GigaOm oli kirjoittanut erittäin kriittisen ja silmiä avaavan artikkelin digitaalisen musiikin myyjien ongelmista levy-yhtiöiden järjettömien korvausmaksujen kanssa. Artikkelin perusteesi oli, että koska levy-yhtiöillä on monopoli myymäänsä musiikkiin, ne voivat kohdella jälleenmyyjää liki miten tahansa. Sopimukset ovat salaisia, mutta lehti kirjasi tapoja, joilla levy-yhtiöt tiettävästi kiristävät digitaalisen musiikin jälleenmyyjää: näistä käsittämättömimpiä olivat vaatimukset jälleenmyyjän myynti- ja kuuntelutilastoista (myös muiden kuin levy-yhtiön omien levyjen), hinnoittelu, jossa esitetään useita vaihtoehtoisia hinnan laskutapoja joista valitaan levy-yhtiölle tuottoisin, vaatimus jossa eräs maksutapa on prosentti jälleenmyyjän koko tuotosta, riippumatta siitä tekeekö yritys myös jotain muuta kuin jälleenmyy musiikkia, sekä oikeus muuttaa hintoja yksipuolisesti (esim. samalle tasolle kuin jokin muu lev-yhtiö on musiikkinsa hinnoitellut). Osa näistä on ehkä ristiriitaisia (salaiset korvaussopimukset periaatteessa estävät roikkumisen muiden hinnoittelussa) mutta edes osin toteutuvana tämä on käsittämätöntä monopoliaseman hyväksikäyttöä.

Tämä kertoo myös sen, miten eri tavoin – vainoharhaisesti – digitaaliseen musiikkiin suhtaudutaan vielä nytkin, kun kuluttajat ovat pääosin siirtyneet sen pariin. Asia tulee ehkä selvimmäksi vertaamalla digitaalisen musiikin jälleenmyyjän asemaa levykauppiaan asemaan. Perinteinen levykauppias – CD- ja LP-levyjen myyjä – joutuu toki myös myymään monopolien tuottamaa sisältöä kunkin yhtiön määrittelemillä sisäänostohinnoilla. He kuitenkin voivat ostaa (ja tässä toki voi korjata, jos aihe on jotenkin monimutkaisempi) levyjä määrähintaan haluamansa määrän ja myydä ne haluamallaan hinnalla, myyjän voimatta enää puuttua sen kummemmin tuottoon kuin myyntitilastoihinkaan.

Digitaalisen musiikin kohdalla siis ei ole kyse siitä, että vanhanaikaista mallia oltaisiin väkisin tuomassa uuteen liiketoimintaan. Ei, vaan siitä, että uutta liiketoimintaa koskemaan on sorvattu täysin uudet liiketoimintamallit, jotka muistuttavat enemmän mafian toimintaa ja vaikuttaisivat täysin järjettömiltä perinteiseen levykauppatoimintaan sovellettuina.

Mutta yrittävätkö levy-yhtiöt vain turvata tulonsa digitaalisen musiikin syödessä leipää pöydästä? Näinhän ne väittävät, mutta todellisuudessa ne samanaikaisesti syövät omia mahdollisuuksiaan digitaalisessa maailmassa että (ja tämä on se pelottavampi puoli) pyrkivät muokkaamaan maailmasta hyvin erilaista kuin ennen, pahempaa. Tästä esimerkkinä USA:ssa valmisteilla oleva SOPA-laki, jota estämään ovat heränneet myös suuret internetiin liiketoimintansa perustavat yhtiöt. (Lisäys muutama päivä artikkelin kirjoittamisen jälkeen, julkaistaessa: EU:ssakin osataan.)

En väitä, etteikö levy-yhtiöiden toiminta tule muuttumaan digitaaliseen mediaan siirtymisen seurauksena. Mainittakoon, että tähän asti pelätyt vallankumoukset tosin ovat vain lisänneet alan volyymiä (niin C-kasettia, CD-levyä kuin DVD:täkin on pidetty aikanaan saatanan kätyreinä). Digimusiikkiin siirtyminen tuo kuitenkin mukanaan murroksen, joka varmasti muuttaa ennen itsestäänselviä liiketoimintamalleja. (Edelleen, väitän etteivät levy-yhtiöt edes nykymallillaan olisi silti hätää kärsimässä.)

Näen kuitenkin nykymallille oikeastaan vain yhden vaihtoehdon. Musiikin täytyy seurata journalismia ja kirjoja matkalle, joka tulee muuttamaan myös musiikkia itseään.

Verkkoon siirtyivät ensimmäisenä uutiset. Jo nyt useimmat lukevat uutisensa ilmaiseksi, ja laatulehdistön puolesta pelätään. Samalla netissä myös ilmaisen sisällön laatu on parantunut, ja näkökulmat moninaistuneet. Lehdistön murros on niin iso, ettei sitä tässä musiikin kyljessä voi käsitellä: esim. Clay Shirkyn analyyseja kannattaa käydä vilkaisemassa.

Seuraavaksi verkkoon siirtyivät kirjat. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, tämä muuttaa niin kirjojen myyntiä, kirjoittamista kuin lukemistakin. Meistä kaikista voi tulla kirjailjoita. Tästä huolimatta markkinat, lukijat tai edes kustannustoimittajat eivät katoa kokonaan. Kirjat muuttuvat ja monipuolistuvat, mutta lopulta meidän kaikkien on mahdollista voittaa muutoksessa.

Takaisin musiikkiin. Musiikki on siis seuraamassa journalismia ja kirjoja. Levy-yhtiöt seuraavat lehtitalojen ja kustannusyhtiöiden jalanjäljissä (haraten kyllä pirun sinnikkäästi vastaan, se täytyy myöntää). Mitä tästä seuraa?

Levy-yhtiöt eivät takaa kunnollisia tuloja kuin parhaiten myyville artisteille. Pääasialliset syyt mennä levy-yhtiön talliin ovat olleet kalliit studiolaitteistot, levyn teettämiskustannukset, valmiit markkinointi- ja jälleenmyyntikanavat, editointityö ja mahdolliset yhteistyökumppanit, kuten laulajien ja musiikintekijöiden tuominen yhteen. Digitalisointi on poistanut näistä jo lukuisia esteitä: levyä ei tarvitse enää teettää, jälleenmyyntikanavat ovat olemassa ja markkinointia voi hoitaa muitakin reittejä, vaikkei ehkä yhtä suurella volyymilla. Työkalujen kasvaessa studion merkitys saattaa vähetä, internetin kautta voi löytää kontakteja. Editointi jää tässä samalla tavoin alkuun lapsenkenkiin kuin kirjoissa toimittaminen.

Musiikki muuttuu tämän uuden mallin mukaiseksi. Enää ei tähdätä alunperin levyformaatin määrittelemään albumimittaan. Musiikista voi tulla vähemmän ”tuotettua” kun sitä tehdään amatöörivoimin. Muusikot päätyvät independent-toimijoiden kumppaneiksi ja levy-yhtiö korvataan uudenlaisilla yrityksillä, vaikkapa Tunecorella. Myös isoja artisteja varmasti vielä riittää, ja joku iso levy-yhtiökin: kenttä kuitenkin pirstaloituu, ja tuotot ehkä jakaantuvat tasaisemmin.

Musiikkikentälläkin siis tulee tapahtumaan isoja järistyksiä. Sitä ei kuitenkaan pidä pelätä.

Ehkä meistä kaikista tulee vielä muusikoita.