Ruoka ja ravinto

by

Juhlista ja makkaroista

Viikonloppu on ollut yhtä juhlaa, ja juhlien puitteissa on päässyt keskustelemaan paljon mielenkiintoisten ihmisten kanssa. On aina hauska tavata ihmisiä, jotka ovat aidon innostuneita työstään ja alastaan vielä kymmenen vuodenkin jälkeen: vielä hauskempaa on, kun pääsee kuulemaan ”insiderin” anekdootteja alaltaan ja hupaisia tiedonmuruja, joihin ei olisi muualla voinut törmätä.

Eräs pakkausinsinööri tiesi lukuisia tapoja, joilla meitä kuluttajia ohjataan haluttuun suuntaan ovelilla pakkauksen, ulkoasun ja muiden ”ulkokohtaisten” asioiden perusteella. Tiesin itsekin sen, että sipsien tulee olla niin isoja, että ne eivät mene kerralla suuhun, jolloin varmistetaan maksimaalinen napakka rapsahdus pureskeltaessa; pakkausinsinööri tiesi myös, kuinka paljon tutkimusta tehdään, jotta sipsipussiin saataisiin se optimaalinen rapina johon ihmiset leimautuvat ja jonka he todellisuudessa haluavat kuuluvan jopa leffateatterissa – ainakin jos ovat itse sipsejään syömässä. Keskustelimme myös siitä, kuinka tarkasti optimoidaan vaikkapa tuotteiden pahvikääreiden paino, jotta saadaan tuotteelle riittävän ylellinen ja napakka leima ilman, että tuhlataan rahaa yhtään laadukkaampaan kääreseen kuin tarpeen. Pakkausinsinööri naureskelikin, että hän ilahtuu usein hajuvedenkin pahvikääreestä enemmän kuin itse tuotteesta: heidän kuulemma kannattaisi ostaa lahjat yhdessä tuttavaperheen kanssa niin että sisältö menisi jollekulle muulle ja hän pääsisi nauttimaan kääreistä.

Raflaavin juttu jonka kuulin ei liittynyt kuitenkaan suoraan tuotteen pakkaukseen. Kuulemma nimittäin jauhomakkarat (joiden ystävä itsekin rajoitetusti olen – silloin harvoin kun makkaraa grillaan, valitsen mieluiten lapsuudesta tutun jauholaadun) saavat etäisesti grillimakkaraa muistuttavan arominsa täysin yllättävästä paikasta: selluloosateollisuuden jäteliemestä. Klassinen HK Bleukaan kun ei todellisuudessa maistu juuri miltään ja se ei grillattaessakaan tuoksuisi ilman apukeinoja. Tästä jäteliemestä saadaan kuitenkin eräänlainen makkaraparfyymi, jossa makkara voidaan dipata ja joka kuumennettaessa sitten höyrystyy saaden aikaan kuluttajan nenään kelvollisen aromin. Hyvää ruokahalua siis. Toinen hauska detalji oli, että makkarat luokitellaan elintarvikelain mukaan leivoksiksi – ne kun sisältävät niin paljon jauhoa!

Hauskojen tarinoiden lisäksi oli myös hienoa nähdä, kuinka ihmiset uskaltavat nykyään tehdä asiat omalla tavallaan niin elämän kuin juhlienkin suhteen. Toiset juhlat olivat häät, mutta ne oli toteutettu biletyyliin: juhlavassa baarissa lauantai-iltana, tarjolla oli pientä herkullista purtavaa, samppanjaa ja konsolipelejä seurustelun lisäksi. Ikäluokassamme on muutenkin viime vuosina menty ahkerasti naimisiin, ja on ollut hauska seurata miten itse kukin on toteuttanut omannäköisensä juhlat: pienimuotoisimmista häistä on tiedotettu jälkikäteen tekstarilla tai kortilla ja illaksi on ehkä menty baariin, suurimmat ovat olleet perinteisiä kesähäitä juhlavine kirkkoineen, ja juhlissa on löytynyt myös kaikkea siltä väliltä. Asioita ei ole pakko tehdä tietyllä tavalla siksi, että niin on ennenkin tehty, mutta perinteitäkään ei pidä halveksua jos ne tuottavat itselle iloa.

