Keskustasta päästöjä vai ei eli tämä yksinkertainen niksi parantaa kaupungin hiilijalanjälkeä

Hesarin juttu ”Suomalaistutkimus haastaa ilmastopolitiikan” herätti kiivasta keskustelua. Tämä sama asia ja sama tutkimus on uutisoitu useampana vuonna myös Hesarissa tutkimuksen viimeistelyn eri vaiheissa (2012 käytiin edellinen isompi keskustelukierros, ks. kommentit mm. Mastomäki, Soininvaara), mutta nyt uutinen herätti selvästi enemmän keskustelua. Soininvaara ehtikin jo kommentoimaan tutkimusta parin postauksen verran, johon myös tutkijat vastasivat Hesarin puolella.

Aloitetaan siitä, että on hyvä että asioita tutkitaan. Tutkimuksissa voi selvitä monenlaisia asioita, jotka eivät välttämättä ole ilmeisiä edes alustavista tuloksista. Korrelaatio ja kausaliteetti ovat vaikeita asioita, ja olisikin syytä tutkia tuloksia tarkkaan jotta niiden perusteella voisi tehdä suosituksia toimenpiteistä.

Olen itse keskustellut tutkijoiden kanssa kun he esittelivät tuloksiaan Espoon kaupunkisuunnitteluluatakunnassa tammikuussa 2014 ja tutkimuksessa on tosiaan joitain hevosen kokoisia aukkoja. Esitelmän aikana ja siitä kysellessä paljastui mm. se, että asuinpaikan tiheysluokituksia ei ole juurikaan käytetty (Espoon lähiö ja kantakaupunki ovat samassa tiheysluokassa) eli kyseessä ei tosiaankaan ole vertailu tiiviin ja harvan vaan harvan ja harvemman välillä.

Toinen mielenkiintoinen asia oli että tutkimuksessa kulutuksen arvioidaan lisääntyvän lähes lineaarisesti tulojen suhteessa. Siis jos olet kaksi kertaa varakkaampi kuin naapurisi, et suinkaan osta kaksi kertaa kalliimpaa luksuslaukkua vaan kaksi kertaa niin monta laukkua kuin naapurisi.

Nämä puutteet eivät tee tutkimuksesta pahaa. Olisin kuitenkin toivonut, että tutkijat olisivat pyrkineet oikeasti tulkitsemaan tuloksia siten, että siitä olisi jotain hyötyä. Tällaisella tiivistyksellä ja uutisoinnilla kun päästöjen tila ei parane. Valitettavasti tutkijatkin tuntuivat vain innostuneen ”kontroversiaalista” tuloksesta ja totesivat ettei heidän tehtävänsä ole kuin tarjota dataa, johtopäätökset ovat muiden heiniä.

Samaan aikaan toisaalla Euroopassa on tehty vastaavia tutkimuksia ja saatu päinvastaisia tuloksia.

Soininvaarakin viittaa lämmitysmuotoihin ja niiden laskentaan. On yleisesti tiedossa, että Espoossa kaukolämpö on erittäin saastuttavaa. Mm. Mastomäki toteaa jo vuoden 2012 kritiikissään, että Tampereella eri tavoin tuotetulla kaukolämmöllä keskusta voitti haja-asutusalueen kirkkaasti.

Itse asiassa kaukolämmön tuotantotapa on isoin este sille, että Espoo saavuttaisi omat päästövähennystavoitteensa. Kaukolämpöä taas käytetään kerrostaloissa, kun taas omakotitaloissa on valinnanvaraa energiamuodoissa. Ratkaisu ei ole muuttaa kaikkia asukkaita kehä kolmosen ulkopuolelle vaan tehdä jotain sille kaukolämmölle (ja muutamalle muulle typeryydelle, kuten sille että aurinkopaneelit ovat luvanvaraisia). Tällaisiin kysymyksiin pitää saada ratkaisu.

Keskutassa toki asuu varakkaampia ja kulutetaan enemmän. Sen muuttaminen ekologisempaan suuntaan on erittäin tärkeä asia. Ratkaisu ei ole se, että lopetetaan kaupungit vaan mietitään, miten löytyisi keinoja ohjata kulutusta ekologisempaan suuntaan.

Espoo on tässä varsinainen murheenkryyni. Tutkimuksen mukaan espoolaisilla on kolmanneksen isompi hiilijalanjälki kuin muulla Suomella. Ulkomaanmatkoja tehdään kolme kertaa enemmän. Isoimmat erot tulevat liikkumisesta (autoilun osuus), ulkomaanmatkoista ja jossain määrin asumisesta (em. energiankulutus).

Jos tutkimusta pyritään katsomaan objektiivisesti ja niin, että se voisi auttaa meitä ympäristön kannalta entistä parempiin käytäntöihin, voittajat ovat selvät.

  1. Muutetaan kaukolämmön tuotantotapaa ekologisemmaksi.
  2. Parannetaan liikkumismahdollisuuksia ilman autoa (joukkoliikenne, kävely- ja pyöräilyinfra).
  3. Pyritään vaikuttamaan kulutustottumuksiin – siihen, mitä pidetään luksuksena. Kehitetään kotimaan matkailua ja siirretään kuluttamista kertahyödykkeistä kestävämpiin.

