Kirjoittaja: Kirsi Louhelainen

by

Uudelleenkoulutusta naurun avulla

Tänään suhautin autolla risteyksessä keltaisia päin. Se oli ehkä vähän noloa, keltaiset olivat tulleet jo hyvä tovi sitten ja minulla ei oikeasti edes ollut kiire.

Risteyksessä vihreitä odotelleet kaksi teinityttöä reagoivat  kaasutukseeni odottamattomalla tavalla: he puhkesivat spontaaneihin suosionosoituksiin, taputtivat ja hyppivät huutaen ”Hyvä, hyvä!” (tai jotain muuta kannustavaa, jota ei autosta käsin niin helposti kuullut).

Nolostuin. Aika pahastikin. Kyseessä oli nimittäin erittäin taitava ironiaan puettu nolaus, joka oikein käytettynä toimii erinomaisena tapakasvatuksena. (Väärin käytettynä siitä tulee klassista perussuomalaista propagandaa.) Tunnustan myös, että nolostumisen jälkeen hetkellisesti tunsin kiukkua. Se onneksi meni ohi sekunnin murto-osissa, kun tajusin tyttöjen reaktion nerokkuuden ja aloin itsekin nauraa itselleni.

Liikenteessä reagointi on usein vastaavista sekunnin murto-osista kiinni. Kuskilta usein kiihdytyksen ajaksi katoaa se olennainen ironian taju, joka saa käyttäytymään edes vähän fiksummin. (Olen saanut liikenteessä osakseni suurempaa törttöilyä vastattuani alkuperäiseen törttöilyyn herttaisella vilkutuksella tai peukunnostolla kuin tööttäämällä. Vilkutus on mielestäni kuitenkin verrattomasti hauskempaa.)

Kun tuosta kynnyksestä pääsee yli, pienellä naurunalaiseksi joutumisella on kuitenkin yllättävän kasvattava vaikutus. Uskallan väittää, että parhaimminkin perusteltua ohjenuoraa parempi asenteiden muuttaja on se, kun hienovaraisesti joutuu naurunalaiseksi ja itsekin osallistumaan nauruun. ”Tulihan tässä mokattua, ja olihan se kieltämättä vähän tyhmästi tehty.” Ei jää tarvetta osoittaa, että on sääntöjen yläpuolella tai poikkeus, joka saa tehdä eri tavoin kuin muut – nauru sitoo ihmisen ryhmään, ja huumorin avulla tilanteen hölmöys näkyy selvemmin.

Oikein käytettynä ironia on paras ase ja kasvattaja. En usko, että itsekään hetkeen kiihdyttelen keltaisilla.

Kirjoitus on omistettu opiskeluaikojen kovahermoisille kyydissä roikkuneille moottoriturville, joiden ansiosta tästäkin kirjoittajasta tuli lopulta kelpo kuski.

by

Paperiton koti eli seikkailuja digitaalisessa mediassa

Lastentulon myötä tapahtunut tavaramäärän kasvu ja toisaalta kasvamisen aiheuttama tavaroiden jatkuva kierto ovat asettaneet uusia haasteita kodin organisoinnille. Entinen huithapeli on ihastunut organisointijärjestelmiin ja viimeinen pari vuotta kotona on ollut jatkuvana projektina päästä eroon turhasta roinasta. Roinaa kertyy kasvavalla lapsella koko ajan lisää, tarpeellistakin, joka taas kasvun myötä muuttuu roinaksi…eteisen kierrätyspino pysynee siis paikallaan vielä noin kahdeksantoista vuotta. On kuitenkin eräs roinan muoto, josta ei pääse eroon vielä silloinkaan. Ja sen taltuttaminen vaatii ihan oman urakkansa.

Mainokset veks

Kotiin tulee luukusta mainospostia hirvittävää tahtia, myös nimellä.

Osa näistä materiaaleista on helppo taltuttaa. Vuosien epämääräisten lappusten jälkeen oveen saatiin vihdoin liimattua suutarin kaiverrettu kyltti: ”Ei mainoksia, kiitos.” Valitettavasti nimellä tuleva mainosposti on hankalampi tapaus: jos ostaa jotain netistä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä joutuu myös kuvastolistalle. (Kukahan ymmärtäisi, että netistä tilaava ei ole välttämättä kiinnostunut paperikuvastosta – paperikuvastosta tilaava on.) Näiden mainosten peruminen on välillä yllättävän hankalaa, mutta onneksi tähän asti asiakaspalveluissa on suhtauduttu ymmärtävästi hankalasti toteutettaviin ja omituisiin pyyntöihinkin: ”Siis ihan oikeasti et enää koskaan halua saada meiltä kuvastojen lisäksi myöskään alennuskuponkeja? Edes niitä joissa on monen kympin alennus tai 50% pois?”

Jos haluavat houkutella tilaamaan alennuskupongeilla, jopa sähköposti olisi parempi osoite. Tosin sinnekään en enää lisäpostia huoli.

Lehdet sähköisiksi

Meille on kotiin välillä tullut paljonkin lehtiä, niin päivittäis- kuin aikakauslehtiäkin.

Lehtitilauksista meillä ei ole kokonaan päästy eroon. Välillä meille tuli ainoastaan Tekin jäsenyyden kylkiäiset, mutta pari tilausta on taas osunut haaviin puolivahingossa. Eräs hömppälehti maksoi kylkiäisensä kanssa vähemmän kuin itse kylkiäinen (harvinaista kyllä, joskus nämäkin ovat järjellisiä) ja Mondoon taivuin kun seinät alkoivat kaatua päälle.

Hesari sai vihdoin viime kesänä digitilauksen. Taannoisesta lyhyestä tilauksestamme kun tuli lopulta monsteri, jota ei ollut saada hengiltä: emme koskaan lukeneet paperiversiota, joten ensin tilaus lyheni viikonloppupaketiksi, ja sitten aloimme katkottaa lehtitilausta. Viimeisen vuoden lehteä tuli aina kerrallaan parin viikonlopun verran ennenkuin tilaus taas laitettiin katkolle. Luemme kyllä Hesaria, mutta netistä ja iPadilta: viime kesään asti pelkkä digitaalinen tilaus ei ollut mahdollinen, mutta (hieman epäeettisesti) katkolle laiton aikana digitaalisesti lukeminen kyllä.

Myös iPad-versio hiljan uudistettiin. Nyt Hesaria lukee ilolla sähköisessä muodossa ilman katkojen kanssa pelleilyä. (Ja katkon kanssa kikkailuakaan ei enää sallita, mikä on reilua nyt kun tarjolla on kunnon vastine.)