by

Luomutori keskustassa

Kävelin jokin aika sitten Lasipalatsin ohi ja bongasin erään tyhjän tilan ikkunassa ison mainosjulisteen. Kyseiseen liiketilaan avataan 1.6 Eat&Joy-maatilatori. Tori on järjestetty aiemminkin, ja tilasta saa ostaa yli sadan tuottajan tuotteita ainakin syksyyn saakka. Tarjolla on prosessoimatonta ruokaa ja jopa oluita. (Löysin muuten hupaisan uutisen, jossa torin tuottaja Aki Arjola oli käynyt tutustumassa Valkoisessa talossa Michelle Obaman luomupuutarhaan ja päässyt juttelemaan itse Barack-herran sekä senhetkisen vieraansa, Pakistanin presidentin kanssa.)

Aion itse käydä tarkistamassa tarjonnan mahdollisimman pian – kokeiluni ruoan tilaamisesta päättyi nimittäin hieman surkuhupaisasti, enkä ole vielä onnistunut saamaan ruokaa kotiin asti. Testasin Labby-nimistä paikkaa, ja vaikka sähköpostiin tulikin tilausvahvistus, itse ruokaa ei koskaan kuulunut – nyt on mennyt jo ainakin kaksi kuukautta tilauksesta joten en edes oleta mitään enää tapahtuvan. Tiedustelin sähköpostitse, minne ruoka oli jäänyt, mutta siihen ei kuulunut koskaan vastausta, ja puhelimeen ei vastattu (vai olisiko ollut toistuvasti varattu). Jätin asian sikseen, koska olin valinnut ruoanmaksun toimituksen yhteydessä eli ainakaan omista pennosistani ei jäänyt mitään kiinni. Seuraavalla kerralla pitää koettaa jotain muuta.

by

Kalassa tiskillä

Kirjoitin hyvä tovi sitten kalakantojen tilasta ja siitä, mitä ongelmia kalastus on aiheuttanut kalakannoille. Pari viikkoa sitten julkistettu uusi versio WWF:n kalaoppaasta kertoo selkokielellä, mitä kaloja kannattaa suosia ostoksissa ja mitä välttää. Kiitettävästi julkisuutta saanut opas luokittelee kalat kolmeen kastiin: vihreää valoa näytetään kestävästi pyydetyille kaloille, joihin ei ole kertynyt suurta määrää ympäristömyrkkyjä, keltaista tulee välttää ja punaiset lajit ovat niin uhanalaisia, että ne on syytä jättää tiskiin. Opas löytyy WWF:n ruokaopassivulta.

Opas tuli mieleeni, kun selailin tuoreinta Pirkka-lehteä. K-kaupat ovat ottaneet ilahduttavan aktiivisen roolin kalatiskeillään (he selvästi osaavat haistella kuluttajien mielialoja, ja hyvä niin) ja kertoivat pyrkivänsä edistämään oppaassa mainittuja vihreän valon kaloja valikoimissaan. Kauempaa tulevalle kalalle he käyttävät brittiläisen Marine Conservation Societyn fishonline.org-sivuja, joilla on samantapainen kattava kalaopas. Ko. oppaassa kalat on jaoteltu luokkiin 1-5, joista 1 on fiksuin valinta. Ruokakesko kertoo suosivansa hankinnassa luokkien 1 ja 2 kaloja. Ohjenuorat ovat peräisin viime vuoden lopulla tehdystä kala- ja äyriäislinjauksesta, jota tullaan päivittämään vuosittain. Linjaus on osa ns. K-ympäristökauppakonseptia, jonka muista osista toivon kuulevani lisää. (Linjaus on tosin käytössä vasta  keskitetyissä hankinnoissa, ja kauppojen omissa hankinnoissa se otetaan huomioon viimeistään ensi vuonna.)

Olisi mielenkiintoista tietää, miten muut ketjut ovat asiansa järjestäneet – epäilen, että Suomen muutamien ketjujen hallussa olevalla pelikentällä kaikki joutuvat väkisinkin peliin mukaan. Liekö kellään taskussa viimeisintä Yhteishyvää, jos siinä vaikka mainittaisiin S-ryhmän tuoreista linjauksista?

