Valtuustossa Steniuksenkumpu

Valtuustossa käsiteltiin tänään Steniuksenkummun kaavaa Tapiolassa. Puhuin kaavasta paitsi kaupunginvaltuutettuna ja kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajana myös pitkän linjan Tapiolalaisena, asukkaana. Ohessa puhe pääosiltaan.

Käsillämme oleva kaava on käynyt läpi pitkän ja perusteellisen käsittelyn.

Steniuksenkumpu oli täällä valtuustossa jo edelliskaudella. Tuolloin se palautettiin ohjeistuksin, joissa mm. kehotettiin siirtämään rakennusmassaa hieman kauemmaksi Merituulentiestä ja vähentämään rakennusoikeutta. Nämä ohjeistukset on tässä käsillä ollevassa kaavaehdotuksessa toteutettu.

Kaavaa käsiteltiin myös lautakunnassa perusteellisesti. Vielä sen jälkeen kun sijoittelu ja uusi, paremmin läheisiä kerrostettuja kerrostaloja mukaileva massoittelu oli saatu kutakuinkin valmiiksi, lautakunta palautti kaavan jotta olisi vielä kerran tarkistettu mahdolliset pysäköintivaihtoehdot. Valitettavasti pohjaveden korkeus, hankala maaperä ja pintavesien hallinta estivät paikkojen sijoittelun maan alle.

Hyvät valtuutetut,

olen täällä puhumassa Steniuksenkummun puolesta. Alue, johon uusi talo nousee, on Merituulentien vieressä pääosan vuodesta veden vallassa olevaa metsikköä, jossa ei voi kävellä ilman kumisaappaita. Olen joskus yrittänyt. Sen etäisyys tulevasta metroasemasta on hädin tuskin muutama sata metriä. Sijainti on siis otollinen täydennysrakentamiseen.

Uusi rakennus myöskin häiritsee mahdollisimman vähän nykyisiä asukkaita. Kyllä, aivan vieressä on asuntoja, joiden viereinen metsäinen näkymä poistuu. He ovat varmasti peloissaan tuttujen kulmien muuttumisesta. Olisin tällaisessa tapauksessa itsekin.

Ja jos pientä kuittailua saisin laittaa edellisen valtuuston suuntaan, niin nykyisillä asukkailla olisi ollut paljon suojaisampi näkymä jos rakennusmassat olisi pidetty alkuperäisen mallin mukaan lähempänä Merituulentietä. Muutoksella itse talon sijoittelu noudattaa nyt paremmin Tapiolalle tyypillistä hieman piiloon sijoitettua mallia, mutta samalla nykyiset asukkaat menettivät suojaväliä uudisrakennukseen.

Kuitenkin uuden rakennuksen sijoittelu ei häiritse alueen muita asukkaita. Kokonaismelu alueella myös vähenee rakennuksen myötä. Tapiolassa on tyypillistä rivitalojen ja kerrostalojen limittäin sijoittelu. Hakalehdossa alue on tällä kohtaa kerrostalovaltainen.

Suurin huoli on esitetty pysäköinnin sijoittelusta. Asukkaat ovat toivoneet pysäköinnin sijoittamista maan alle. Kuten edellä kerroin, tätä vaihtoehtoa tutkittiin huolella. Suunnittelussa tutkittiin myös sellaiset vaihtoehdot, että pysäköintitilat olisi maisemoitu keinotekoisen kummun avulla, mutta se olisi ollut maisemallisesti nyt valittua tavanomaista pysäköintikatosta huonompi ratkaisu.

Vaikka pysäköinti nyt tuleekin näkyville, se ei merkittävästi eroa alueen muusta pysäköinnistä. Uusi pysäköintikatos on sijoitettu samaan linjaan viereisen taloyhtiön pysäköintikatoksen kanssa. Lähimmät avoparkkipaikat ovat sadan metrin säteellä lähiympäristön kukkakaupan sekä kerrostalon pihalla.

Tapiola on hieno ja viihtyisä alue. Se on myös alue, jolla tämänkaltaisella maltillisella täydennysrakentamisella saadaan lisää asukkaita ja voidaan pitää alueen palvelutaso hyvänä.

Hyvät valtuutetut, Muistuttaisin teitä lopuksi vielä yhdestä asiasta. Tapiolan koulu- ja päivähoitopaikkojen tilanne on katastrofaalinen ja huononee joka vuosi, kun yhä enemmän lapsiperheitä muuttaa paikalle mutta päivähoidon tarjonta ei kasva samaa tahtia. Myös uusi rakentaminen lisää lapsiperheiden määrää alueella, vaikka tähän tuleekin monenlaisia asuntoja. Kaupunki ei kasva vain kaavoituksella vaan tarvitaan kokonaisvaltaista suunnittelua.

Tableteista ja tietoyhteiskunnasta

Valtuustossa käsiteltiin Kai Lintusen aloitetta tablettitietokoneiden hankkimisesta opetukseen. Keskustelua oli todella hyvää ja laadukasta ja kattoi näkökulmat kustannuksista – tällä hetkellä oppilaat eivät välttämättä saa säästösyistä edes uutta vihkoa jos vanha katoaa – sähköiseen oppimateriaaliin ja sen ongelmakohtiin sekä opettajien koulutukseen. Keskustelun kuluessa tulleet kuulumiset opettajakentältä olivat kuitenkin rohkaisevia – jo nyt tabletteja on kokeiltu esim. yhteiskäytössä ja niitä on pystytty myös hyödyntämään opetuksen tukena. Kyse ei ole viime kädessä tableteista vaan siitä, miten koulu pysyy mukana yhteiskunnan muutoksessa ja voi opettaa lapsille miten yhteiskunta toimii.

Ohessa oma puheeni tiivistettynä olennaiseen.

Aloitteissa käsiteltiin tablettitietokoneita. Välineiden tulee olla tarkoituksenmukaiset; johonkin voi sopia tabletti, johonkin jotain muuta. Tietoyhteiskunnan perusperiaatteita voi oppia myös keskustellen, ilman minkäänlaisia välineitä. Oppiminen on sinänsä täysin mahdollista ilman tietokonetta, mutta meillä on iso ongelma, jos koulu elää täysin toisessa todellisuudessa kuin missä oppilaat.

Tämä ei ole epäluottamuslause opettajien ammattitaitoa kohtaan: joukossa on monia, jotka ovat erittäin hyvin perillä asioista. Toisaalta opettajan toimenkuvaan on kautta aikain kuulunut, että heidän pitää ymmärtää nuorten elämästä vähän enemmän kuin meidän muiden täysi-ikäisten. Nuorilla on oma kulttuurinsa, ja teknologia on nyt osa sitä.

Kun puhumme laitteista, meidän pitää puhua myös oppimisen tavoista ja sisällöstä. Meiltä puuttuu vielä digitaalista opetusmateriaalia, sisältöä laitteille.

Kun puhumme sisällöstä, meidän kannattaa miettiä myös sitä, mitä opetamme lapsille yhteiskunnasta – tietoyhteiskunnasta.

Viime aikoina on puhuttu paljon koodauksen opetuksesta koulussa. Kannatan ajatusta noin periaatteessa, mutta pidän sitä hyvin, hyvin suppeana. On toki hyvä ymmärtää perusperiaate siitä, millä logiikalla ohjelmistot toimivat. Se auttaa vähintäänkin hälventämään pelkoja ja epäluuloisuutta.

Valitettavasti se ei riitä, ja koodauksesta puhuminen on vienyt kaistaa siitä yhteiskunnalliselta keskustelulta, mitä muuta lapsien – itse asiassa, mitä meidän kaikkien – tulisi ymmärtää teknologiasta.