Aikakauslehdet ja iPad

Ostan lehtiä joskus myös irtonumeroina, enkä raski heittää heti roskikseen – aikakauslehdissä kun harvoin on niin päivänpolttavia asioita, ettei niistä olisi vielä jollekulle toisellekin iloa. Olen sitten jaellut niitä kavereille, vienyt lääkäriasemalle ja kahvilaan.

Aina välillä olen tehnyt päätöksen olla ostamatta enää irtonumeroita. Satunnaisia tarpeita palvelee iPadin valikoima.  Vielä vuosi sitten iPad-versiot olivat kuitenkin melkoisia yllätyksiä. Mm. erästä maksamaani lehteä en saanut ladattua kuin vasta useamman viikon maksun jälkeen. Kotimainen Gloria puolestaan lopetti padiversionsa, ja hetkellisesti poisti epähuomiossa myös maksetut lehdet.

Nyt sovellukset näyttävät jo vähän parantuneen. Bugisimpiin en palannut, mutta ainakin asialehtirintamalla asiat ovat onneksi paremmin. Hesarin uusi versio on varsin miellyttävä käyttää ja Economist, Suomen Kuvalehti sekä FT toimivat mainiosti.

Kirjat ja Kindle

Kirjoja ostamme edelleen, mutta koetamme tilata niitäkin pääasiassa Kindleen. Joskus kirja vain on näppärämpi, mutta Kindlen kevyt lukulaite on kieltämättä sekä kevyt että hyvä silmille. Kirjastosta kirjoja ei vielä saa sähköisesti (tietääkseni) – liekö tässä tulossa vielä uudistusta? (Up: saa – pitääkin käydä tsekkaamassa.)

Uusin iPadi käsittämättömine näyttöineen on tehnyt myös sarjakuvien lukemisesta houkuttelevampaa – vihdoin on näyttö, joka oikeasti toistaa painotuotteen tasoista värikuvaa.

Laskut verkkoon

Luonnollisesti kaikki laskut ja muut kirjeet tuottavat paitsi arkistoitavaa myös roskiinheitettävää materiaalia.

Olin pitkään epäileväinen sähköisten laskujen kanssa. Suoraveloituksen hienouden ymmärrän, ja sitä meillä on käytetty paljon, mutta laskujen tilaaminen verkkopankkiin, jolloin missään ei kerrota että ne ovat saapuneet?

Käytännössä verkkopankissa tulee kuitenkin käytyä joka toinen viikko, mikä riittää. Laskuja tulee sen verran paljon, ja erilaisten numerosarjojen naputtelu on sen verran työlästä, että verkkopankkiin saapuvat laskut ovat ehdottomasti plussan puolella.

—

Ehdottomuuksiin meillä ei ole menty, tiedän vielä tiukemminkin paperisaasteeseen suhtautuvia talouksia. Mutta näillä askelilla kotonakin pyörii verrattoman paljon vähemmän painotuotteita.

by

Äidin voimakirja

Luen juuri Mervi Juusolan Äidin voimakirjaa. Kirja tarttui mukaan lomajunaa odotellessa, ja tuli avattua kun flunssa esti ensimmäisen illan rinneriehat.

Olen vasta alussa, mutta voin jo sanoa: pienen lapsen vanhempi, lue tämä.

Tässä blogissa on yleensä vältelty henkilökohtaisuuksia. Blogi on toiminut henkireikänä, tarjonnut jäsennellyn paikan tarttua kodin ja työn ulkopuolisiin kiinnostuksen kohteisiin. Tästä kirjasta joudun kertomaan kuitenkin aika henkilökohtaisen faktan: sain silmäni kostumaan jo ensimmäisen sivun aikana. Osui ja upposi. Vaikka olenkin mielestäni saanut monet asiat aika hyvin tasapainoon, kirjan kuvaus tuntui kovin omakohtaiselta: kuinka mikään ei riitä, kun haluaa venyä mielenkiintoiseen työhön, kodinhoitoon ja parisuhteeseen, harrastuksista puhumattakaan. Kuinka kodin rutiinit loppumattomassa yksitoikkoisuudessaan tuntuvat ajavan hulluuteen. Kuinka väsymys voi viedä terän positiiviselta ajattelulta, ja ajattelulta ylipäätään. (Onneksi katkonaisten unien aika on jo perheessämme ohi.)

Kirja on suomalaista self-helppiä, mutta sanan parhaassa merkityksessä: koottu lukemattomista kokemuksista ja tutkimuksista, mutta sidottu yhteen kirjoittajan omalla kokemuksella. Apua, vertaistukea ja muistutusta siitä, että kannattaa olla muutakin kuin suorituksensa. Muistutus siitä, että etenkään kotioloissa ei kannata suorittaa. Kirja on kirjoitettu äideille, mutta suurin osa asiasta on perheen kaikkia jäseniä koskevaa ja auttavaa.

Tämän kevään aikana on ollut ja on taas häitä. Mietimme perhepiirissä että paras neuvo mitä parille voi antaa on: ottakaa aikaa. Omaa ja yhteistä. Lomaa myös kodista ja lapsista, kun niitä on. Kaupan päälle neuvoisin myös pari muuta asiaa: hanki siivooja, jos varaa on. Ja liiku.

Näillä puheilla jatkan omaa aikaani pohjoisessa. Rinteeseenkin pääsin jo. Tähän blogiinkin ehtinen pikku hiljaa taas palailla.

by

Keskuspainosta omakustanteeseen, osa 2. Digitaalisen median murros.

GigaOm oli kirjoittanut erittäin kriittisen ja silmiä avaavan artikkelin digitaalisen musiikin myyjien ongelmista levy-yhtiöiden järjettömien korvausmaksujen kanssa. Artikkelin perusteesi oli, että koska levy-yhtiöillä on monopoli myymäänsä musiikkiin, ne voivat kohdella jälleenmyyjää liki miten tahansa. Sopimukset ovat salaisia, mutta lehti kirjasi tapoja, joilla levy-yhtiöt tiettävästi kiristävät digitaalisen musiikin jälleenmyyjää: näistä käsittämättömimpiä olivat vaatimukset jälleenmyyjän myynti- ja kuuntelutilastoista (myös muiden kuin levy-yhtiön omien levyjen), hinnoittelu, jossa esitetään useita vaihtoehtoisia hinnan laskutapoja joista valitaan levy-yhtiölle tuottoisin, vaatimus jossa eräs maksutapa on prosentti jälleenmyyjän koko tuotosta, riippumatta siitä tekeekö yritys myös jotain muuta kuin jälleenmyy musiikkia, sekä oikeus muuttaa hintoja yksipuolisesti (esim. samalle tasolle kuin jokin muu lev-yhtiö on musiikkinsa hinnoitellut). Osa näistä on ehkä ristiriitaisia (salaiset korvaussopimukset periaatteessa estävät roikkumisen muiden hinnoittelussa) mutta edes osin toteutuvana tämä on käsittämätöntä monopoliaseman hyväksikäyttöä.

