon, Fidalla ilahtuivat suunnattomasti hyvälaatuisista ja huonommistaki painoksista. Olen pienesti myös ylpeä virtuaalisesta elämästämme: monet heräteostot ovat nykyään digitaalisessa muodossa, mikä vähentää jätettä ja roinavuorta. (Toki digitaalisetkin asiat tulee pitää järjestyksessä.)

Eilen taas teimme olohuoneeseen tilaa juniorin pyöriä: sohvapöytä siirrettiin sivummalle. Tilasta tuli avara ja paljon viihtyisämpi, ja mietityttikin, mihin ihmeeseen uskomme sohvapöytää tarvitsevamme. Kahvia juodaan pöydän ääressä niin harvoin että sen vuoksi pöytää ei tarvitse. Useimmiten sen päällä onkin pidetty tilpehööriä, ja jalkoja televisiota katsellessa.

Teemaan liittyen kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ja kokemusta pohdittiin kulutus.fi:ssä Tavaramaailman lumo-postauksessa. Kirjoittaja pohti, että yksi syy siihen miksi kulutuksen tuhlaavuuden tiedostamisesta on niin pitkä matka käytännön tekoihin on siinä, että kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ei ole otettu riittävästi huomioon. Jäin pohtimaan, miten tuota riippuvuussuhdetta voisi hoitaa – mikä on kuluttamisen metadonia?

Hienointa olisi, jos kuluttamisen tuottama mielihyvä voitaisiin korvata tekemisen tuottamalla mielihyvällä. Yhä enemmän peräänkuulutetaankin osallistuvaa kansalaista kuluttaja-termin sijaan, aihe josta itsekin olen joskus kirjoittanut. Valitettavasti tekeminenkin kietoutuu vahvasti ostamiseen. Monet asiat, vaikkapa lukeminen, bloggaaminen tai lenkkeily ovat ilmaisia, mutta useimmista asioista (myös näistä) saa kuluttamisen tekosyitä. Ja ovelan markkinoinnin ansiosta kuluttamisesta saadaan fasadi tekemiselle: jos ostan kitaran, voin kuvitella soittavani sitä vaikka aikaa ja innostusta ei riittänytkään. Kitaran ostamalla ostin mielikuvan itsestäni kitaravirtuoosina tai leirinuotiolla laulattamassa ilman, että minun tarvitsi nähdä lainkaan aikaa ja vaivaa itse soiton opetteluun!

Tällainen tekemisen transponointi on salakavalaa ja siitä pääsee vain tietoisella päätöksellä – nuoremman polven suhteen saattaisi vielä tehota valistus ja pohdinta. Jos ostoksen korvaa vaikkapa vuokratulla tai lainatavaralla, voi helposti selvittää, riittikö into siltikään. Siirtymä on helpompi kuin uskoisi, sillä lainatavarassa on shoppailun tarjoama tärkeä tunne: se hetki kun konkreettisen tavaran saa käsiinsä ja sitä voi kokeilla ja kosketella. Ongelma on vain, että kaupan illuusio vaihtoehdoista syö lainatavaran houkutusta: et saa päättää kitarasi väriä tai mallia sadoista, korkeintaan parista vaihtoehdosta. Näin ollen lainattu vaihtoehto saattaa tuntua köyhemmältä, vaikka malli olisi todellisuudessa sama mihin olit itse päätynyt.

Valitettavasti lainaus ei myöskään ole niin helppoa kuin kauppaan meno, ainakaan mielikuvissa. Webisaitin klikkaus tai ilmoituksen jättö on helppoa, mutta kaupassa käymiseen on totuttu: kynnys on siis pienempi. Toimijoitakin on vuokrabisneksessä toistaiseksi vähemmän. Ongelma lienee samaa juurta kuin se, että uusi reitti tuntuu pidemmältä ensi kertaa kävellessä. Kun jää on murrettu, vuokrauksesta ja lainauksesta kenties tulee se helppo vaihtoehto, totuttu tapa. Onnistui se kirjastoillekin.

Suunnittelen siis kitaran vuokraamista. (Luulitko muka, että kyseessä oli teoreettinen esimerkki?) Vasta jos soitin ei jää nurkkaan pölyttymään, voin harkita sen ottamista ruokakuntaan pysyvästi.

by

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

by

Jo muinaiset roomalaiset

Jos olet jo onnistunut sivuuttamaan kolme osaa Teemalta tulleesta sarjasta Historia: Roomalaiset ja barbaarit, istu ainakin ensi lauantaina tv:n ääreen katsomaan sarjan viimeinen osa. (Jos olet muistanut hankkia tv-kaistan, pääset vielä katsomaan pari edellistäkin.)

