Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat lukevansa pääasiassa tietokirjallisuutta. En voi ymmärtää sellaista. Näissä ihmisissä lienee kahdenlaisia: niitä, jotka pitävät kaunokirjallisuutta turhana tai eivät koe nauttivansa siitä, ja niitä, jotka vain katsovat ettei heillä ole aikaa kaunokirjallisuuteen. Vielä useammalle kyseessä ei ehkä edes ole erityinen kannanotto: lukemaan ei kenties vain olla totuttu.

Eilen katselin Täällä Pohjantähden alla -elokuvafilmatisointia. Niin vauhdilla kuin tuota monen sukupolven tarinaa jouduttiinkin kuljettamaan, itse tarina oli väkevä ja toi myös esille tuon ajan yhteiskunnan jännitteitä ja epäkohtia. Se toi mieleeni kaksi kirjaa joista toisen luin hiljan, toisen pari vuotta sitten. Molemmissa oli sama pohjavire: poikkeusyksilöiden tarinalla tuotiin esille epäkohtia, revittiin auki se millainen maailma heille oli. Toinen näistä, Paratiisi, kuvaa vapaustaistelija Fridan ja hänen lapsenlapsensa Paul Gauguinin kohtaloita: toinen oli Kurjat, jonka hengästyttävä tahti pakotti välillä pitämään etäisyyttä jopa kesken takaa-ajokohtauksen. Lukijalla ei meinannut pumppu kestää.

Hyvä romaani herättää tunteita. Se herättää päähenkilöt eloon, luo maisemia, piirtää karttaa maailmasta. Sellaisena kuin se oli, sellaisena kuin se voisi olla , sellaisena kuin se ehkä joskus tulee olemaan. Hyvä kirja ei koskaan tarjoa ”vain” viihdyttävää tarinaa: se menee ihon alle, saa välittämään siitä miten päähenkilölle käy, vie yöunet.

Hyvä kirja herättää miettimään.

Tunnustan, etten ole lukenut Täällä Pohjantähden alla. En ole lukenut myöskään Tuntematonta sotilasta. Häpeän tätä sivistymättömyyttäni, vaikka yritänkin vakuuttaa itseni sillä, että lukemani lukuisat muut noista aikakausista kertovat kirjat ja tarinat takaavat, etten ole maamme lähihistorian suhteen täysin sivistymätön. Elokuva sai tosin jälleen siirtämään nämä kirjat ”heti seuraavaksi”-pinoon.

Jos haluamme ymmärtää historiaa, olipa se oman maamme lähimenneisyys – joka on mielestäni missä tahansa maassa kansalaisen perusvelvollisuus ja myös oikeus – tai ajassa tai maantieteessä kaukaisempi historia, mikään ei voita romaania. Voit lukea kuinka monta kuivakkaa opusta tahansa, mutta romaanikirjailija herättää aikakauden henkiin tavalla jolla tietokirja ei pysty. (Tämä ei muuta sitä, etteikö myös tietokirjasta voisi tehdä vetävää – esimerkkejä on.) Paratiisi perustui kahteen todelliseen henkilöön, eikä välttämättä ollut historiallisesti täysin tarkka. Kuvan aikakaudesta se varmasti piirsi todellisena. Täällä Pohjantähden alla kuvaa todellista yhteiskuntaa, meidän yhteiskuntaamme, torppareiden ja tilallisten, rikkaiden ja köyhien jännitteitä. Sisällissodan juuria. Maataloutemme ja yhteiskuntarakenteemme perustuksia. Peruskoulun muutamat historiankirjan sivut eivät voi koskaan tuoda tuota maailmaa lähelle, saada ihmistä ymmärtämään. Historian tulkintakin muuttuu. Usein juuri romaanit auttavat murtamaan sitä.

Romaani voi saada meidät näkemään myös nykyistä yhteiskuntaa toisenlaisten linssien läpi. Nytkin maassamme on paljon kerroksia, joiden todellisuudet eivät koskaan kohtaa. Omassa pienessä ympyrässään on helppo kuvitella tasainen todellisuus: kirjallisuuden tehtävä on puhkoa se auki. Kirjallisuus voi herättää myös näkemään tulevaisuutta, sen mitä seurauksia valinnoilla on. Kirja haastaa miettimään omaa moraalikäsitystä, kenties muuttaa suhtautumista maailmaan. Toisiin ihmisiin.

Kaikki tämä kuulostaa niin mahtipontiselta. Kaiken ei tarvitse olla haudanvakavaa. Kirjallisuuden salakavala piirre – ehkä suurin syy rovioihin – onkin se, että se voi tehdä työtään salavihkaa. Lukija voi nauttia, kiherrellä, tempautua: samaan aikaan maailmankuva salakavalasti muuttuu, ymmärrys laajenee, uudet ajatukset alkavat itää. Mielestäni kaikki lukeminen on hyvästä. Tutustuin vihdoin hiljan bussissa Naisten Etsivätoimisto No 1:n. Bussimatka sujui kuin siivillä, eikä niitä tarvittu montaa vaikka työmatka onkin lyhyt. Pidin romaania kepeänä jopa dekkarien mittapuulla. Silti tajusin, että kuva, joka Botswanasta – täällä kaukaisessa vinkkelissä se muuttui hetkessä koko Afrikan kuvaksi – piirtyi, oli merkittävästi erilainen mitä mantereesta annetaan. Kirja kuvasi elämäntapaa, yhteiskuntaa ja elämää, joka sujui kuin meilläkin. Kepeydessään tuo myyntimenestys voi tehdä kokonaisen mantereen maineelle enemmän kuin tuhat kuivaa artikkelia.

