Kirjoittaja: Kirsi Louhelainen

by

Toisaalla verkossa

Täällä blogin puolella on ollut hiljaista. Olen viettänyt verkossa aikaa enemmän vapaamatkustajana, muiden ajatuksia lukien. Kokoan tähän muutamia uusia tuttavuuksia, joita en haluaisi unohtaa.

Immanent Frame – miten tänne osuin, unohdin jo – jonkin toisen mielenkiintoisen blogin linkkilistasta tai postauksesta. Toivon mukaan alkuperäinen linkittäjäkin löytää tänne listalleni. Alaotsikkona on Secularism, religion and the public sphere – kirjoitukset käsittelevät uskontoa ja maallistumista yhteiskunnallisesta vinkkelistä. Analyysejä Egyptin tilanteesta Oprahiin uutena messiaana.

Sitran blogi – aiheuttaa readerissani vieläkin hämmennystä, RSS-feedi kun on nimetty varsin innovatiivisesti ”Blogiksi”. Sitran työntekijöiden kirjoituksia laidasta laitaan, raporttia Davosista, pohdintaa kuntarakenteesta ja paljon muuta.

Eufemia – perinteinen henkilökohtainen blogi, jossa ei kuitenkaan käsitellä henkilökohtaisia. Nautittavaa tekstiä niin ajankohtaisista aiheista kuin luetusta ja koetusta.

Muita uusiakin tuttavuuksia on ollut, olen päätynyt seuraamaan satunnaisesti mm. matin madonlukuja, jälkijättöistä jupinaa sekä ulpu iivarin mietteitä. Tunnustan että myös blogien seuraamiseen käytettävä aika on ollut kortilla – kirjat ovat olleet helpompi käyttöliittymä viime aikoina. Tosin niissäkin pino ei näytä pienenevän, siitä seuraavalla vapaahetkellä lisää.

by

Haalien, poisheittäen…

Seurailen netissä kahta hyvinkin erilaista blogikategoriaa: toisaalta erilaisia kulutushysteriaan liittyviä ”lifestyle-blogeja”, joiden pääosassa tyypillisesti ovat sisustaminen tai vaatteet, toisaalta erilaisia downsizingiin (vaan mikä olisi se suomenkielinen vastine), minimalismiin ja taloudenhallintaan keskittyviä sivustoja. Ne tarjoavat kukin omassa kategoriassaan jotain mielenkiintoista: edelliset arkipäivän estetiikkaa ja pientä todellisuuspakoa, jälkimmäiset kiinnostavia ajatuksia ja toisaalta välillä seitsemänpäivää-tyyppistä kauhistelunsekaista tirkistelyä: useimmat mielenkiintoiset tarinat niin minimalismista kuin talouden hallinnastakin kun alkavat tilanteesta, jossa vielä vallitsee kaaos.

Näiden kahden kategorian välistä ilmeistä ristiriitaa ei voi olla kuitenkaan havaitsematta. Välillä ihmettelen, kuinka on mahdollista että maapallolla on yhtäaikaisesti, samojen yhteiskuntien ja yhteiskuntaluokkien sisällä mahdollista elää kaksi toisistaan niin kaukana olevaa ajattelumallia. Hupaisaa on myös se, kuinka nämä kaksi elämäntapaa ovat monella tapaa tietoisia toisistaan: paatuneinkin shoppaaja muisti viime syksynä jollain tapaa joko osallistua tai kommentoida hetkellistä ”kuuden vaatteen kuukausi”-trendiä ja toisaalta useimmat downshiftaajat joutuvat jatkuvasti peilaamaan valintojaan tätä toista elämäntapaa vasten.

Etenkin ”minimalismi” monissa merkityksissään tuntuu nousseen suureksi trendiksi, kenties taantuman ja luottokriisien jälkimainingeissa. Uusia blogeja aiheesta syntyy kuin sieniä sateella, sadan tavaran haaste jatkaa kiertämistään ja printtimediakin on havahtunut ilmiöön muussakin kuin downshiftausmielessä. Lifestyle-blogien jatkuvasti kasvava määrä, kaupallistuminen ja puoliammattimaisuuteen liukuva ote pistää tosin tiukasti hanttiin – kulutusjuhla ei ole katoamassa minnekään.

Tällä hetkellä omaa elämäntilannettani lähempänä on tuo turhasta eroon pääseminen – kodin seinät eivät ole tästä laajenneet, ja tilaa tulee saada pian saapuvalle uudelle perheenjäsenelle. En silti jaksa pitää vaikkapa sadan tavaran haastetta muuna kuin hetkellisenä, toki enemmän marginaaliin iskevänä trendinä – mielestäni materiasta nauttimisessa ei ole itsessään vikaa, jos roskaa ei hanki jatkuvasti, ja ihmismielelle on normaalia pyrkiä kiinnittymään ihmisten lisäksi sekä paikkaan että tavaroihin. Saan sydämentykytystä kun lueskelen sen tapaisia kommentteja kuin ”en tarvitse vanhoja kirjeitä/valokuvia/muita muistoesineitä – muistoni eivät ole tavaraa”. En tiedä millaisia elefantteja nämä elämänsä puhdistajat ovat, mutta oma muistini ei ole niin hyvä ettei se tarvitsisi tukea. (Muutama kuukausi sitten olisin vastannut vakaasti etten ole koskaan harrastanut koskenlaskua. Äidin luona taannoin selattu valokuvakansio kuitenkin palautti mieleen hauskan koskenlaskureissun lukioajoilta, mukanaan paljon muistoja ihmisistä joiden olemassaoloa en olisi välttämättä muuten heti edes muistanut.)