Sarja on hieno katsaus roomalaisten valloitusretkiin ja suhteeseen ympäröivään maailmaan. Vuorotellen käsittelyssä ovat mm. keltit, germaanit ja persialaiset. Kaikille lienee tuttua jo kouluajoilta se, että Rooman valtakunnan laajenemisen ja lukuisten provinssien tehtävä oli pääasiassa ylläpitää pääkaupungin ylellistä elämää ja itse provinsseissa elämä ei ollut ankaran verotuksen ja hallinnon johdosta aina kaksista. Tämän dokumentin teema valottaa myös sitä miten Rooma vaikutti naapureihinsa, saatiinpa heitä valloitettua tai ei. Myös voittajan voitettuihin kansoihin iskemää ”sivistymättömien barbaarien” leimaa karistetaan ansiokkaasti.

Dokumentti muistuttaa siitä, että tieteen ja taiteen kehdon sijaan Rooma oli sotilasvalta, joka sieti huonosti erilaisuutta, häivytti valloittamiensa kulttuurien ominaispiirteet (tai pahimmillaan kokonaisen kulttuurin ja kansakunnan kuten Daakiassa, nykyisessä Romaniassa) ja onnistui joko varastamaan tai hävittämään näiden kulttuurien hienoimmat saavutukset.

Persiassa Rooma kohtasi vihdoin vertaisensa armeijan, mutta jätti silti kansakuntaan jälkensä: suvaitsevasta, monikulttuurisesta ja moniuskontoisesta kansakunnasta hiottiin jatkuvan lännestä tulevan paineen ja sotaretkien puristuksessa tiiviimpi, sotaisampi ja suvaitsemattomampi yhteiskunta: Rooma onnistui luomaan itsestään kopion.

Sarjan ehdoton helmi on sen juontaja, Monty Pythonistakin tutuksi tullut Terry Jones. Tällainen panoraamaan, rauniokuvauksiin ja vähäisiin historiainsertteihin nojaava sarja nousee tai kaatuu juontajansa varassa: mielenkiintoinenkin asia vaatii televisiossa arvoisensa esillepanon. Jones kuorruttaa kiinnostavan faktan sopivalla kuivalla huumorilla.

Rooma muistuttaa meitä myös siitä, että valloitusretket, ”provinssien” alistaminen (Rooman vauraushan oli kärjistetysti eräänlainen pyramidihuijaus) ja monokulttuurisuus eivät anna parhaita eväitä kansakunnalle. Itse kukin voi miettiä mielessään, miten tätä historian esimerkkiä voisi soveltaa talouskuplaa edeltäneeseen (ja ehkä myös seuraavaan) velkavetoiseen yhteiskuntaan, länsimaisen kulttuurin leviämiseen, ”kolmansiin maihin” ja uskontojen väliseen kiistelyyn.

by

Jamie Ameriikassa

Mielestäni on tervettä fanittaa muita ihmisiä.

En puhu nyt niistä ajoista, kun itsekin teininä liimailin seinät täyteen vaihtuvien bändien kuvia. Puhun siitä, että ihmiset, jotka jaksavat innostua, tehdä töitä, välittää viestiä ja tehdä töitä hartiavoimin muuttaakseen maailmaa paremmaksi ansaitsevat arvostusta, rohkaisua jatkaa tekemistään.

Tällaisia ihmisiä on monia, ja tekoja on erilaisia. Mirkka Lappalaista fanitan, koska hänellä on historioitsijan silmä jolla tarkastella nykymaailmaa ja kirjailijan taito välittää ymmärryksensä meille tavallisille kuolevaisille. Paul Krugmania fanitan, koska hän ymmärtää talouden merkityksen laajemmalla mittakaavalla kuin Wall Streetin näkökulmasta ja kykenee kertomaan siitä meille kaikille. Jamie Oliveria – jota alun perin pidin vain yhtenä hörhönä tv-kokkina – fanitan, koska hän pyrkii tosissaan muuttamaan maailmaan muuttamalla tapaa, jolla suhtaudumme ruokaan ja koska hän uskoo (ja on todistanut) että yksinkertaisen taidon , kokkauksen opettamisella voidaan muuttaa kokonaisia ihmiskohtaloita.