Meidän tulisi opettaa koulussa lapsille sitä, miten internet toimii. Miten tieto liikkuu Twitterin palvelimelta reitittimiä pitkin eteenpäin omalle koneellesi. Miten monilla tavoilla yhteys pankin palvelimelle voidaan kaapata. Meidän tulee kertoa lapsille, kuinka vähän vaaditaan, että koko Suomi kytketään irti maailmanlaajuisesta internetistä – pari nipsaisua – ja että niin on kerran tehty.

Meidän tulee kertoa lapsille, miten hakukoneet toimivat ja miksi se tieto, mitä he luulevat objektiiviseksi, on heidän toimintansa seurauksena suodatettua ja valikoitua. Meidän tulee keskustella siitä, miksi ja miten eri maissa estetään toisen maan videon katselu, miten kokonainen maa voi suodattaa internetin sisältöä ja miksi on tärkeää huolehtia myös valtion kyberturvallisuudesta.

Meidän tulee puhua siitä, miten vähän maailmassa on isoja datakeskuksia ja miten sähkökatkos Irlannissa voi joskus viedä suomalaisen firman toiminnan katkolle. Siitä, miten nopeasti tieto leviää, miten helppoa on levittää virheellistä tietoa ja miten verkkokeskusteluun pitäisi osallistua. Meidän tulee keskustella tekijänoikeuksista ja siitä, miten he – kansalaiset – voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan teknologian avulla. Näistä viimeisestä he todennäköisesti jo ymmärtävät enemmän kuin me täällä salissa.

Yksikään näistä asioista ei ole teknologiariippuvainen. Tämä tieto ei vanhene kymmenessä vuodessa, toisin kuin käytännössä kaikki tänään kouluihin hankittu teknologia.

Meillä on edessä paljon muitakin teknologisia murroksia kuin tablettitietokoneet. 3D-printteri pyörii jo toimistomme nurkassa, parhaillaan Suomessa keskustellaan – tai pitäisi keskustella – siitä mikä on sopiva lainsäädäntö kopterikoneita varten ja tiedon louhinta on mahdollistanut käsittämättömän yksityiskohtaisen tavan profiloida meistä jokaista.

Koulu ei digitalisoidu laitehankinnoilla. Koulu ei myöskään digitalisoidu, jos laitehankintoja ei tehdä. Mennään sisältö edellä, opetetaan lapsille ja nuorille tämän ja tulevan yhteiskunnan välttämättömiä kansalaistaitoja, ja tehdään laitehankinnat sitä tukien, järkevästi ja ennen kaikkea sisältöön, materiaaliin ja sen käyttöön panostaen.

Voiko konsultointi kannattaa eli ohjelmiston immateriaalioikeuksien omistamisesta

Kirjoitin artikkelin kuukausi sitten reaktiona mielipidepalstoilla ja blogeissa käytyyn ohjelmistojen immateriaalioikeuksista käytyyn keskusteluun. Kuten usein käy, kirjoitus jäi luonnosten sekaan eikä ehtinyt julki. Itse keskustelu on käyty siis tovi sitten mutta asia ei vanhene. Päin vastoin: pienenä vastakaneettina juuri äsken tuli tietooni, että tästä eteenpäin Helsinki julkaisee ostamansa ohjelmakoodin avoimena lähdekoodina, ellei perustellusta syystä toisin kannata tehdä.

Maaliskuussa kaksi ohjelmistoyritysten edustajaa esittivät Helsingin sanomissa huolestuneen kannanottonsa siitä, että ohjelmistojen oikeuksien antaminen asiakkaalle tekisi ohjelmistobisneksestä kannattamatonta ja ajaisi yrityksiä konkurssiin. Tähän julkaistiin myöhemmin mm. Codenton ja Vincitin vastine, jossa nämä yritykset kertoivat, ettei heille ole koskaan ollut taloudellista haittaa oikeuksien antamisesta eteenpäin.

Ajatus siitä, että ohjelmiston ostajalla ei olisi oikeuksia sovellukseen, on hyvin vanhakantainen. Se perustuu ehkä enemmän käsitykseen ohjelmistosta hyödykkeenä, päivittäistavarakaupan tuotteena kuin ohjelmistojen todelliseen hankintatapaan. Edelleenkin on toki mahdollista ostaa itselleen monta hienoa ohjelmistoa ja peliä – Photoshop, Civilization V tai Halo, näin muutamia mainitakseni. Julkisella puolella vastaava saattaa olla vaikkapa suun terveydenhuollon valmisohjelmisto. Nämä valmisohjelmat, vaikka vaatisivatkin pientä räätälöintiä, ovat kuitenkin eri asia kuin suurin osa tilaustyönä ostetuista ohjelmistoista.

Ohjelmiston hankinta ei ole aivan yksinkertainen ongelma. Tämä on havaittu karvaasti julkisella puolella, mutta ei ohjelmistojen hankinta ole aivan putkeen usein mennyt myöskään yksityisellä sektorilla. Jälkimmäisistä mokista vain ei puhuta niin paljoa. Käyttäjätarpeita on hyvin erilaisia, ja vaikka tavoitteena olisikin löytää toimiva valmisohjelmisto, yhtään monimutkaisempaan tai erikoistuneempaan toimintaan on hyvin vaikea löytää valmisohjelmistoa.

Useimmissa tapauksissa paperilla hyvältä vaikuttanutkin valmisohjelmisto on osoittautunut sudeksi, minkä olen saanut työurani aikana usein kokea – vaikkapa silloin, kun yritykseni on palkattu tekemään sutta korvaava räätälöity ohjelma. Ohjelmiston hankkimista voisi rajatuilta osin ehkä verrata talon tekemiseen – kun maasto on vaikeaa ja tarpeet epätyypilliset, edes pakettitalosta ei ole iloa. On parempi palkata kerralla kunnollinen arkkitehti ja ottaa asiakkaan tarpeet ja toiveet alusta pitäen huomioon.

Ohjelmistoista tekee talonrakennusprosessia monimutkaisemman se, että toisin kuin talo, ne eivät ole oikeastaan koskaan kerralla valmiita. Arkkitehdin rakennuspiirustukset ovat talolle se viimeinen sana, mutta ohjelmistonkehityksessä ne ovat vasta lähtölaukaus. Muutostarpeita ilmenee koko elinkaaren ajan, ja erityisesti liiketoiminnalle kriittisistä sovelluksista tulee saada myös ulos dataa sekä saada eri järjestelmät keskustelemaan toistensa kanssa. Näitä tarpeita ei voi aina ennakoida, ja liiketoiminnan muuttuessa myös sovelluksen tulee voida reagoida muutoksiin.

Tästä päästäänkin sovelluksen pullonkaulaan. Jos olet rakentanut talon, lisäsiiven tekeminen tai kylpyhuoneen remontointi on suhteellisen yksinkertaista. Urakoitsijan ei tarvitse olla sama joka talon on rakentanut, ja hinta- ja aikatauluarvioita pystyy vertaamaan järkevästi toisiinsa. Vanhalta rakennuttajalta ei tarvitse kysellä lupaa siihen, voisiko alkuperäiset kasarinsiniset kaakelit jo mahdollisesti rapsutella pois.

Ohjelmistoissa näin ei ole. Toimittajaloukku on todellinen uhka, joka tarkoittaa, että lisäominaisuuksia ei voi tilata toiselta toimittajalta tai dataa ei saadakaan siirtymään vanhasta sovelluksesta uuteen, joka haluttaisiin saada saumattomasti liittymään muihin sovelluksiin.

