Ruoka ja ravinto

by

Harmaata vihertaloutta

Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.

Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.

Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.

Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.

by

Lähiruokaa kotiovelle

Hiljattain aina niin vireässä kaverimediassa Jaikussa oli threadi, jossa kyseltiin paikkoja joista voisi tilata lähi- ja luomuruokaa kotiin. Tällainen tilausmahdollisuus ei ole hienoa pelkästään siksi, että niin on mahdollista saada maistuvia ja laadukkaita ruoka-aineita helposti (näiden puolustuspuheeksi voitaneen lukea edellinen postaukseni), mutta myös siksi, että voi kerralla täyttää kaapin niin ettei tarvitse selkä vääränä raahata tavaraa kaupasta.

Labby tuo koteihin lähes kaikkea mitä ruokapöydässä voi tarvita: hedelmiä ja vihanneksia, kuiva-aineita, suklaata, kahvia ja teetä, öljyjä, kananmunia, leipää ja jopa lihaa. Tuoretuotteet tilataan hedelmä- tai vihanneskorina. Luomulihaa taas joutuu tilaamaan kerralla 30 kiloa – omassa ja kaverin pakkasessa on siis syytä olla tilaa. Sivujen perusteella Labby on laajentamassa valikoimaa mm. kodin pesuaineisiin. Tuotteita toimitetaan Uudellemaalle (Espoo ei tosin näytä olevan normaalilla jakelulistalla) ja niitä voi myös noutaa tilalta.

Svarfvarsin tila tarjoaa hyvin samantapaista valikoimaa. Kaikki tuotteet ovat luomua ja joukossa on niin tilan omia kuin muualtakin tuotuja tuotteita. Lisäksi tarjolla on mm. lastenruokaa ja kosmetiikkaa. Vihanneksia voi tilata myös pienemmissä erissä. Tila sijaitsee Karjaalla, ja toimitukset tulevat pääkaupunkiseudun eri puolille tiettyinä päivinä. Vantaa vaatii taas erityisjärjestelyn.

Luomutilat tulivat puheeksi myös kahvilla erään kaverini kanssa, ja hän kertoi kuuluvansa ruokapiiriin joka tilaa kuiva-aineita, öljyjä ja kahvia Makrobiosilta. Rahti maksaa 20e, ja kerran kuussa kauppa on myös auki noutoja varten.

Samsaralla on oma Luomunetti-kauppansa. Tuotteet voi tilata postitse tai kotiin. Kauppa keskittyy kuiva-aineisiin ja kosmetiikkatuotteisiin, mutta pääkaupunkiseudulle toimitetaan kotiin myös hedelmiä, vihanneksia ja leipää.

Pienellä etsiskelyllä listaan löytyi vielä Lassilan tila lähiseudulta. Näitä tiloja on toki paljon enemmänkin, joskaan läheskään kaikki eivät edellämainittujen tapaan toimita tuotteita kotiovelle.

Ei toki kannata unohtaa myöskään kauppahalleja: niissä on keskimäärin hyvälaatuista tavaraa myös silloin, kun se ei ole luomua. Ainakin Hakaniemen hallissa myydään myös luomulihaa. Joulukinkulle tosin oli niin paljon menekkiä, että itsekin jouduimme viime jouluna tyytymään tavalliseen viljapossuun kun emme tehneet tilausta ajoissa.

Seuraavaksi tavoitteena onkin kokeilla jotain näistä paikoista ns. itse teossa.