Ei kun töihin.

Espoolaisen veneilijän suurin uhka: sekava päätöksenteko

Tänään valtuustossa on ollut vilkasta. Asialla on ollut monta kaupunkisuunnittelulautakuntaa liippaavaa asiaa. Kävin puhumassa veneiden talvisäilytyksestä, joka on ollut viime ajat vahvasti pinnalla. Valtuuston toiminta ja populistinen täsmälleen samansisältöisten ja pahimmillaan ristiriitaisten aloitteiden tehtailu aiheesta ei ole ollut omiaan herättämään luottamusta päätöksentekoon. Kaupunginjohtaja onneksi avasi keskustelun hyvällä puheenvuorollaan jolla hän kuvasi miten asia tullaan parin seuraavan vuoden aikana hoitamaan. Nyt tarvitaan rakentavaa vuoropuhelua asukkaiden ja kaupungin välillä. Kyllä tästä hyvä tulee. Ohessa puheenvuoroni. 

Kiitokset urheille veneilijöille, jotka ovat jaksaneet tämän, sanoisinko värikkään kokouksen tähän asti. Valitettavasti joudun toteamaan, että tämä kokous on valtuustolle aika tyypillinen. Kiitokset myös valtuutettu Konttakselle hyvästä puheenvuorosta. Emme aina ole samaa mieltä, mutta tämä oli asiaa. Meillä on prosessi nyt paikallaan ja asukkaita tullaan varmasti kuulemaan.

Tulin tänne tuomaan terveisiä kaupunkisuunnittelulautakunnasta. Ylihuomenna lautakunnassa käsitellään Finnoon osayleiskaavaa, jonka yhteydessä olemme käsitelleet laajasti myös veneiden säilytystä. Osayleiskaavasta oli seminaari viime viikolla jossa asia myös nostettiin vahvasti esiin.

Osayleiskaavassa veneiden säilytys on osoitettu voimalan suoja-alueelle, jota kaavaluonnosta kaupunginjohtajan kanssa kävimmeki läpi vielä ennen valtuuston kokousta. Tilat riittävät toistaiseksi isommalle määrälle veneitä kuin mitä liikuntalautakunta on kaupunkisuunnittelulautakuntaa tarpeesta evästänyt. Valitettavasti en muista lukemia, jotka seminaarissa käytiin läpi suullisesti.

Finnoon osayleiskaavaluonnos. TV/TP sekä LS/TV-merkinnät mahdollistavat veneiden talvisäilytyksen.

Finnoon osayleiskaavaluonnos. TV/TP sekä LS/TV-merkinnät mahdollistavat veneiden talvisäilytyksen.

Tämän lisäksi on erittäin hyvä, että mahdollistetaan palvelut ja säilytys myös muualle. Yleiskaavassa on jäljellä jopa vielä rakentumattomia potentiaalisia venesatamapaikkoja – ei Espoosta tila lopu.

Viime valtuuston kokouksessa, aloitetta “Valtuustoaloite veneiden talvisäilytyksen säilyttämisestä Suomenojalla” käsitellessä päätimme näin:

Kaavoituksessa osoitetaan Suomenojalta talvisäilytyspaikat niille Espoon satamissa pidettäville veneille, joita ei voida kuljettaa katuliikenteessä henkilöautotrailereilla. Mitoituksessa otetaan huomioon muiden satamien talvisäilytysalueiden pieneneminen. Vaihtoehtoisen rannassa sijaitsevan säilytysalueen etsimistä jatketaan.

Toivoisin nyt valtuustolta hieman malttia. On epärehellistä myös asukkaita kohtaan, että me tehtailemme täsmälleen samasta asiasta kokous toisensa jälkeen keskenään hieman erilaisia ja jopa ristiriitaisia aloitteita, joita sitten hyväksymme yksi kerrallaan. Onko tämä oikeasti sellaista läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävää päätöksentekoa, jota asukkaamme ansaitsevat? Millaisen viestin antaa se, että vaikka kaavoitus on menossa ja toivomuksia ja aloitteita on tehty lukuisia, silti niitä tehdään lisää?

Vai onko tämä vain sekoilua, jolla peitetään se ettemme itse ymmärrä kaupungin omaa päätöksentekoprosessia?

Mielestäni paljon selkeämpi viesti asukkaille olisi se, että lopettaisimme nyt asioiden vatvomisen tässä valtuustossa. Viesti on kuultu ja mielestäni kaupunginjohtajan viesti oli hyvä ja selkeä. Se, että mahdollistamme uudenlaisia palveluita ei ole veneilijöiltä pois. Se ei silti tarkoita, ettei satama-alueella tarvita palveluita ja säilytystä.

Osayleiskaava tulee pian julkiseen kommentointiin ja laajemmin venesäilytyksen kokonaisuus selkiytetään kaupunginjohtajan kuvaamalla tavalla seuraavien kahden vuoden aikana.