Hesarin mielipidevastineessaan Otso Kivekäs puolusti erityisesti ohjelmistojen lähdekoodin avoimuutta. Helsinki onkin ottanut nyt ison askelen, kun valtuustossa on tehty periaatepäätös siitä, että tulevaisuudessa tilattavien ohjelmistojen lähdekoodin pitää olla lähtökohtaisesti avointa. Tärkeintä tietysti on, että immateriaalioikeudet ovat tilaajalla, jolloin toimittajaa voidaan tarvittaessa vaihtaa. Avoin lähdekoodi vie tämän jo askeleen pidemmälle: vaikka avoin lähdekoodi ei sinänsä estäkään ohjelmiston tuotteistusta ja erilaisia lisenssivariaatioita, lähtökohtaisesti koodi on paitsi kenen tahansa luettavissa myös käytettävissä.

Pelkkä ohjelmiston avoimuus ei kuitenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Julkisella puolella se pakottaisi muuttamaan hankintakäytäntöjä, mikä itsessään jo olisi merkittävä parannus. Jos joissain tilanteissa päädyttäisiin tilaamaan valmistohjelmisto, näiden lisenssit eivät ole yleensä avointa. Tällaisten tuotteiden puolesta puhumisena voi myös Helsingin sanomissa julkaistun mielipidekirjotuksen lukea. Mikäli varsinainen ”pelikenttä”, tilaajan toimintaympäristö, perustuu modulaariseen rakenteeseen, ei toki haittaa, jos joukossa on myös ns. off-the-shelf -tuotteita tai räätälöityjä valmisohjelmia. Käytännössä kuitenkaan suurin osa näistä tapauksista, joissa immateriaalioikeudet pysyvät tekijällä, eivät ole edes tuotteistettavissa tai niitä ei oikeasti tuotteisteta.

Olennaisinta kuitenkin on

1) saada varsinainen omistusoikeus sekä tuotteeseen että lähdekoodiin tilaajalle,

2) pilkkoa ongelmat ja tarpeet niin että järjestelmät voi rakentaa modulaarisista osista sekä

3) taata kommunikaatio ja datan liikkuminen ohjelmien välillä eli avoimet rajapinnat.

Nykyisellään nämä ovat usein mahdottomia tai kalliita: kun ohjelmiston oikeudet ovat tekijällä, koodi suljettu ja sovellus monoliittinen, vaikkapa potilastietojärjestelmään kytkeytymiseen vaadittavasta hyvin yksinkertaisesta tiedonsiirtorajapinnasta voidaan veloittaa kuusinumeroisia summia. Ylläpidostakin saadaan sievoiset rahat, kun kilpailijaa ei käytännössä ole.

Muistuttaisin, että immateriaalioikeuden omistajuus ja lähdekoodin avoimuuskaan eivät kuitenkaan vielä poista toimittajaloukkua. Usein ohjelmiston tekijällä on paras tieto siitä, miten se toimii ja dokumentoimattomaan ohjelmistoon voi olla vaikea lähteä uuden tekijän kylmiltään tekemään muokkauksia. Kuitenkin jo pelkkä tieto siitä, että ohjelmiston uudelleen kilpailutus on mahdollinen, muokkaa tekijöidenkin pelikenttää ja sitä, miten peliä oikeastaan pelataan suuntaan, jossa asiakkaalla on entistä paremmat mahdollisuudet saada rahoilleen hyvää vastinetta.

Nykyisellä työnantajallani olemme lähes poikkeuksetta antaneet sovelluksen oikeudet asiakkaallemme. Poikkeukset ovat yleensä sellaisia, joissa koko sovellus on tehty avoimena lähdekoodina ja annettu asiakkaan toiveesta vapaaseen käyttöön. Meille tämä on luonnollinen ja järkevä tapa toimia: emme ole tuotetalo vaan ohjelmistokonsulttitalo, jossa reiluus niin työntekijöitä kuin asiakkaita kohtaan on myös yrityksen kantava voima.

Tämä reiluus ei ole estänyt Futuricea olemasta yksi Suomen parhaiten kannattavia ohjelmistokonsulttitaloja. Päin vastoin, se on epäilemättä ollut yksi tekijä kannattavuuden luomisessa. Asiakkaamme voivat luottaa siihen, ettemme tee halvalla sutta ja sen jälkeen lypsä heitä vuosikausia kriittisillä bugikorjauksilla. Tarjoamme totta kai täyden elinkaaren palvelun, mutta se on konkreettista jatkokehitystä ja viilausta, ei tuloksen kiskomista keskeneräisestä liian halvalla tehdystä ohjelmistosta.

Loppuun voisikin vastata Hesarin kirjoituksessa esitettyyn väitteeseen: Voiko konsulttitalon tulos painua pakkaselle, jos se alkaisikin luovuttaa immateriaalioikeudet asiakkailleen?

Uskallan väittää, että kyllä, näin voi käydä. Mutta vain siinä tapauksessa, että yrityksen koko bisnes perustuu näiden oikeuksien hallintaan ja niillä kikkailuun.

Tekemisen ilo ja pieni ihminen

Pääsimme taas pääsiäiseksi mökille saaristoon. Paikka on kaunis ja säät ovat toistaiseksi suosineet: on kylmää, mutta sadetta ei ole vielä kuulunut.

Lapset ovat olleet onnessaan mökillä, kuten aina. Serkuksista saa seuraa ja vanhat tutut lelut tuntuvat kuin uusilta. Tärkeää on myös se, että pihalle pääsee ovesta hetkessä ja siellä on helppo viettää aikaa tuntikaupalla. Viime aikoina on taas tullut useita muistutuksia siitä, miksi ulkoilu ja liikkuminen on tärkeää.

Mökillä lapset ehtivät leikkiä rauhassa omia leikkejään: pelata Afrikan tähteä, kaivella mutalätäköitä ja tonkia hiekassa. Vapaa leikki ja ajoittainen tylsistyminen kehittävät mielikuvitusta ja opettavat toimimista toisten lasten kanssa. Mökkiolot kuitenkin muistuttavat parhaiten siitä, mitä muuta lapset tarvitsevat: tekemistä ja vastuuta.

Serkussarja ei ole enää ihan pikkuvauvaikäistä. Kolme vanhinta ovat neljän, viiden ja kuuden. Etenkin vanhimmassa lapsessa huomaa, että pelkkä vapaa leikki ei enää riitä. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tullut sellaista selittämätöntä harmistusta ja uhmakasta käytöstä, joka ei olisi lähtenyt keinoista yksinkertaisimmalla: antamalla tehtävä.

Lähelle eskari-ikäinen lapsi haluaa oppia ja ymmärtää jo, että aikuisen ja lapsen erottaa toisistaan vastuu. Tätä vastuuta hän aina välillä myös lähtee hakemaan. Aika monella vanhemmalla lienee tarinoita jo nelivuotiaasta, joka on mennyt keittelemään puurot tai tekemään aamupalan ominpäin, tai ainakin yrittänyt sitä.

Vuorokaudessa lapset ovat ehtineet jo mm. kantamaan kesäkeittiön osat alamökiltä kalliolle, siivoamaan kuistin rappuset ja putsaamaan hiekkalaatikkoa kivistä. Parhaillaan he auttavat saunan lämmityksessä setänsä kanssa. Jos jotain tarvitsee kuljettaa jonnekin, kannattaa aina käyttää lapsityövoimaa.

Lapiohommissa

Nelivuotias ja lapio. Kumpi lie painavampi.