Tämän vuodatuksen lopuksi katson hieman lohduttomana kirjahyllyn laidalla lojuvaa lukematonta tietokirjapinoa, joka kasvaa kasvamistaan. Välillä kuvittelen itsekin, ettei romaaneille ole aikaa – maailmassa on niin paljon josta haluaa ottaa selvää. Sitten tartun romaaniin, ja muistan miksi aikaa on aina.

Holhousyhteiskunnasta jaksetaan toisinaan mussuttaa: joidenkin mielestä ihmisen pitäisi saada tehdä itse omat virheensä. Vaikka olenkin periaatteessa samaa mieltä, on paljon asioita joissa holhous on mielestäni paikallaan ja sille oikea termi olisikin ennemmin ”yhteiskunnallinen huolenpito”. Tähän sarjaan kuuluvat alkoholin ja tupakan ikärajat, nopeusrajoitukset ja monet muut pienet ja toisinaan ihmisiä ärsyttävät asiat (siis hei mä oon jo 16 eikä ne taaskaa myyny mulle viinaa1!!1!).

Tänään törmäsin huoltoasemalla tällaiseen huolenpitoon, joka ilahdutti järkevyydessään. Maksoin ostoksia luottokortilla, jonka myyjä ystävällisesti palautti takaisin kertoen, että ostosten joukossa ollutta lottokuponkia ei saanut ostaa luotolla. Myyjä kertoi, että kyse ei ollut liikkeen periaatteesta vaan valtakunnallisella tasolla olevasta rajoituksesta: kassapäätteet eivät hyväksy luottokorttia maksuvälineeksi lainkaan kun ostoslistalla on rahapeli.

Annoin myyjälle pankkikortin ja totesin, että fiksu rajoitus. Jos rahaa ei ole tuhlattavaksi, on parempi ettei ota velkaa uhkapelin pelaamiseen. Sitähän luottokortti on, vaikka pankissa kuinka muuta väittäisivät.

Pääsykokeiden poisjättämisestä on käyty kiivasta keskustelua. Puolustajien mielestä ne poistaisivat kaikki ongelmat, nopeuttaisivat keskimääräistä valmistumista viidellä vuodella ja neutraloisivat ilmastonmuutoksen. Saatatte arvata, etten ole tällä kannalla, ja perustelen sen tässä.

Ensinnäkin, pääsykokeiden poisjättämisessä on kyse useammasta asiasta. Niistä ensimmäinen on opiskeluaikojen lyhentäminen – ei ehkä opinahjossa vietettyjen vuosien, mutta valmistuvan nuoren iän alentaminen. Toinen on ilmeisesti säästöt siinä, ettei opiskella ”turhaan” aineita joista ei valmistuta. Ministerin ehdotuksessa taustalla oli myös järjetön oikeuspäätös siitä, että pääsykokeet syrjivät osaa opiskelijoista. Pääsykokeiden poisjättäminenhän ei muka sitä tee?

Valmistuvien nuorten keski-iän alentamiseen on monia seikkoja, joista nopea opiskelun aloitus on vain yksi. Itse lähtisin esimmäisenä suitsimaan karannutta lukiomopoa: neljä vuotta on yksinkertaisesti liian pitkä aika lukiossa vetelehtimiseen. (Se, miten lukion pituutta suitsitaan, on liian pitkä aihe tämän postauksen sivujuonteeksi.) Toinen ongelma on se, että valmistumisikävertailua tehdään usein kansainvälisesti. Valitettavasti Suomessa tutkinnot ovat tyypillisesti maisterintutkintoja, ulkomailla kandeja. Vastikään teknillisillä aloilla tehty uudistus, jossa kandintutkinnosta tehdään vihdoin mahdollinen saattaa siis hyvinkin vähentään alan keskimääräistä valmistumisikää, kun kandintutkinto alkaa Suomessakin tuntua hyväksyttävämmältä.

Pääsykokeissa on eroja

Keskustelussa on ollut yksi suuri ongelma: kaikki pääsykokeet ja kaikki hyvin erityyppiset alat on niputettu yhdeksi köntäksi, jonka pääsykoesoveltuvuudesta keskustellaan. Jotkut väittävät, että pääsykokeet ovat hyödytöntä nippelitietoa, toiset että pääsykoemateriaalin pänttäämiseen kuluu hukkavuosia ja kolmannet että ne syrjivät tuoreita opiskelijoita joilla ei ole aikaa lukea yhtä paljon kuin muilla. Valitettavasti fakta on se, että joka koe ja joka tutkinto on erilainen, eikä yksikään näistä ”faktoista” ole totta suurimmalla osalla aloista.