Vakuutan asukkaita: vaikka täällä valtuustossa vähän sekoillaankin, teitä on kuultu. Jatketaan rakentavaa yhteistyötä.

Otaniemen keskus, Otaniemen tulevaisuus

Valtuustossa käsiteltiin tänään Otaniemen ns. Arts-talon eli Väreen kaavaa. Saimme myös äänestää erikoisesta toivomuksesta, jossa haluttiin varmistaa että ennen Raide-Jokerin saapumista kaava-alueen läpi tai läheltä voisi edelleen ajaa autolla. Kuten valtuutettu Lehtinen lopulta laski, lähin olemassaoleva reitti oli vain 19m nykyistä pidempi, joten suurta huolenaihetta tästä ei olisi pitänyt tulla. Toivomusesitys hävisi lopulta 38-36. Kummallisiin puheenvuoroihin kuului myös perustelu, jonka mukaan se, että Otaniemessä on Teekkarien Autokerho todistaa, että autottoman kampusalueen läpi tulee voida ajaa. Entisenä Teekkarien Autokerhon jäsenenä voin kertoa, että ko. tienpätkällä ajelu ei kuulunut kerhon ydintoimintaan. Sen sijaan olen kyllä rassannut Corollaa kerhon autotallissa.

Ohessa kaavaa koskenut valtuustopuheeni.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Edessämme on vihdoin kauan odotettu Otaniemen keskuksen Väre-laitoksen kaava.

Kaava on täällä aika viime tingassa, sillä metro alkaa toivottavasti kulkea jo ensi vuonna. Väre on ensimmäinen palikka palapelissä, jolla Otaniemestä rakentuu uusi monitieteisen yliopiston keskus, pääkaupunkiseudun maamerkki ja entistä vahvempi asuinalue niin opiskelijoille kuin muillekin espoolaisille.

Kaavaa hiottiin pitkään, mutta lopulta siinä saatiin ratkaistua monet ongelmalliset yksityiskohdat. Espoolaisille tärkeä lehmuskuja säilyy entisenlaisenaan ja sen läpi ei sallita läpiajoliikennettä. Raitiotielle on esitetty varaus joka toivottavasti pian lähtee rakentumaan ja yliopistolla on kunnianhimoiset suunnitelmat saada uuteen rakennukseen paitsi paljon opiskelijoita palvelevia tiloja kuten ruokaloita ja kahviloita, myös turisteja houkuttelevaa näyttelytilaa.

Kaikkea ei kuitenkaan yhdessä kaavassa voida saada. Alunperin puhuttiin palveluista itse Väre-rakennukseen, mutta projektin edetessä tuli selväksi ettei yliopistolla ole halua pyörittää kauppakeskusta. Onneksi asiaan löytyi mainio ratkaisu: seuraavaksi, toivottavasti pian, päästään jatkokehittämään Väreen viereistä, kirjaston vastapäistä tonttia sekä Vuorimiehentietä. Tälle alueelle mahtuu paitsi palveluita myös uutta ns. kovan rahan asumista ja opiskelijoiden omia tiloja.

Tämän lisäksi kaavoituksessa ollaan käynnistelemässä Otakaaren varren rakentamista, johon mahtuu mainiosti opiskelija-asumista. Valitettavasti tällä hetkellä uuden hallituksen linjaukset saattavat hankaloittaa uusien opiskelija-asuntojen rakentamisen aloittamista, mikä on erittäin hankala tilanne pian Otaniemessä aloittavien tuhansien uusien opiskelijoiden kannalta.

Parista palikasta ei kuitenkaan vielä kummoista linnaa rakenneta. Otaniemi tulee pysymään kaavoituksen kartalla vielä pitkään, kun yliopisto tarkentaa ja miettii uusia tilatarpeitaan. Samalla meillä on edessä mielenkiintoiset ajat, kun lähes satatuhatta vapaata tai vapautuvaa kerrosneliömetriä – 10% koko pääkaupunkiseudun tyhjästä toimistotilasta – kartoitetaan ja selvitetään, mitä kaikkea sillä oikeastaan voitaisiin tehdä. Itse odotan tämän tuloksia innolla.

Otaniemeen on tavoitteena saada tuhansia uusia asukkaita, niin opiskelijoita kuin tavallisia espoolaisia. Tämän lisäksi kaavailuissa on saada alueelle uutta liiketoimintaa, palveluita ja tehdä paikasta Euroopan mittakaavassakin mielenkiintoinen keskus.

Tämän toteutuminen vaatii paljon muutakin kuin asuntoja. Otaniemessä on paljon mahdollisuuksia. Kokonaisuuden kannalta meidän täytyy kiinnittää huomiota myös siihen, miten asiat kytketään toisiinsa: jalankulku- ja pyöräreitistöt, Otaniemen sisäinen liikkuminen joka metron myötä nyt heikkenee, kytkeytyminen Keilaniemeen ja Otaniemeen, palvelut sekä alueen upean luonnon säilyttäminen ja virkistysmahdollisuudet.