Erityisen tärkeää on, että tehtävä on ihan oikeasti tärkeä ja että se myös vaatii hieman tekijältään. Nelivuotias on innostunut rautalapiosta: se ei ollut kivien kaivamiseen ja kuljetukseen kaikkein helpoin tapa, mutta lapset eivät ole kiinnostuneita tekemään asioita helpoimmalla ja vaivattomimmalla tavalla. Tärkeämpää on tehdä asiat oikein, niinkuin aikuisetkin. Puolen tunnin rautalapion käytön jälkeen nelivuotias on aivan piipussa – eikä ihme, olisi aikuinenkin – mutta myös onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Puhe kääntyy lapion varressa tehtyihin saavutuksiin vielä illansuussakin.

Lapset eivät pyri pääsemään asioista helpolla. He haluavat olla hyödyksi ja toisinaan toteuttaa kummallisia päähänpistoja. Heitä ei haittaa, jos jokin asia on raskasta tai vaikeaa, vaan sopiva vaikeustaso ennemminkin saa heidät keskittymään ja rauhoittaa lapsen pitkäksi aikaa myös tekemisen loputtua.

Lapsen keskittymisessä vaaditaan pinnaa myös aikuiselta: pitää malttaa kielensä, olla auttamatta ja olla hermostumatta kun pienet sormet yrittävät viidettä kertaa rusettia. Sen kerran kun itse paljastan kärsimättömyyteni, lapsikin hermostuu ja heittää hanskat tiskiin. Kärsimättömyys tuntuu olevan mallista opittua, vaikka toki keskittymiskyky vaihtelee.

Yksi asia tosin ei muutu. On aivan sama, mitä lapset ovat tekemässä: jos vihjataan tv-ohjelman mahdollisuudesta, kaikki hanskat tippuvat samantien ja he ryntäävät sohvalle. Lapset eivät ehkä lähtökohtaisesti hae helppoa elämää, mutta siihen on hyvin helppo tottua. Kahden IT-alalla olevan aikuisen perheessä teknologia ei ole peikko, mutta aikuisetkin joutuvat välillä miettimään kuka on renki ja kuka isäntä. Lasten kohdalla tärkeintä on nyt oppia reippautta, toimeen tarttumista ja vastuunkantoa. Loput tulevat sitten aikanaan. Sohvalla on ihan OK joskus maata, kunhan sinne ei jumahda.

Ei mokata nyt, Espoo. Toimialajohtajasta, johtamisesta ja nöyryydestä

Ensi maanantaina Espoossa valitaan teknisen toimen toimialajohtaja.

Kuluneen vuoden mediaryöpytyksen jälkeen Espoossa tarvitaankin uusia tuulia. Kaupunki on ollut median hampaissa harva se viikko: satamaseikkailut, kilpailuttamattomat leikkipuistohankinnat, jääviysepäilyt ja toistuvat kompastelut niin olennaisissa asioissa kuin tiedotuksessa ja virheiden myöntämisessä ovat lohkoneet isoja paloja ennen kovin kiiltävästä fasadista.

Sitähän se toki vain on ollutkin. Fasadi.

Espoossa on johtamisongelma. Uudistuksia haluttaisiin vanhakantaiseen organisaatioon, mutta ne eivät tunnu menevän läpi. Yritystä sentään ilmeisesti on. Talous- ja tuottavuusohjelmassa peräänkuulutetaan rakenteellisia uudistuksia, mutta pelkään että ne menevät helposti sanahelinän asteelle: tehostamisen varaa toiminnassa varmasti olisi, kun toimintatapoja uudistettaisiin ja henkilöstöä kuultaisiin toiminnan kehittämisessä, mutta toistaiseksi parannukset ovat olleet pääosin juustohöylän tasolla.

Kaupunginjohtajan päätös olla tekemättä esitystä toimialajohtajasta kieltämättä yllätti. Toisaalta valinta tulee menemään äänestykseen joka tapauksessa. Valinnassa häiritsee myös se, että ehdokkaista päätetään vain yhdellä kierroksella: tämä lisää suhmurointia ja epävarmuutta, kun teoriassa suhteellisen pienellä äänimäärällä voi saada ehdokkaan läpi.

Nyt on olennaista valita Espoolle toimialajohtaja, joka kykenee johtamaan ihmisiä, avaamaan toimialan toimintaa ja prosesseja, viestimään ja keskustelemaan sekä kuntalaisten että luottamushenkilöiden kanssa ja ennen kaikkea kehittämään Espoota selvän vision perusteella. Vision taas on syytä olla pääosin linjassa myös Espoon strategian ja tavoitteiden kanssa. Tämä kaikki pitäisi kyetä tekemään luottamushenkilöohjauksessa ja terveen itsekritiikin kera.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että Espoossa yksikään johtava tai alempikaan virkamies ei suostu myöntämään ilmeisiäkään tehtyjä virheitä, ei viestimään asianmukaisesti ja avoimesti tehdyistä töppäyksistä tai edes oikomaan virheellisiä tietoja. Nämä kaikki löperyydet ovat johtaneet vakavasti ja ihan ansaitusti heikentyneeseen maineeseen. Emme voi valita nyt virkaan ketään, joka pitää itseään erehtymättömänä tai ei kykene löytämään omasta toiminnastaan mitään parannettavaa.

On häkellyttävää, että edelleenkin ilmeisesti osa valintaprosessissa mukana olleista kuvittelee, että on ehdokkaalle haitaksi jos hän kysyttäessä kykenee sanomaan itsestään mitään kehitettävää. Vinkiksi vanhan kansan valitsijoille: meillä modernissa maailmassa on kysytty – ja arvostettu – jo vuosikymmenet sitä, että ihminen osaa analysoida toimintaansa, heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Tämä siis siinä nimenomaisessa yritysmaailmassa, jonka kokemusta niin monet ovat tässä valintaprosessissa peräänkuuluttaneet.

Arvaatteko jo, miksi Espoossa on niin paljon skandaaleja, jotka ovat menneet niin pitkälle juuri siksi, että mitään ei ole voitu myöntää tai ole voitu sanoa, että nyt on mokattu?

Meillä on ollut jo tarpeeksi hihasta vedettyjä arvauksia siitä, mitä infrainvestoinnit ehkä voisivat maksaa, tarpeeksi kaavoja, jotka kaatuvat oikeusasteissa tai jo aiemminkin kun ollaan oltu liian ylpeitä neuvottelemaan ja keskustelemaan eri tahojen kanssa ja tarpeeksi suljettuun toimintakulttuuriin tympääntyneitä kuntalaisia.

Toimialajohtajan valinta on tämän valtuustokauden tärkeimpiä ja kauaskantoisimpia päätöksiä. Ei mokata tätä, Espoo.

Itse kannatan Matti Kurosta, jolla on lähes kymmenen vuoden kokemus juuri yksityiseltä sektorilta ja joka on viime vuodet ollut vastaavassa virassa Lahdessa. Mutta mikä tärkeintä, hänellä on kokemusta ja kannuksia hyvästä johtamisesta ja vahva näkemys Espoon kehittämisestä valtuuston strategisten linjausten mukaisesti. Tämän lisäksi Kuronen on fiksu, suoraselkäinen eikä pidä itseään erehtymättömänä.