Kalastusteeman yhteydessä on pakko mainita, että Islanti valmistautuu EU-jäsenyysneuvotteluihin. Suurimmaksi pullonkaulaksi saattaa muodostua maan kalastus: maan tärkein elinkeino pitää tällä hetkellä pinnalla liki koko maata, kun kalan vienti on nopeassa tahdissa noussut takaisin maan tärkeimmäksi elinkeinoksi pankkisektorin ja sisäisen kulutuksen romahdettua. Olen myös ymmärtänyt, että Islannilla kalastus on järkevästi säädeltyä, ja he eivät mielellään päästäisi EU:n muita maita kalavesilleen (EU:ssa kun sen kestävyyden kanssa on välillä vähän niin ja näin. Toki islantilaisten pääasiallinen pelko lienee kotimaisen kalastuksen romahdus kilpailun edessä). He toivovat jotain erityisjärjestelyä kalastuksensa osalta, mutta todennäköisesti tiedossa on korkeintaan pitkä siirtymäaika. Toivottavasti EU:n kala-asiat saadaan parempaan kuosiin sillä välin.

by

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

by

Täydellistä pintaa tavoittelemassa

Oletko joskus valikoinut kaupassa valkosipuleja ja ihastellut täydellisen puhtaanvalkoisia, kauniinmuotoisia kynsilaukkoja? Luin aikaa sitten juttua kiinalaisista valkosipuleista ja siitä, mitä tuon ulkonäön eteen on tehty. Säilyvyyden ja kauniin ulkomuodon vuoksi niitä säteilytettiin (säilyvyyttä), myrkytettiin (jotteivät ne itäisi) ja valkaistiin (kaunis ennen kaikkea) ennen kauppaan saapumistaan. Ulkonäöllä on väliä: kuluttaja valitsee kaunista, koska ulkonäön katsotaan olevan laadun tae.

Olin joskus kokeillutkin noita sipuleita, mutta lukemani jälkeen olen jättänyt kiinalaiset valkosipulit kauppaan. Kaupasta ei tosin ole enää aikoihin ollut tarvettakaan hakea valkosipulia: äitini kasvattaa omalla kunnianhimoisen kokoisella ryytimaallaan myös omaa valkosipulia joka on perinteisen kotiviljelijän tapaan täyttä luomua. Nämä valkosipulit ovat hyvin monella tapaa lähestulkoon kiinalaisten valkosipulien antiteesejä. Ne ovat multaisia, likaisia, pienehköjä ja keväällä herkästi itäviä, mutta rusehtavan kuoren alta paljastuu äärimmäisen maukas, kaunis ja voimakas kynsi. Ulkokuori pettää, kuten monesti ennenkin.

On ymmärrettävää että kauniit vihannekset viehättävät. Entisaikaan ulkomuodon perusteella saattoi sanoa ruoasta paljonkin: kiinteä, ehjä ja kauniin oranssi porkkana oli varmasti vielä raikkaan makuista, itämätön kiinteä peruna maukasta, homeeton hillon pinta säilyvän merkki.

Tämä vanha viisaus ei enää päde kuin osittain. Säilöntäaineet, käsittelyaineet ja kosmeettiset kikat estävät meitä tehokkaasti valitsemasta parasta. Kuin kollektiivisesta vanhasta muistista valitsemme kuitenkin edelleen kiinteimmät, tasaisimman väriset, symmetrisimmät ja jostain omituisesta oikusta suurimmat hedelmät ja vihannekset.

Ruoalle on on modernin ruokateollisuuden myötä käynyt samoin kuin meille: ulkomuodolle on pikku hiljaa alettu antaa yhä enemmän painoarvoa, ja molempien kauneusihanteet ovat alkaneet loitota luonnollisesta. Kaikki eivät pidä peroksidiblondeista, bodareista tai ilmeettömistä botox-kasvoista, mutta niiden kannatus kasvaa. Kaikki eivät kuvittele, että kiiltäväpintaiset, toisensa klooneilta näyttävät omenat ovat täydellisyyden huipentuma: näitä kuitenkin mieluiten valitaan ostoskoriin. Vihannesten kohdalla kauneusihanteet ovat muovautuneet myös suuntaan, jossa hyvänä pidetty ulkoasu on suorassa ristiriidassa maun, ravintoarvon ja muiden ruoan kannalta olennaisten ominaisuuksien osalta.