Internetin tarjoama mahdollisuus keskustelun ja informaation polarisaatioon – kanssakäymiseen vain samanmielisten kanssa, jonka on todettu psykologistesti johtavan entistä suurempaan toiselle laidalle asettumiseen – onkin näissä kahdessa kategoriassa hyvin selkeästi näkyvillä. Ehkä eniten näiden kahden kategorian ristiriidat ovat mielessäni kuitenkin herättäneet mietintöjä trendin kestävyydestä – miltä tämä vuosikymmen näyttää viidenkymmenen vuoden päästä, ja mitä näistä kiivaista mielipiteistä on siihen mennessä enää jäljellä?

Vastaus riippuu tietysti paljon myös siitä, miltä maailma tuolloin näyttää. Sen kaltaista ennustetta en uskaltaisi antaa (antaisin paljon että löytäisin sen Maanviljelijä-lehden vuosisadan puolenvälin numeron jossa oli tehty ennustus maanviljelyksestä 50 vuoden kuluttua. DDT oli kuulemma hävittänyt kaikki tuhohyönteiset ja sadot viisinkertaistuneet) mutta varmaa on, että ajatusilmasto ehtii myllertyä siihen mennessä vielä muutamaan kertaan. Vuosikymmen tuntuu olevan sopiva aika aina yhdensuuntaiselle trendille – se mikä tästä vuosikymmenestä tekee hankalamman on useamman täysin vastakkaisen trendin rinnakkaiselo. Jos kullekin trendille ehtii tulla saturaatiopiste vuosikymmenessä ja sen jälkeen tulee palautusliike, miten käy kun kaksi vastakkaista trendiä tekevät saman yhtä aikaa?

by

Tuhoaako internet todella elämäsi?

On tuskin vaikea arvata vastaustani otsikon provosoivaan kysymykseen. Olen seuraillut aikani erilaisia keskusteluja ja tutkimuksia siitä, kuinka internetin liikakäyttö aiheuttaa ongelmia ja sosiaalisten suhteiden vähenemistä. Olen kuunnellut erilaisia väittämiä kuinka Facebook on pelkkää pseudososiaalisuutta joka antaa illuusion sosiaalisesta elämästä. Olen lukenut kuinka internet vähentää ihmisten todellista vuorovaikutusta.

En jaksa enää moista roskaa.

Myönnän, päämäärätön netissä surffaaminen ja satunnaisten videoiden ja artikkelinpätkien selailu tuskin tekee kenellekään pidemmän päälle hyvää. Se ei silti vaarallisuudessa mene liiallisen televisionkatselun ohi. (En vastusta myöskään televisiota – mikään ei ole rentouttavampaa kuin katsella joskus hyvää sarjaa tai seurailla mielenkiintoista dokumenttia. Tai joskus, kun on oikein paha päivä, katsella kun hullut japanilaiset tippuvat omituisilta esteiltä mutaveteen tai hullut amerikkalaiset tekevät samaa kotivideoillaan.) En kuitenkaan ymmärrä väittämää siitä, että Facebook tai muut sosiaaliset mediat olisivat jollain tapaa vähempiarvoisia, vähemmän aidosti sosiaalisia kuin ihmisten tapaaminen kasvoista kasvoihin.

Tämä vaatii ehkä tunnustusta. Olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta elämästäni paljon koneen ääressä. Suuri osa sosiaalisesta elämästäni on myös koneella. Ja omakohtainen kokemukseni on ollut seuraava: joka ikinen kerta, kun olen syystä tai toisesta tipahtanut jostain netin sosiaalisesta verkostostani – tyypillisesti omaa laiskuuttani, salasanan vanhennuttua irkkipalvelimella, tietyn pikaviestimen jäätyä asentamatta koneeseen, toisen pikaviestimen asentamatta jättäminen kun känny on alkanut piiputtaa – olen menettänyt osan sosiaalista elämääni.

Ja kun puhun nyt sosiaalisesta elämästä, en puhu vain siitä virtuaalisesta.

(Reippaasti) yli kolmekymppiselle tai nuoremmalle syystä tai toisesta vähemmän koneella elävälle on vaikea käsittää, että internet on nykyään yhtä olennainen osa elämää kuin entisaikaan puhelinsoitot ja kyläilyt. Se ei toki toimi yksinään, vaikka osaa ihmisistä ei ehkä juuri muualla näekään (tässä tapauksessa sopiva vertailukohta lienee vaikkapa entisaikaiset kirjekaverit). Idea on siinä, että netissä sosiaalista verkostoa ylläpidetään ja hoidetaan. Siellä kuullaan kuulumiset ja juorut, saadaan tiedot tuttujen lasten syntymistä ja naimisiinmenoista – asioita, jotka olisi muuten kuullut ehkä puoli vuotta myöhemmin seuraavissa bileissä – keskustellaan ja väitellään, vinkataan uusista elokuvista tai pohditaan asuntolainoja. Nämä kaikki asioita, jotka ennen ehkä tapahtuivat livenä, mutta eivät enää.

Toki nettiä voi käyttää väärin. Eräs FB-kaverini oli jo vähällä tuhota koko profiilinsa – hän oli jäänyt johonkin FB-peliin, liekö Farmvilleen, niin pahasti koukkuun että se alkoi häiritä perhettä ja sosiaalista elämää ihan oikeasti. Mutta en näe tuossa eroa siihen, että hän olisi pelannut jotain peliä ”offline” pelikonsolilla, tai alkanut hengata epäilyttävän paljon lähiesson pajatsolla. Kaveri ei kuitenkaan ainakaan vielä tuhonnut profiiliaan vaan päätti testata vielä vanhaa kunnon metodia nimeltä itsehillintä.