Perhepäivähoidon kehittäminen Espoossa

Olin jättänyt valtuustoaloitteen perhepäivähoidon kehittämisestä 19.5.2014. Aloitevastausta käsiteltiin tämän päivän valtuuston kokouksessa. En ole ainoa, joka kokee että perhepäivähoitoa ei ole kehitetty pitkäjänteisesti ja kestävästi vaan ennemminkin ajettu alas viime vuosina: toisaalta minulla ei ole ollut suurta näkyvyyttä päivähoitopuolelle ja siihen, miten ja miksi ratkaisuja on tehty. Vastaus selvensikin monia kysymyksiä, mutta jätin vielä toivomuksen, jossa korostetaan että perhepäivähoitoa tulee edelleen kehittää tasavertaisena päivähoidon kanssa ja että Espoossa tulee hyödyntää myös muiden kuntien kokemuksia. Toivomus hyväksyttiin yksimielisesti. Alla puheeni.

Kiitoksia virkamiehille perusteellisesta aloitevastauksesta.

On hyvä, että Espoo ei ole mennyt sieltä, mistä aita on matalin vaan perhepäivähoitajien palkkausta ei ole viety alimmalle sallitulle tasolla ja palkkaus on pidettu kuukausipalkan kaltaisena.

Vastauksessa todettiin, että perhepäivähoidon tarjonta ja kysyntä on pääosin tasapainossa, mutta ylitarjontaa on mm. Espoon keskuksessa ja alitarjontaa Tapiolassa. Jälkimmäisessä ero kysynnän ja tarjonnan välillä onkin huima: paikkoja haluavia on kolme kertaa enemmän kuin niitä saaneita. Tämä on myös se epäkohta, josta itse olen saanut kuntalaisilta palautetta.

Tapiolassa perhepäivähoidon kysyntä ilmentänee samaa ongelmaa joka riivaa Tapiolan päivähoitoa ylipäänsä. Päivähoito on ylitäytetty. Päiväkodeissa on tehty pysyväksi jääneitä tilapäisjärjestelyjä, joissa varastotiloja ja jumppasaleja on muutettu lasten leikkitiloiksi.  Ryhmät on täytetty niinsanotuilla ”prosenttilapsilla”: tämä on hoidossa vakiintunut termi, jolla tarkoitetaan että ryhmään otetaan yksi lapsi enemmän kuin lakisääteinen maksimi, mutta luotetaan siihen, että yksi lapsista on useimmiten kuitenkin flunssassa kotona.

Vastauksessa todetaan sama asia, josta aloitteessakin nostettiin esiin eli työaikalain vaikutus. Yksityisen perhepäivähoidon tarjonta ei ole vähentynyt, mikä johtunee osin siitä, että he eivät ole työaikalain piirissä. Tästä johtuen työajan joustavaa käyttöä on edelleen selvitettävä. Lakia ei ole tulkittu samoin kaikissa kunnissa. Toisaalta onko esimerkiksi perhepäivähoidon käyttöä kohdistetusti 2-3-vuotiaille mietitty? Nuorempien lasten joukossa on todennäköisesti enemmän osapäivähoitoa tarvitsevia, jolloin heitä voisi selvemmin ohjata perhepäivähoitoon alueilla, joilla päivähoitopaikoista on pulaa. Täydellistä yhtälöä hoitopaikkaruletista ei voi saada, mutta jos ei lähdetä sadan prosentin täyttövaatimuksiin, voidaan varmasti löytää ratkaisuja myös päivähoitopulaan.

Esteeksi hoitajan oman lapsen ottamiseksi osaksi omaa ryhmää esitetään se, että hän menettäisi kotihoidontuen ja Espoo-lisän. Samalla todetaan, että joissain kunnissa asia on hoidettu toisella tavalla, kuten esimerkiksi omasta lapsesta maksetulla hoitorahalla. Näitä vaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia tulisi selvittää myös Espoossa.

Perhepäivähoidossa ei ole kyse pelkästään kysynnän ja tarjonnan kohtaamisesta. Moni vanhempi haluaa lapsensa pieneen ryhmään. Mutta tämän lisäksi kyse on myös siitä, miten päivähoito saadaan järjestettyä tarkoituksenmukaisesti. Siitä, että voidaan tasoittaa päivähoidon kysyntäpiikkejä ilman isoja investointeja ja myös järjestää lisäaikaa investointien eli uusien päiväkotien toteutumista odotellessa. Lasten määrää voidaan pyrkiä ennustamaan, mutta ainakin Tapiolan kohdalla ennusteet ovat menneet pahasti pieleen. Uusia päiväkoteja on tulossa, mutta tämä ei ratko akuutteja pulmia. Lisäksi kaikki tehdyt päiväkodit tulee myös ylläpitää, niitä pitää korjata, ja tähän Espoossa tuntuu edelleen olevan nihkeästi rahaa.

Rahasta puheenollen, Espoossa suositaan tällä hetkellä yksityistä päivähoitoa siksi, että se maksaa Espoolle vähemmän. Kela kun maksaa korvaukset päivähoitajalle, Espoon omalle työntekijälle taas maksetaan palkka Espoon kassasta. Tämä on valtion tasolla juuri sellaista osaoptimointia, jossa yritetään välttää omaan kassaan kohdistuvat kulut.

Minusta on myös kiinnostavaa, että päivähoito on niin kirkkaasti halvempaa kuin perhepäivähoito tai ryhmäperhepäivähoito. Onko esimerkiksi tilakustannuksia otettu huomioon näissä laskelmissa? Ryhmäperhepäivähoito on ymmärrettävästi kalliimpaa, kun tarvitaan myös rakennus. Kuitenkin rakennuksen ylläpito maksaa myös tavallisessa päiväkodissa. Vai olemmeko me säästäneet kenties korjauskuluissa? Ja lasketaanko päiväkotien homekorjaukset mukaan päivähoidon kustannuksiin?

Muistutan lopuksi, että perhepäivähoidolla ei tarvitse korvata 126 lapsen päiväkotia kuten vastauksessa hivenen nuivasti todetaan. Ennen kuin alueella on 126 lasta enemmän kuin päivähoitopaikkoja, siellä on todennäköisesti 10 lasta enemmän. Sitten 20. Ymmärtänette mitä ajan takaa? Päiväkoti olisi syytä saada rakentumaan paljon ennen sadan prosenttilapsen paukkumista.

Perhepäivähoito on monelle perheelle toivottu, tärkeä matalamman kynnyksen hoitomuoto. Tämän lisäksi se voi toimia hyvänä siirtymänä niille vanhemmille, jotka haluavat jo tehdä töitä mutta myös viettää aikaa oman lapsensa kanssa. Kodinomainen hoito on usein toimivampi erityisesti pienille lapsille.

Esitän tässä vielä siksi seuraavan toivomuksen:

”Valtuusto toivoo, että perhepäivähoitoa ja ryhmäperhepäivähoitoa kehitetään edelleen päivähoidon kanssa tasavertaisena ja sitä täydentävänä palveluna. Perhepäivähoidon houkuttelevuuden lisäämiseksi seurataan myös muissa kunnissa tehtyjä muutoksia perhepäivähoitajien työolosuhteisiin ja korvauksiin ja hyödynnetään näitä kokemuksia oman toiminnan kehittämisessä.”

Normaalin hullu vai hullun normaali?

Kävelin seurakuntavaalien äänestyspaikalta takaisin kotiinpäin. Edelläni kulki nainen, ja kiinnitin ohimennen huomiota hänen laukkuunsa: kerrankin jotain pirteää tässä talvisäässä. Tavanomaisia syysvarusteita piristi kirkkaankeltainen, trendikkäältä näyttävä laukku ja hupaisa tupsukorvapipo.