Tämä kertoo myös sen, miten eri tavoin – vainoharhaisesti – digitaaliseen musiikkiin suhtaudutaan vielä nytkin, kun kuluttajat ovat pääosin siirtyneet sen pariin. Asia tulee ehkä selvimmäksi vertaamalla digitaalisen musiikin jälleenmyyjän asemaa levykauppiaan asemaan. Perinteinen levykauppias – CD- ja LP-levyjen myyjä – joutuu toki myös myymään monopolien tuottamaa sisältöä kunkin yhtiön määrittelemillä sisäänostohinnoilla. He kuitenkin voivat ostaa (ja tässä toki voi korjata, jos aihe on jotenkin monimutkaisempi) levyjä määrähintaan haluamansa määrän ja myydä ne haluamallaan hinnalla, myyjän voimatta enää puuttua sen kummemmin tuottoon kuin myyntitilastoihinkaan.

Digitaalisen musiikin kohdalla siis ei ole kyse siitä, että vanhanaikaista mallia oltaisiin väkisin tuomassa uuteen liiketoimintaan. Ei, vaan siitä, että uutta liiketoimintaa koskemaan on sorvattu täysin uudet liiketoimintamallit, jotka muistuttavat enemmän mafian toimintaa ja vaikuttaisivat täysin järjettömiltä perinteiseen levykauppatoimintaan sovellettuina.

Mutta yrittävätkö levy-yhtiöt vain turvata tulonsa digitaalisen musiikin syödessä leipää pöydästä? Näinhän ne väittävät, mutta todellisuudessa ne samanaikaisesti syövät omia mahdollisuuksiaan digitaalisessa maailmassa että (ja tämä on se pelottavampi puoli) pyrkivät muokkaamaan maailmasta hyvin erilaista kuin ennen, pahempaa. Tästä esimerkkinä USA:ssa valmisteilla oleva SOPA-laki, jota estämään ovat heränneet myös suuret internetiin liiketoimintansa perustavat yhtiöt. (Lisäys muutama päivä artikkelin kirjoittamisen jälkeen, julkaistaessa: EU:ssakin osataan.)

En väitä, etteikö levy-yhtiöiden toiminta tule muuttumaan digitaaliseen mediaan siirtymisen seurauksena. Mainittakoon, että tähän asti pelätyt vallankumoukset tosin ovat vain lisänneet alan volyymiä (niin C-kasettia, CD-levyä kuin DVD:täkin on pidetty aikanaan saatanan kätyreinä). Digimusiikkiin siirtyminen tuo kuitenkin mukanaan murroksen, joka varmasti muuttaa ennen itsestäänselviä liiketoimintamalleja. (Edelleen, väitän etteivät levy-yhtiöt edes nykymallillaan olisi silti hätää kärsimässä.)

Näen kuitenkin nykymallille oikeastaan vain yhden vaihtoehdon. Musiikin täytyy seurata journalismia ja kirjoja matkalle, joka tulee muuttamaan myös musiikkia itseään.

Verkkoon siirtyivät ensimmäisenä uutiset. Jo nyt useimmat lukevat uutisensa ilmaiseksi, ja laatulehdistön puolesta pelätään. Samalla netissä myös ilmaisen sisällön laatu on parantunut, ja näkökulmat moninaistuneet. Lehdistön murros on niin iso, ettei sitä tässä musiikin kyljessä voi käsitellä: esim. Clay Shirkyn analyyseja kannattaa käydä vilkaisemassa.

Seuraavaksi verkkoon siirtyivät kirjat. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, tämä muuttaa niin kirjojen myyntiä, kirjoittamista kuin lukemistakin. Meistä kaikista voi tulla kirjailjoita. Tästä huolimatta markkinat, lukijat tai edes kustannustoimittajat eivät katoa kokonaan. Kirjat muuttuvat ja monipuolistuvat, mutta lopulta meidän kaikkien on mahdollista voittaa muutoksessa.

Takaisin musiikkiin. Musiikki on siis seuraamassa journalismia ja kirjoja. Levy-yhtiöt seuraavat lehtitalojen ja kustannusyhtiöiden jalanjäljissä (haraten kyllä pirun sinnikkäästi vastaan, se täytyy myöntää). Mitä tästä seuraa?

Levy-yhtiöt eivät takaa kunnollisia tuloja kuin parhaiten myyville artisteille. Pääasialliset syyt mennä levy-yhtiön talliin ovat olleet kalliit studiolaitteistot, levyn teettämiskustannukset, valmiit markkinointi- ja jälleenmyyntikanavat, editointityö ja mahdolliset yhteistyökumppanit, kuten laulajien ja musiikintekijöiden tuominen yhteen. Digitalisointi on poistanut näistä jo lukuisia esteitä: levyä ei tarvitse enää teettää, jälleenmyyntikanavat ovat olemassa ja markkinointia voi hoitaa muitakin reittejä, vaikkei ehkä yhtä suurella volyymilla. Työkalujen kasvaessa studion merkitys saattaa vähetä, internetin kautta voi löytää kontakteja. Editointi jää tässä samalla tavoin alkuun lapsenkenkiin kuin kirjoissa toimittaminen.

Musiikki muuttuu tämän uuden mallin mukaiseksi. Enää ei tähdätä alunperin levyformaatin määrittelemään albumimittaan. Musiikista voi tulla vähemmän ”tuotettua” kun sitä tehdään amatöörivoimin. Muusikot päätyvät independent-toimijoiden kumppaneiksi ja levy-yhtiö korvataan uudenlaisilla yrityksillä, vaikkapa Tunecorella. Myös isoja artisteja varmasti vielä riittää, ja joku iso levy-yhtiökin: kenttä kuitenkin pirstaloituu, ja tuotot ehkä jakaantuvat tasaisemmin.

Musiikkikentälläkin siis tulee tapahtumaan isoja järistyksiä. Sitä ei kuitenkaan pidä pelätä.

Ehkä meistä kaikista tulee vielä muusikoita.

by

Keskuspainosta omakustanteeseen, osa 1

Koetin kirjoittaa musiikkiin liittyvästä kopiosuojauksesta. Analogiani kirjamaailmassa venähti, tässä se siis kohta seuraavan kirjoituksen pohjaksi.