On hienoa, että yliopisto on valmis satsaamaan kampusalueen kehittämiseen. Väreen kaavalla on jo kiire: sitä odottavat tuhannet opiskelijat ja metro tulee pysähtymään rakennustyömaalla vaikka se saataisiinkin heti käyntiin. Toivotan omasta puolestani kaavalle pikaista peruskiven muurausta.

Valtuustossa Steniuksenkumpu

Valtuustossa käsiteltiin tänään Steniuksenkummun kaavaa Tapiolassa. Puhuin kaavasta paitsi kaupunginvaltuutettuna ja kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajana myös pitkän linjan Tapiolalaisena, asukkaana. Ohessa puhe pääosiltaan.

Käsillämme oleva kaava on käynyt läpi pitkän ja perusteellisen käsittelyn.

Steniuksenkumpu oli täällä valtuustossa jo edelliskaudella. Tuolloin se palautettiin ohjeistuksin, joissa mm. kehotettiin siirtämään rakennusmassaa hieman kauemmaksi Merituulentiestä ja vähentämään rakennusoikeutta. Nämä ohjeistukset on tässä käsillä ollevassa kaavaehdotuksessa toteutettu.

Kaavaa käsiteltiin myös lautakunnassa perusteellisesti. Vielä sen jälkeen kun sijoittelu ja uusi, paremmin läheisiä kerrostettuja kerrostaloja mukaileva massoittelu oli saatu kutakuinkin valmiiksi, lautakunta palautti kaavan jotta olisi vielä kerran tarkistettu mahdolliset pysäköintivaihtoehdot. Valitettavasti pohjaveden korkeus, hankala maaperä ja pintavesien hallinta estivät paikkojen sijoittelun maan alle.

Hyvät valtuutetut,

olen täällä puhumassa Steniuksenkummun puolesta. Alue, johon uusi talo nousee, on Merituulentien vieressä pääosan vuodesta veden vallassa olevaa metsikköä, jossa ei voi kävellä ilman kumisaappaita. Olen joskus yrittänyt. Sen etäisyys tulevasta metroasemasta on hädin tuskin muutama sata metriä. Sijainti on siis otollinen täydennysrakentamiseen.

Uusi rakennus myöskin häiritsee mahdollisimman vähän nykyisiä asukkaita. Kyllä, aivan vieressä on asuntoja, joiden viereinen metsäinen näkymä poistuu. He ovat varmasti peloissaan tuttujen kulmien muuttumisesta. Olisin tällaisessa tapauksessa itsekin.

Ja jos pientä kuittailua saisin laittaa edellisen valtuuston suuntaan, niin nykyisillä asukkailla olisi ollut paljon suojaisampi näkymä jos rakennusmassat olisi pidetty alkuperäisen mallin mukaan lähempänä Merituulentietä. Muutoksella itse talon sijoittelu noudattaa nyt paremmin Tapiolalle tyypillistä hieman piiloon sijoitettua mallia, mutta samalla nykyiset asukkaat menettivät suojaväliä uudisrakennukseen.

Kuitenkin uuden rakennuksen sijoittelu ei häiritse alueen muita asukkaita. Kokonaismelu alueella myös vähenee rakennuksen myötä. Tapiolassa on tyypillistä rivitalojen ja kerrostalojen limittäin sijoittelu. Hakalehdossa alue on tällä kohtaa kerrostalovaltainen.

Suurin huoli on esitetty pysäköinnin sijoittelusta. Asukkaat ovat toivoneet pysäköinnin sijoittamista maan alle. Kuten edellä kerroin, tätä vaihtoehtoa tutkittiin huolella. Suunnittelussa tutkittiin myös sellaiset vaihtoehdot, että pysäköintitilat olisi maisemoitu keinotekoisen kummun avulla, mutta se olisi ollut maisemallisesti nyt valittua tavanomaista pysäköintikatosta huonompi ratkaisu.

Vaikka pysäköinti nyt tuleekin näkyville, se ei merkittävästi eroa alueen muusta pysäköinnistä. Uusi pysäköintikatos on sijoitettu samaan linjaan viereisen taloyhtiön pysäköintikatoksen kanssa. Lähimmät avoparkkipaikat ovat sadan metrin säteellä lähiympäristön kukkakaupan sekä kerrostalon pihalla.

Tapiola on hieno ja viihtyisä alue. Se on myös alue, jolla tämänkaltaisella maltillisella täydennysrakentamisella saadaan lisää asukkaita ja voidaan pitää alueen palvelutaso hyvänä.

Hyvät valtuutetut, Muistuttaisin teitä lopuksi vielä yhdestä asiasta. Tapiolan koulu- ja päivähoitopaikkojen tilanne on katastrofaalinen ja huononee joka vuosi, kun yhä enemmän lapsiperheitä muuttaa paikalle mutta päivähoidon tarjonta ei kasva samaa tahtia. Myös uusi rakentaminen lisää lapsiperheiden määrää alueella, vaikka tähän tuleekin monenlaisia asuntoja. Kaupunki ei kasva vain kaavoituksella vaan tarvitaan kokonaisvaltaista suunnittelua.

