Ympäristö

by

Kapitalisti luonnonsuojelijana

Voiko kymmenen vuotta vanhassa kokoelmassa talouteen liittyviä esseitä olla enää mitään mielenkiintoista? Voi hyvinkin, ja voin lämpimästi suositella Paul Krugmanin esseekokoelmaa The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science. Kirja käsittelee yleisiä talouden ilmiöitä ja niiden teoreettista taustaa pohjautuen todellisiin tapahtumiin: esimerkit ovat edelleen tuoreita ja lainalaisuudet paikkansapitäviä vaikka itse tapahtumista olisikin aikaa.

Esseessä nimeltä Earth in the Balance Sheet: Economists Go for the Green Krugman käsittelee hyödykkeiden hinnan ja arvon välistä ristiriitaa. Itselleni oli ehkä jopa yllätys, että hänen mukaansa useimmat taloustieteilijät itse asiassa ovat hyvinkin vahvasti ympäristömyönteisiä ja että yleisesti hyväksyttyjen talousteorioiden ja ympäristönsuojelun välillä ei itse asiassa ole niin suurta ristiriitaa kuin voisi kuvitella. (Toisaalta tämä ei ole niin suuri ihme kun osaa tehdä eron taloustieteilijän ja investointipankkiirin välille.) Suurin ongelma hänen mukaansa onkin poliittinen: vaikka niin talouden kuin ympäristön kannalta tietyt valinnat olisivat järkeviä, poliittinen tahto tai sen puute – ja toisaalta poliitikkojen itsensä usein ehkä omalaatuiset käsitykset talouden toiminnasta – estävät meitä tekemästä oikeita päätöksiä.

Talouden perusolettamuksen mukaan markkinat ovat tehokkaita ja hyödykkeiden hinnat määräytyvät vapailla markkinoilla tehokkaasti kustannusten ja kysynnän mukaan. Jos sivuutetaan nyt se seikka, että tämä ei koske finanssisektoria (vilkaise mitä Cooperilla oli aiheesta sanottavanaan), meille jää vielä yksi ongelma: nykyisellään hyödykkeiden hinnat eivät todellisuudessa määräydy kustannusten mukaisesti. Ja taloustieteilijätkin ovat pääosin yhtä mieltä siitä, että mikäli hinnat eivät määräydy todellisten kustannusten ja kysynnän mukaan, vapaat markkinat eivät toimi.

Mitä nämä puuttuvat kustannukset ovat? Niitä kutsutaan piilokustannuksiksi, ja ne ovat tyypillisesti esim. ympäristölle tai vaikkapa työntekijälle aiheutuvaa ’kulua’ saastumisen tai vaikkapa huonojen työolojen vuoksi sairastumisen muodossa. Malliesimerkkinä Krugman mainitsee erään talouden oppikirjan perusesimerkin, jota tässä vapaasti lainaan: Mikäli yritys saastuttaa jokea, se käyttää yhteiskunnan resursseja yhtä varmasti kuin polttaessaan hiiltä. Mikäli yritys maksaa käyttämästään hiilestä, muttei veden saastumisesta, yhtiö on taloudellinen hiilen- mutta tuhlaava vedenkäytössään. Lyhyesti: yritys käyttää ilmaiseksi resurssia, josta itse asiassa tulisi maksaa, ja näin ollen tuotannon todelliset kustannukset eivät näy tuotteen hinnassa.

Julmalla tavallaan hauska Story of Stuff esittelee erinomaisella videolla tätä todellisten ja kuluttajalle (tai hyödykettä ostavalle yritykselle) tulevan kustannuksen välistä ristiriitaa.

Miten tämän kustannuksen saisi otettua huomioon lopputuotteen hinnassa? Ilmeisin tapa siirtää näitä kustannuksia hintaan on säätää verotusta tai lisätä sääntelyä. On kuitenkin muitakin tapoja, kuten erilaiset (usein toki lainsäädäntöön pohjautuvat) ympäristöoikeuksien kaupat. Tässä auttaa käsite nimeltä ekosysteemipalvelu: siitä lisää myöhemmin.

by

Harmaata vihertaloutta

Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.

Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.

Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.

Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.

by

Lähiruokaa kotiovelle

Hiljattain aina niin vireässä kaverimediassa Jaikussa oli threadi, jossa kyseltiin paikkoja joista voisi tilata lähi- ja luomuruokaa kotiin. Tällainen tilausmahdollisuus ei ole hienoa pelkästään siksi, että niin on mahdollista saada maistuvia ja laadukkaita ruoka-aineita helposti (näiden puolustuspuheeksi voitaneen lukea edellinen postaukseni), mutta myös siksi, että voi kerralla täyttää kaapin niin ettei tarvitse selkä vääränä raahata tavaraa kaupasta.

Labby tuo koteihin lähes kaikkea mitä ruokapöydässä voi tarvita: hedelmiä ja vihanneksia, kuiva-aineita, suklaata, kahvia ja teetä, öljyjä, kananmunia, leipää ja jopa lihaa. Tuoretuotteet tilataan hedelmä- tai vihanneskorina. Luomulihaa taas joutuu tilaamaan kerralla 30 kiloa – omassa ja kaverin pakkasessa on siis syytä olla tilaa. Sivujen perusteella Labby on laajentamassa valikoimaa mm. kodin pesuaineisiin. Tuotteita toimitetaan Uudellemaalle (Espoo ei tosin näytä olevan normaalilla jakelulistalla) ja niitä voi myös noutaa tilalta.

Svarfvarsin tila tarjoaa hyvin samantapaista valikoimaa. Kaikki tuotteet ovat luomua ja joukossa on niin tilan omia kuin muualtakin tuotuja tuotteita. Lisäksi tarjolla on mm. lastenruokaa ja kosmetiikkaa. Vihanneksia voi tilata myös pienemmissä erissä. Tila sijaitsee Karjaalla, ja toimitukset tulevat pääkaupunkiseudun eri puolille tiettyinä päivinä. Vantaa vaatii taas erityisjärjestelyn.

Luomutilat tulivat puheeksi myös kahvilla erään kaverini kanssa, ja hän kertoi kuuluvansa ruokapiiriin joka tilaa kuiva-aineita, öljyjä ja kahvia Makrobiosilta. Rahti maksaa 20e, ja kerran kuussa kauppa on myös auki noutoja varten.

Samsaralla on oma Luomunetti-kauppansa. Tuotteet voi tilata postitse tai kotiin. Kauppa keskittyy kuiva-aineisiin ja kosmetiikkatuotteisiin, mutta pääkaupunkiseudulle toimitetaan kotiin myös hedelmiä, vihanneksia ja leipää.

Pienellä etsiskelyllä listaan löytyi vielä Lassilan tila lähiseudulta. Näitä tiloja on toki paljon enemmänkin, joskaan läheskään kaikki eivät edellämainittujen tapaan toimita tuotteita kotiovelle.

Ei toki kannata unohtaa myöskään kauppahalleja: niissä on keskimäärin hyvälaatuista tavaraa myös silloin, kun se ei ole luomua. Ainakin Hakaniemen hallissa myydään myös luomulihaa. Joulukinkulle tosin oli niin paljon menekkiä, että itsekin jouduimme viime jouluna tyytymään tavalliseen viljapossuun kun emme tehneet tilausta ajoissa.

Seuraavaksi tavoitteena onkin kokeilla jotain näistä paikoista ns. itse teossa.

Päivitys 16.3.2009: Törmäsin erinomaisen oloiseen verkkokauppaan, Versokauppaan. Webbisivut ovat siistit ja helppokäyttöiset ja valikoima vielä laajemman oloinen kuin tässä jo mainituissa kaupoissa. Tuoretuotteita kaupassa ei tosin myydä.

by

Vihertalous 2020

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaiselta erinomainen kannanotto. Urpilainen toteaa, että EU tarvitsee ensi vuosikymmenelle uuden kasvustrategian, jonka teemaksi hän nostaa vihreän talouskasvun ja vihreät työpaikat. Kuten voi päätellä siitä, että kannanotto tuli SDP:n puheenjohtajalta, kyseessä ei ole kilpailevan puolueen puffaus vaan nimenomaan panostus energia- ja ympäristöteknologiaan. Erityisen ilahduttavaa on se, että Urpilainen näkee nykyistä suota pidemmälle ja toteaa ykskantaan, että vaikka talouskriisi tällä hetkellä onkin haasteena kiireellisin, sitä paljon suurempi on ilmastonmuutoksen aiheuttama haaste. (Itse toteaisin, että ylipäätään ympäristönsuojelu ja kestävä kehitys aiheuttavat samat haasteet, mutta ilmastonmuutos on toki päivän sana.) Vähäinen ei ole myöskään onnistuneen ympäristöstrategian merkitys uusien työpaikkojen luomisessa ja näin ehkä myös talouskriisistä nousemisessa.