Teknisen alan pääsykokeissa kysytään matemaattisia ja luonnontieteellisiä taitoja. Näiden osaaminen on ratkaisevan tärkeää opintojen perusoppimääränkin ymmärtämiseen. Lisäksi tuoreella ylioppilaalla on etulyöntiasema: jos matematiikan ja fysiikan on kirjoittanut hakukeväänä, niitä ei käytännössä tarvitse lukea lisää. (Monet silti lukevat – ja se sallittakoon, sillä pääsykokeiden ideanahan on myös kompensoida huonosti menneitä yo-kokeita.)

Pääsykokeet takaavat reiluuden sisäänotossa

Pääsykokeiden poistaminen olisi epäreilua monelta kantilta. Ensinnäkin, yo-kokeista tulisi suhteettoman tärkeitä: Opiskelijan loppuelämä on kiinni kuudesta tunnista yhden aineen salissa. Jos ei halua vuosikausia jatkuvaa uusintarumbaa täytyy tyllysti hyväksyä se fakta että osa opiskelijoista vain tuhlasi elämänsä lukiossa ja vetää raja vaikkapa kahteen uusintayritykseen. Jos sallii uusintarumban, lukio venyy ja opiskelujen aloittaminen siinä samalla.

Entä jos lukiossa on mennyt huonommin ja vasta loppuvaiheessa alkaa tsempata? Tällöin pääsykokeet voivat auttaa kuromaan eroa.

Paras ratkaisu on mielestäni juuri teknillisellä alalla, jossa jo kymmenen vuotta sitten (ja toivon että edelleen) oli useampi väylä sisälle. Parhaat pääsevät papereilla – tätä osuutta oppilasmassasta on kasvatettu, mikä on mielestäni aiheellista. En siis vastusta ilman pääsykokeita opiskeluun pääsemistä, vain tämän väylän tukkimista kokonaan. Suurin osa tuoreista ylioppilaista pääsee yo-todistuksen ja kokeen yhdistelmällä (haluttaessa voidaan osalla aloista tehdä niin, että suurin osa pääsee yo-todistuksella. Näin saattaa jo joillain aloilla ollakin.) Niille joilla yo-koe meni penkin alle, oli tuolloin (ainakin kaksi kaveriani pääsi tämän porsaanreiän kautta) erillinen kiintiö, joka toimi kutakuinkin niin, että kun valinta oli tehty, otettiin vielä X opiskelijan kiintiö ja poimittiin sinne järjestyksessä näin monta ei-päässyttä kokeiden paremmuusjärjestyksessä.

Teknisellä alalla on kuitenkin siinä mielessä helppoa, että siellä kriteerit ovat hyvin selkeät. Toisilla aloilla rajanveto on hankalampaa. En näe mitään syytä poistaa lääkiksen pääsykoetta – kuten moni on kertonutkin, kyseessä on yhteiskunnan kannalta halpa ratkaisu kun ns. nollannen vuoden opiskelumateriaali – lääketieteen aivan perusasiat – päntätään valmiiksi pääsykokeisiin. Epäilen, riittäisikö yhteiskunnalla varaa siirtää tämä ilmaistyö opinahjoihin veronmaksajien kustannettavaksi.

Pääsykokeet turhaa ulkolukua?

Pääasiallinen mölinä pääsykokeita vastaan on kuitenkin siinä, että ne eivät vastaa sitä mitä opiskellaan. Toistaiseksi en ole vielä keksinyt, missä kaikilla aloilla tämä väittämä pätee. Kielitieteelliseen luetaan kielitieteen perusteita. Taikkiin lähetetään harjoitustöitä ja piirretään pääsykokeissa. Oikeustieteeseen luetaan iso läjä puisevia kirjoja, joista suurin osa ilmeisesti liittyy alaan – ja vaikka eivät liittyisikään, olen antanut itselleni kertoa että pääsykokeen mittaamat perslihakset korreloivat vahvasti tutkinnon suorittamiseen vaadittavien perslihasten kanssa. Kieliä lukemaan hakevan tulee osata – tadaa – kieliä.

Tästä listasta oikeastaan vain jälkimmäinen on sellainen, jossa märkäkorvainen abi on selvästi huonommassa asemassa: kieliä lukemaan hakeneet ystäväni ovat todistaneet, että yllättävän moni sinne hakenut on treenannut kielitaitoaan jo ulkomailla tai on muuten koulun kieliä paremmassa asemassa. Kieliä lukemaan siis voisi ehkä lisätä yo-kokeen arvosanan perusteella hakijoita: tässä lienee ongelmana se, että ylimpäänkin tasoon mahtuva varianssi on melkoinen, kielikokeet kun pakostakin ovat melko lällyjä (siis siinä mielessä, että koulussa ei mitenkään ehdi päästä kovin alkuperäiselle tasolle kielitaidossa ja puolikin vuotta kielen parissa ulkomailla tuo samantasoiselle opiskelijalle mielettömän suuren edun).