Tietyssä mielessä netti tekee meistä sosiaalisempia kuin ennen. Voimme jutella isomman määrän ihmisiä kanssa. Ne, jotka väittävät että ihmissuhteet ”ohenevat” eivät ehkä ymmärrä sitä, että kaikkien ei myöskään tarvitse olla sydänystäviä – minusta on hauskaa jutella läheisellä leikkikentällä muiden vanhempien kanssa, vaikken heitä muualla tapaakaan ja vaikka näemme usein vain kerran-pari viikossa. Samalla tapaa minusta on hauska jutella irkkikanavalla, vaikka siellä vain osa ihmisistä ehkä onkin sellaisia joita näen säännöllisemmin livenä. Emme ohenna sosiaalista verkostoamme vaan laajennamme sitä.

Sitä paitsi eikö muka ole hauskaa jutella myös muiden kuin niiden muutaman parhaan ystävän kanssa? Eikö nurkkakuntaisuus vähene jos ”altistat” itsesi erilaisille mielipiteille, uusille ihmisille ja myös virtuaalisille tuttavuuksille?

Toisaalta toinen sosiaalisuuden ulottuvuus internetissä on se, että se syventää tai ainakin ylläpitää myös niitä läheisiä ihmissuhteita. Lapsiperheessä ei voida lähteä kahville spontaanisti, eikä ainakaan joka päivä. Ystävät muuttavat (olen huomannut, että etenkin opiskeluaikoina etäisyys oli suoraan verrannollinen siihen, kuinka usein nähtiin. Ei sille voi mitään että sadan metrin päästä on helpompaa tulla käymään kuin seitsemän kilometrin). Netin välineiden kautta voi vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia, tärkeitäkin, jolloin on taas helpompaa nähdä seuraavalla kerralla. Ei tarvitse aloittaa ihan alusta kuulumisten kanssa.

Usein netin sosiaalisuus on myös sivutoimista. Luen sanomalehteä, teen töitä tai kirjoitan blogipostausta. Samalla voin päivittää kuulumiset kavereille Ranskaan, joita en ole nähnyt moneen vuoteen. Meseviesteilyllä pidämme kuitenkin yhteyttä, eikä tule niin isoa kynnystä ehdottaa tapaamista kun palaan vanhoille kulmille. Useimmat bilekutsut tulevat nykyään Facebookin kautta – omiin kolmekymppisiinikin kutsut lähtivät sitä kautta. Kavereiden kanssa tapaamiset on joskus vain niin paljon helpompaa sopia nettipalvelun kautta – ja reissujen kulut vaikka scredata jälkikäteen.

Uusia palveluita tulee jatkuvasti. En itsekään ole juuri jaksanut twitteröidä tai tumbleroida alun testien jälkeen. Jossain vaiheessa palvelu tulee ehkä otettua käyttöön, joku toinen kerta taas tilalle tulee jotain uutta. Itse totesin juuri, että voisin mielelläni tavata taas uusia ihmisiä, ja ehkä treenata sitä ruostuvaa ranskaa. Liityin siis vihdoin Couchsurfingiin.

Jos luet tätä blogia, elämästäsi on todennäköisesti jo aika suuri osa tietokoneella. Teemme sillä töitä, pidämme yhteyttä ja joskus vain huudamme tänne eetteriin. Olet todennäköisesti jo samaa mieltä kanssani aiheesta.

Kun vain ne muutkin ymmärtäisivät saman.

by

Turhia passaamatta, ihmistä väheksymättä

Eräs lomailun ja maalaiselämän mielenkiintoisia piirteitä on vanhojen lehtien selailu. Mummoloista, mökeiltä ja ties mistä löytyy aina vanhoja aikakauslehtiä joita – raittiin maalaisilman turruttavan vaikutuksen jälkeen, kun enää yhtään mansikkaa ei jaksa poimia pellolta suuhun – tulee selailtua yleisen ajanvietteen merkeissä.

Jotkut lehdistä ovat kertakaikkisen hupaisia katsauksia seitsenkymmenluvun pikkujulkimoihin, toiset esittelevät menneen kauden muotia (jossa mielestäni ei kyllä ole mitään vikaa). Itse osuin selailemaan Kotilieden numeroa joulukuulta 2008, ja osuin kultasuoneen. Lempimaailmanmatkaajani Kyllikki Villan haastattelu (liekö joku kirja ilmestynyt tuolloin) sekä tämän postauksen kirvoittanut reportaasi Lempäälästä: ”Sänky saa odottaa”, raportti siitä miten Lempäälän terveyskeskuksen vuodeosastolla päästiin parissa vuodessa kokonaan eroon jonoista ja siinä sivussa puolitettiin valtakunnallinen vuodehoidon keskimääräinen kesto.

Artikkeli oli ilahduttava ja toi taas esiin monia terveellä järjellä nähtäviä asioita, niitä jotka aina toisinaan ihmetyttävät tällä Suurella Järkeistämisen Aikakaudella ™. Ja alku vaati taas kerran jonkun, joka ymmärsi katsoa kiireellisen hyörinän ohi. Joku vuosi aiemmin Lempäälään palkattiinkin osastoa johtamaan yleislääkärin sijaan geriatri. Ensi töikseen geriatri poisti muutaman vuodepaikan jo silloinkin kiireisestä, ruuhkan vaivaamasta terveyskeskuksesta ja perusti tilalle kuntosalin. Samalla puolet henkilökunnasta aloittivat uudella otteella, joka pikku hiljaa laajennettiin koko henkilökuntaan.

