Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin luonnon arvottamista useammassakin artikkelissa. Kuinka saada ihmiset ymmärtämään luonnon monimuotoisuuden arvo ja näkemään, että ympäristömme resurssit ovat rajalliset?

Pääasiallinen ongelma on, että luonnolle – joka on ehtyvä resurssi ja paitsi ihmisille niin myös taloudelliselle toiminnalle korvaamaton – ei normaalisti määritellä minkäänlaista rahallista arvoa. Luonnon resurssit katsotaan ilmaisiksi, mitä ne todellisuudessa eivät ole. Osittain ongelma on myös ’hallinnollinen’: resursseilla ei tyypillisesti ole yhtä omistajaa – meret ja ilma esimerkkeinä – jolloin niiden katsotaan olevan vapaasti kenen tahansa hyödynnettävissä eikä kenenkään vastuulla.

Raportissa esiintyy taajaan termi ekosysteemipalvelu. Termi esiintyi läpi raportin eri artikkelien ja sille oli omistettu oma aliteemansakin. Itselleni sana oli uusi, mutta sen merkitys on lopulta hyvinkin selvä: ekosysteemipalvelu on luonnon ’tuottama’, ihmiselle ja maapallolle hyödyllinen, tarpeellinen ja rahanarvoinenkin palvelu. Esimerkkejä ekosysteemipalvelusta ovat esim. mehiläisten viljelijöiden pellolla suorittama pölytys, metsä joka sitoo hiilidioksidia ja tuottaa happea, jokiylängön kasvillisuus, jonka ansiosta viljelykset eivät sorru eroosion voimasta tai vain lähistön järvestä saatava puhdas juomavesi. Näiden ”palveluiden” rahallinen arvo on merkittävä, kun niitä alkaa laskea: esim. mehiläiset pölyttävät Yhdysvalloissa viljelyskasveja 19 miljardin dollarin edestä vuosittain.

Mihin tällaista kömpelöä ja kummallista termiä tarvitaan? Ja eikö ole, ettenkö sanoisi, kapitalistisikamaista antaa luonnolle tällaista palvelijan roolia ja vieläpä lätkäistä sille hintalappua?

Joskus kysymykseen vastataan helpoimmin vastakysymyksellä. Yksinkertaisesti: onko sillä väliä, mikäli hintalappu toimii? Terveellä järjelläkin näkee että mehiläisten katoaminen olisi katastrofi maanviljelykselle, mutta kenties on helpompaa huolehtia mehiläisistä mikäli elinkeinoelämä voi laskea rahalliset seuraukset. Taloustieteilijöillä on tälle termikin, ulkoistuskustannusten ongelma: se tarkoittaa, että mikäli luonnonvaran arvoa ei sisällytetä talousjärjestelmään, sitä ei oteta huomioon taloudellisessa päätöksenteossa. Mikäli luonnon ’tarjoamille’ resursseille annetaan selkeä arvo on helpompaa nähdä, miten näiden resurssien väärinkäyttö tuhoaa arvokasta omaisuutta. Jos nämä lukemat otetaan selvästi huomioon vaikkapa valtion budjetissa ja omaisuusarvioissa, voidaan nähdä että esim. salahakkuiden estäminen suhteellisen suurillakin summilla voi olla kannattavaa toimintaa, jos vaihtoehtona on rahanarvoisen luonnon katoaminen maan päältä – ja valtion kassasta – tyystin.

Ekosysteemipalvelun arvon määrittäminen on ensimmäinen askel. Meidän tulee kuitenkin myös määrittää, kuka siitä on vastuussa ja kehittää tapa, jolla tästä ”palvelusta” maksetaan.

Vastuullinen voisi olla vaikkapa resurssista riippuvainen yhteisö, valtio tai valtioliitto. Se voisi myös olla kansallinen tai kansainvälinen instituutti. Tällaisen yhteisön tulee kyetä säätelemään resurssin käyttöä: helpointa on, jos yhteisö on siitä jollain tapaa riippuvainen. Pienemmässä mittakaavassa kyseessä voisi olla vaikkapa kalastajien yhteisö, joka pyrkii määrittämään kestävät pyynnin rajat ja käytettävät pyyntitavat. Tällainen menetelmä toimii, jos yhteisön menestys riippuu resurssin tilasta – kalastajien elinkeino olisi uhattuna jos kalakannat romahtaisivat. Valitettavasti kaikki yhteisöt eivät ymmärrä tätä: esimerkkinä EU:n kestämätön kalastusjärjestelmä.

Palveluista tulee myös maksaa. Jos resurssille on määritelty arvo, sen käytöstä tulisi myös aiheutua kustannuksia. Vain tällä tavalla resurssin arvo otettaisiin todella huomioon myös yrityksissä ja liike-elämässä.

Kalastajien yhteisössä tämä ”hinta” voisi näkyä kalastuskiintiöinä joita voisi kaupata kalastajien kesken (vrt. Islannin kalastuskiintiöt). Juomavedelle voitaisiin määritellä suoraan sen arvoon suhteutettu hinta. Nykyisellään veden hinta on sen rajallisuuteen nähden naurettavan pieni, ja hinnoittelulla voitaisiin ohjata ihmisiä ja yrityksiä käyttämään vettä järkevästi (mietitäänpä vaikka perinteisiä amerikkalaisia keinokasteltuja pihanurmia – järjettömyys Arizonan aavikolla). Muita vaihtoehtoja ovat erilaiset yksityiset maksujärjestelmät, oikeuksien kauppa (päästöoikeuskauppa on näistä tunnetuin esimerkki, joskaan sen toimivuutta ei ole vielä todistettu), erilaiset sertifiointijärjestelmät tai julkiset maksujärjestelmät, vaikkapa päästöjen verottaminen.