Jäljelle jäävät sosiologiat, valtio-opit ja muut humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat: näille toki voisi lisätä yo-todistuksella sisään pääsevien määrää, mutta epäilen myös ettei niidenkään pääsykoekirja aiheeseen liittymätöntä dataa ole. Jos tästä ollaan huolissaan, annetaan siitä hyvästä pari ilmaista opintoviikkoa sisään päässeille.

Lisäksi melkein joka opinahjossa otetaan sopivat yo-arvosanat jo huomioon (ja näiden painoarvoa on nyt uudistunen reaalin myötä helpompi lisätä.) Minua kiinnostaisikin nähdä tilastoa, mitkä ovat prosentit pelkällä yo-kokeella sisään päässeistä?

Mitä tulee ajatukseen, että opiskelemaan pääsisi suoraan ja karsinnat tehtäisiin vasta yliopistossa: tätä ns. Ranskan mallia kritisoinkin jo Soininvaaran blogissa, mutta kertaan tässä lyhyesti: se on kallista, opiskelijat saavat surkeaa opetusta, ja jos eivät pääse jatkamaan opintojaan, he hukkaavat enemmän aikaa kuin pääsykokeisiin lukemalla. Lisäksi liian helppo sisäänpääsy merkitsee usein sitä, että mennään ko. opiskelupaikkaan vain hengaamaan ”parempaa paikkaa” odotellessa. Toisaalta väärätkin valinnat on sallittava – joskus tekee hyvää kokeilla useampaa alaa.

Sinänsä ajatus helpottuneesta valinnasta, helpommasta yhteishausta ja yo-kokeen painoarvon lisäämisestä ei ole huono. Pääsykokeita ei kuitenkaan missään nimessä tule kokonaan poistaa, koska tällöin tipautetaan kelkasta iso osa nuoria, joilla tulevaisuus ei ole ollut vielä selvillä 16-vuotiaana.

Voisilmäpeliä-blogissa oli erinomaisesti kirjoitettu postaus, joka jakaa aika tarkalleen ajatukseni siitä, mikä ravitsemuksen ylenpalttisessa pohdinnassa ja kevyttuotehysteriassa on vikana. Postauksessa otetaan kantaa kaavailtuun rasvaveroon ja todetaan, että siinä ei ole järkeä – terveellisyyttä ei mitata rasvan määrällä.

Samaa mieltä rasvaverosta, vaikka (kuten aiemmin olenkin jo maininnut) minusta kulutuksen säätely verotuksella ei ole huono asia. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vain rajanveto on hankalaa. Makeisvero on erinomainen asia, samaan tapaan voisi harkita vaikkapa pikaruokaa, eineksiä tai snackseja verolle. Yksittäisten ravintoarvojen kanssa pelaaminen taas menee hankalaksi (ja vaikkapa pikaruoan tapauksessa veron piiriin kuuluvan ruoan määrittely voisi käydä liki mahdottomaksi.)

Kommenteissa moni ehdotti veron perusteeksi tuotteen jalostusastetta. Se kuulostaa tavallaan kaikkein järkevimmältä, mutta toisaalta juuri korkean jalostusasteen tuotteista elintarviketeollisuus käärii voittonsa, joten tällaisen veron todennäköisyys saattaisi olla pieni.

Onneksi viikonloppuna tuli pitkästä aikaa herkuteltua äidin patojen ääressä. Siitä ei perusruoka parane.

Pohdiskelin taannoin, mitkä kaikki vanhoihin työntekijöihin liittyvät kulut saavat työnantajat välttämään iäkkäiden palkkaamista. Osmo Soininvaara purki juuri työsuhteisiin liittyviä sosiaalimenoja, ja mainitsi siinä, että nykyjärjestelmässä työnantaja on käytännössä vastuussa sairaseläkkeelle jäävän ihmisen kustannuksista  (vaikka teoriassa kustannus lasketaankin jotenkin mutkan kautta). Vanhoista ihmisistä taas varsin suuri osa lähtee sairaseläkkeen kautta eläkepäiville.

Hyvä kysymys on, millä tapaa työnantajan voi kannustaa pitämään työntekijänsä kunnossa ilman, että sen tarvitsee pelätä raskasta laskua pitkäaikaissairauden sattuessa.

Pitäisi varmaan kommentoida jotain tästä pääkaupunkiseudun kasvisruokapäiväfarssista. Valitettavasti tuntuu joskus turhalta edes kommentoida silloin, kun keskustelu käydään tällä tasolla – luulen että valtaosa väestöstä tajuaa miten järjetön tämä ideologinen lihansyöjien esiinmarssi ja paatos on.