Tableteista ja tietoyhteiskunnasta

Valtuustossa käsiteltiin Kai Lintusen aloitetta tablettitietokoneiden hankkimisesta opetukseen. Keskustelua oli todella hyvää ja laadukasta ja kattoi näkökulmat kustannuksista – tällä hetkellä oppilaat eivät välttämättä saa säästösyistä edes uutta vihkoa jos vanha katoaa – sähköiseen oppimateriaaliin ja sen ongelmakohtiin sekä opettajien koulutukseen. Keskustelun kuluessa tulleet kuulumiset opettajakentältä olivat kuitenkin rohkaisevia – jo nyt tabletteja on kokeiltu esim. yhteiskäytössä ja niitä on pystytty myös hyödyntämään opetuksen tukena. Kyse ei ole viime kädessä tableteista vaan siitä, miten koulu pysyy mukana yhteiskunnan muutoksessa ja voi opettaa lapsille miten yhteiskunta toimii.

Ohessa oma puheeni tiivistettynä olennaiseen.

Aloitteissa käsiteltiin tablettitietokoneita. Välineiden tulee olla tarkoituksenmukaiset; johonkin voi sopia tabletti, johonkin jotain muuta. Tietoyhteiskunnan perusperiaatteita voi oppia myös keskustellen, ilman minkäänlaisia välineitä. Oppiminen on sinänsä täysin mahdollista ilman tietokonetta, mutta meillä on iso ongelma, jos koulu elää täysin toisessa todellisuudessa kuin missä oppilaat.

Tämä ei ole epäluottamuslause opettajien ammattitaitoa kohtaan: joukossa on monia, jotka ovat erittäin hyvin perillä asioista. Toisaalta opettajan toimenkuvaan on kautta aikain kuulunut, että heidän pitää ymmärtää nuorten elämästä vähän enemmän kuin meidän muiden täysi-ikäisten. Nuorilla on oma kulttuurinsa, ja teknologia on nyt osa sitä.

Kun puhumme laitteista, meidän pitää puhua myös oppimisen tavoista ja sisällöstä. Meiltä puuttuu vielä digitaalista opetusmateriaalia, sisältöä laitteille.

Kun puhumme sisällöstä, meidän kannattaa miettiä myös sitä, mitä opetamme lapsille yhteiskunnasta – tietoyhteiskunnasta.

Viime aikoina on puhuttu paljon koodauksen opetuksesta koulussa. Kannatan ajatusta noin periaatteessa, mutta pidän sitä hyvin, hyvin suppeana. On toki hyvä ymmärtää perusperiaate siitä, millä logiikalla ohjelmistot toimivat. Se auttaa vähintäänkin hälventämään pelkoja ja epäluuloisuutta.

Valitettavasti se ei riitä, ja koodauksesta puhuminen on vienyt kaistaa siitä yhteiskunnalliselta keskustelulta, mitä muuta lapsien – itse asiassa, mitä meidän kaikkien – tulisi ymmärtää teknologiasta.

Meidän tulisi opettaa koulussa lapsille sitä, miten internet toimii. Miten tieto liikkuu Twitterin palvelimelta reitittimiä pitkin eteenpäin omalle koneellesi. Miten monilla tavoilla yhteys pankin palvelimelle voidaan kaapata. Meidän tulee kertoa lapsille, kuinka vähän vaaditaan, että koko Suomi kytketään irti maailmanlaajuisesta internetistä – pari nipsaisua – ja että niin on kerran tehty.

Meidän tulee kertoa lapsille, miten hakukoneet toimivat ja miksi se tieto, mitä he luulevat objektiiviseksi, on heidän toimintansa seurauksena suodatettua ja valikoitua. Meidän tulee keskustella siitä, miksi ja miten eri maissa estetään toisen maan videon katselu, miten kokonainen maa voi suodattaa internetin sisältöä ja miksi on tärkeää huolehtia myös valtion kyberturvallisuudesta.

Meidän tulee puhua siitä, miten vähän maailmassa on isoja datakeskuksia ja miten sähkökatkos Irlannissa voi joskus viedä suomalaisen firman toiminnan katkolle. Siitä, miten nopeasti tieto leviää, miten helppoa on levittää virheellistä tietoa ja miten verkkokeskusteluun pitäisi osallistua. Meidän tulee keskustella tekijänoikeuksista ja siitä, miten he – kansalaiset – voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan teknologian avulla. Näistä viimeisestä he todennäköisesti jo ymmärtävät enemmän kuin me täällä salissa.

Yksikään näistä asioista ei ole teknologiariippuvainen. Tämä tieto ei vanhene kymmenessä vuodessa, toisin kuin käytännössä kaikki tänään kouluihin hankittu teknologia.

Meillä on edessä paljon muitakin teknologisia murroksia kuin tablettitietokoneet. 3D-printteri pyörii jo toimistomme nurkassa, parhaillaan Suomessa keskustellaan – tai pitäisi keskustella – siitä mikä on sopiva lainsäädäntö kopterikoneita varten ja tiedon louhinta on mahdollistanut käsittämättömän yksityiskohtaisen tavan profiloida meistä jokaista.