Kaikkia edellämainittuja tapoja voidaan ja on ehkä syytäkin käyttää. Ecosystem Marketplacen (ks. myös Wikipedia) Richard Bayon kuitenkin ennustaa, että tulevaisuudessa viranomaisten valvonnassa tapahtuva markkinalähtöinen oikeuksien kauppa tulee olemaan paras tapa ratkoa näitä ongelmia. Esimerkkeiksi hän nostaa vielä toistaiseksi hajanaisia yksittäisiin biodiversiteettioikeuksiin liittyviä järjestelmiä, esim. Yhdysvaltain ’kosteikkomarkkinat’. Nämä markkinat ovat saaneet alkunsa lainsäädännöstä, jossa pyritään estämään rakentamista kosteikkomaille. Mikäli kosteikkoa haluaa käyttää, joutuu hakemaan lupaa, ja mikäli kosteikko todetaan arvokkaaksi eräs vaihtoehto on joko suojella tai ennallistaa vastaava määrä kosteikkoa jossain muualla. Tämä on avannut kaupallisen mahdollisuuden ns. kosteikkopankeille, jotka ostavat kosteikkoja ja ennallistavat kosteikkomaata ja sitten myyvät näitä ’kosteikko-oikeuksia’ rakentajille.

Järjestelmä ei ole idioottivarma, ja siinä on lukuisia ongelmia: onko vaikkapa ennallistettu kosteikko enää luontoarvoiltaan yhtä rikas kuin kosteikko, jota se pyrkii korvaamaan? Järjestelmä kuitenkin näyttää, että tällaiset markkinat voivat toimia, ja parempia vaihtoehtoja on toivon mukaan tulossa.

Voiko kymmenen vuotta vanhassa kokoelmassa talouteen liittyviä esseitä olla enää mitään mielenkiintoista? Voi hyvinkin, ja voin lämpimästi suositella Paul Krugmanin esseekokoelmaa The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science. Kirja käsittelee yleisiä talouden ilmiöitä ja niiden teoreettista taustaa pohjautuen todellisiin tapahtumiin: esimerkit ovat edelleen tuoreita ja lainalaisuudet paikkansapitäviä vaikka itse tapahtumista olisikin aikaa.

Esseessä nimeltä Earth in the Balance Sheet: Economists Go for the Green Krugman käsittelee hyödykkeiden hinnan ja arvon välistä ristiriitaa. Itselleni oli ehkä jopa yllätys, että hänen mukaansa useimmat taloustieteilijät itse asiassa ovat hyvinkin vahvasti ympäristömyönteisiä ja että yleisesti hyväksyttyjen talousteorioiden ja ympäristönsuojelun välillä ei itse asiassa ole niin suurta ristiriitaa kuin voisi kuvitella. (Toisaalta tämä ei ole niin suuri ihme kun osaa tehdä eron taloustieteilijän ja investointipankkiirin välille.) Suurin ongelma hänen mukaansa onkin poliittinen: vaikka niin talouden kuin ympäristön kannalta tietyt valinnat olisivat järkeviä, poliittinen tahto tai sen puute – ja toisaalta poliitikkojen itsensä usein ehkä omalaatuiset käsitykset talouden toiminnasta – estävät meitä tekemästä oikeita päätöksiä.

Talouden perusolettamuksen mukaan markkinat ovat tehokkaita ja hyödykkeiden hinnat määräytyvät vapailla markkinoilla tehokkaasti kustannusten ja kysynnän mukaan. Jos sivuutetaan nyt se seikka, että tämä ei koske finanssisektoria (vilkaise mitä Cooperilla oli aiheesta sanottavanaan), meille jää vielä yksi ongelma: nykyisellään hyödykkeiden hinnat eivät todellisuudessa määräydy kustannusten mukaisesti. Ja taloustieteilijätkin ovat pääosin yhtä mieltä siitä, että mikäli hinnat eivät määräydy todellisten kustannusten ja kysynnän mukaan, vapaat markkinat eivät toimi.

Mitä nämä puuttuvat kustannukset ovat? Niitä kutsutaan piilokustannuksiksi, ja ne ovat tyypillisesti esim. ympäristölle tai vaikkapa työntekijälle aiheutuvaa ’kulua’ saastumisen tai vaikkapa huonojen työolojen vuoksi sairastumisen muodossa. Malliesimerkkinä Krugman mainitsee erään talouden oppikirjan perusesimerkin, jota tässä vapaasti lainaan: Mikäli yritys saastuttaa jokea, se käyttää yhteiskunnan resursseja yhtä varmasti kuin polttaessaan hiiltä. Mikäli yritys maksaa käyttämästään hiilestä, muttei veden saastumisesta, yhtiö on taloudellinen hiilen- mutta tuhlaava vedenkäytössään. Lyhyesti: yritys käyttää ilmaiseksi resurssia, josta itse asiassa tulisi maksaa, ja näin ollen tuotannon todelliset kustannukset eivät näy tuotteen hinnassa.

Julmalla tavallaan hauska Story of Stuff esittelee erinomaisella videolla tätä todellisten ja kuluttajalle (tai hyödykettä ostavalle yritykselle) tulevan kustannuksen välistä ristiriitaa.

Miten tämän kustannuksen saisi otettua huomioon lopputuotteen hinnassa? Ilmeisin tapa siirtää näitä kustannuksia hintaan on säätää verotusta tai lisätä sääntelyä. On kuitenkin muitakin tapoja, kuten erilaiset (usein toki lainsäädäntöön pohjautuvat) ympäristöoikeuksien kaupat. Tässä auttaa käsite nimeltä ekosysteemipalvelu: siitä lisää myöhemmin.