Mikä tämä salainen metodi oli? Anna ihmisen tehdä itse kaikki se, mihin hän pystyy. Normaalissa terveyskeskuksen vuodeosastolla ”ei ole aikaa” esimerkiksi saattaa vanhusta kävellen omalle vuodepaikalleen, vaikka hän siihen pystyisikin. Vanhus istutetaan pyörätuoliin ja kärrätään – säästäen monta kallisarvoista minuuttia. Vanhus, joka pystyisi syömään omin avuin tai käymään avustettuna vessassa syötetään lusikalla ja tuodaan potta viereen. Kuntosalista olisi kuntoutuksessa hyötyä mutta sinne ei jaksa vanha lähteä jos se on ison sairaalakompleksin toisessa kerroksessa – jos moista löytyykään. Kerran viikossa ehkä fysioterapeutti pistäytyy.

Seuraavaksi laskuharjoitus: kuinka paljon aikaa näillä ”hitailla” menetelmillä säästyi, kun terveyskeskus ei enää pullistele yli äyräidensä ja ylimääräisiä potilaita ei makuuteta pitkin käytäviä? Kun vanhuksia ei pakotettu kasveiksi, he kuntoutuivat nopeasti (siis artikkelin mukaan kaksi kertaa nopeammin kuin muualla maassa), eli muutama tunti lisätyötä (tämä nyt oma arvaukseni) vanhuksen koko vierailuaikana vähensi hoitoaikaa viikoilla. Tätä nykyä paikkoja riittää aina tarvitseville. Vaan koska Lempäälän malli laajenee muualle?

by

Nämä tilastot haluaisin nähdä

Monesti on päivitelty sitä, että miten on mahdollista, että Suomessa peruspalvelut jatkuvasti huononevat ja rahaa riittää kaikkeen koko ajan vähemmän suhdanteista riippumatta. Nyt, kun taantuman jäljiltä aletaan pohtia budjetin tasapainoon saattamista, kysymys on entistäkin ajankohtaisempi.

Olettaisin, että osa tästä voisi johtua byrokratian kasvusta. Tätä kammottava tuottavuusohjelmakin ehkä pyrki karsimaan, tosin jotenkin täysin väärin päin: karsittiin satunnaisesti henkilöitä sen sijaan, että olisi mietitty, mitä tarvitsee ja kannattaa tehdä. Samoin tukiviidakot ja muut järjestelmä ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa, mikä on omiaan lisäämään hävikkiä valtionkoneiston rattaissa.

Jonkun verran voi kyseessä olla myös tilastoharha. Ymmärtääkseni ennen 90-luvun suurta lamaa suurina kasinovuosina valtiontalouttahan ei suinkaan suitsittu, vaan rahaa syydettiin surutta kantamatta huolta huomisesta ja huonommista ajoista. Osittain tämänkin johdosta lamaleikkaukset iskivät niin kovalla kädellä.

Osittain kannamme myös noiden leikkausten arpia. Moni hetkellinen säästö tuli moninkertaisena kuluna takaisin. Mieleeni tulee ainakin eräs kallis leikkaus, johon äitini pääsi valtion varoilla. Vuotta myöhemmin ei olisi enää säästökurimuksessa päässyt. Sadan tuhannen markan leikkauksella saatiin työkyvyttömän valtion elätin sijaan hyväkuntoinen veronmaksaja, joka on iloisesti maksanut veroja seuraavat kaksikymmentäkin vuotta ja kuluttanut terveydenhuoltoa reippaasti keskimääräistä vähemmän.

Päivän kysymys kuuluu kuitenkin: mihin se raha oikein on mennyt? Haluaisin, että joku piirtäisi minulle käppyrän. Haluaisin, että näistä käppyröistä (yksi tosiaan ei taitaisi riittää) näkisi, missä suhteessa rahaa menee. Kuinka suuri osa valtion tuloista menee sosiaalimenoihin, työttömyyden hoitoon, velanmaksuun, koronmaksuun, kaikkeen muuhun mitä sitä menee. Budjettiriihen alla näitä kuvioita näkyy, mutta minua kiinnostaa niiden muutos.  Periaatteessahan kaikki aina kallistuu sen jonkun prosentin, keskimäärin inflaation mukaisesti. Rahan määrä voi kasvaa tai sitten ei. Haluaisin nähdä miten kulutuksen mittasuhteet ovat muuttuneet eri vuosina ja vuosikymmeninä, minkä osuus on kasvanut räjähdysmäisesti ja minkä vähentynyt. Tällainen käppyrä vaatisi toki tuekseen selityksiä: osa muutoksista voi johtua työttömien määrästä eri aikoina, toiset vaikkapa mielenterveysongelmien kasvamisesta. Epäilen, että moni selittyisi myös byrokratialla, koneiston monimutkaistumisella. Ainakin ne joille ei selitystä heti löytyisi.

Tieto historiasta voisi niin sanotusti antaa perspektiiviä myös budjettikuriin.

by

Lukemisen riemu ja voima

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat lukevansa pääasiassa tietokirjallisuutta. En voi ymmärtää sellaista. Näissä ihmisissä lienee kahdenlaisia: niitä, jotka pitävät kaunokirjallisuutta turhana tai eivät koe nauttivansa siitä, ja niitä, jotka vain katsovat ettei heillä ole aikaa kaunokirjallisuuteen. Vielä useammalle kyseessä ei ehkä edes ole erityinen kannanotto: lukemaan ei kenties vain olla totuttu.