Päivitys 16.3.2009: Törmäsin erinomaisen oloiseen verkkokauppaan, Versokauppaan. Webbisivut ovat siistit ja helppokäyttöiset ja valikoima vielä laajemman oloinen kuin tässä jo mainituissa kaupoissa. Tuoretuotteita kaupassa ei tosin myydä.

by

Mitä suuhusi pistät

mustikkaYläasteikäisenä söin puolisen vuotta jogurtikseni ainoastaan Valion mustikkaa. Syynä tähän ei ollut erityinen mustikansyöntivimma tai maun ylivertaisuus (vaikka mustikkajogurtti kyllä on edelleen parhaita tietämiäni makuja), vaan kannanotto siihen, että Valio oli antanut kustannussäästöjen mennä laadun edelle ja muuttanut pikku hiljaa kaikkien jogurttien ainesosat maidosta, hapatteesta ja varsinaisesta makuaineesta (mustikat, hedelmät, mitä lieneekään) kompleksiseksi sakeuttamis-, väri- ja aromiainekimaraksi. Mustikkajogurtti oli viimeinen mohikaani perinteisen yksinkertaisuuden rintamalla, ja lopulta se koki saman kohtalon. Vähään aikaan en syönyt jogurttia lainkaan, mutta annoin sitten periksi vuosikausiksi.

Edellä kerrottu on ensimmäinen muistikuvani siitä, kun olen kiinnittänyt huomiota ruoan valmistustapaan ja sen sisältämiin lisäaineisiin. Kultaisen ysärin alussa lisäaineista puhuttiin toki jo, siksi varmaan kiinnitinkin asiaan huomiota: vuosien saatossa asia ehkä hieman unohtui ja opiskeluaikoina ruoka tuli ostettua usein halvimman kautta. Kumipitsat ja pasta voilla tai ketsupilla kuuluivat luonnollisesti opiskelijan perusruokaympyrään. En ole kuitenkaan ollut suuressa mittakaavassa koskaan einesfani, ja alettuani taas syynätä tuoteselosteita tarkemmin olen ollut tyytyväinen siitä, että perusruokavalioni on ollut pahimmista kertymistä vapaa.

Taisin törmätä Mats-Erik Nilssonin kirjaan Petos lautasella ensimmäistä kertaa netissä selatessani kirjakauppojen listoja. Raflaava nimi häiritsi hieman, mutta sisältö vaikutti kiinnostavalta: ruoan lisäainemääriin sattumalta havahtunut toimittaja on pyrkinyt selvittämään ruoka-aineteollisuuden toimintaa ja lisäaineiden vaikutuksia.

Suuri osa kirjan sisällöstä on asiaa, jonka ainakin tavalla tai toisella pitäisi olla tuttua. Elintarviketeollisuus muistuttaa enemmän teollisuutta kuin ruoanvalmistusta; ruoat koostetaan alihankkijoilta tulevista esikäsitellyistä ”raaka-aineista”, aromeista ja muista esijalosteista; teollinen ruoka on niin pitkälle prosessoitua, että lisäaineet ovat liki välttämättömiä edes jonkinlaisen maun ja koostumuksen takaamiseksi. Nilsson on kuitenkin seurannut jälkiä sylttytehtaalle saakka ja tarjoaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten teollisuus toimii ja minkälaisia aineita se käyttää. Hyvänä referenssinä toimivat lähivuosien ja -kymmenten esimerkkinä käytetyt ruokaskandaalit, jotka ovat paljastaneet ruoan valmistusketjun läpinäkymättömyyden: kun ruoka-aineissa on löytynyt haitallisia ainesosia, teollisuudelta on kestänyt kuukausia selvittää mistä ainesosat ovat tulleet. Yksikin muutos lisäaineen rakenteeseen alihankkijoiden pitkässä ketjussa voi lopulta näyttäytyä uskomattoman laajassa määrässä elintarvikkeita.

Nilsson muistuttaa myös, että tässä kaikessa ei ole mitään uutta. Jo vuosisatoja sitten on jouduttu selvittelemään milloin soralla jatketun pippurin tai alunalla ’parannellun’ jauhon ongelmia. Valitettavasti aina on kauppiaita ja yrityksiä, jotka voittoa tavoitellessaan – tai omien sanojensa mukaan vain kilpailukykyään säilyttäessään – tekevät kaikkensa vähentääkseen raaka-ainekustannuksia ja nopeuttaakseen valmistusprosesseja.