Käyttämämme media on kategoria kerrallaan siirtynyt digimaailmaan. Se alkoi uutisista, niiden jälkeen verkkoon siirtyivät kirjat. Ostamme edelleen kirjamme tavalliseen tapaan, vain osittain eri muodossa kuin ennen, ja suuret pelurit kuten Amazon ovat päässeet hyviin asemiin. Suomalaiset kaupat ovat hätää kärsimässä, eivät siksi että digitaalinen kirja olisi syönyt niiden markkinoita vaan siksi, että ne eivät tarjoa kunnollista digitaalista sisältöä, toimivista palveluista puhumattakaan. Rahat valuvat rajojen ulkopuolelle, kun koulutettu väki ostaa alkukieliset kirjat Amazonista kun niitä ei tarjota Suomessa. (Samaan aikaan suomalaiset kaupat väittävät, että digikirja ei myy. Kyllä myisi, mutta jos tarjolla on viisikymmentä kirjaa kaupan sadastatuhannesta nimikkeestä, tuskin kovin moni osuu kohdalleen.)

Kirjojen kohdalla on tapahtunut jotain joka on analogista Twitterin, Facebookin ja blogien uutiskirjoitteluun: amatöörien ilmaantuminen areenalle. Digikirjan myötä kirjan julkaiseminen on helpottunut. Kirjan voi myös painaa itse helposti digitaalisessa painossa ja teettää vaikka kirja kerrallaan sitä mukaa kun tilauksia tulee. E-kirjat tekevät tuloaan: alkaa olla jo epätavallista, jos suosittu bloggari ei vuoden-parin sisään julkaise bloginsa teemoista digitaalista kirjaa.

Tämä tarkoittaa useampaakin merkittävää muutosta: kirjojen editointi vähenee, kun omakustanteet lisääntyvät. Kirjojen määrä kasvaa. Kirjojen etukäteismarkkinointi tai käytännössä verkossa kirjoittaminen lisääntyy – tätä tapahtuu blogeissa jatkuvasti, ja samaa metodia sovelsi osin mm. Osmo Soininvaara Sata-komiteakirjansa kanssa. Hypetermi, crowdsourcing, tulee tässä myös esiin: kun kirjaluonnoksesta tulee julkinen, myös kommentoijat pääsevät muokkaamaan sisältöä. Radikaaleimmat laittavat kirjansa kaikkien muokattavaksi, hyväksyen lopputuleman editoimatta, kuten Leo Babauta. Kun kirjojen hinta laskee ja julkaisukanavat lisääntyvät (tosin Amazonin kaltaisten keskuskauppapaikkojen merkitys kasvaa entisestään), kynnys ostaa kirjoja pienenee.

Tästä voi seurata muutakin mielenkiintoista, kuten Julien Smith ennustaa blogikirjoituksessaan The 6 Shifts of a Kindle dominated marketplace: kirjat lyhenevät ja muuttuvat iskevämmiksi, kun kilpaillaan blogilukijoiden keskittymiskyvystä ja kirjan markkinakelpoisuudesta. Niitä jätetään kesken entistä helpommin. Kuten Smith toteaa: meistä kaikista tulee kirjailjoita.

Tästä huolimatta kustannustoimittajia tarvitaan edelleen. Markkinapaikkoja, joissa myyjä ja ostaja kohtaavat, tarvitaan edelleen. Suurten kustantamojen dominoivan markkina-aseman aika voi olla ohi, mutta myös kustannustalot varmasti jossain muodossa pysyvät. Osa kustannustoimittajista muuttuu ehkä freelance-työskentelijäksi: kustannussopimuksen sijaan voit maksaa siitä, että joku editoi tekstiäsi. Kirjat muuttuvat ja monipuolistuvat, mutta lopulta meidän kaikkien on mahdollista voittaa muutoksessa.

by

Tulevaisuuden kauppa

Kävin viime lauantaina Espoon Vihreiden syyskokouksessa, jossa mm. hyväksyttiin visio Espoosta vuodelle 2050.

Paperin tärkeimmät ja konkreettisimmin kunnallistason päätöksiä ohjaavat asiat olivat varmasti visiot julkisesta liikenteestä eli raideliikenteen ja muiden julkisten reiteistä, asutuksen tiivistämisestä joukkoliikenneyhteyksien varrella ja viheralueiden säilyttämisestä, jolloin saadaan pidettyä ns. vihersillat pääkaupunkiseudun ulkopuolelle.

Kokouksessa kuitenkin vielä muokattiin paperia monesta kohtaa, enemmän detaljitasolla, ja sain itse mukaan pari asiaa joita pidin tärkeinä: ensinnäkin huomio siitä, että tietotekniikan ja elektroniikan käytön kasvu aiheuttaa lisää sähkön kulutusta ja toisaalta maininta palveluiden saatavuudesta sekä tuotteiden lisääntyvästä tilaamisesta netin kautta.

Samassa yhteydessä ehdotin myös poistettavaksi lausetta, jossa todettiin, että päivittäistavarakauppa on kaikilla asukkailla alle kilometrin säteellä haja-asutusalueita lukuunottamatta. Tämä ei mennyt läpi, mikä oli kokonaisuuden kannalta varmasti fiksuinta. Muutos liittyi pikaisesti tekemääni lisäykseen, jossa painotin kulutuksen keskittymistä nettiin ja tavaroiden toimituksen todennäköistä lisääntymistä kaupassakäynnin sijaan, eikä ollut kokonaisuutena harkittu. Asia jäi kuitenkin vielä askarruttamaan. Mielestäni nimittäin on erinomaista mainita, että palveluiden ja tavaroiden tulisi olla saatavilla lähietäisyydellä, mutta vaatimus päivittäistavarakaupan läheisyydestä särähti korvaan. Pilkunviilausta siis.

Oma käsitykseni kulutuksen muuttumisesta liittyy suuresti juuri kulutuksen siirtymiseen sähköiseen muotoon. Meilläkin tilataan jo musiikki kuukausimaksulla, leffat katsotaan netistä (ei torrentin vaan Voddlerin kautta) ja lehtiä ostan iPadille. Toisaalta verkkomyynnin lisääntyminen on trendi, jonka ennustetaan vain kasvavan. Sohvaa ei (vielä) saa sähköisesti kuin HabboHotelliin, joten netin kautta tilattavat tuotteet ovat nousussa. Muistan lukeneeni, että puolet kaikesta kaupankäynnistä tulee tapahtumaan netin kautta muutaman vuoden sisään – joka tapauksessa kyseessä ei ole enää marginaali-ilmiö. (3D-printtaus tulee muuttamaan tätäkin pelikenttää, varmasti ennen vuotta 2050.)

Kaupankäynti on murroksessa, joka johtuu siitä, että nykyiset palvelurakenteet eivät pysy muutosten perässä. Tämä on hyvä asia, koska se ehkä hieman edes murentaa Suomen naurettavaa kauppadipolia. Kun isot ketjut eivät osaa ketterästi vastata kysyntään – vaikkapa lähiruoan tarpeeseen – pienet kaupat pääsevät vetämään välistä. Vielä paremmin kysyntään osaavat vastata nettikaupat. Meilläkin tilataan kuiva-aineet netistä kotiovelle, aika moni paikka tarjoaa jo erilaisia säännöllisiä hedelmä- ja vihanneslähetyksiä ja uusin ruokapiiri.fi kokoaa yhteen ruokapiirejä ja niistä kiinnostuneita. Samalla kaupungissa on vihdoin innostuttu viljelemään ja jotkut käyvät itse tilalla hakemassa ruoka-aineita.