New York Timesissa on pitkä juttu Jamie Oliverin uusimmasta haasteesta – tv-sarjasta jossa hän pyrkii tekemään USA:ssa saman kuin aiemmin Englannissa eli muuttamaan terveydeltään heikon, lihavuusepidemian vaivaaman kylän elintavat. Samalla jutussa kerrataan Jamien vaiheita ja hänen ”mediaimperiuminsa” aiempia tuotoksia. Juttu tuo herkullisella tavalla esiin Oliverin ADHD-maisen luonteen ja ne monenlaiset projektit, joilla hän pyrkii tekemään maailmasta hieman paremman paikan.

Kaikkien ruokasääntöjen ja omituisten dieettien keskellä – luitte varmaan muutaman päivän takaisesta Hesarista jutun,  jossa kolme erikoisempaa ruokavaliota noudattavaa ihmistä kertoi valinnoistaan – on hienoa, että joku muistuttaa, että tärkeintä on lopulta syödä kunnon perusruokaa. Käsittelemätöntä ja tuoretta. Hesarin juttu oli siitä erityisen hupaisa, että jokainen haastatelluista ihmisistä – joiden ruokavaliot erosivat toisistaan merkittävästi – olivat sitä mieltä, että heidän tapansa oli lähestulkoon ainoa oikea. (En epäile, etteivätkö ko. ruokavaliot sovi näille henkilöille. Mutta valtaosan kansasta ongelmat ovat muualla kuin siinä, ollaanko hiilareiden ja proteiinien suhdetta pohdittu tarpeeksi tai syöty riittävästi gojimarjaa.)

Oliver-artikkelissa järkyttävintä oli ohimennen mainittu tieto, että osa moni shown brittiversioon osallistuneista ihmisistä piti ruoanlaittoa elitistisenä (tajuamatta kuinka halpaa se on!) ja pahimmillaan söivät takeouttinsa lattialla. Väkisin tuli tosin mieleen, oliko joku vähän liioitellut elintapojaan telkkariin päästäkseen.

by

Bakteeri, ystävämme

Vatsavaivat tuntuvat olevan melko yleisiä nykyään. Netin ansiosta kohtalotovereita ja ohjeita löytyy, ja monet ovat saaneet apua. Olen kiinnittänyt blogosfäärissä viimeisen vuoden aikana huomiota yhteen jos toiseenkin, jonka selittämättömät vatsavaivat ovat parantuneet länsimaisten suositusten vastaisella ruokavaliolla (tyypillisesti jättämällä pois hiivat, sokeri ja/tai maito). Ensimmäinen paikka, jossa moisesta ongelmasta kuulin oli seuraamani Kemikaalicocktail. Blogin pitäjä Noora oli taistellut vatsavaivoja vastaan pitkään, kunnes Aasian-matkan yhteydessä huomasi vaivojen hetkeksi kadonneen. Syypäiksi paljastuivat vehnä, maito ja hiiva.

Noora itse epäili ongelmansa yhdeksi aiheuttajaksi lukemattomia lapsena popsittuja antibioottikuureja. Ei välttämättä kaukaa haettua, tiedetäänhän yleisesti että antibiootit eivät tee ruoansulatuselimistölle gutaa. Viimeaikaisin tutkimus on alkanut yhä enemmän selvittää näiden asioiden syitä, ja etenkin elimistön mikrobeihin ja niiden osuuteen elimistömme toiminnassa on alettu kiinnittää huomiota.

Tiede-lehdessä (7/2009 – kyllä, luin sen kaksi kuukautta ilmestymisen jälkeen) aiheesta oli pitkä juttu. Artikkelissa keskityttiin suolistobakteereihin, mutta mikrobeista puhuttiin yleisemminkin.

Jutussa käsitellään suoliston bakteerien vaikutusta terveyteen monellakin tavalla. Osa bakteereista on esimerkiksi oman ruoansulatuselimistömme jatke, joka jatkaa siitä mihin omat entsyymimme eivät riitä tai tuottavat niitä meidän tarpeisiimme. Näitä bakteereja ja niiden toimintaa ei olla aikaisemmin juuri edes pyritty selvittämään – olemme olleet perillä K-vitamiinin muodostajista muttemme juuri muusta.