Hätkähdin, kun asfaltilta metsäpolulle päästyään nainen karjaisi, alkoi loikkia eteenpäin ja huutaa huitoen samalla käsillään. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Hetken ajattelin, että hän oli päästään vialla. Sitten olin kuulevinani jonkun vastaavan. Ehkä hän näki tuttunsa ja pisti pienen näytöksen pystyyn. En nähnyt kuitenkaan ketään muuta. Huuto kuulosti toisaalta aggressiiviselta.

Tulin uteliaaksi. Kuka tuo nainen oli ja miksi hän huusi tuolla tavalla? Hyppiminen lakkasi, mutta metsästä kuului edelleen kovaäänistä pajatusta.

Ehdin kehitellä mielessäni jo kaikenlaisia tarinoita. Kuljin itse viereistä polkua, jossa vastaani tuli nuorimies. Hän vilkaisi naisen suuntaan ja pani juoksuksi. Veli joka tuli hakemaan hassahtaneen siskon takaisin luvattomalta päivälenkiltä?

Mies pääsi bussipysäkille hieman naisen jälkeen, alkoi raplata kännykkäänsä. Se siitä tarinasta. Nainen jatkoi matkaa.

Polkumme kohtasivat  liikennevaloissa. Puoli tienmittaa edelläni nainen puheli edelleen keskenään, välillä vaieten. Se kuulosti keskustelulta. Ehkä hands-free?

Ei ollut mitään handsfreeta.

Seuraavien valojen kohdalla tulin lopulta naisen rinnalle. Hän puhui omaa kieltään, josta oli vaikea saada selvää. Painoi nappia ja jäi kiltisti odottamaan valon vaihtumista. Kun vilkaisin häneen päin, hän hymyili minulle aurinkoisesti. Hymyilin takaisin.

Valojen vaihduttua nainen jatkoi reippaasti eteenpäin, erotin omalaatuisesta puheesta toistuvan teeman: on kivaa. Kiva päivä. Kaunista.

Sitä päivä olikin, pienestä harmaudesta huolimatta.

Jäin miettimään, kuinka hämmentävältä toisen erilaisuus tuntuu tuiki tuntemattomassakin ohikulkijassa. Melkein koko kohtaamisen ajan yritin löytää selitystä erikoiseen käytökseen: jotain muuta, kuin sen, että nainen vain oli sellainen kuin oli. Erilainen.

Paitsi että naisen käytöksessä oli paljon tuttua. Joku saattoi hätkähtää minua samalla kävelyllä, kun kuljin ajatuksissani Olarin kirkolle ja takaisin. Uppoudun helposti ajatuksiini, ja minulla on paitsi hyvä mielikuvitus myös vahva keskittymiskyky. Saan itseni joskus kiinni ääneen puhumisesta: viimeistään silloin, kun joku ohikulkija katsoo pitkään.

Mitä vaaditaan, että tästä keskittymiskyvystä, muun maailman unohtumisesta hypätään pieni askel eteenpäin: siihen, että päänsisäinen monologi käydään ääneen, suodattimitta, hyppien samalla sopivalla metsäpolun pätkällä huutaen kuin, no, mielipuoli? Miltä sellaisen ihmisen pään sisällä tuntuu, kuinka hän kokee maailman? Minua häiritsee, että toisen ihmisen pään sisälle on niin pitkä matka. En voi ymmärtää kunnolla edes läheisimpiä ihmisiäni: toisen voi tuntea mielestään läpikotaisin, mutta toisen kokemusta ei voi jakaa. Matka tuntemattoman itsekseen jutustelijaan mieleen on liian pitkä.

Silti uskallan väittää, että matka ”normaalista” ”hulluun” on lopulta aika lyhyt. Meistä melkein jokainen voi joskus puhua itsekseen. Kuinka paljon normaalista toiseen suuntaan poikkeaa ”tavallisen ujo” ihminen? Kuinka paljon työtä moni tavallinen ihminen on joutunut tekemään sen eteen, että välittäisi vähän vähemmän siitä, mitä tuntemattomat itsestä ajattelevat kadulla? Kuinka moni on edelleen sen vanki?

Eniten minua kohtaamisessa lopulta ilahdutti naiselta saamani hymy. Samanlainen, erilainen. Hymyn voimme toisen kanssa aina jakaa, ja elämällä on lopulta vain yksi tärkeä mittari: se, millaisena sen kokee.

Matkustaa lasten kanssa: Missä majoittua?

Postaus on osa kesälomareissun innoittamana aloittamaani blogaussarjaa lasten kanssa matkustamisesta. Sarjan toisessa osassa puhutaan liikkumisesta.

Joskus muinaisessa nuoruudessani matkoilla oli vain kolme majoitustapaa: hostelli, leirintäalue tai kavereiden sohvalla nukkuminen. Nyt näiden rinnalle on alkanut tulla vaihtoehtoja AirBnbstä sohvasurffaukseen. Lasten kanssa sohvasurffaus ei ehkä toimi, mutta kaverin sohva ei toisaalta ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto. Kunhan muistat tarjota omaasi vastapalvelukseksi.

Kotimajoitus (Airbnb ja muut kotivuokrapaikat)

Hyvä vaihtoehto hotellille on kotimajoitus. Tutustuin AirBnB:hen ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten, kun kävimme ystävän kanssa Kööpenhaminassa. Mukana oli silloin seitsenkuinen nuorempi ja kotimajoitus osoittautui nappivalinnaksi juuri pikaryömimisestä innostuneelle taaperolle. Kutsuimme paikkakunnalla asuvia tuttuja syömään ja pystyimme ottamaan kaupungin haltuun rauhallisempaa tahtia, hotellia halvemmasta sataneliöisestä ullakkokämpästä kun ei todellakaan ollut mihinkään kiire.

Tällä kertaa olimme Pariisissa airbnb:n kautta varatussa kolmiossa, ja niin keittiö, erilliset makuuhuoneet kuin pesukonekin tulivat tarpeeseen. Pariisi on kallis, ja näin olivat myös Airbnb:n kodit: säästöä tuli kuitenkin paljon hotelliin verrattuna. Muitakin kotimajoitusvaihtoehtoja, ihan perinteisten vuokrafirmojenkin kautta on paljon: ensi kesäksi suunnittelimme, että voisi varata jostain isommankin talon ja pyytää mukaan useampia ystäviä.

Hotelli vai huoneistohotelli?

Hotellit ovat mukavia, mutta lasten kanssa usein helpointa on valita jokin kodinomaisempi majoitus. Hotellissa ei ole ruoanlaittomahdollisuuksia, ja lasten kanssa halutaan usein ainakin puoleltapäivin lepäillä jonkin aikaa. Emme myöskään halua olla päivän jokaista tuntia menossa, ja usein ahdas, yhden huoneen hotellihuone alkaa ahdistaa vaikka kuinka siisti olisikin. Myöskään hintaa ei voi jättää huomioitta: lasten täytettyä kaksi alkavat erilaiset lisäkulut nousta niin matkalippujen, sisäänpääsymaksujen kuin ruokakulujenkin myötä. Hotellit ovat usein vaihtoehdoista paitsi tylsempiä myös tyyriimpiä. Viime reissulla yövyimme “oikeassa” hotellissa vain viimeisen yön ennen lentoa. Myöhäinen varaus edellispäivänä takasi myös huokean hinnan, vaikka se tarkoittikin pientä riskinottoa yösijan suhteen. Oli mukavaa, ettei ennen lentoa tarvinnut miettiä asunnon siivoamista tai aamupalajärjestelyjä.