Urpilaisen mukaan EU:n sosiaalidemokraattisten puolueiden puheenjohtajat esittivät jo syksyllä merkittäviä investointeja ympäristö- ja energiateknologiaan. En ole tätä keskustelua seurannut, mutta toivon, että aloitteesta tosiaan seuraa jotain konkreettista myös EU:n laajuudessa.

by

Trendin vaarat

Salakuunneltua.fi tarjoaa hauskan anekdootin siitä, kuinka hyvin (tai huonosti) tietoisuus ilmastonmuutoksesta on tunkenut kansan syviin riveihin.

On ollut kiinnostavaa seurata, kuinka suhteellisen lyhyessä ajassa – lopulta ehkä vain parin vuoden mittaisella ajanjaksolla – ilmastonmuutos on vihdoin ns. lyönyt itsensä läpi niin maijameikäläisten, yritysmaailman, median kuin politiikankin saralla. Hetkeen keskustelu ei ole vellonut juuri muussa (no, talouskriisi on toki tarjonnut hyvän vastuksen), ja skeptikot ovat vihdoin jääneet takavasemmalle.

On ollut hienoa, että nyt – potentiaalisesti hyvin kammottavan uhkakuvan edessä – ihmisiltä alkaa löytyä ainakin sanoissa jo tarmoa muuttaa asioita ja ehkä tehdä myös poliittisia päätöksiä. Valitettavasti massojen päätä ei käännä kuin korkeintaan hyvin hitaasti millään pienellä liikkeellä, ja iso ravistelu on ainut, joka voi muuttaa mielipideilmastoa (sic!) radikaalisti lyhyessä ajassa.

Olen kuitenkin osittain seurannut tätä ilmastonmuutoshypeä jopa hieman huolestuneena. (Kyllä, hype on jo mielestäni oikea sana.) Ilmastonmuutoksella perustellaan jo lähestulkoon mitä tahansa (alun keskustelunpätkä tarjoaa hyvän esimerkin), ja se on saavuttanut joidenkin silmissä jo uskonkappaleen aseman.

Jos tällaisella mielipideilmastolla kuitenkin saadaan muutos aikaiseksi, miksi epäilen? Siksi, että ihmismieli on ailahtelevainen. Ihmiset jaksavat vielä toistaiseksi puhua ilmastonmuutoksesta. Ongelma tulee kuitenkin siinä, että tällaiset ajatusten trendit ovat useimmiten lyhytikäisiä, korkeintaan joitain vuosia. Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen ei vaadi vain kymmeniä vuosia vaan pysyvän ajatusmallin ja yhteiskunnan muutoksen.

Toinen, jopa isompi ongelma on se, että jos mielipiteet ennen pitkää muuttuvat linjalle ”hohhoijaa, vieläkö siitä ilmastonmuutoksesta puhutaan”, ympäristönsuojelu saattaa kärsiä ison takaiskun. Perimmäinen ongelmamme kun on se, että on aivan sama, onko ilmastonmuutos tulossa vai ei. Siitä riippumatta nykyinen talous- ja kulutusmallimme on kestämätön, ja meidän tulee voida ottaa ympäristö huomioon aivan uudella tavalla niin tuotannossa kuin kulutuksessakin. Muuten yhteiskuntamme on joka tapauksessa tuhoon tuomittu, todennäköisesti jopa nopeammalla syklillä kuin mitä ilmastonmuutos sen tekisi.

Kestävään talouteen pääseminen vaatii täsmälleen samat toimenpiteet (vain pienin poikkeuksin) kuin mitä ilmastonmuutoksen hallintakin. Siksi ei pitäisikään tuhlata aikaa juupas-eipästelyyn sillä, kannattaisiko ilmastonmuutokselle tehdä jotain ja mitä, vaan pyrkiä tosissaan kaikilla tavoilla kestävämpään yhteiskuntamalliin.

by

Kuin kala vedessä

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin eräässä artikkelissa tarkemmin kestävää kalantuotantoa ja kalastusta. Samat teemat näkyivät viime viikon The Economist -lehdessä, jolla oli laaja teemanumero merten kunnosta (Special report: The Sea).