Eilen katselin Täällä Pohjantähden alla -elokuvafilmatisointia. Niin vauhdilla kuin tuota monen sukupolven tarinaa jouduttiinkin kuljettamaan, itse tarina oli väkevä ja toi myös esille tuon ajan yhteiskunnan jännitteitä ja epäkohtia. Se toi mieleeni kaksi kirjaa joista toisen luin hiljan, toisen pari vuotta sitten. Molemmissa oli sama pohjavire: poikkeusyksilöiden tarinalla tuotiin esille epäkohtia, revittiin auki se millainen maailma heille oli. Toinen näistä, Paratiisi, kuvaa vapaustaistelija Fridan ja hänen lapsenlapsensa Paul Gauguinin kohtaloita: toinen oli Kurjat, jonka hengästyttävä tahti pakotti välillä pitämään etäisyyttä jopa kesken takaa-ajokohtauksen. Lukijalla ei meinannut pumppu kestää.

Hyvä romaani herättää tunteita. Se herättää päähenkilöt eloon, luo maisemia, piirtää karttaa maailmasta. Sellaisena kuin se oli, sellaisena kuin se voisi olla , sellaisena kuin se ehkä joskus tulee olemaan. Hyvä kirja ei koskaan tarjoa ”vain” viihdyttävää tarinaa: se menee ihon alle, saa välittämään siitä miten päähenkilölle käy, vie yöunet.

Hyvä kirja herättää miettimään.

Tunnustan, etten ole lukenut Täällä Pohjantähden alla. En ole lukenut myöskään Tuntematonta sotilasta. Häpeän tätä sivistymättömyyttäni, vaikka yritänkin vakuuttaa itseni sillä, että lukemani lukuisat muut noista aikakausista kertovat kirjat ja tarinat takaavat, etten ole maamme lähihistorian suhteen täysin sivistymätön. Elokuva sai tosin jälleen siirtämään nämä kirjat ”heti seuraavaksi”-pinoon.

Jos haluamme ymmärtää historiaa, olipa se oman maamme lähimenneisyys – joka on mielestäni missä tahansa maassa kansalaisen perusvelvollisuus ja myös oikeus – tai ajassa tai maantieteessä kaukaisempi historia, mikään ei voita romaania. Voit lukea kuinka monta kuivakkaa opusta tahansa, mutta romaanikirjailija herättää aikakauden henkiin tavalla jolla tietokirja ei pysty. (Tämä ei muuta sitä, etteikö myös tietokirjasta voisi tehdä vetävää – esimerkkejä on.) Paratiisi perustui kahteen todelliseen henkilöön, eikä välttämättä ollut historiallisesti täysin tarkka. Kuvan aikakaudesta se varmasti piirsi todellisena. Täällä Pohjantähden alla kuvaa todellista yhteiskuntaa, meidän yhteiskuntaamme, torppareiden ja tilallisten, rikkaiden ja köyhien jännitteitä. Sisällissodan juuria. Maataloutemme ja yhteiskuntarakenteemme perustuksia. Peruskoulun muutamat historiankirjan sivut eivät voi koskaan tuoda tuota maailmaa lähelle, saada ihmistä ymmärtämään. Historian tulkintakin muuttuu. Usein juuri romaanit auttavat murtamaan sitä.

Romaani voi saada meidät näkemään myös nykyistä yhteiskuntaa toisenlaisten linssien läpi. Nytkin maassamme on paljon kerroksia, joiden todellisuudet eivät koskaan kohtaa. Omassa pienessä ympyrässään on helppo kuvitella tasainen todellisuus: kirjallisuuden tehtävä on puhkoa se auki. Kirjallisuus voi herättää myös näkemään tulevaisuutta, sen mitä seurauksia valinnoilla on. Kirja haastaa miettimään omaa moraalikäsitystä, kenties muuttaa suhtautumista maailmaan. Toisiin ihmisiin.

Kaikki tämä kuulostaa niin mahtipontiselta. Kaiken ei tarvitse olla haudanvakavaa. Kirjallisuuden salakavala piirre – ehkä suurin syy rovioihin – onkin se, että se voi tehdä työtään salavihkaa. Lukija voi nauttia, kiherrellä, tempautua: samaan aikaan maailmankuva salakavalasti muuttuu, ymmärrys laajenee, uudet ajatukset alkavat itää. Mielestäni kaikki lukeminen on hyvästä. Tutustuin vihdoin hiljan bussissa Naisten Etsivätoimisto No 1:n. Bussimatka sujui kuin siivillä, eikä niitä tarvittu montaa vaikka työmatka onkin lyhyt. Pidin romaania kepeänä jopa dekkarien mittapuulla. Silti tajusin, että kuva, joka Botswanasta – täällä kaukaisessa vinkkelissä se muuttui hetkessä koko Afrikan kuvaksi – piirtyi, oli merkittävästi erilainen mitä mantereesta annetaan. Kirja kuvasi elämäntapaa, yhteiskuntaa ja elämää, joka sujui kuin meilläkin. Kepeydessään tuo myyntimenestys voi tehdä kokonaisen mantereen maineelle enemmän kuin tuhat kuivaa artikkelia.