Kuluttajat haluavat kauniita vihanneksia. Jalostuksella on saatu suurempia ja kauniimpia lajikkeita. Ei ole silti mikään salaisuus, että useimmiten suuremmat ja kauniimmat ovat vetisempiä ja mauttomampia.  Useinkaan makua tai myöskään ravintoarvoa ei näissä peleissä ajatella. Suuri koko voi myös olla kasvuravinteiden valinnasta kiinni – näilläkin optimoidaan sitä, että saadaan kuluttaja tarttumaan tuotteeseen. Sen loppukäytöstä ei tarvitse enää tuottajan huolehtia.

Luomuappelsiinien pinnassa on paljon virheitä ja ne pilaantuvat herkästi, mutta kun ne syö ajallaan, maku on taivaallisen mehukas. Rupuisen pinnan alla on kiinteä, kirkkaanvärinen hedelmäliha ja raikas, makea ja hieman hapan maku. Kun nämä tavallista appelsiinia puolta pienemmät köyhät sisarpuolet laitetaan bodattujen serkkujensa viereen, valinta voi helposti kallistua kauniimpaan. Todelisuudessa bodariserkkujen sisus on vetisempi ja mauttomampi, ja hedelmän kuori on niin täynnä kemikaaleja ettei sitä voi käyttää ruoanlaittoon.

Meidän olisi syytä päivittää tietomme siitä, miltä laadukas vihannes näyttää ja oppia katsomaan myös muita ominaisuuksia kuin ulkokuorta. Jostain syystä en voi tässä yhteydessä olla ajattelematta Britain’s Got Talentin tuoreinta yllätystä.

by

Ruokapolitiikkaa pöytään

Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.

stuffedandstarvedOlin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.

Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.

Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.

Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).

by

Aidon ruoan puolustuspuhe

Aiemmassa postauksessa mainittu Michael Pollan on ruokateollisuusseikkailujensa jälkeen kirjoittanut uuden kaunopuheisemman kirjan, In Defense of Food. New York Times Magazinen artikkelissa ”Unhappy Meals” hän kirjoittaa tuon kirjan aihepiirissä liikkuen pitkän puolustuksen oikean, käsittelemättömän ruoan puolesta. Paljolti asia on tuttua mutta myös karuja ja uusia tositarinoita löytyy: mm. kertomus siitä, kuinka jokunen kymmenen vuotta sitten USA:ssa päivitettiin yleisiä ravitsemusohjeita, ja alun perin uusi ohje kuului, että ihmisten tulisi vähentää lihan syöntiä senhetkisestä: lihateollisuuden jyrähdyksen jälkeen lause vesitettiin muotoon, jossa kehotettiin välttämään tyydyttyneitä rasvahappoja.

Artikkeli on pitkähkö, mutta lukemisen arvoinen. Keskittymishäiriöisille jutun olennaisin sisältö on onneksi heti alkuun tiivistetty seitsemään sanaan: ”Syö ruokaa. Enimmäkseen kasveja. Älä syö liikaa.” (In the Defence of Food -kirjassa tätä kuulemma seuraa muutama kymmenen sivua aidon ruoan määrittelyä. Marketin useimmat myyntiartikkelit kun ovat Pollanin sanojen mukaan ”edible foodlike substances”. Artikkelin kahdella viimeisellä sivulla annetaan kuitenkin hyvät nyrkkisäännöt oikean ruoan tunnistamiseen.)

by

Ruokajournalismia ja tuontitulleja

JIMiltä tuli sunnuntai-iltana ohjelma Kokkausta vaaravyöhykeellä (Cooking in the danger zone). Kyseistä sarjaa voi ehdottomasti suositella! Nimen perusteella ohjelman voisi kuvitella kuuluvan siihen gonzo-kategoriaan, jossa syödään mädätettyjä ötököitä ”eksoottisissa” paikoissa. BBC:n tuottama laatusarja ei kuitenkaan sorru (liialliseen) gonzoiluun: ohjelmassa ruokatoimittaja vierailee vaarallisiksi katsotuissa maissa katsomassa, miten ihmiset elävät ja ennen kaikkea miten ruoka ja ruokapolitiikka vaikuttavat maan oloihin.