Uuden tutkimuksen valossa bakteerien osuus on paljon monipuolisempi. (Kummallista, miten harvoin nämä uutiset mitenkään yllättävät. Tähän voisi liittää pitkän mouhun aiheesta ”millainen dorka oikein uskoo, että tiedämme jo miten kaikki toimii.” Ehkä postaan sen erikseen.) Kullakin ihmisellä on oma, uniikki ”bakteerijälkensä”, joka määräytyy osin geenien ja paljon myös ruokavalion mukaan. Tiedämme bakteerien toiminnasta vasta murto-osan, mutta on jo saatu tutkimuksissa viitteitä siitä, että bakteerikannan häiriytyminen vaikkapa antibioottikuurin vuoksi lisää syöpäriskiä puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Eräs teoria on, että bakteerit tuottavat solujen ravinnoksi tarvittavia glykolysoituneita lyhytketjuisia rasvahappoja. Hiirillä on myös osoitettu allergiariskin lisääntyvän bakteerikannan häiriytyessä. Suolistobakteerit tuottavat monia biologisesti aktiivisia aineita, joiden vaikutusta kehomme ekosysteemiin tunnetaan vasta vähän.

Monesti on myös ihmetelty sitä, miksi antibioottien käyttö lisää vaikkapa korvatulehduskierteen riskiä. Antibiootit tuhoavat suoliston normaalia bakteerikantaa ja voivat aiheuttaa jopa vuosia kestävää epätasapainoa, kun antibiooteille resistantit taudinaiheuttajabakteerit pääsevät ”niskan päälle”.  (Tästä ongelmastahan saatetaankin päästä valitettavan pian, jos antibioottiresistanssi kasvaa odotetusti.)

Kiinnitin jutussa huomiota myös pieneen inserttiin leivän nostatuksesta. Italiassa on kuulemma tutkittu, että leivän hapattaminen maitohappobakteereilla hajottaa gluteenin käytännössä kokonaan. Voisiko hiiva-allergia osaltaan olla lievää keliakiaa? Ja onko tutkimuksessa mainittu maitohappokäyminen sama asia kuin juuren käyttö – en tosiasiassa tiedä, miten juuri toimii.

Kannattaa lukea koko juttu, jos sen saa vielä käsiinsä.

by

Romahdus pähkinänkuoressa

Olen pitänyt blogin linjana olla linkittämättä pelkkiä uutisia tai blogipostauksia ilman omaa pohdintaani. (Harkinnassa on tosin ollut jokin erillinen linkkikategoria, nykyisellään tuntuu niin paljon jäävän kirjaamatta.)

Nyt eteen osui kuitenkin niin hyvä postaus, että kehotus lukea se riittänee. Kyseessä on Taviokuurna-blogin erinomainen kirjoitus Maailman 12 ongelmaa Jared Diamondin Romahdus-kirjasta. Postauksessa hän listaa Diamondin kirjan esiin tuomat 12 ongelmaa, jotka ovat tyypillisiä syitä yhteiskuntien romahdukseen. Ajattelua herättävä teksti, ja pakollinen tiivistelmä kirjasta meille kaikille, olipa kirja lukulistalla tai ei.

by

Askel parempaan

Keskusta on vihdoin myöntynyt ehdottamaan vaalirahoituksen julkistamista. (Painotus ironinen.)  Yksityiskohtia ei vielä ole lyöty lukkoon, mutta yleishyödyllisten säätiöiden ja valtionyhtiöiden tuen kieltäminen on askel oikeaan suuntaan ja ehdoton julkisuus kaikelle rahoitukselle kaiken perusta.

En näe tarpeelliseksi sinänsä kieltää vaikkapa yritystukea, vaikka tätäkin vaihtoehtoa pidetään tällä hetkellä pöydällä. Tärkeintä on saada rahoitus julkiseksi, jotta mahdolliset kytkökset tulevat julki. Korruptiota ei tarvitse suvaita, vaikka kuinka vedottaisiinkin ”maan tapaan.” (Alkaa tuntua siltä, että hallituspuolueet ovat tehneet opintomatkojaan Italiaan.)