Hupaisintahan on, että kaikki tyytyväiset sekasyöjät muuttuvat tällaisen aiheen parissa ideologisiksi lihansyöjiksi, joiden tulee saada lihaa joka aterialla. Pääasiallinen pelko keskustelussa tuntuu olevan, että yksi kasvisruokapäivä viikossa tarkoittaisi kaikkien Suomen lihantuotantolaitosten sulkemista. Tällaisessa tunteita herättävässä aiheessa hupaisinta on nähdä, kuinka vuosikymmenten takaiset kouluruokailutraumat nousevat esiin. Muistellaan tippa linssissä sitä kertaa, kun piti maistaa ruusukaalia, tai sitä kuinka pahalta keitetty kaali maistui. Hassua, sillä muistan itse miten kammottava ruoka kanaviillokki oli – se sai minut lopettamaan kanansyönnin toviksi tyystin, vaikka ennen kouluunmenoa se oli aina maistunut. Joku olisi tietysti voinut kysyä, päteekö valtuutetun raivomielinen toteamus siitä, ettei hän enää koskaan kaaliin koske, esimerkiksi mainioon lammaskaaliin. Keskustelua katsellessa tuntuu siltä, että valtuutettujen mielestä ruoasta tekee kasvisruoan se, että siinä on muutakin kuin lihaa.

En jaksaisi kirjoittaa tähän kovin kaunopuheisesti, joten listaanpa tässä vielä muutaman ilmeisen seikan jotka lienevät tämän blogin lukijoille itsestäänselviä (jostain syystä oletan, ettei joukossa ole yhtään hourupäätä):

– Yksi kasvispäivä ei tarkoita seuraavien asioiden kieltämistä: lihansyönti, tuotantoeläinten kasvatus, tai edes päivittäinen lihansyönti.
– Kasvisruoka todennäköisesti tulee edullisemmaksi (tosin en ihmettelisi jos brasiliasta roudattu tehobroileri maksaisi vähemmän kuin kotimainen porkkana, sen verran hullusti ruoka on välillä hinnoiteltu.) Tämä tarkoittaa sitä, että laatuun voidaan panostaa paremmin.
– Kasvisruoka ei tarkoita sitä, että ruoka on huonolaatuista. Kyllä, kenties lisäpanostus ruokalistan suunnitteluun ja toteutukseen on silti tarpeen.
– Ja bonuksena: se, että olet joskus syönyt pahoja kasviksia, ei tee niistä huonoa ruokaa. Vilkaisepa terveysministeriön lautasmallia – liha on siinä vähemmistössä.

Kaikkein hupaisin kysymys nousee esiin Espoon kouluruokailusta. Nyt kun kasvisruokapäivä on virallisesti Espoossa julistettu pannaan, tarkoittaako se sitä, että perinneruokaviikko (muistanette perunavellit ym.), pinaattiletut ja puuropäivät ovat historiaa? Julistettiinko nyt vahingossa, että koko koulujen ruokalista pitää laittaa uusiksi, koska siellä on vahingossa lipsunut jo useampi kasvisruokapäivä? (Ja kuvittelevatko päättäjät tosiaan, että puuropäivänä leivän päälle ainakin omana kouluaikanani saatu leikkele jotenkin merkittävsti muuttaisi ruoan koostumusta?)

Noin muuten olen sitä mieltä, että kasvisruoan pitäisi olla vastaisuudessa helpompi vaihtoehto. Nykyinen käytäntö, jossa pitää ilmoittautua erikseen kasvissyöjäksi kasvisruokaa saadakseen tekee sen syönnistä aina vain hankalampaa. Tämän taustalla voisi hyvinkin olla aivan käänteinen ideologia kuin mitä arvon valtuutetut pelkäävät: käytännössä tosin taustalla lienee kustannuskysymys, ruoan hävikkiä yritetään varmastikin tuolla minimoida.

Hyvää mouhua kannattaa tällä kertaa ehkä etsiä sarjakuvista: ”how about aivan-normaali-ruokapäivä?”. Suosittelen saittia aina, kun haluaa virkistyä hupaisan mouhuamisen parissa. (Piirtäjä onnistui saamaan samaan tekstiin myös maininnan maahanmuuttajista ja feministeistä, ehkäpä seuraavaksi ko. saitti kielletään. 😉

Edelliseen postaukseen tuli hyvä tarkentava kommentti luomutuotannon eettisyydestä. Innostuin pohdiskelemaan vastauksessa niin pitkästi että katsoin parhaaksi julkaista pohdinnat erillisenä postauksena.

Ehdin todeta, että erillinen eettisen lihan sertifikaatti on turha kahdesta syystä: ensinnäkin, meidän ei pidä hyväksyä vallitsevaa tilannetta, ja toisaalta on jo olemassa eettisempää lihaa nimeltä luomuliha. little-h:n huomautus siitä, että luomuliha ei välttämättä ole merkittävästi eettisempää muuttaa kyllä hieman tilannetta. Silti olen sitä mieltä, että myös tavanomaisen kasvatuksen standardit on saatava ylös.