Jaksossa, jonka näin, käytiin Haitilla ja Meksikossa ja pohdittiin USA:n ruokapolitiikan vaikutusta näihin maihin. Meksikossa tavattiin laittomasti rajan ylittäneitä ja sittemmin palautettuja meksikolaisia. Reportaasissa nostettiin esiin erityisesti se, että monilta paikallisilta – niin viljelijöiltä kuin heidän tuotteidensa myyjiltäkin – ovat loppuneet tulot halvan tuontimaissin vuoksi. Maissia ei kannata enää viljellä, koska ulkomailta saapuva, tuettu maissi on niin paljon halvempaa. Tämän seurauksena etenkin viljelijöistä moni on pannut pillit pussiin ja koettaa onneaan Meksikon ja USA:n välisen muurin lävitse.

Mistä tämä halpa maissi sitten saapuu? Ja millä maalla voisi mahdollisesti olla varaa tuottaa maissia halvemmalla kuin Meksikossa? Vastaus on yllättävä: USA:lla. Siellä tuetaan maissin tuotantoa niin massivisilla summilla, että sitä voidaan roudata naapurimaahan pilkkahinnalla maiden välisen vapaakauppasopimuksen turvin. Ei ole ehkä yllättävää, että tämä vapaakauppa tuntuu hyödyntävän pääasiassa sopimuksen rikkaampaa osapuolta. Sitä, mitä Meksiko voi USA:han päin tuoda, ei dokumentissa mainittu. Dokumentin tokaisu: ”Meksikon pääasiallinen tuontituote on maissi, vientiartikkeli meksikolaiset” lieneekin enemmän kuin siteeksi totta.

Haitilla vastaava ongelma oli tullut, kun Maailmanpankki ja IMF olivat saaneet maan poistamaan riisin tuontitullit 80-luvulla myönnettyjen lainojen ehtona. Teoriassahan tuontitullit eivät ole hyvästä: tämänhetkisen talouskriisin aikana yksi pontevimpia huutoja onkin ollut, etteivät kriisin koskettamat maat ryhtyisi protektionistisiksi ja lisäisi tuontitulleja – se kun olisi varma tapa hiljentää maailmankauppaa lisää. On kuitenkin eroa tuontitullilla ja tuontitullilla. Siinä vaiheessa, kun maahantuotu tavara on hyvin vahvasti jo alunperinkin tuettua, on todennäköistä, että tuontitavara on tuen vuoksi niin paljon halvempaa, että – kuten Meksikon ja Haitin tapauksessa näyttää käyneen – tuontitavara on romahduttanut maan oman tuotannon. (Kuulemma hieman samaa on tapahtumassa Saksan autoteollisuudelle – he ovat kunnon eurooppalaisina olleet laittamatta autoille lisätulleja, ja nyt ranskalaisten tukema autoteollisuus valtaa alaa laatuautoistaan ylpeällä Saksanmaalla.)

Surullisinta tässä on, että Haitilla tämä oman ruoantuotannon kannattavuuden romahdus on johtanut yhä kasvavaan kierteeseen ulkomaisesta ruoka-avusta. Voiko todella olla USA:nkaan taloudelle kannattavaa tukea tuotantoaan niin paljon, että ylituotantoa on purettava todellisuudessa halvempien tuotantokustannusten maihin, jolloin valtio käytännössä maksaa ylituotannosta ja lopulta myös epäilemättä maksaa myös ruoka-apua naapurimaihin – tiukan rajavartion kuluista puhumattakaan?