Tämän vuodatuksen lopuksi katson hieman lohduttomana kirjahyllyn laidalla lojuvaa lukematonta tietokirjapinoa, joka kasvaa kasvamistaan. Välillä kuvittelen itsekin, ettei romaaneille ole aikaa – maailmassa on niin paljon josta haluaa ottaa selvää. Sitten tartun romaaniin, ja muistan miksi aikaa on aina.

by

Kuluttava vastuu

Linkitänpä ensimmäistä kertaa muotiblogiin. Lue Stellan juttu Kuluttajan vastuulla – kiteyttää täydellisesti nykyisen kuluttajan dilemman ja muistuttaa siitä faktasta, että vastuun siirto kuluttajan harteille on yksinomaan tekopyhää.

Kuluttajan vastuun hehkutus on vain tapa siirtää vastuu ei-kenellekään. Monimutkaistuvassa maailmassa kokonaiskuvan muodostaminen on liki mahdotonta ja muuttujat voi kiinnittää vain parista kohtaa. Lainsäädäntö ja sen valvominen on ainut tapa saada takuita tuotanto-oloista, materiaaleista ja monesta muustakin kulutustavaroihin liittyvistä muuttujista. Sertifikaatit auttavat myös, mutta niin kauan kuin kaikki tuotteet eivät niitä noudata, ne jäävät vaikutukseltaan vähäisiksi. Kuluttaja voi toki suosia näitä tuotteita – itsekin kehotan siihen – mutta se ei perustu muuhun kuin signaalin lähettämiseen sinne, missä valta on: päättäjille.

Ironisinta kuluttajan vallan toitottamisessa on se, että kaikkein tehokkain keino – ostamatta jättäminen – ei toimi. Päin vastoin se siirtää painopistettä juuri toiseen pisteeseen, kun muuten eettisesti ostava lakkaa ostamasta.

Fakta kuitenkin on, että kerskakulutukselle tulee vielä piste – vielä ei ole selvää, tuleeko se ennen vai jälkeen sen pisteen kun korjausliikkeet ovat mahdottomia.

by

Vahvemman vastuu

Verenpaineeni nousi viime viikolla hälyttäviin lukemiin Israelin avustuslaivaoperaation vanavedessä. Itse uutinen ei aiheuttanut aggressiota vaan lounastauko, jonka eräs työtoveri käytti kokonaisuudessaan sen perustelemiseen, miksi Israelin väkivaltainen käytös avustuslaivalla oli tarpeen. Kuulemma aggressiivinen puolustus oli välttämätöntä, kun vastapuoli hyökkäsi rauhanomaisesti laivalle saapuneiden joukkojen kimppuun.

Kollegan vahva mielipide on mainio esimerkki siitä, miten monimutkaisessa konfliktissa syyt ja seuraukset hämärtyvät. Asiayhteydestään irrotettuna perustelu kuulostaa järkevältä: jos kimppuusi hyökätään, sinulla on oikeus puolustautua. On kuitenkin paljon muita kysymyksiä, jotka tällöin jäävät esittämättä. Ensimmäinen niistä on se, miksi Israelin joukot siirtyivät laivalle yön pimeydessä? Ennalta varoittamatta? Ja ennen kaikkea, kansainvälisillä vesillä?

Toki myös avustuslaiva tietoisesti kerjäsi verta nenästään. Israel oli ilmoittanut, ettei päästä laivaa satamaan ja välittää avustustarvikkeet maitse tarkastuksen jälkeen. (Muistelen kuitenkin, että näin on tehty ennenkin ja aina näitä tarvikkeita ei ole kokonaisuudessaan välitetty.) Tämä ei poista sitä, että operaatio oli ylimitoitettu ja osui lopulta myös propagandamielessä Israelia pahasti omaan nilkkaan.

Israel toki kantaa huolta turvallisuudestaan. Heidän näkemyksensä mukaan Gaza on valmis jyräämään heidät maan tasalle jos liekaa annetaan vähänkään. Valitettavasti vain Israelin toiminnalla Gazassa on vain yksi vaikutus: vihollisen voimistaminen. Gazan painekattilassa levottomat yksilöt puristuvat timanteiksi, kivenkoviksi terroristeiksi joille mikään ei ole pyhää.

Voidaan myös aiheellisesti kysyä, onko maa ihan viattomuuttaan ja rauhaarakastavuuttaan joutunut viime vuosikymmeninä sotaan useammin kuin ehkä kukaan muu? Etenkin nyt, kun Israel on Gazassa niskan päällä, on järjetöntä ja epäloogista turvautua yhä kovenevaan voimankäyttöön. Kyllä, Gazasta lentää raketteja Israelin puolelle. Saarto ei valitettavasti niitä poista. Sellaisessa pattitilanteessa mitä Lähi-idästä löytyy, silmä silmästä ja hammas hampaasta ei metodina toimi. Jos jokaiseen rajarikkomukseen vastataan suhteettomalla voimalla – sitä Israel on runsain mitoin harjoittanut – rikkomukset eivät vähene. Ja jos kansakunnan harvalukuiset aktiiviset rauhanrikkojat – epäilemättä Gazassakin on, vielä, pääosin niitä jotka vain haluaisivat elää elämäänsä ja unohtaa konfliktit – onnistuvat rikkomaan aselevon joka kerta, voidaan ihmetellä, ollaanko sokeita sille, että joskus monimutkaisen konfliktin ratkaisussa on pakko joustaa. Ja ehkä jättää yksi isku kostamatta.