Samaan aikaan kaupatkin alkavat vihdoin tajuta toimituksen arvon. Meillä ei vielä haluta maksaa kymppiä kotiinkuljetuksesta, mutta ennen pitkää tuokin varmaan muuttuu. Enemmän tilaajia, säännöllisemmät reitit, ja hinta saadaan puristettua alemmas. Päästöjä tulee vähemmän kuin jos kaikki tilaajat kävisivät erikseen autolla kaupassa.

Ihmiset haluavat laatua, mutta mielet myös muuttuvat. Koska meillä on varaa, halutaan kokeilla uutta ja halutaan tarjontaa. Kivijalkakauppa kuulostaa ihanalta, ja kaikki kannattavat niitä periaatteessa. Samalla kaikki jotka joutuvat säännöllisesti asioimaan Alepassa kiroavat paikkaa. Olen itsekin ollut Alepan säännöllinen asiakas (ja niissäkin on eroja), mutta parisen vuotta lähikauppanani toimi taannoin myös Sellon Citymarket. Arvatkaapa kummassa oli hauskempi käydä?

Suomessa on tehty järkyttäviä kaavoituspäätöksiä, joiden seurauksina mitä omituisimpiin paikkoihin on saatu automarketteja. Nämä osaltaan tyhjentävät keskustoja. Tästä kehityksestä on päästävä eroon, mutta samalla on muistettava olennainen seikka: kukaan ei ole pakottanut ihmisiä ajamaan automarkettiin. Niihin mennään, koska ne tarjoavat jotain mitä se lähikauppa ei. Nykyään valintaa ei enää ole aina mahdollista tehdä, mutta alunperin kun automarketit tulivat, ihmiset äänestivät jaloillaan. Tai renkaillaan. Suuret kaupat ovat ylivoimaisia kahdessa asiassa: valikoima (eli suunnaton määrä eri tuotteita) sekä siinä, että kaikki asiat voidaan hoitaa saman katon alla. Ajatus kivijalkalihakaupasta on kaunis, mutta vain ruoanlaiton harrastaja voi käydä tekemässä arkiostokset kaikki eri ruokakaupoissa. Useimmat meistä muista eivät halua tuhlata siihen aikaa, paitsi harvinaisena herkkuna. Lisäksi isoissa kaupoissa on ainakin edullisempi maine, ja suuremman kierron ansiosta tuoreempaa tavaraa.

Meidän ei siis kannata ehdottaa, että päivittäistavarakaupat kokisivat renessanssin samassa muodossa kuin missä ne olemme tunteneet. On tärkeää pyrkiä siihen, että ihmiset saavat päivittäistavaransa lähietäisyydeltä, ajamatta automarkettiin, mutta tapa jolla se tulevaisuudessa mahdollistetaan tuskin on entisenkaltainen Alepa joka toisessa korttelissa.

Yksi mahdollisuus on, että tulevaisuudessa se, mitä tunsimme joskus lähikauppana, on ennemminkin palvelupiste, joka ehkä tarjoaa laajennetun kioskin palvelut – välttämättömimmät elintarvikkeet – toimii jonkinlaisena postipisteenä, ja välittää netistä tilatut ostoskorit. Lisämaksusta sieltä voidaan kuljettaa tavarat kotiovelle, myös joustaviin aikoihin. Kaupassa voi liittyä lähiruokapiiriin, tilata eksoottiset hedelmät suoraan rahtilaivalta ja jopa välittää paikallisesti kaupungissa tuotettuja vihanneksia. ”Kaupasta” löytyy myös 3D-printteri, jolla saa saman tien mukaan erilaiset pientavarat joiden kaavat on voinut ostaa netistä tai ehkä kaupan omasta katalogista.

Samassa korttelissa on varmasti etenkin isommissa keskuistoissa myös leipomoa ja muuta pienkauppaa. Toivon mukaan myös ”korttelitaloja” joissa etätöitä voisi tehdä yhteisellä toimistolla – vision hauskimpia ehdotuksia. Mutta päivittäistavarakaupan pysyminen samana tuskin tulee tapahtumaan.

Loppujen lopuksi ehkä vain annamme termille ”päivittäistavarakauppa” uuden merkityksen. Kirjastot eivät enää ensisijaisesti lainaa kirjoja (jälleen tarkistamaton väite, mutta ymmärtääkseni etenkin isoissa keskuksissa jo puolet toiminnasta on jotain muuta kuin kirjojen lainaamista), mutta nimi on säilynyt. Kirjastot ovat myös onnistuneet pysymään ajan tasalla ja säilyttämään vetovoimansa. Jokin vastaava muutos tulee koskemaan myös päivittäistavarakauppaa, ja tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, osuuko oma arvaukseni lähelle.

by

Ei ihan pyörien kaupunki

Tällä kertaa aiheena Helsinki, tai oikeastaan pääkaupunkiseutu. Luulen, että aika monelle pääkaupunkiseutulaiselle Helsinki tarkoittaa keskustaa, oma koti taas voi olla missä tahansa Kontulasta Olariin tai Martinlaaksoon.

Itse kukin voi arvata, olenko ehtinyt vielä avata Kööpenhaminassa hankkimaani kirjaa. Pyörät tulivatkin mieleeni toista reittiä – lueskelin Otso Kivekkään blogista perusteluja parin päivän takaisen Kriittisen pyöräretken vaatimuksille (jossa kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota ajatukseen ajokaistojen käytettävyydestä), ja muistin sitä edellisen retken aiheen josta oli pitänyt kirjoittaakin. Vaikka tästä on moni kirjoittanutkin, aihe ansaitsee tulla jaetuksi uudellekin yleisölle.

Moottoritiet bulevardeiksi on iskevä ja vähän turhankin kärjistetty slogan – omat niskavillani nousivat ensikuulemalta pystyyn. Kun varsinaisen asian kuulee, lausahduskin saa järkevämmän merkityksen, joka pituutensa vuoksi ei tosin oikein enää kuulosta iskevältä: keskustan viereen, asutuksen lähelle tulevat moottoritienpätkät kaduiksi, jotta saadaan asuinympäristö viihtyisämmäksi ja merkittäviä määriä lisää kerrosneliöitä majoittamaan pääkaupunkiseudun kasvua. (Kiitokset Mikko Särelälle aiheeseen tutustuttamisesta – Mikon blogista löytyy aiheesta enemmänkin.)