The Economist on muutenkin kirjoittanut paljon ympäristöstä. Toki lehden näkökulma on muutenkin laajempi kuin pelkkä talousuutisiin keskittyvä, nykyisessä pienessä maailmassamme kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lehden kevään tulossa olevat erikoisraportit näyttäisivät jakautuvan talouden ja ympäristön kesken.

Kalakantojen dramaattinen väheneminen ja kalastuksen haitat ovat jo useimmilla tiedossa. Valitettava tosiseikka on myös, että ongelmat eivät poistu kuin sääntelyllä: niin kauan kuin ”yhteisillä” vesillä saa mellestää miten haluaa, ryöstökalastus jatkuu.

Artikkeleista erottui selkeästi muutamia teemoja, joiden avulla tilannetta voitaisiin parantaa. Mitä nopeammin muutoksia voidaan tehdä, sen parempi: nähtäväksi jää, kuinka hallitukset ja valtiot osaavat ottaa tulevaisuuden huomioon.

– Kalastusta tulee ylipäätään vähentää ja tiettyjä lajeja, etenkin isoja petokaloja on lakattava kokonaan pyytämästä. Kalastuskiintiöt Islannin malliin voisivat osoittautua tässä tehokkaiksi. Näissä kalastuskiintiöissä on se erityispiirre, että kullekin kalastusalukselle on määrätty oma kiintiönsä kullekin lajille, mutta näitä oikeuksia voidaan myydä ja vaihtaa. Eräänlaista päästökauppaa tämäkin.

– Kalastuksen menetelmissä on luovuttava ns. liian tehokkaista menetelmistä: syvänveden troolaus, kaikuluotaus ja muut modernit apuvälineet ovat mahdollistaneet sen, että kalalajeista saadaan vielä toistaiseksi isoja saaliita vaikka jopa 97% kalakannasta on jo saalistettu. Nämä menetelmät johtavat siihen, että kalakanta on todella mahdollista pyydystää sukupuuttoon.

– Ravinnoksi käytettävän kalan kanssa on siirryttävä petokaloista ravintoketjussa alaspäin, jolloin voidaan minimoida syötyä kalakiloa kohden kulutettu kala.

– Kalanviljelyä on muutettava vähemmän saastuttavaksi. Tässä voitaisiin huomioida ns. ”pienten ekosysteemien malli”: esim. riisipelloilla voidaan kasvattaa pienkalaa riisin seassa, joka hyödyttäisi myös maanviljelijöitä ja jotka kuluttavat muuten vesistöön valuvaa ravinnetta. Kalanviljelyaltailla taas voidaan huolehtia paremmasta kierrätyksestä, jätteiden talteenotosta ja vaikkapa useiden lajien viljelystä samassa altaassa: esim. simpukat kykenevät puhdistamaan vettä ylimääräisistä ravinteista ja ns. puhdistajakalat poistamaan loisia jolloin lääkinnän tarve vähenee.

– Kansainvälisiä ja kansallisia vesistöjä tulee voida rauhoittaa samaan tapaan kuin metsiä nykyään. Tätä on jonkin verran jo tehty, ja vaikka suojeltujen alueiden määrä onkin toistaiseksi naurettavan pieni (Maailman tila -raportin mukaan noin yksi prosentti), niiden positiiviset vaikutukset on voitu havaita: suojelualueiden lähiympäristössä kalansaaliit ovat parantuneet.

– Väärien kannustimien poisto. Nykyisellään kalastusta tuetaan runsaasti, vaikka esim. EU:n alueella on arviolta jopa kaksi kertaa enemmän kalustoa kuin kestävä kalastus edellyttäisi. Lisäksi tukia kohdistetaan ryöstökalastukseen, kuten pohjatroolaukseen.