Huoneistohotelli

Lyonissa testasimme voisiko saada yhdistettyä kahden tavan parhaat puolet ja varasimme huoneistohotellin. Paikka ei ollut lähellekään yhtä mukava kuin mikään muu matkalla käytetty muoto, mikä johtui ehkä myös edullisesta hinnasta ja myöhäisestä, Saksan puolella tehdystä varauksesta. Huoneistohotelleissa riippuu aika paljon tuurista, mikä toimii – omamme oli siisti, muttei erityinen ja keittiö oli hyvin pieni, ruokatilakin oikeastaan kahdelle tarkoitettu. Noin muuten tilaa onneksi oli mukavasti neljälle.

Ystävien ja sukulaisten luona majoittuminen

Lasten kanssa olemme usein yöpyneet ystävien ja sukulaisten luona, ja nytkin olimme matkan puolivälissä ystävien luona Saksan puolella. Ystävien ja sukulaisten luona yöpymisessä on monta hyvää puolta: lasten kanssa ei voi suhata jatkuvasti edes takaisin nähtävyyksiä katselemassa joten lepoaikaa on oltava. Oikeassa kodissa on lastenkin helppo sujahtaa omiin leikkeihinsä. Vielä parempi on, jos talossa on ennestään lapsia, joiden lelujen uutuudenviehätys kantaa todennäköisesti koko reissun ajan.

Osan aterioista voi kokata ja syödä kotosalla ja isäntäväki osaa usein kertoa, minne matkalaisten kannattaa suunnata. Tämän lisäksi parastahan on myös nähdä pitkästä aikaa ystäviä ja sukulaisia: matkustus omalla porukalla on omalla tavallaan kuplassa elämistä, kun taas illanvietto ystävien seurassa virkistää mieltä aivan toisella tavalla. Olemmekin varsinkin lasten saamisen jälkeen käyneet lähes joka lomalla myös tapaamassa ystäviä. Saksassakin kävimme pari kertaa koko porukalla ulkona syömässä, mutta yhtenä iltana kutsuimme kaikki saman katon alle ja kokkasimme itse. Oli luksusta sekin, että sai käydä paikallisessa marketissa ostamassa tuoreita vihanneksia, kokeilla uusia reseptejä ja viettää keittiössä ilman kiirettä hyvän seuran ja viinin kera useamman tunnin.

Ongelmallisintahan vierailussa toisten kotona on vain se, kuinka kauan se kestää ja kuinka paljon isäntäväkeä tulee auttaa tai vaivata. Ensimmäisellä perhelomallamme Japaniin, nuorimmaisen ollessa vasta kymmenkuinen, emme saaneet tasapainoa ihan kuntoon: jetlagi vaivasi vanhempia loman puoleenväliin joten olimme vieraina aika apaattisia ja pienen sairastelun vuoksi hyvä suunnitelma painua osaksi lomaa oikeaan hotelliin peruuntui. Onneksi olemme saaneet maksettua velkoja takaisin jo pariin otteeseen, joskaan en tiedä onnistummeko ikinä korvaamaan kaikkia niitä maukkaita paikaillisia ruokia joita emäntä meille matkalla kokkasi. (Tämä olkoon vinkkinä, meille saa tulla kolmannenkin kerran.;)

Summa summarum: Lapset sopeutuvat hyvin moniin paikkoihin. Tärkeämpää kuin majoituksen tyyppi on muutama perusasia: se, että lapsilla on aikaa leikkiä rauhassa, päästä olennaisiin paikkoihin kuten puistoihin ja leikkipuistoon, ja että jonkinlainen rytmi säilyy (joskin kyllä se meilläkin reissun aikana pikku hiljaa siirtyi normaalia myöhemmäksi.) Kodinomaisempi majoitus ja mahdollisuus laittaa edes vähän ruokaa itse auttaa kuitenkin koko perhettä rentoutumaan ja säästää myös rahaa. Tärkeintä on kuitenkin saada tauko rutiineista – niin että päivän rakenne saadaan kuitenkin lasten kanssa pysymään riittävän hyvin kasassa..

Valtuustopuhe 29.9 – Länsimetron jatko

Alla puheenvuoroni metron jatkokeskustelussa. Koska eräs vakavaa kuullunymmärtämisen puutetta osoittanut repliikki puheenvuoroni lopuksi väitti että en ole kiinnostunut elinkeinoelämän edusta – melko häkellyttävä väite – toistan vielä tässä sen mitä vastarepliikissäni totesin: Puheenvuoroni oli puheenvuoro nimenomaan elinkeinoelämänkin puolesta. Metro on paitsi elinkeinopoliittinen, myös liikennepolittinen, ekologinen ja kaupunkirakenteeseen vahvasti vaikuttava hanke. Se on tätä kaikkea. Mutta metron elinkeinopoliittisia seurauksia on vahvasti liioiteltu, kun ottaa huomioon mitkä liikenneyhteydet ovat elinkeinoelämänkin kannalta tällä hetkellä heikoimmat. Olkaapa hyvät.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Näin alkuun sanon, että kannatan metron jatkoa. En varauksetta, mutta siksi, että se on nykytilanteessa paras vaihtoehto. Näitä syitä Jyrki Kasvi hienosti summasikin jo äskeisessä puheessaan, jonka teemojen pohjalta jatkan.

Sanon kannatukseni tässä siksi, että keskityn nyt nostamaan esiin asioita, jotka eivät saa unohtua metropäätöksessä. Olisi vastuutonta unohtaa riskit ja huolet, joita tällainen iso investointi herättää. Ilman niiden tiedostamista emme voi myöskään reagoida oikea-aikaisesti, jos riskit realisoituvat.

Kolme asiaa jota haluan erityisesti nostaa ovat rakentamisen ja asumisen laatu, metron kustannusten yllätykset sekä poikittaisliikenne.

Asemien varrella tehokkuutta tarvitaan, ja metron aiheuttamat muutokset ovatkin herättäneet huolta kaupunkilaisissa. Kaupunkikuvan muutos tulee olemaan raju. Kuten Inka Hopsu korosti, emme voi kuitenkaan uhrata Espoon suurinta valttia rakentamiselle. Espoon luonnonläheisyys on yksiselitteisesti kaupungin suurin valtti, ja toisaalta palvelujen kaukaisuus eräs sen heikoimpia puolia.

Metroasemien lähelle tulevilla kaupunkikeskuksilla voimme parantaa palvelujen saavutettavuutta merkittävästi, mutta niillä on edellytykset myös luonnonläheisyyteen. Kaupunkisuunittelulautakunta on lautakuntasopimuksessaan korostanut erityisesti asumisen laadukkuutta: jos ympäristöä ei mietitä ja suunnitella huolella, metroseudusta ei tule vetovoimaista.

Mitä kustannuksiin tulee, Fred Granberg nosti repliikissään hyvin esiin esitettyjen laskelmien ongelmia. Joudumme infran rakentamaan uutta väkeä varten joka tapauksessa. Sitä rahoitetaan maankäyttömaksuilla, joita tulee kaavoituksen myötä metrosta riippumatta. Sadan vuoden tähtäimellä säästämme metrolla varmasti rahaa etenkin, jos osaamme tehdä yhtä aikaa houkuttelevaa ja tiivistä kaupunkia, mutta takaan, että rahallisia suoria säästöjä emme näe vielä lainanmaksuaikana vaan menojen kasvua. Muita etuja ja vaikutuksia metrolla on kyllä. Meidän tulee myös ymmärtää, että koko bussiliikennettä ei voi niistää sillä perusteella, että meillä on nyt metro. Espoota on kaavoitettu haulikolla ja valtaosa asuu luokattoman kaukana pääradoista. Kauas niistä emme voi myöskään enää keskittää väkeä.