USA:n tapa jakaa tukia on muutenkin mielenkiintoinen, tuet kun menevät pääosin muutamalle kasville jotka ovat samalla pikaruoka- ja einesteollisuuden pääasiallisia raaka-aineita. Mutta tuosta ehkä myöhemmin lisää.

by

Maailman parasta leipää

En ole vielä aivan valmis luovuttamaan otsikon titteliä pois sen pitkäaikaiselta haltijalta, tätini itse omasta juurestaan tekemältä puu-uunissa paistetulta ruislimpulta. Erinomainen kilpailija kuitenkin löytyi tämän viikon maanantaina Tapiolan Aslakista. Yli satavuotias  Emil Halmeen leipomo tekee täydellistä ruisleipää. Onnistuin nappaamaan leivän mukaan paistopäivänä, ja niinpä siinä oli täydellinen kuori: ”kovaa kuin elämä” kuin mainoksen sanojen mukaan mutta samalla rapeaa, maukasta  ja murenevaista (keittiössä oli melkoinen murumyrsky kun kävin leivän kimppuun). Sisältä leipä taas oli tuoreenpehmeää ja vielä hieman kosteaa.

halmeen-limppuLeipää myydään kaikissa isoissa ketjuissa pääkaupunkiseudulla sekä joissain kahviloissa, myös Halmeen omassa konditoria-kahvilassa Kauklahdessa. Hauskana yksityiskohtana sivuilla mainitaan että leipomon käyttämistä kahdesta tiiliuunista toinen on ollut yhtäjaksoisesti lämpimänä vuodesta 1952!

Päivitys 13.3.09: Kommenteissa muistutettiin kolmannesta maailman parhaasta leivästä, tällä kertaa kategoriassa ”itse tehdyt”. Tämän ohjeen kehtaa julkaistakin:

Siemenleipä (2 vuokaa)

6 dl haaleaa vettä
50 g hiivaa
3 tl suolaa
1 1/2 dl siirappia
2 dl ruisrouhetta (tai kauralesettä ellei tuota ole, me ollaan käytetty ruislesettä)
2 1/2 dl auringonkukansiemeniä
1 1/2 dl pellavansiemeniä
1 dl seesaminsiemeniä
5 dl ruisjauhoja
5-7 dl vehnäjauhoja

1. Vesi haaleaksi, siihen hiiva
2. Sekaan muut, sekoittele puuhaarukalla
3. Jaa kahteen leipävuokaan, pistele haarukalla
4. Anna nousta reilu tunti
5. Paista 200 astetta 50-60 min

by

Maissintähkä ja kiitospäivän kalkkuna lähikuvassa

Piakkoin julkaistaan dokumenttielokuva nimeltä Food, Inc. USA:n ensi-ilta on 12. kesäkuuta, ja voisin kuvitella että filmi eksyisi ennen pitkää myös tänne pohjolaan. Robert Kennerin dokumentti kuvaa ruoan pitkää matkaa lautaselle amerikkalaisesta näkökulmasta. Sisältö on ilmeisesti osittain päällekkäistä Eric Schlosserin Fast Food Nationin ja Michael Pollanin Omnivore’s Dilemman kanssa – dokumentissa mm. haastatellaan näiden kirjojen kirjoittajia – mutta elokuva sisältänee uuttakin niille, jotka ovat noihin opuksiin tutustuneet. (En ole itsekään lukenut näitä kahta kirjaa, mutta molemmat käsittelevät teollisen ruoan tuotantoprosesseja ylipäänsä ja jälkimmäinen pureutuu etenkin amerikkalaisen ravintoketjun maissipitoisuuteen. Fast Food Nationista on tehty elokuvakin, jossa fiktiivinen tarina käyttää hyödyksi kirjan kuvausta elintarviketeollisuudesta.)

Dokumentti on käynnistänyt myös oman ”yhteisöprojektinsa” TakePart-sivustolla. (Koko sivusto vaikuttaa muutenkin hyvin mielenkiintoiselta; sivuilta kaappaamani määritelmä kuuluu ”Social action site: Videos, news and blogs about social issues, politics, environment and human rights”.) Dokumentin TakePart-sivulle pääset tästä: siellä on mm. lisämateriaalia aiheesta.

Kemikaalicocktaililla oli muuten eilen aihetta hyvin läheltä liippaava, hieno postaus yksinkertaisen ruoan puolesta. Amen.