Koulu ei digitalisoidu laitehankinnoilla. Koulu ei myöskään digitalisoidu, jos laitehankintoja ei tehdä. Mennään sisältö edellä, opetetaan lapsille ja nuorille tämän ja tulevan yhteiskunnan välttämättömiä kansalaistaitoja, ja tehdään laitehankinnat sitä tukien, järkevästi ja ennen kaikkea sisältöön, materiaaliin ja sen käyttöön panostaen.

Voiko konsultointi kannattaa eli ohjelmiston immateriaalioikeuksien omistamisesta

Kirjoitin artikkelin kuukausi sitten reaktiona mielipidepalstoilla ja blogeissa käytyyn ohjelmistojen immateriaalioikeuksista käytyyn keskusteluun. Kuten usein käy, kirjoitus jäi luonnosten sekaan eikä ehtinyt julki. Itse keskustelu on käyty siis tovi sitten mutta asia ei vanhene. Päin vastoin: pienenä vastakaneettina juuri äsken tuli tietooni, että tästä eteenpäin Helsinki julkaisee ostamansa ohjelmakoodin avoimena lähdekoodina, ellei perustellusta syystä toisin kannata tehdä.

Maaliskuussa kaksi ohjelmistoyritysten edustajaa esittivät Helsingin sanomissa huolestuneen kannanottonsa siitä, että ohjelmistojen oikeuksien antaminen asiakkaalle tekisi ohjelmistobisneksestä kannattamatonta ja ajaisi yrityksiä konkurssiin. Tähän julkaistiin myöhemmin mm. Codenton ja Vincitin vastine, jossa nämä yritykset kertoivat, ettei heille ole koskaan ollut taloudellista haittaa oikeuksien antamisesta eteenpäin.

Ajatus siitä, että ohjelmiston ostajalla ei olisi oikeuksia sovellukseen, on hyvin vanhakantainen. Se perustuu ehkä enemmän käsitykseen ohjelmistosta hyödykkeenä, päivittäistavarakaupan tuotteena kuin ohjelmistojen todelliseen hankintatapaan. Edelleenkin on toki mahdollista ostaa itselleen monta hienoa ohjelmistoa ja peliä – Photoshop, Civilization V tai Halo, näin muutamia mainitakseni. Julkisella puolella vastaava saattaa olla vaikkapa suun terveydenhuollon valmisohjelmisto. Nämä valmisohjelmat, vaikka vaatisivatkin pientä räätälöintiä, ovat kuitenkin eri asia kuin suurin osa tilaustyönä ostetuista ohjelmistoista.

Ohjelmiston hankinta ei ole aivan yksinkertainen ongelma. Tämä on havaittu karvaasti julkisella puolella, mutta ei ohjelmistojen hankinta ole aivan putkeen usein mennyt myöskään yksityisellä sektorilla. Jälkimmäisistä mokista vain ei puhuta niin paljoa. Käyttäjätarpeita on hyvin erilaisia, ja vaikka tavoitteena olisikin löytää toimiva valmisohjelmisto, yhtään monimutkaisempaan tai erikoistuneempaan toimintaan on hyvin vaikea löytää valmisohjelmistoa.

Useimmissa tapauksissa paperilla hyvältä vaikuttanutkin valmisohjelmisto on osoittautunut sudeksi, minkä olen saanut työurani aikana usein kokea – vaikkapa silloin, kun yritykseni on palkattu tekemään sutta korvaava räätälöity ohjelma. Ohjelmiston hankkimista voisi rajatuilta osin ehkä verrata talon tekemiseen – kun maasto on vaikeaa ja tarpeet epätyypilliset, edes pakettitalosta ei ole iloa. On parempi palkata kerralla kunnollinen arkkitehti ja ottaa asiakkaan tarpeet ja toiveet alusta pitäen huomioon.

Ohjelmistoista tekee talonrakennusprosessia monimutkaisemman se, että toisin kuin talo, ne eivät ole oikeastaan koskaan kerralla valmiita. Arkkitehdin rakennuspiirustukset ovat talolle se viimeinen sana, mutta ohjelmistonkehityksessä ne ovat vasta lähtölaukaus. Muutostarpeita ilmenee koko elinkaaren ajan, ja erityisesti liiketoiminnalle kriittisistä sovelluksista tulee saada myös ulos dataa sekä saada eri järjestelmät keskustelemaan toistensa kanssa. Näitä tarpeita ei voi aina ennakoida, ja liiketoiminnan muuttuessa myös sovelluksen tulee voida reagoida muutoksiin.

Tästä päästäänkin sovelluksen pullonkaulaan. Jos olet rakentanut talon, lisäsiiven tekeminen tai kylpyhuoneen remontointi on suhteellisen yksinkertaista. Urakoitsijan ei tarvitse olla sama joka talon on rakentanut, ja hinta- ja aikatauluarvioita pystyy vertaamaan järkevästi toisiinsa. Vanhalta rakennuttajalta ei tarvitse kysellä lupaa siihen, voisiko alkuperäiset kasarinsiniset kaakelit jo mahdollisesti rapsutella pois.