Suurimpana huolena metroratkaisussa nostan kuitenkin esiin huomion kääntymisen pois Espoon suurimmasta pullonkaulasta: poikittaisyhteyksistä.

Kaupunginjohtaja nosti aloituspuheenvuorossaan esiin verkostokaupungin.

Verkostokaupunkia ei ole ilman verkostoa. Metro ja suunniteltu rantarata jättävät verkostosta puuttumaan poikkipuolat. Olemme edelleen säteittäinen nauhakaupunki, sidottu helsinkiin kahdella napanuoralla.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että olemme sidoksissa Helsinkiin. On itsestään selvää, että emme ole täällä yksin: koko pääkaupunkiseutu kukoistaa ja uppoaa yhdessä. Tätä vastaan on turha potkia vaan keskittyä hoitaa omalta osaltamme asiat kuntoon.

Taannoisen metropäätöksen yhteydessä valtuusto erityisesti korosti, että Raide-Jokeria tulee kiirehtiä metron rinnalla. Nyt se on siirtymässä hamaan tulevaisuuteen. Silti kyseessä on pääkaupunkiseudun, myös Espoon kannalta erittäin merkittävä hanke.

Väännän hieman lukuja rautalangasta.

Raide-Jokerin kokonaiskustannuksiksi on arvioitu parisataa miljoonaa euroa. Näistä Espoolle jyvittyy radan pituuden suhteessa kolmannes, noin 70 miljoonaa euroa. Jos valtio tukee tätä kolmanneksella, Espoo saa Raide-jokerin espoon puolelle 50 miljoonalla eurolla. Metroon verrattuna pikaratikka on halpaa kuin saippua.

Elinkeinoelämän ja ihan tavallisen työssäkäyvän espoolaisen kannalta erittäin tärkeää olisi saada toimimaan poikittainen joukkoliikenne sekä Raide-Jokerin että Kehä II:n suuntaisen Jokeri 2:n osalta. Vaikka Itäkeskuksesta onkin metron myötä tullut kukoistava IT-keskittymä – tai ehkä sittenkään ei – metroa ei kannata tehdä pelkät liike-elämän kuvat silmillä. Metro on kaupungin kokonaisratkaisu joka vaikuttaa kaikkeen: kaupunkirakenteeseen, viihtyvyyteen, palveluiden saavutettavuuteen ja liikennemuotoihin. Se ei myöskään ratkaise kaikkia ongelmia, vaan bussien tulee kulkea metron vaikutusalueen ja syöttöliikenteen ulkopuolellakin.

Hyvät valtuutetut,

Kuten Länsiväylä selvittikin, valtaosa espoolaisista haluaa käyttää joukkoliikennettä. Tehdään nyt sellaista joukkoliikennettä, että he sitä myös pystyvät käyttämään.

Valtuustopuhe talouden seurantaraportista – tuottavuus, ICT-uudistus, digitalisaatiostrategia

Pidin valtuustossa puheen sekä talouden seurantaraportin että talousarvion ja -kehyksen kohdalla. Jälkimmäisessä puheenvuorossa nostin esiin aktiivisen maapolitiikan ja sen, että meidän tulisi keskittyä pelkkien leikkausten sijaan myös tulopuolen kehittämiseen. Tässä maapolitiikalla on iso rooli. Ylipäänsä miettiä, miten saada panostuksille parasta tuottoa. Mutta näihin maapoliittisiin ajatuksiin palaan vielä isommalla metelillä. 

Alla puheeni seurantaraportista.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

katselemme nyt toteutunutta budjettia, joka näyttää pahemmalta kuin puoli vuotta sitten erityisesti erityissairaanhoidon ja toimeentulotuen osalta.

On selvää, että toiveilla menopuolta ei saada pienenemään. Laskut pitää maksaa, sairaanhoidon kustannukset hoitaa vaikka valtuusto kuinka hurskaasti toivoisi, että ne pienenisivät. Tässä edellä on ollut hyvää puhetta panostuksen tärkeydessä osana säästöjä, ja jatkan samasta aiheesta.

Meillä on ollut käynnissä kunnianhimoinen talous- ja tuottavuusohjelma, joka on keskittynyt erityisesti tuottavuuden parantamiseen toiminnan parantamisen kautta. Oli kuitenkin selvää jo ohjelmaa hyväksyttäessä, että tällaiset pitkäjänteiset muutokset eivät pääosin näy heti vaan vasta vuoden päästä tai sitäkin pidemmällä aikavälillä.

Tuloksia kuitenkin on saatavissa. Esimerkiksi erityissairaanhoidon kuluja voidaan käytännössä alentaa parhaiten ennaltaehkäisyllä. Työttömyyden kulut alenevat auttamalla työllistämistä, ja ilahduinkin nähdessäni, että esimerkiksi Omniasta valmistuneiden työllistymisnäkymiin on kiinnitetty huomiota ja ne ovat parantuneet.

Joskus pitää panostaa voidakseen säästää, kuten Espoon hyvät kokemukset esimerkiksi työhyvinvointiin satsaamisesta osoittavat.

Yksisilmäiset leikkaukset budjetissa maksavat pitkällä aikavälillä, vaikka joskus onkin kiva heitellä julkisuudessa perusteettomia lukuja siitä, paljonko jonkin asian poistamisessa säästettäisin.

Tuottavuustavoitteissa on palveluliiketoimen osalta mainittu tulostavoite “palvelutuotannon taloudellinen tehokkuus lisääntyy”.  Tämä tarkoittaa käytännössä yksinkertaistettuja prosesseja, tehokkaampaa toimintaa joilla voidaan kuitenkin taata sama, hyvä palvelutaso. Seurantaraportissa tässä todetaan ytimekkäästi “tavoite toteutunee”. Mitään yksityiskohtia tästä ei saada. Jos tällaisia voittoja saadaan, niitä kannattaisi rummuttaa enemmänkin. Uskon että myös kaupungin sisällä tiedon jakaminen voi johtaa parempaan toimintaan. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen joka siilossa.

Talous- ja tuottavuusohjelmasta olisi hyvä saada paremmin väliaikatietoja. Tarkastuslautakuntakin kiinnittää tähän huomiota vaatiessaan, että sen toteutumista sekä vaikuttavuutta seurataan tarkemmin. Tuottavuus ei voi jäädä vain toiveiden asteelle.

Olemme ottamassa uutta ICT-toimintamallia käyttöön vuoden loppuun mennessä. Tälle vuodelle mahdolliset säästöt eivät siis vielä kohdistu. Espoon ICT-puolella pitäisi olla paljonkin tehostettavaa, kaikki euroja joita voimme käyttää palveluihin ja investointeihin.

Ei kannata tehdä kalliilla jos voi tehdä hyvää edullisemmin. Huonoa ei kuitenkaan kannata tehdä.

Olen myös ilahtunut siitä, että Espoossa aloitetaan digitalisaatiostrategian valmistelu. Puhumme täällä paljon kuntalaisten hyvinvoinnista, vanhustenhoidosta ja työttömyydestä. Digitalisaatio kuulostaa näihin verrattuna kovin korkealentoiselta: mitä etua siitä voi olla, kun vanhustenhoitoonkaan ei riitä käsipareja?

Vastaus on: paljonkin. Fiksusti digitalisoimalla saamme parannettua toimintaa, pidettyä myös nuoret digitaaliset sukupolvet mukana kaupungin toiminnassa ja viime kädessä parannettua niitä palveluja, joiden avulla huolehdimme myös yhteiskunnan heikoimmista.