Eettinen standardi tuntuu edelleen omituiselta juuri siksi, että se laillistaisi sikojen huonon kohtelun muualla. En menisi luottamaan kuluttajaan niin paljoa, että kaikki sikatilat joutuisivat ennen pitkää muuttumaan eettisiksi tiloiksi. (Juuri tästä syystä meillä on säädöksiä, lakeja ja koko valtiovalta – vaikka ihminen ei olekaan niin itsekäs olento kuin vielä 80-luvun materialismin huumassa innostuttiin väittämäänkin, ihan kaikessa massan valintoihin ja tiedonjanoon ei kannata luottaa.) Oikeastaan ainut syy lisätä tuollainen erityinen kategoria olisi siinä, että luomua (ainakaan lihapuolella) ei välttämättä pystytä nytkään kasvattamaan kysyntää vastaavaa määrää. Luomusikojen suhteen olen ymmärtänyt, että luomurehun saatavuus on itse asiassa yksi suurimpia kasvun esteitä – Suomessa ei vielä viljellä tarpeeksi luomurehua ja ulkomainenkin rehu on kallista. Luomukasvattajat ovat jo ehdottaneet säädösten hölläämistä, pilviin noussut rehun hinta kun heijastuu lihaankin.

Hämmentävintä tässä on se, että samalla kun manataan sian alhaista myyntihintaa ja kasvattajien heikkoa kannattavuutta, harmitellaan sianlihan huonoa menekkiä – ja mietitään että miten sitä saataisiin ylös. Maanviljelyksen ongelma on juuri siinä, että kysynnän ja tarjonnan lakiin ei reagoida maatalouden erityisluonteen vuoksi järkevästi (kuten aiemminkin kirjoitin, maatalous on erityinen ala koska sitä ei saa jättää kokonaan tuonnin varaan, mutta tästä seuraa myös harmillista säätöä). Jos sianlihan menekki on huonoa, pitäisi ymmärtää, että silloin tuotantoa on liikaa ja sitä tulisi ajaa alas. Ongelma on tietysti siinä, että maanviljelijän konkurssi tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin vaikkapa pienen yrityksen konkurssi, ja saattaa olla yksilölle paljon suurempi tragedia. (Pitäisi itse asiassa tarkistaa, miten velkojen ja muiden kanssa maanviljelijää konkurssissa kohdellaan.) Pelkästään jo monen sukupolven harjoittaman elinkeinon loppuminen itsessään voi olla kova isku.

Sentimentaalisuudelle ei kuitenkaan pitäisi jättää tässä liikaa sijaa. Suomessa on puolustettu maanviljelijän etua kynsin hampain, paketoimalla peltoja, maksamalla viljelemättömästä alasta, tukien kaikkea mahdollista paitsi järjellistä tuotantoa. (Kärjistys. En varmaan ikinä oppisi kirjoittamaan kunnollista pamflettia, omatunto alkaa aina kolkuttaa liikaa suurempien kärjistysten kohdalla.) Kokonaisuutta ei ole ajateltu tarpeeksi. Tässä on toisaalta taas vielä monipiippuisempi ongelma kuin mitä ensisilmäyksellä osaa hahmottaakaan. Olen seurannut uuden MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan alkutaivalta toisella silmällä, ja hän vaikuttaa monella tapaa tervejärkiseltä ihmiseltä. Eräs hänen kommenttinsa liittyi juuri tähän pienviljelijän tukemiseen: hänen mukaansa sotien jälkeisellä pienten tilaplänttien kynsin hampain elossa pitämisellä tuhottiin Suomen maatalouden kilpailukyky moniksi vuosiksi. Marttila kannattaa myös jättisuuria navetoita juuri kannattavuuden vuoksi. Tämä ei kuulosta kovin hyvältä – isoissa tuotantolaitoksissa kun on muuallakin ollut suurimmat ongelmat. Toisaalta kannattavuusongelma on todellinen. (Silti on myös jättinavettoja ja jättinavettoja. Ymmärtääkseni suurilla, satojen tai tuhansien karjatiloilla esim. Australiassa naudat vaeltavat vapaina liki koko ikänsä. Lypsytiloilla lypsystä huolehtii lypsyautomaatti, jonne lehmät kävelevät tarvittaessa. Ei ainakaan periaatteessa kuulosta pahalta, joskaan ei sovi Suomen talviin.) Samalla mies puhuu myös voimaperäisesti luomun puolesta. Marttila toteaa (muistinvaraisesti siteeraan Seurasta lukemaani haastattelua), että vaikkapa vientimielessä luomu lienee ainoa tuotekategoria, jossa Suomi pystyisi kilpailemaan edes jonkinlaisella katteella ja johon myös jonkinlaista mielikuvaetua olisi toistaiseksi olemassa.

Eräs ratkaisu dilemmaan lienee tuotteiden alkuperän yhä suurempi esillenosto. Jo nyt ravintoloissa mielellään esitellään tuotteet tietyltä tilalta tai tuottajalta saapuneiksi, ja isoja brändejä ovatkin vaikkapa pientuottaja Kolatun juustot (vaikkeivät kai suoraan olekaan tietyltä maitotilalta). Jos ihmiset yhä enemmän haluavat ruokaansa tietyltä paikalta, jonka menetelmistä heillä on edes jokin käsitys, rahan suunta kääntyy näitä (pien?)tuottajia kohti. Tämä on hyvä alku.