Israelin ja Palestiinan välillä on vikaa niin sysissä kuin sepissäkin. Kuitenkin se, joka on niskan päällä, on moraalisesti velvoitettu joustamaan. Moraali vain tuntuu tässä sotkussa kadonneen erämaan hiekkaan.

by

Huolenpitoa

Holhousyhteiskunnasta jaksetaan toisinaan mussuttaa: joidenkin mielestä ihmisen pitäisi saada tehdä itse omat virheensä. Vaikka olenkin periaatteessa samaa mieltä, on paljon asioita joissa holhous on mielestäni paikallaan ja sille oikea termi olisikin ennemmin ”yhteiskunnallinen huolenpito”. Tähän sarjaan kuuluvat alkoholin ja tupakan ikärajat, nopeusrajoitukset ja monet muut pienet ja toisinaan ihmisiä ärsyttävät asiat (siis hei mä oon jo 16 eikä ne taaskaa myyny mulle viinaa1!!1!).

Tänään törmäsin huoltoasemalla tällaiseen huolenpitoon, joka ilahdutti järkevyydessään. Maksoin ostoksia luottokortilla, jonka myyjä ystävällisesti palautti takaisin kertoen, että ostosten joukossa ollutta lottokuponkia ei saanut ostaa luotolla. Myyjä kertoi, että kyse ei ollut liikkeen periaatteesta vaan valtakunnallisella tasolla olevasta rajoituksesta: kassapäätteet eivät hyväksy luottokorttia maksuvälineeksi lainkaan kun ostoslistalla on rahapeli.

Annoin myyjälle pankkikortin ja totesin, että fiksu rajoitus. Jos rahaa ei ole tuhlattavaksi, on parempi ettei ota velkaa uhkapelin pelaamiseen. Sitähän luottokortti on, vaikka pankissa kuinka muuta väittäisivät.

by

Pääsykokeista ei päivääkään

Pääsykokeiden poisjättämisestä on käyty kiivasta keskustelua. Puolustajien mielestä ne poistaisivat kaikki ongelmat, nopeuttaisivat keskimääräistä valmistumista viidellä vuodella ja neutraloisivat ilmastonmuutoksen. Saatatte arvata, etten ole tällä kannalla, ja perustelen sen tässä.

Ensinnäkin, pääsykokeiden poisjättämisessä on kyse useammasta asiasta. Niistä ensimmäinen on opiskeluaikojen lyhentäminen – ei ehkä opinahjossa vietettyjen vuosien, mutta valmistuvan nuoren iän alentaminen. Toinen on ilmeisesti säästöt siinä, ettei opiskella ”turhaan” aineita joista ei valmistuta. Ministerin ehdotuksessa taustalla oli myös järjetön oikeuspäätös siitä, että pääsykokeet syrjivät osaa opiskelijoista. Pääsykokeiden poisjättäminenhän ei muka sitä tee?

Valmistuvien nuorten keski-iän alentamiseen on monia seikkoja, joista nopea opiskelun aloitus on vain yksi. Itse lähtisin esimmäisenä suitsimaan karannutta lukiomopoa: neljä vuotta on yksinkertaisesti liian pitkä aika lukiossa vetelehtimiseen. (Se, miten lukion pituutta suitsitaan, on liian pitkä aihe tämän postauksen sivujuonteeksi.) Toinen ongelma on se, että valmistumisikävertailua tehdään usein kansainvälisesti. Valitettavasti Suomessa tutkinnot ovat tyypillisesti maisterintutkintoja, ulkomailla kandeja. Vastikään teknillisillä aloilla tehty uudistus, jossa kandintutkinnosta tehdään vihdoin mahdollinen saattaa siis hyvinkin vähentään alan keskimääräistä valmistumisikää, kun kandintutkinto alkaa Suomessakin tuntua hyväksyttävämmältä.

Pääsykokeissa on eroja

Keskustelussa on ollut yksi suuri ongelma: kaikki pääsykokeet ja kaikki hyvin erityyppiset alat on niputettu yhdeksi köntäksi, jonka pääsykoesoveltuvuudesta keskustellaan. Jotkut väittävät, että pääsykokeet ovat hyödytöntä nippelitietoa, toiset että pääsykoemateriaalin pänttäämiseen kuluu hukkavuosia ja kolmannet että ne syrjivät tuoreita opiskelijoita joilla ei ole aikaa lukea yhtä paljon kuin muilla. Valitettavasti fakta on se, että joka koe ja joka tutkinto on erilainen, eikä yksikään näistä ”faktoista” ole totta suurimmalla osalla aloista.

Teknisen alan pääsykokeissa kysytään matemaattisia ja luonnontieteellisiä taitoja. Näiden osaaminen on ratkaisevan tärkeää opintojen perusoppimääränkin ymmärtämiseen. Lisäksi tuoreella ylioppilaalla on etulyöntiasema: jos matematiikan ja fysiikan on kirjoittanut hakukeväänä, niitä ei käytännössä tarvitse lukea lisää. (Monet silti lukevat – ja se sallittakoon, sillä pääsykokeiden ideanahan on myös kompensoida huonosti menneitä yo-kokeita.)

Pääsykokeet takaavat reiluuden sisäänotossa

Pääsykokeiden poistaminen olisi epäreilua monelta kantilta. Ensinnäkin, yo-kokeista tulisi suhteettoman tärkeitä: Opiskelijan loppuelämä on kiinni kuudesta tunnista yhden aineen salissa. Jos ei halua vuosikausia jatkuvaa uusintarumbaa täytyy tyllysti hyväksyä se fakta että osa opiskelijoista vain tuhlasi elämänsä lukiossa ja vetää raja vaikkapa kahteen uusintayritykseen. Jos sallii uusintarumban, lukio venyy ja opiskelujen aloittaminen siinä samalla.