Viimeistä edellinen Kriittinen pyöräretki ajettiin Länsiväylällä ja sai mukavasti otsikoita. Ei, tarkoituksena ei ollut saattaa Länäriä pyöräfanaatikkojen työmatkaetapiksi, vaan tehdä jotain sille kummallisuudelle, että moottoritie tulee Ruoholahteen saakka ja halkaisee mennessään kahtia Lauttasaaren – halutun ja jo liki niin täyteen rakennetun alueen kuin olla voi.

Vaatimuksen pihvinä on, että jos moottoritie päättyisi jo Lauttasaaren alkuun – ei siis hirveän paljon aiemmin kuin nykyinenkään loppupää – moottoritielle vaadittavia suojavyöhykkeitä ei tarvittaisi. Tien varteen voisi tehdä lisää asutusta, kymmeniä tuhansia kerrosneliöitä, ja toisaalta tehdä samalla Lauttasaaresta taas astetta miellyttävämpi paikka elää. (Ja kyllä, samalla helpotettaisiin ihan vähän myös pyöräilijöiden elämää. Olen itse aikanaan pyöräillyt aktiivisesti keskustaan Olarista ja se pätkä Lauttasaaren kohdalla nosti kyllä sekä sykettä että verenpainetta enemmän kuin ne edeltävät seitsemän kilometriä. Taisi kestääkin yhtä kauan, vain vähän liioitellen.)

Nykyrakennustekniikalla uusista taloista saataisiin hiljaisia, missä myös alemmat nopeusrajoitukset auttavat. Ne suojaisivat taakse jääviä taloja entistä enemmän. Autoilijoiden matka ei juuri hidastuisi – pätkä on lyhyt ja ruuhka-aikaan joka tapauksessa mateleva. Tapiolalainenkaan ei löydä tästä ongelmaa.

by

Pyöräilijän kaupunki

Pitkä viikonloppuloma Kööpenhaminassa sattui mainioon saumaan erilaisten pyöräaiheisten tapahtumien kanssa. Kööpenhaminan erikoisuudesta oli kyllä kuullut paljon, mutta pyörien määrään kiinnitti silti välittömästi huomiota. Erityisesti silmään osuivat erilaiset pyöräkuljetusratkaisut, meiltä kotoakin löytyvästä peräkärrystä kolmipyöräiseen ”etulaatikkomalliin” jossa kuskattiin kaikkea vauvoista teineihin ja koirista kasseihin.

Kuva christianiabikes.com

Hifistelyä pyörissä puolestaan on paljon vähemmän. Suomessa pyöräily on monessa mielessä hifistelylaji: siinä mennään veren maku suussa, ja työmatkapyöräilyynkin vaaditaan kallis pyörä, erikoiskuteet ja matkamittari. Vaikka mielestäni tämä on joskus erinomainenkin asia – olen itse hankkimassa juuri moista fillaria, jotta saisi harrastettua liikuntaa työmatkojen aikana – Kööpenhaminan mallissa pyöräily on vain nopea tapa siirtyä paikasta toiseen. Pyörät ovat kaupunkipyöriä, joissa on koreja ja lastenistuimia, ja pyöräilijät tavallisissa toimistovaatteissaan. Pyörä on näppärin väline ja se näkyy.

Kaupungin suunnittelussa pyörät on otettu huomioon kaikkialla. Pääkaduilla pyöräreitit ovat lähes autokaistan levyiset, ja siitä huolimatta suuremmalla käytöllä. Liikennesääntöjä noudatetaan ilahduttavan tarkasti, kävelytien puolella pyörää talutetaan poikkeuksetta mutta toisaalta pyörät voi myös jättää minne tahansa. Talon seinustalla pitkä rivi ei häiritse eikä vie tilaa.

Pyörien kaupunki ei ole syntynyt sattumalta. Eilisellä Designmuseovisiitillä nappasinkin museokaupasta kirjan Copenhagen – City of bicycles. Kauniisti taitettu kirja paitsi kuvaa elämää pyörien kaupungissa myös kertoo sen historiaa ja kuvaa sitä päätösten ketjua, joilla kaupungista tehtiin ihmisille helppo liikkua.

by

Molly Scott Caton esitelmästä

Olin tiistaina kuuntelemassa Demosin järjestämää yleisöluentoa vihreästä taloudesta. Luennoijana oli ”vihreä taloustieteilijä” Molly Scott Cato, minulle uusi tuttavuus. En tiennyt esitelmästä etukäteen kuin nimikkeen – ”Green Economics” – kun tuntia ennen sen alkua keksinkin pääseväni paikalle. Esitelmä oli mielenkiintoinen ja tarjosi uusia näkökulmia, mutta osa ajatuksista meni kyllä omistani vahvasti sivuun.

Aika oli lyhyt ja aihepiiri laaja – otsakkeen alle taisi mennä koko Caton elämäntyö – joten esitys oli pakostakin kursorinen ja valikoiva. Alkuun Cato esitti katsauksen sitä, mikä nykyjärjestelmässä on pielessä. Aihe oli jo melko tuttu myös yleisölle (Cato naureskelikin, että vuoden 2007 jälkeen hänen talousluentojaan vasta lakattiin pitämästä huuhaana, kun ihmiset aloivat olla perillä asioista jo ennen luennolle saapumista) ja käsitteli finanssi- ja reaalitalouden suhdetta sekä nykyisen talousjärjestelmän ongelmia. Eräs mielenkiintoinen tapa kuvata nykyjärjestelmää oli niin yksikertainen, etten ollut tullut itsekään ajatelleeksi: kun talous kasvaa nimenomaan velan kautta, velka synnyttä itsessään kysynnän. Vasta tämän jälkeen joudutaan etsimään raaka-aineet tuolle kysynnälle, sen sijaan että ensin valmistettaisiin tuote ja sen jälkeen sen hinta määräytyisi varojen ja kysynnän mukaisesti. Velka siis lisää kulutusta, mikä on sinänsä tiedossa, mutta en ollut osannut ajatella sitä noin konkreettisesti raaka-aineiden kautta.