Ohjelmistoissa näin ei ole. Toimittajaloukku on todellinen uhka, joka tarkoittaa, että lisäominaisuuksia ei voi tilata toiselta toimittajalta tai dataa ei saadakaan siirtymään vanhasta sovelluksesta uuteen, joka haluttaisiin saada saumattomasti liittymään muihin sovelluksiin.

Hesarin mielipidevastineessaan Otso Kivekäs puolusti erityisesti ohjelmistojen lähdekoodin avoimuutta. Helsinki onkin ottanut nyt ison askelen, kun valtuustossa on tehty periaatepäätös siitä, että tulevaisuudessa tilattavien ohjelmistojen lähdekoodin pitää olla lähtökohtaisesti avointa. Tärkeintä tietysti on, että immateriaalioikeudet ovat tilaajalla, jolloin toimittajaa voidaan tarvittaessa vaihtaa. Avoin lähdekoodi vie tämän jo askeleen pidemmälle: vaikka avoin lähdekoodi ei sinänsä estäkään ohjelmiston tuotteistusta ja erilaisia lisenssivariaatioita, lähtökohtaisesti koodi on paitsi kenen tahansa luettavissa myös käytettävissä.

Pelkkä ohjelmiston avoimuus ei kuitenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Julkisella puolella se pakottaisi muuttamaan hankintakäytäntöjä, mikä itsessään jo olisi merkittävä parannus. Jos joissain tilanteissa päädyttäisiin tilaamaan valmistohjelmisto, näiden lisenssit eivät ole yleensä avointa. Tällaisten tuotteiden puolesta puhumisena voi myös Helsingin sanomissa julkaistun mielipidekirjotuksen lukea. Mikäli varsinainen ”pelikenttä”, tilaajan toimintaympäristö, perustuu modulaariseen rakenteeseen, ei toki haittaa, jos joukossa on myös ns. off-the-shelf -tuotteita tai räätälöityjä valmisohjelmia. Käytännössä kuitenkaan suurin osa näistä tapauksista, joissa immateriaalioikeudet pysyvät tekijällä, eivät ole edes tuotteistettavissa tai niitä ei oikeasti tuotteisteta.

Olennaisinta kuitenkin on

1) saada varsinainen omistusoikeus sekä tuotteeseen että lähdekoodiin tilaajalle,

2) pilkkoa ongelmat ja tarpeet niin että järjestelmät voi rakentaa modulaarisista osista sekä

3) taata kommunikaatio ja datan liikkuminen ohjelmien välillä eli avoimet rajapinnat.

Nykyisellään nämä ovat usein mahdottomia tai kalliita: kun ohjelmiston oikeudet ovat tekijällä, koodi suljettu ja sovellus monoliittinen, vaikkapa potilastietojärjestelmään kytkeytymiseen vaadittavasta hyvin yksinkertaisesta tiedonsiirtorajapinnasta voidaan veloittaa kuusinumeroisia summia. Ylläpidostakin saadaan sievoiset rahat, kun kilpailijaa ei käytännössä ole.

Muistuttaisin, että immateriaalioikeuden omistajuus ja lähdekoodin avoimuuskaan eivät kuitenkaan vielä poista toimittajaloukkua. Usein ohjelmiston tekijällä on paras tieto siitä, miten se toimii ja dokumentoimattomaan ohjelmistoon voi olla vaikea lähteä uuden tekijän kylmiltään tekemään muokkauksia. Kuitenkin jo pelkkä tieto siitä, että ohjelmiston uudelleen kilpailutus on mahdollinen, muokkaa tekijöidenkin pelikenttää ja sitä, miten peliä oikeastaan pelataan suuntaan, jossa asiakkaalla on entistä paremmat mahdollisuudet saada rahoilleen hyvää vastinetta.

Nykyisellä työnantajallani olemme lähes poikkeuksetta antaneet sovelluksen oikeudet asiakkaallemme. Poikkeukset ovat yleensä sellaisia, joissa koko sovellus on tehty avoimena lähdekoodina ja annettu asiakkaan toiveesta vapaaseen käyttöön. Meille tämä on luonnollinen ja järkevä tapa toimia: emme ole tuotetalo vaan ohjelmistokonsulttitalo, jossa reiluus niin työntekijöitä kuin asiakkaita kohtaan on myös yrityksen kantava voima.

Tämä reiluus ei ole estänyt Futuricea olemasta yksi Suomen parhaiten kannattavia ohjelmistokonsulttitaloja. Päin vastoin, se on epäilemättä ollut yksi tekijä kannattavuuden luomisessa. Asiakkaamme voivat luottaa siihen, ettemme tee halvalla sutta ja sen jälkeen lypsä heitä vuosikausia kriittisillä bugikorjauksilla. Tarjoamme totta kai täyden elinkaaren palvelun, mutta se on konkreettista jatkokehitystä ja viilausta, ei tuloksen kiskomista keskeneräisestä liian halvalla tehdystä ohjelmistosta.

Loppuun voisikin vastata Hesarin kirjoituksessa esitettyyn väitteeseen: Voiko konsulttitalon tulos painua pakkaselle, jos se alkaisikin luovuttaa immateriaalioikeudet asiakkailleen?