– Sertifiointi. Itse en ole välttämättä kaikenkarvaisten sertifikaattien suurin ystävä: sertifiointiprosessi voi olla raskas ja järjestelmä kallis ylläpitää. Kuitenkin niin kauan kuin emme voi luottaa edes siihen, että EU:n alueella osattaisiin kalastaa kestävästi (ja EU on The Economistin tietojen mukaan tässä asiassa yksi pahimpia roistoja ailahtelevine kalastuspolitiikkoineen) tarvitsemme jonkinlaista leimaa siitä, että kala on kestävästi pyydystetty. Tässä ei riitä valitettavasti tonnikalaystävällisyys, vaan sertifikaatin tulisi ottaa huomioon kaikki em. aspektit kalastuksesta.

by

Jo riittää

Joulunalusmatkalla mukaani tarttui matkalukemiseksi John Naishin Enough – Breaking Free from the World of Excess. Nopealukuinen ja viihdyttävästi kerrottu kirja kritisoi nimensä mukaisesti ylenpalttisen kuluttamisen kulttuuriamme, tosin laajemmin kuin ennalta arvaisikaan.

Kirjan keskeinen teema on nykyihmisen klassinen ”mikään ei riitä”-syndrooma. Kirjailija on pyrkinyt kartoittamaan tätä taipumusta muutenkin kuin pelkän kulutuskritiikin kautta, mm. haastattelemalla biologeja ja tutkijoita jotka tarjoavat selityksiä niin tarpeellemme syödä kaikkea mikä eteen tulee (tässä kohtaa esitellään kuluneisuuteen asti toistellut, sinänsä todenperäiset tarinat ihmisen menneisyydestä jolloin ruokaa ei yksinkertaisesti ollut aina saatavilla) siihen, miten ”info-junkie” pääsee syntymään – uuden asian oivaltaminen kun tuottaa aivoissa samankaltaisen hetkellisen mielihyvän kuin sopiva huumeannos.

Kuten edellisestä voi päätellä, kirjailija ei rajoita kritiikkiään pelkän materian ja ruoan haalintaan. Nasevasti nimetyt luvut kertovat lyhyesti siitä, miten laajalti ylenpalttisuuden kulttuuria kritisoidaan: Enough information, enough food, enough stuff, work, options, happiness, and growth.

varasto1 Stuff-luvun materialismin kritiikki on tutuhkoa mutta luvut jätteisiin menevästä raaka-ainemäärästä ja jopa avaamattomista huonekalulaatikoista herättelevät. Naish on mm. haastatellut brittiläisen kaatopaikan kupeessa toimiva NMKY:n liikettä, jonka bisnesideana on kaivaa kaatopaikalle tuodusta tavarasta ennen jätekasaan heittämistä uusi tavara (avaamattomissa pakkauksissa olevat Ikean huonekalut, toimivat kodinkoneet jne.) Growth-luku on itsessään myös melko tuttua, mutta sinänsä tarpeellinen kirjan näkökulmaa ajatellen. Aihepiiriltään uusinta tarjoavat luvut ovatkin ehkä Enough options ja Enough happiness. Näistä ensimmäinen kritisoi yhtäältä meille annettuja tarpeettomia valintoja, jotka sumentavat käsitystä siitä mikä on tärkeää ja saavat kuluttamaan enemmän ja toisaalta sitä, että yhteiskunnan tarjoamat valinnan mahdollisuudet ovat tuottaneet sukupolven, joka ei ymmärrä pysähtyä vaan jatkaa pakonomaisesti paremman etsimistä: työpaikan, parisuhteen, kodin. Happiness-luku taas kritisoi pakonomaista tarvetta pyrkiä jatkuvaan onnellisuuteen, siinä määrin että terveet mielialanvaihtelutkin on medikalisoitu ja ihmiset on saatu kuluttamaan yhä enemmän oppaita ja tuotteita jotka tätä pakenevaa onnea lupaavat.

Kirjan aihe tai sisältökään ei toki ole uusi. Muutamassa vuodessa, jo ennen ensimmäisiä finanssikriisin laajemmalle levinneitä ennusmerkkejä, kulutuskriittinen keskustelu on lisääntynyt mediassa, niin lehdistössä kuin yksityishenkilöidenkin tahoilla. Suuri osa kirjan luvuista – työtä, ruokaa, materiaa – koskeva osuus on saanut osakseen jo liki kansanliikkeen, joka tyypillisesti lokeroituu otsikon ”Simplify your life” alle ja jota käsitellään jo lukemattomissa blogeissa ja (kyllä) elämäntapaoppaissa. Kirjassa tosin viitataankin näihin pieniin kansanliikkeisiin näkyvänä ensimmäisenä vastavoimana kulutuskulttuurille.