Puhuttaessa talouden hiilipäästöistä Cato muistutti, että hiilipäästöt seuraavat käytännössä identtisesti maailman bruttokansantuotetta: taloudellinen aktiivisuus on hiilipäästöjen lähde. Tärkeä osa hänen työtään onkin miettiä, miten näitä hiilipäästöjä voisi vähentää. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi idea siitä, että yksinkertaisesti laskettaisiin, paljonko meillä on varaa päästä hiilidioksidia ilmaan, jaettaisiin summa maapallon väkiluvulla ja jaettaisiin kaikille. Tästä saataisiin eräänlainen päästövaluutta, jota voisi käyttää niin tavaran ostoon kuin päästöoikeuksien hankkimiseen. Cato toi esille myös ajatuksiaan mahdollisesta dollarin aseman maailmanmarkkinoilla korvaavasta yhteisvaluutasta (joka ei olisi siis tuo ”hiilivaluutta”, vaan osa finanssijärjestelmän järkevöittämistä), kansalaispalkasta ja esitteli erään mallin kestävämmälle kulutukselle, alueelliset talousalueet (mitenkähän tämän voisi suomentaa). Jälkimmäisessä oli siis yksinkertaisesti kyse siitä, että tuotanto ja kulutus keskittyisivät alueittain niin, että kukin alue olisi omavarainen tuotantonsa suhteen. Caton arvio esim. Britanniaan sopivasta määrästä tällaisia alueita oli muistaakseni kymmenkunta.

Ajatuksia ei valitettavasti ehditty käymään läpi kuin kursorisesti, ja esityksen jälkeisessä keskustelussa itseäni kiinnostavat asiat jäivät huomiotta kysymysten keskittyessä downshiftaamiseen ja muihin yksilötason toimenpiteisiin. (Tässä olen myös itse syypää, ehdin esittää yhden huomion joka ei ollut sekään olennaisimmasta päästä.) En myöskään ehtinyt jäädä paikalle keskustelemaan kyselytuokion jälkeen, mutta tässä pienen pureksinnan jälkeen käteen jääneitä ajatuksia ja kysymyksiä.

Ongelmana oli juuri erilaisten ideoiden liian lyhyt esittely, mistä syystä minun on vaikea sanoa, olenko joistain kysymyksistä ollenkaan samoilla linjoilla. Mielestäni perustulo (pidän nimikkeestä kansalaispalkkaa enemmän) on hyvä idea nimenomaan byrokratian vähentäjänä, mutta se ei saa mielestäni taata kuin selviytymisen kahdestakin syystä: syrjäytymisriskin ja kustannusten vuoksi.  Etenkin nuoret, jotka vasta aloittelevat työuraansa, ovat syrjäytymisvaarassa jos käteen voi saada riittävästi rahaa mitään tekemättä. Yhteiskunnalla ei  ole myöskään varaa kustantaa riittävää elintasoa kenelle tahansa, joka päättää olla tekemättä töitä. Sinänsä en lähtisi liikaa hätyyttelemään niitä harvoja, jotka järjestelmän avulla jäisivät tahallisesti työelämän ulkopuolelle: näiden poikkeusten vähäinen määrä tuskin kaataisi taloutta ja on järjetöntä pyrkiä tekemään aukotonta järjestelmää sillä hinnalla, että järjestelmästä tulee kallis ja kankea käyttää. Siis Suomen sosiaaliturvaa… (Caton esitelmään täysin liittymättä, viimeisin kuulemani Kela-uutinen oli, että Suomen vuosittaiset noin 17 ’golf-isää’ pyritään saamaan kuriin sillä, että isäkuukautta ei saa pitää jos lapsella on jo hoitopaikka. Kaveri meinasi siis menettää tästä hyvästä isyyslomansa. Kostoksi hän sitten päättikin jäädä kotiin vuodeksi. Onnea valinnasta, vuosi on varmasti hieno, ja Kela onnessaan kun tällä tavalla ’säästi’ rahaa.) Caton malli perustulosta yhden kalvon perusteella kuulosti enemmän siltä, että se takaisi kaikille riittävän hyvän elämän: kaunis ajatus, jossa valitettavasti haiskahti viisivuotissuunnitelma.

Erityisesti mieltä jäi vaivaamaan, millaisia pankkijärjestelmiä Cato oli miettinyt nykymallin tilalle? Itse en näe vaihtoehtoa pankeille, monestakin syystä: ensimmäisenä jo se, että aina toisinaan ihmiset tarvitsevat luottoa, ja sitä tulee heille voida tarjota. Mikrolainoitus on edelleen hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon hyvää velan avulla voidaan tehdä. Ongelmanahan ei ole pelkästään lainan saanti vaan se, että järkevien vaihtoehtojen puute avaa markkinat koronkiskureille. Samoin yritykset tarvitsevat lainaa: kasvu pelkän hartiapankin avulla on useimmille utopiaa. Catocaan ei nähdäkseni haaveile yhteisestä valuutasta, jopa päin vastoin: hän on pohtinut valuutta-alueiden järkeviä kokoja ja ainakin osittain uskoo jonkun tason paikallisvaluuttoihin. Valuutan vaihtoon vaaditaan myös pankkeja. Jos Caton ajattelua (kuten sen ymmärsin) seuraa loogiseen johtopäätökseen, ainakaan fiat money ei jäisi jäljelle, jolloin korvike olisi mahdollisesti valtiojohtoinen keskuspankki joka ottaisi nykyisten liikepankkien tehtävät hoitaakseen. Tai liikepankkeja säädeltäisiin jollain muulla tavoin.

Myös Caton esittämä aluemalli hieman ihmetytti. Ymmärrän taustalla olevan ajatuksen siitä, että hallinnoimalla pienempiä kokonaisuuksia ihmiset voisivat suoremmin nähdä myös esim. kulutuksen seuraukset ympäristössä. Suoraviivainen mallin toteutus (jota siis Cato ei välttämättä tarkoittanut, mutta jälleen yhden kalvon perusteella on vaikea päätellä asiaa) taas tuntuisi johtavan suoraan feodaaliajan Eurooppaan. Kun esitelmän jälkeen mainitsin ystävälleni epäilyksistäni mallin toimivuudesta, hän muistutti myös olennaisesta asiasta eli luonnon resurssien laaja-alaisuudesta: Itämeri on mainio esimerkki ekosysteemistä, jonka huolenpito ei voi olla yksittäisten siihen rajautuvien alueiden varassa.

Jäin miettimään, mitä tällaiset ”pientalousalueet” voisivat olla, jos Caton ajatus edes jossain muodossa toteutuisi. (Ajatushan pohjautuu siihen, että tulevaisuudessa fossiiliset polttoaineet loppuisivat, tavaran laajamittainen kuljetus estyisi ja myös ruoantuotanto palaisi tästä syystä lähemmäs loppukäyttäjää.) Suoraviivaisen mallin sijaan edessä olisi todennäköisesti jotain jota emme osaa kuvitella, hybridi jossa internet verkottaa ihmiset tiiviisti toisiinsa mutta jossa on myös alueellisia ulottuvuuksia. Kenties kyseessä on oman alani aiheuttama ajatusvinouma, kenties vain tämän sukupolven ymmärtämä fakta, mutta en voi kuvitella tilannetta, jossa internet ei olisi tiivis osa yhteiskuntaa. Tai voin, mutta ne skenaariot vaativat suurimittaista katastrofia ja kirjaimellista paluuta menneille vuosisadoille. (Se, millaisen muodon internet saa, on oma mielenkiintoinen kysymyksensä mutta menee ohi tämän postauksen aihepiiristä.)