Valitettavasti kuluttajien suurta massaa ei vieläkään kiinnosta muu kuin hinta. Siksi myös perustuotanto on saatava järkevälle tasolle. (Tässä ei riitä erillinen eettinen sikakategoria, vaikka ehkä sellainen olisi hyvä alku, siirtymäkauden tuettu etu?) Käytännössä tämä tarkoittaa viljelijöiden konkursseja. Sikatuotannon pitäisi tippua kysyntää vastaavalle tasolle. Samalla hinnat nousevat järkevää tuotantoa edes hieman enemmän vastaavalle tasolle. Toisaalta, mikä on ulkomaisen possun osuus Suomessa myydystä lihasta? Siinä ei paljon kotimaisen possun kokonaisvaltainen eettisyys auta jos mattimeikäläiset lappavat halpaa venezuelalaista sulatettua pakastepossua laarin täyteen.

Ehkä tulevaisuudessa kasvatusoloista tulee enemmänkin tietoa. Yhä enemmän tietoa kaivetaan tuotteiden kylkeen painetuista koodeista. Kananmunat leimataan jo niin, että munan voi jäljittää tietylle tilalle ja tietylle päivälle. Kööpenhaminan epämääräisen konsensuksen jälkimainingeissa on jo puhuttu uudesta osittain markkinavetoisesta ratkaisusta, hiilijalanjäljen merkitsemisestä jokaiseen tuotteeseen. Tästä ei olisi enää pitkä matka siihen, että paketista selviäisi myös lihan kasvuolot.

Tai kenties tulevaisuudessa tosiaan ihmiset saavat lihankaltaisen proteiininsa tankissa kasvatetusta kudoksesta. Eettisyysongelma tuolla ratkeaisi, mutta moni muu taas ei. Jo nyt tiedetään faktana, että länsimainen liha- ja maitopohjainen ruokavalio on pääasiallinen elintasosairauksien syy. Onko siis ihmisrodun kannalta eettistä jatkaa halvan lihan tarjoamista sen sijaan, että opetettaisiin kansa hieman paremmille tavoille ja palautettaisiin liha paikalleen juhlapyhien ruoaksi ja muun ruoan lisukkeeksi?

Löytyi muuten meiltäkin lopulta se kinkku joulupöydästä. Isäntäväki ei itse ollut tehnyt sitä, mutta vieraat toivat herkullista kinkkua mukanaan tutulta kauppiaalta. Pöydän kruunasi kuitenkin porokastike – siinä liha jonka kasvuoloissa ei pitäisi olla valittamista. Elinoloissa voiton vei ehkä vain edellispäivän fasaani, jota puraistessani osuin hauliin.

Suomen Turku (onko niitä tosiaan useita?-) on kaunis ja lunastanut erinomaisesti tittelinsä joulukaupunkina. Kotimaanmatkailu on ollut rentouttava kokemus, ja sukulointistressi on ollut tiessään riittävän löysän aikataulun ansiosta. (Päin vastoin, juniorin innokkaat hoitajat ovat mahdollistaneet kotimaan mäkien koluamisen sentti sentiltä.)

Joulurauhan julistuksessa oli hieno tunnelma, mutta ilahdutti hieman myös yllättävä loppuhuipennus: muutama sikanaamarinen eläinten ystävä tuli muistuttamaan joulukinkkujen kohtelusta ennen ruokapöytään päätymistä.

Toki sikadebatti on jokavuotinen mutta myös aiheellinen, ja on ollut pöyristyttävää kuunnella maa- ja metsätalousministeri Anttilan puheita: hän tietää, että ongelmia on, mutta niiden hoitamisen sijaan hän ehdottaa että olisi erikseen onnellisia sikoja ja toisaalta sitten niitä, joiden huonon kohtelun kaikki hyväksyvät. Olisiko helpompaa nostaa standardit järkevälle tasolle kaikkialla? Lisäksi moinen järjestelmä on jo – luomutuotanto. Sen suosio on niin suurta, että jotakuta muutakin tässä maassa taitaa häiritä tehotuotanto lieveilmiöineen.Viime jouluna koetimme saada luomupossua pöytään, mutta se oli loppuunmyyty jo paljon aikaisemmin. Tänä jouluna pöydässä ei ole sikaa, mutta se ei niinkään ole kannanotto sikatalouteen kuin jouluvalmistelunsa ulkoistaneiden ihmisten isäntäväen valinta. Herkkuja pöydästä tosin ei pienen ennakkovilkaisun perusteella tule puuttumaan.

Oli hienoa, että protestiin ei sen kummemmin puututtu. Taisivat päästä julisteineen televisioon asti. Joulurauhan julistuksen tunnelmaa hiljainen protesti ei haitannut, ja tällaiseen rauhalliseen mielenilmaukseen puuttuminen muutenkin viimeisillä minuuteilla olevassa tapahtumassa olisi ollut turhaa. Päätellen taannoisesta hieman Anttilan möläytyksen jälkeen tulleesta uutisesta – jonka mukaan valtaosa suomalaisista luottaa edelleen suomalaisen teollisen lihantuotannon eettisyyteen ja terveellisyyteen – pieni muistutus ei ollut edes pahasta.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

Kööpenhaminan kokouksen kunniaksi linkitän tähän samaa tematiikkaa käsittelevän Hot, Flat & Crowded-kirjan uuden pokkariversion uusiksi kirjoitetut ensimmäiset luvut. Luvut ovat luettavissa ilmaiseksi ennen kirjan ilmestymistä.