Entä jos lukiossa on mennyt huonommin ja vasta loppuvaiheessa alkaa tsempata? Tällöin pääsykokeet voivat auttaa kuromaan eroa.

Paras ratkaisu on mielestäni juuri teknillisellä alalla, jossa jo kymmenen vuotta sitten (ja toivon että edelleen) oli useampi väylä sisälle. Parhaat pääsevät papereilla – tätä osuutta oppilasmassasta on kasvatettu, mikä on mielestäni aiheellista. En siis vastusta ilman pääsykokeita opiskeluun pääsemistä, vain tämän väylän tukkimista kokonaan. Suurin osa tuoreista ylioppilaista pääsee yo-todistuksen ja kokeen yhdistelmällä (haluttaessa voidaan osalla aloista tehdä niin, että suurin osa pääsee yo-todistuksella. Näin saattaa jo joillain aloilla ollakin.) Niille joilla yo-koe meni penkin alle, oli tuolloin (ainakin kaksi kaveriani pääsi tämän porsaanreiän kautta) erillinen kiintiö, joka toimi kutakuinkin niin, että kun valinta oli tehty, otettiin vielä X opiskelijan kiintiö ja poimittiin sinne järjestyksessä näin monta ei-päässyttä kokeiden paremmuusjärjestyksessä.

Teknisellä alalla on kuitenkin siinä mielessä helppoa, että siellä kriteerit ovat hyvin selkeät. Toisilla aloilla rajanveto on hankalampaa. En näe mitään syytä poistaa lääkiksen pääsykoetta – kuten moni on kertonutkin, kyseessä on yhteiskunnan kannalta halpa ratkaisu kun ns. nollannen vuoden opiskelumateriaali – lääketieteen aivan perusasiat – päntätään valmiiksi pääsykokeisiin. Epäilen, riittäisikö yhteiskunnalla varaa siirtää tämä ilmaistyö opinahjoihin veronmaksajien kustannettavaksi.

Pääsykokeet turhaa ulkolukua?

Pääasiallinen mölinä pääsykokeita vastaan on kuitenkin siinä, että ne eivät vastaa sitä mitä opiskellaan. Toistaiseksi en ole vielä keksinyt, missä kaikilla aloilla tämä väittämä pätee. Kielitieteelliseen luetaan kielitieteen perusteita. Taikkiin lähetetään harjoitustöitä ja piirretään pääsykokeissa. Oikeustieteeseen luetaan iso läjä puisevia kirjoja, joista suurin osa ilmeisesti liittyy alaan – ja vaikka eivät liittyisikään, olen antanut itselleni kertoa että pääsykokeen mittaamat perslihakset korreloivat vahvasti tutkinnon suorittamiseen vaadittavien perslihasten kanssa. Kieliä lukemaan hakevan tulee osata – tadaa – kieliä.

Tästä listasta oikeastaan vain jälkimmäinen on sellainen, jossa märkäkorvainen abi on selvästi huonommassa asemassa: kieliä lukemaan hakeneet ystäväni ovat todistaneet, että yllättävän moni sinne hakenut on treenannut kielitaitoaan jo ulkomailla tai on muuten koulun kieliä paremmassa asemassa. Kieliä lukemaan siis voisi ehkä lisätä yo-kokeen arvosanan perusteella hakijoita: tässä lienee ongelmana se, että ylimpäänkin tasoon mahtuva varianssi on melkoinen, kielikokeet kun pakostakin ovat melko lällyjä (siis siinä mielessä, että koulussa ei mitenkään ehdi päästä kovin alkuperäiselle tasolle kielitaidossa ja puolikin vuotta kielen parissa ulkomailla tuo samantasoiselle opiskelijalle mielettömän suuren edun).

Jäljelle jäävät sosiologiat, valtio-opit ja muut humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat: näille toki voisi lisätä yo-todistuksella sisään pääsevien määrää, mutta epäilen myös ettei niidenkään pääsykoekirja aiheeseen liittymätöntä dataa ole. Jos tästä ollaan huolissaan, annetaan siitä hyvästä pari ilmaista opintoviikkoa sisään päässeille.

Lisäksi melkein joka opinahjossa otetaan sopivat yo-arvosanat jo huomioon (ja näiden painoarvoa on nyt uudistunen reaalin myötä helpompi lisätä.) Minua kiinnostaisikin nähdä tilastoa, mitkä ovat prosentit pelkällä yo-kokeella sisään päässeistä?

Mitä tulee ajatukseen, että opiskelemaan pääsisi suoraan ja karsinnat tehtäisiin vasta yliopistossa: tätä ns. Ranskan mallia kritisoinkin jo Soininvaaran blogissa, mutta kertaan tässä lyhyesti: se on kallista, opiskelijat saavat surkeaa opetusta, ja jos eivät pääse jatkamaan opintojaan, he hukkaavat enemmän aikaa kuin pääsykokeisiin lukemalla. Lisäksi liian helppo sisäänpääsy merkitsee usein sitä, että mennään ko. opiskelupaikkaan vain hengaamaan ”parempaa paikkaa” odotellessa. Toisaalta väärätkin valinnat on sallittava – joskus tekee hyvää kokeilla useampaa alaa.

Sinänsä ajatus helpottuneesta valinnasta, helpommasta yhteishausta ja yo-kokeen painoarvon lisäämisestä ei ole huono. Pääsykokeita ei kuitenkaan missään nimessä tule kokonaan poistaa, koska tällöin tipautetaan kelkasta iso osa nuoria, joilla tulevaisuus ei ole ollut vielä selvillä 16-vuotiaana.