Maailmanlaajuisen kaupankäynnin pysähtymistä minun on myös vaikea kuvitella. Kalliimmaksi se voi käydä, vaikeammaksikin, mutta viime kädessä kaupankäynti on mahdollistanut elintason nousun ja paremman elämän kaikkialla maapallolla. Samoin teollistumisen aikaansaamat hyödykkeet ovat nostaneet elintasoa vapauttamalla ihmiset kaikkein jokapäiväisimmistä askareista. (Viihdyttävä, vaikka enemmän huvin kuin asian puolelle menevä TED-talk Hans Rosling and the Magic Washing Machine tulee mieleen.) Kaupungistuminen tulee varmasti jatkumaan, ja suurimpia haasteita onkin saada kaupungeista toimivia, niin liikenteen, viihtyvyyden, työn kuin ruoantuotannonkin osalta. Maailman ympäristöhistoriassa käsiteltiinkin paljon jalanjälkeä, jonka kaupunki jättää ympäristöönsä: kaupunki vaatii raaka-ainetta ja energiaa laajalta alueelta. Kaikki tavat pienentää tätä jälkeä ovat tärkeitä. Kaupungistuminen ei ole peikko, vaan ymmärrettävä asia: ihmisillä on tarve kokoontua suurempiin keskittymiin, jossa usein sekä ajatukset voivat virrata vapaammin ja työt järjestyvät helpommin kuin harvaan asutuilla alueilla. Onnistunut kaupungistuminen ei kuitenkaan tapahdu suunnittelematta.

Kaikkiaan esitys toimi ainakin virikkeenä ja joutunen lisäämään Caton opukset lukulistalle. Näistä mieleen tulleista aiheista jatkan vielä, etenkin talouskasvua ja kaupunkien toimivuutta olen miettinyt viime aikoina.

by

Puolueellista toimintaa

Postilaatikosta tippui juuri pinssi. Liityin vihdoin puolueeseen.

Vihreät eivät blogiani seuraavalle välttämättä tule yllätyksenä, mutta valinta ei ollut helppo. Pitkään olin pitänyt puolueeseen kuulumista turhana tai rajoittavana: oikeastaan vasta viime vaalit muuttivat mieltä niin, että päätin liittyä. Sen jälkeen vielä vain piti päättää mihin.

Eri puolueilla on painopistealueita, joita kannatan lämpimästi, ja vaikka tavoitteet saattavat välillä vaikuttaa jopa vastakkaisilta, uskon meidän kykenevän tekemään järjestelmän, jossa ne kaikki otetaan huomioon. Arvostan demareiden sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta haluaisin ennen kaikkea kannustaa työhön, jonka katson olevan jokaisen meistä tärkeä elämän rakennuspalikka, se elementti joka meidät pitää kiinni paitsi leivän syrjässä myös itsetunnossa ja elämänmenossa. Haluan kokoomuksen lailla pitää yrityselämän kunnossa, tehdä ihmisten palkkaamisesta helppoa ja yrittämisestä toivotun vaihtoehdon – helppoa se ehkä ei koskaan tule olemaan, mutta tarpeettomasti sitä ei kannata vaikeuttaa. En kuitenkaan halua kumarrella yrityksiä tai tehdä ratkaisuja, jotka heikentävät yhteiskunnan muita perusteita vain siksi, että se helpottaisi tiettyä yritystä tai yrityksiä. Vihreissä pidän ennen kaikkea arvoliberaaliudesta, tietoyhteiskuntaymmärryksestä (joka valitettavasti on toistaiseksi vielä melko harvoihin käsiin keskittynyt) sekä ympäristöpainotuksesta. Vihreissä on häirinnyt liian selvä ympäristöpuolueen leima sekä toisinaan ideologisilta kuulostavat ratkaisut: ydinvoimaa saa vastustaa, jos perustelee kantansa, mutta en usko yhdenkään tuotantotavan absoluuttiseen demonisuuteen. (Ydinvoimakannastani olen kirjoittanut jo aiemmin.) Vihreissä ei myöskään ole vielä hirveän selvästi esitetty näkemustä suomen maatalouspoliittisista linjoista: niitä ei ehkä ole vielä mietitty, tai haluttu leimautua. Tai sitten en ole seurannut heitä tarpeeksi.

Katson kuitenkin, että olennaista puolueen valinnassa on valita arvojen ja ajatusmaailman mukaan. Faktat muuttuvat ja mielipiteet sekä toimenpiteet niiden mukana. Ainut tapa päättää miten muuttuvaan maailmaan on reagoida on tehdä se oman arvomaailmansa ja viitekehyksensä mukaisesti, ja sen uskon olevan vihreissä samanlainen. Vaikka hieman haaveilinkin joskus demareiden kaappauksesta ja muutoksesta omaan suuntaani, uskoisin muutosten olevan helpoimpia pienemmässä puolueessa, jossa lähtökohtaisesti ollaan jo samoilla linjoilla.

Vihreiden ydinvoimakielteisyys ei välttämättä ole pysyvä asia. Kuulin jostain, että puolueen kannattajista kolmannes kannattaa ainakin varauksella ydinvoimaa. Joitain ystäviä ja tuttavia on liittynyt puolueeseen vaalien jälkeen, ja heistä kukaan ei ole vannoutunut ydinvoiman vastustaja. Epäilen, että perussuomalaisten menestys on sysännyt liikkeelle uuden tapahtumaketjun (tai kenties menestys on vain osa liikkeelle lähtnyttä muutosvyöryä), jossa politiikka jälleen kiinnostaa ja vihreät muuttuvat, arvoliberaalien etsiessä uutta kotia, yhä enemmän ympäristöpainotteiseksi yleispuolueeksi. Muutos, jota voin mielelläni olla mukana ajamassa.

—

Norjan tapahtumien jälkimainingeissa pidän hyvänä asiana sitä, mitä ei tule ajatelleeksi kun etsii sitä itselle ”ominta” puoluetta: on hyvä, etten löytänyt sitä täydellistä vaihtoehtoa. Jos olisin liittynyt vihreisiin siksi, että se on täydellinen puolue joka on aina oikeassa, olisin jo hyvää vauhtia matkalla kohti fundamentalistista ajattelutapaa. Ollaanpa konsensuksesta mitä mieltä tahansa, yhteistyökyky on pakollista yhteiskuntaa rakennettaessa – mistä persujen surullinen hallitustie on osoitus – ja samoin kuin puolueiden, myös puolueisiin kuuluvien ihmisten tulee kyetä yhteistyöhön ja parhaan vaihtoehdon etsintään.