Erilaiset lisäaineet näyttelevät kirjassa luonnollisesti pääosaa. Nilsson käy läpi tärkeimmät lisäainekategoriat – aromit, emulgointi- ja sakeuttamisaineet, arominvahventeet jne. – ja kertoo kunkin ryhmän roolin modernissa elintarviketeollisuudessa. Lisäksi käsitellään jonkin verran yksittäisiä lisäaineita, ei kovinkaan yllättävinä esimerkkeinä mm. natriumglutamaatti ja aspartaami.

Itselleni erityisen valaisevia olivat kuvaukset tiettyjen tuotteiden, kuten leivän ja margariinin, yksityiskohtaisesta valmistusprosessista. Margariininvalmistus on liki kauhutarina, mutta myös leivän valmistusprosessi yllättää: Nilssonin mukaan liki 80% myytävästä leivästä nostatetaan lisäaineiden avulla vartissa, vaivataan 1,5-3 minuutissa ja tehdään ylipäätään niin ala-arvoisesta jauhosta, että vaaditaan jauhonparanteita. Säilyvyys voidaan nostaa viikkoihin säilöntäaineilla. Tehokkaampaa ja halvempaa kuin tehdä leipä laadukkaista raaka-aineista, vaivata ja nostattaa pitkään.

Nilsson kiinnittää myös huomiota tärkeään asiaan: usein laadultaan ala-arvoisia tuotteita mainostetaan vähintäänkin epäilyttävin argumentein. Etenkin sana tuore on väärinkäytetty monissa paikoissa, vaikka Pohjoismaissa sanan käyttöä säädelläänkin. Viherpesua tämäkin, termi itsessään on jo valitettavan tuttu monelta muultakin alalta kuin elintarviketeollisuudesta. Myös teollisen ruoan heikko ravintoarvo saa oman kriittisen katsauksensa.

Ruotsalaisen kirjan käännöksessä on ilahduttavasti pyritty ottamaan myös suomalaislukija – lieneekö painosta tarkoituksella muokattu huomioimaan myös Suomen elintarvikelainsäädäntöä ja tuotteita. Kirjan lopussa onkin listattu sata suomalaista luomutilaa ja -tuottajaa. Lisäksi kirjaan on koottu kaikki E-koodilla varustetut lisäaineet selitteineen sekä yllätyksenä taulukko, joka kertoo lukuisten vihannesten ja hedelmien kasvukaudet – vinkiksi kaupassa asiointiin.

Kuten tässä kursorisesti käydyistä aihepiireistä käy ilmi, on kirja aihepiirinsä melkoinen sillisalaatti. Silti koko on kompaktihko, kirjailija on mieluummin tehnyt luettavaa kuin kovin raskasta eeposta. Lopulta kirjasta muotoutuukin laadukkaan, hyvistä ja sesonkiin kuuluvista raaka-aineista valmistetun ruoan puolustuspuhe. Toimittajan oma lähtökohta jo esipuheessa oli, että vaikka hän haluaakin maukasta, kunnollisista raaka-aineista valmistettua ja terveellistä ruokaa, hän ei halua itse tehdä kaikkea makkaroista ja leivistä lähtien. Kirja puolustaa myös luonnonmukaista tuotantoa, pientuottajia ja lähiruokaa.

Mitä jogurttia muuten tätä nykyä itse syön? Pääasiassa maustamatonta luomujogurttia. (Liki ainut, bulgarian- ja turkkilaisjogurttien lisäksi, joka tätä nykyä todella käyttää vain maitoa ja hapatetta.) Iän myötä oma makukin näyttää muuttuneen niin, että suosin happamampaa makean sijaan. Toisinaan lisään jogurtin joukkoon hilloa, mysliä tai hedelmää; ei ole kuitenkaan harvinaista, että nautin herkusta ihan sellaisenaan. Olen tosin edelleen mietiskellyt sitä, voiko jogurttia enää kutsua jogurtiksi, jos se ei edes pysy kiinteähkössä olomuodossaan pelkän hapattamisen aikaansaaman muodonmuutoksen avulla?