En erityisemmin ilahtunut, kun RAY ilmoitti että he joutuvat kenties siirtymään yhdistystuesta projektitukeen. Voisin kuvitella, että useimmille pienille yhdistyksille nimenomaan korvamerkitsemätön raha on ollut toiminnan peruspilari. En myöskään suomisi Raha-automaattiyhdistystä siitä, että se ei ole kyennyt valvomaan rahankäyttöä kaikissa tuhannessa avustettavassa järjestössään: heillä on kiertävä valvontajärjestelmä, jolla 10% yhdistyksistä on kulloinkin tarkastusvuorossa. On idioottimaista väittää, että RAY:n vastuulla on rahojen oikea käyttö – väärinkäytökset tulee totta kai selvittää ja kontrollia oltava, mutta kannattaako heittää lapsi pesuveden mukana, vähentää tuet viidesosaan ja käyttää loppuraha tilintarkastuksiin? Oikeampi tapa on suitsia rahankäyttö siitä päästä, missä vika on ja tämä hoituu parhaiten avoimuudella sekä edellämainituilla uusilla pelisäännöillä.

Avoimuus toisi puolueet myös tasaväkisemmin kentälle. Kun valtion rahoja ei voi siirrellä enää taskusta toiseen isoimpien puolueiden kesken, kampanjointi tasoittuu. Pienet puolueet voittavat. Vaikka tietysti omat poliittiset mielipiteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvältä asia tuntuu (hivenen narskuttelen hampaitani sille, että Perussuomalaiset saisivat vielä lisää ääniä), kyseessä on ehdoton parannus.

Eräs työtoveri esitti epäilyksensä siitä, että rahoituksen julkistaminen lisäisi salaus- ja kiertoyrityksiä entistä omituisempien yhdistysten kautta. Tähän voidaan vaikuttaa jo lain laatimisvaiheessa, ja moinen perustelu salaisuuden jatkumiseksi kuulostaa muutenkin suunnilleen yhtä järkevältä kuin lenkkeilyn lopettaminen jotta lihakset eivät kulu. Media on tämän keskustelun aikana päässyt hieman jo sylikoiran roolistaan ja toivon mukaan osaa myös pitää vahtikoiran rooliaan yllä. Vaalirahoitusjupakan herättämä kiinnostus (tai ennemminkin kansanliike) toivon mukaan herättää myös toimittajat siihen, että lukijoita kiinnostaa politiikassa muukin kuin kerran vuodessa esiteltävät iltapuvut.

Loppukevennykseksi vanha(s) vitsi. Mitä eroa on keskustalaisella nais- ja miespääministerillä? Naispääministeri paljastaa olennaista tietoa hallituksen salaamista toimista. Hän valehtelee lähdettä suojatakseen ja joutuu eroamaan. Miespääministeri ryöstää nuorten rahat ja valehtelee rahojen alkuperästä. Hän ilmoittaa tavoitteekseen kolmannen pääministerikauden.

by

Asuntoverotuksesta sananen

Asuntoverotuskeskustelu käy edelleen kuumana, ja tämän päivän Hesarissa on kysytty mielipidettä aiheesta useiltakin asiantuntijoilta.

Verotuskeskustelu tuntuu kulminoituvan vuokra-asumisen ja omistusasumisen väliseen köydenvetoon. Suurin poru tuntuu olevan siinä, että vuokra-asuminen kerää enemmän verotuloja, omistusasuminen taas ei. Älyttömin keskustelu käydään ns. laskennallisesta asuntotulosta. Siis siitä summasta, joka saadaan kun lasketaan asujalle omistus- ja vastaavasta vuokra-asumisesta tulevat kulut ja lasketaan niiden erotus.

Yleinen konsensus tuntuu olevan sinänsä järkevän kuuloinen ”omistus- ja vuokra-asumista tulisi kohdella verotuksessa tasapuolisesti.” Monet ehdotukset tuntuvat kuitenkin siirtävän tätä toiseen suuntaan. Ymmärrän vielä vaikkapa omistusasunnon myyntivoiton laittamisen verolle. Kuitenkin vaikkapa asuntolainan korkomenot ovat tietyin reunaehdoin verovähennyskelpoisia sekä vuokra- että omistusasunnoille jo nyt. Kuten Pauli Mattila toteaa, myös vuokra-asunnoille on omat tukensa, vaikkapa kiinteistöveron vähennysoikeus. Laskennallinen asuntotulo alkaa kuitenkin mennä jo yli hilseen. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, mitä tuossa halutaan verottaa. Vaan sitä, että verotaistelun tuoksinassa unohdetaan, että joskus kahden vaihtoehdon kustannukset yksinkertaisesti eivät mene tasan. Omistusasunnossa asuminen on asujalle pitkällä aikavälillä halvempaa verotuksen hienosäädöistä riippumatta. Jos lähdetään laskemaan tätä omistusasunnossa asumiselle koituvaa säästöä – laskennallista asuntotuloa – lähdetään imaginääriverotuksen tielle. Reiluudeltaan verotus vastaisi suunnilleen takavuosien mätkyjä eli arvioverotusta: jos olit kunnollinen kansalainen ja kykenit venyttämään penniä, sait rangaistuksesi, koska olit epäilemättä tehnyt jotain laitonta leivässä pysyäksesi.