Kirja ei lopulta tuo valtaisia määriä uutta kulutuskeskusteluun. Sen ilahduttavan kokonaisvaltainen näkemys kuitenkin tekee siitä lukemisen arvoisen, ja kirjasta voi löytyä uutta (tai ainakin hupaisia anekdootteja) myös niille jotka tämänkaltaiseen kritiikkiin ovat ehtineet tutustua.

Ehkä kiinnostavin on lopulta luku, jota kirjailija ei julkaissut. Jälkisanoissa hän toteaa, että oli eräs luku, jota hän ei uskaltanut laittaa lopulliseen painokseen. Vaikken ehkä kutsuisikaan tuota kirjailijan tapaan tabuksi, kyseessä on silti edelleen kontroversiaali aihe. Luvun nimi oli Enough us.

by

Tieteen päivät verkossa

Tänään päättyvien Tieteen päivien 2009 teemana on Darwinin juhlavuoden kunniaksi evoluutio. Evoluution kautta tarkastellaan monenlaisia ilmiöitä, jopa musiikkia ja taloutta, vaikka monet esitelmät käsittelevätkin myös perinteisempiä evoluution muotoja ja esim. kasvinjalostusta.

Tieteen päivien herkullisin keksintö on kuitenkin esitelmien välitystapa – esitelmiä seuratakseen ei tarvitse lähteä kiertelemään Helsingin keskustaa ja yliopiston rakennuksia eikä istua luentosalien kovilla penkeillä vaan käytännössä kaikkia esitelmiä voi seurata livetallenteena verkosta video.helsinki.fi-portaalin kautta. Tieteen päivien esitelmistä on perinteisesti tuotettu myös kirjallista materiaalia jälkikäteen, ja lisäksi osa esitelmistä tulee myöhemminkin saataville videomuodossa.

Itse koetin seurata joitain GM-esitelmiä, vaikka valitettavasti ehdinkin katsoa niitä vähemmän kuin olisin toivonut. Jään siis odottelemaan koostepakettia. Esitelmissä kiinnitti tosin huomiota epätasaisuus: Professori Juha Heleniuksen (Helsingin yliopisto) esitelmä Muuntogeeniset kasvit: ruoan tuotannon ja kulutuksen kestävää kehitystä? oli kiihkoton ja analyyttinen katsaus paitsi muuntogeeniseen kasvinjalostukseen myös ruoan tuotannon muihin ongelmiin, joihin muuntogeenit eivät välttämättä tuo ratkaisua. Sen sijaan filosofi, professori Veikko Launiksen (Turun yliopisto) esitelmä Muuntogeenisiä organismeja vastustetaan – miksi? oli ympäripyöreä ja omaan nokkeluuteensa kompastuva esitys, joka ei varsinaisesti tuonut keskusteluun mitään uutta. Esitelmän paras anti oli kaksi kalvoa, joille oli koottu yleisimmät GM-kasvinjalostuksen puolesta ja vastaan käytetyt väitteet. Muuten esityksessä mm. väitettiin, että ihmiset vastustavat geenimuunneltua ruokaa, mutta sivuuttavat ruoan tuotantoketjun muut mahdollisesti suuremmat vaarat kuten antibioottilihan; väitettiin, että kuluttajat lopulta ratkaisevat, mitä kaupoissa on tarjolla ja tämän kysynnän pitäisi ratkaista GM-kysymys (faktahan on, että esim. USA:ssa tätä valintaa ei voi tehdä koska GM-ainesosia ei tarvitse merkitä); ja ilman erityisiä perusteluja todettiin, että vaikka ruoantuotannon ongelmat olisivatkin poliittisia, näiden ongelmien ratkeamiseen ei voi luottaa vaan on syytä pyrkiä ratkaisemaan asiat geenimuuntelulla (lausahduksen skeptisismin ymmärrän, mutten sitä, että GM voisi kaikissa tilanteissa todella olla ratkaisu olennaisesti poliittisiin ongelmiin).

No, ko. esitelmä ei olisi ollut ykkösenä kuuntelulistallani, ja osuin kuuntelemaan sitä lähinnä edellisen esityksen jäljiltä. Filosofinen nokkeluuden osoittelu kun ei lopulta omaa, valitettavan vähäistä tietämystäni GM:stä lisää. Toivottavasti aiheesta perjantaina pidetty ”painiottelu” tulee myöhemmin julkaistavaan materiaaliin.