Uskallan väittää, että kyllä, näin voi käydä. Mutta vain siinä tapauksessa, että yrityksen koko bisnes perustuu näiden oikeuksien hallintaan ja niillä kikkailuun.

Tekemisen ilo ja pieni ihminen

Pääsimme taas pääsiäiseksi mökille saaristoon. Paikka on kaunis ja säät ovat toistaiseksi suosineet: on kylmää, mutta sadetta ei ole vielä kuulunut.

Lapset ovat olleet onnessaan mökillä, kuten aina. Serkuksista saa seuraa ja vanhat tutut lelut tuntuvat kuin uusilta. Tärkeää on myös se, että pihalle pääsee ovesta hetkessä ja siellä on helppo viettää aikaa tuntikaupalla. Viime aikoina on taas tullut useita muistutuksia siitä, miksi ulkoilu ja liikkuminen on tärkeää.

Mökillä lapset ehtivät leikkiä rauhassa omia leikkejään: pelata Afrikan tähteä, kaivella mutalätäköitä ja tonkia hiekassa. Vapaa leikki ja ajoittainen tylsistyminen kehittävät mielikuvitusta ja opettavat toimimista toisten lasten kanssa. Mökkiolot kuitenkin muistuttavat parhaiten siitä, mitä muuta lapset tarvitsevat: tekemistä ja vastuuta.

Serkussarja ei ole enää ihan pikkuvauvaikäistä. Kolme vanhinta ovat neljän, viiden ja kuuden. Etenkin vanhimmassa lapsessa huomaa, että pelkkä vapaa leikki ei enää riitä. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tullut sellaista selittämätöntä harmistusta ja uhmakasta käytöstä, joka ei olisi lähtenyt keinoista yksinkertaisimmalla: antamalla tehtävä.

Lähelle eskari-ikäinen lapsi haluaa oppia ja ymmärtää jo, että aikuisen ja lapsen erottaa toisistaan vastuu. Tätä vastuuta hän aina välillä myös lähtee hakemaan. Aika monella vanhemmalla lienee tarinoita jo nelivuotiaasta, joka on mennyt keittelemään puurot tai tekemään aamupalan ominpäin, tai ainakin yrittänyt sitä.

Vuorokaudessa lapset ovat ehtineet jo mm. kantamaan kesäkeittiön osat alamökiltä kalliolle, siivoamaan kuistin rappuset ja putsaamaan hiekkalaatikkoa kivistä. Parhaillaan he auttavat saunan lämmityksessä setänsä kanssa. Jos jotain tarvitsee kuljettaa jonnekin, kannattaa aina käyttää lapsityövoimaa.

Lapiohommissa

Nelivuotias ja lapio. Kumpi lie painavampi.

Erityisen tärkeää on, että tehtävä on ihan oikeasti tärkeä ja että se myös vaatii hieman tekijältään. Nelivuotias on innostunut rautalapiosta: se ei ollut kivien kaivamiseen ja kuljetukseen kaikkein helpoin tapa, mutta lapset eivät ole kiinnostuneita tekemään asioita helpoimmalla ja vaivattomimmalla tavalla. Tärkeämpää on tehdä asiat oikein, niinkuin aikuisetkin. Puolen tunnin rautalapion käytön jälkeen nelivuotias on aivan piipussa – eikä ihme, olisi aikuinenkin – mutta myös onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Puhe kääntyy lapion varressa tehtyihin saavutuksiin vielä illansuussakin.

Lapset eivät pyri pääsemään asioista helpolla. He haluavat olla hyödyksi ja toisinaan toteuttaa kummallisia päähänpistoja. Heitä ei haittaa, jos jokin asia on raskasta tai vaikeaa, vaan sopiva vaikeustaso ennemminkin saa heidät keskittymään ja rauhoittaa lapsen pitkäksi aikaa myös tekemisen loputtua.

Lapsen keskittymisessä vaaditaan pinnaa myös aikuiselta: pitää malttaa kielensä, olla auttamatta ja olla hermostumatta kun pienet sormet yrittävät viidettä kertaa rusettia. Sen kerran kun itse paljastan kärsimättömyyteni, lapsikin hermostuu ja heittää hanskat tiskiin. Kärsimättömyys tuntuu olevan mallista opittua, vaikka toki keskittymiskyky vaihtelee.

Yksi asia tosin ei muutu. On aivan sama, mitä lapset ovat tekemässä: jos vihjataan tv-ohjelman mahdollisuudesta, kaikki hanskat tippuvat samantien ja he ryntäävät sohvalle. Lapset eivät ehkä lähtökohtaisesti hae helppoa elämää, mutta siihen on hyvin helppo tottua. Kahden IT-alalla olevan aikuisen perheessä teknologia ei ole peikko, mutta aikuisetkin joutuvat välillä miettimään kuka on renki ja kuka isäntä. Lasten kohdalla tärkeintä on nyt oppia reippautta, toimeen tarttumista ja vastuunkantoa. Loput tulevat sitten aikanaan. Sohvalla on ihan OK joskus maata, kunhan sinne ei jumahda.