Thomas L Friedman mainostaa blogissaan kirjoittaneensa ensimmäiset luvut uusiksi niin, että hän vetää yhteyksiä talous- ja ympäristökriisien välille. Kuulostaa mielenkiintoiselta ja järkevältä (yleinen synonyymi lausahdukselle noin minäkin ajattelen), ja uskallan linkittää sen tänne jo ennen kuin olen itse lukenut ko. kappaleita. Friedmanin kirjoituksia kannattaa muutenkin seurata.

Oletko koskaan miettinyt, missä on kulkenut se piste, se hetki, jolloin julkisesti jonkin ihmisryhmän, jonkun ihmisen, jonkun ajatuksen, olemassaolosta on tullut ei-hyväksyttävää? Oletko miettinyt, miten oli mahdollista, että  historiassa on kerta toisensa perään noustu viattomia vastaan: mistä ovat saaneet alkunsa noitavainot, Kristalliyö, keskitysleirit, sisällissodat? Miten ihmisen arvomaailma ja ymmärrys muokkautuvat niin, että hyväksyt lähimmäisellesi tehtäväksi asioita, joita kiivaasti olet aina vastustanut?

Kaikkina aikoina ihminen tuntee epäluuloa uutta ja vierasta kohtaan. Esimerkiksi tällä hetkellä ulkomailta tulleet romanit ja toisaalta vanhat kunnon pakolaiset aiheuttavat jatkuvaa keskustelua. Vastakkainasetteluja haetaan. Keskustelu ja ristiriitojen näkyminen eivät vielä tee pahaa: nämäkin asiat ovat kesken, ja käsittely jatkuu. Toivon mukaan puimisesta seuraa järkeviä päätöksiä yhteiskunnan tasolla, ja ehkä aikaa myöten yhtenäisempi ja silti heterogeenisempi yhteiskunta.

Olen kuitenkin jo pitkään miettinyt, ollaanko nyt astumassa uudelle aikakaudelle. Noitavainoista ja natsien keskitysleireistä on aikaa – nyt puhun länsimaista, muualla maailmassa vainoa kohdataan kyllä riittämiin tälläkin hetkellä  – ja Guantanamo on vielä pienen mittakaavan asia. (Vieläpä alunperin salainen – se ei vastannut ajan henkeen, kuten totuuden paljastaminen osoitti.)

Se, mitä olen pyrkinyt tästä ajasta hakemaan – ne merkit, joita tyypillisesti vasta historioitsijat kymmenien vuosien päästä tästä hetkestä kykenevät koherentisti kokoamaan ja osoittamaan jatkumoa – on aavistusta siitä, ollaanko nyt luisumassa keskitysleirien tielle. Kuvaannollisesti, toki: muisto leireistä elää niin vahvana, että identtistä skenaariota ollaan tuskin rakentamassa. Se, että muistomme auttavat välttämään oikean leirin pystytystä ei suojaa meitä siltä lynkkausmentaliteetilta, joka nuo leirit mahdollisti. On vain vaikea havaita sitä ajanhetkeä, kun luisuminen on edennyt liian pitkälle: kaikki tapahtuu hiljalleen, ”yleisen ilmapiirin” liki huomaamattomissa yksittäisissä muutoksissa, kunnes ollaan saatu yhteinen mielipide siitä, että ne toiset ovat vääriä.

Vaihtoehtoja on ollut monia. Suvaitsemattomuutta, konflikteja, yhteenottoja on pienessä mittakaavassa aina. Mutta onko joukossa jotain, joka nousee isommaksi asiaksi, miljoonien ihmisten välisen skisman moottoriksi?

Onko minareettikielto se hetki, jota tulevaisuudessa katsotaan tietäen: tuossa oli käännekohta? Tuon jälkeen kristinuskon ja islamin kaksoistorneista ja Irakin sodasta alkanut juopa Euroopassa syveni niin, että yhteiselo kymmenen vuoden sisällä kävi mahdottomaksi – tuosta seurasi se suuri muuttoliike, väkivaltaisuuksia, terrorismia ja vainoa?

Vai onko maailman järkyttynyt reaktio osoitus siitä, että vielä kykenemme suhteuttamaan asiat, näemme oikeistolaisen propagandan ja stereotypioiden läpi? Näemme ne työteliäät, tavalliset ja maallistuneet ihmiset, muslimit ja kristityt, jotka haluavat asua rinnakkain eivätkä halua heitä ja heidän elämäntapaansa halveksittavan. Jotka haluavat elää elämäänsä kuten mekin omaamme. Siitähän kristinuskossakin on alun perin ollut kysymys.

Luotan toistaiseksi maailman reaktioihin. Ja pidän Sveitsiä (sekä joidenkin muiden maiden oikeistopopulisteja) silmällä.