Reaalimaailman vertailukohta laskennallisen asuntotulon verotukselle voisi olla seuraavanlainen: Kunnon kansalainen ostaa laadukkaan, hieman hintavamman tarvikkeen: vaikkapa kestävän kauluspaidan tai kodinkoneen, jolla on kymmenen vuoden takuu. (Sivumennen sanoen olen kuullut huhuja, että tällaisia on pikku hiljaa tulossa takaisin markkinoille, kun kuluttajat ovat tarpeksi älähtäneet kertakäyttötuotteista.) Toinen kansalainen käy hakemassa vastaavan tuotteen H&M:ltä tai supermarketin halvemmalta hyllyltä. Kymmenessä vuodessa hän joutuu uusimaan hankintansa kolmesti, käyttäen pitkällä aikavälillä enemmän rahaa. Verottaja haistaa menettelyssä veronkierron makua, ja näppärästi ratkaisee asian laatimalla ”laskennallisen kestotuotetuloveron.” Näin sekä järkevästi että tuhlaten varojaan käyttäneet veronmaksajat saadaan takaisin samalle viivalle ja verotulot tasan.

Kannustiko äskeinen malli vaikkapa ekologiseen tai järkevään elämäntapaan? Oliko se reilua?

Reiluuden käsite ei ole muotia. Siksi pisteet asuntoministeri Jan Vapaavuorelle, joka vetosi asuntotuloveron osalta yleiseen oikeustajuun. Vapaavuoren sanoin: ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Omistusasuntokeskustelussa heiluriliike tuntuu menneen taas hieman liian pitkälle. Kannatan turhien verokikkailujen purkamista jo siksi, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa kompleksinen systeemi, vaikka sitten tietokoneohjelma – käy ajan myötä monimutkaisemmaksi erilaisten lisäysten ja it-slangilla ”kludge”-ratkaisujen vuoksi. Aika-ajoin tarvitaan järjestelmän uudistamista ja yksinkertaistamista, refaktorointia. Kikkailun määrän lisääminen kuvitteellisen tasa-arvon vuoksi kuitenkin on itsetarkoituksellinen verotemppu, joka vain lisää monimutkaisuutta.

Lyhyesti: miksi omistus- ja vuokra-asumisen tulisi maksa saman verran? Eikö voida hyväksyä, että ne ovat eri tarkoituksiin ja eri elämäntilanteisiin sopivat asumismuodot joista toinen tulee halvemmaksi pitkällä aikavälillä, piste? (Voisin tässä myös puhua asuntosijoittamisesta riskinä, mutta jätän sen nyt väliin.) Onko omistusasumisen tukeminen tehnyt Suomesta huonomman paikan elää? Hesarin jutussa siteerataan tutkijoita, jotka eivät ole havainneet mitään hyötyä omistusasumisesta vuokra-asumiseen verrattuna. Olen itse ymmärtänyt hieman toisin: omistusasuminen sitouttaa ihmisen huolehtimaan omaisuudestaan ja, kuten omistusasumisen historiaa kertaavassa pätkässä mainitaankin, kasvattaa yhteiskuntarauhaa.

Liiallinen tukipolitiikka toki tukee vain asuntojen ansiotonta hinnannousua. Suurta määrää poikkeuksia ei välttämättä kannata pitää mukana verotuksessa. (Tosin osa niistä on välttämättömiä jotta saadaan tasa-arvoisempi yhteiskunta. Kuten joku taannoin totesi: rikkaat maksavat veroja enemmän, koska heidän omaisuutensa hyötyy enemmän yhteiskuntarauhasta.) Pidetään järki kädessä verouudistuksissa, ja jatketaan keskustelua.