Tänään suhautin autolla risteyksessä keltaisia päin. Se oli ehkä vähän noloa, keltaiset olivat tulleet jo hyvä tovi sitten ja minulla ei oikeasti edes ollut kiire.

Risteyksessä vihreitä odotelleet kaksi teinityttöä reagoivat  kaasutukseeni odottamattomalla tavalla: he puhkesivat spontaaneihin suosionosoituksiin, taputtivat ja hyppivät huutaen ”Hyvä, hyvä!” (tai jotain muuta kannustavaa, jota ei autosta käsin niin helposti kuullut).

Nolostuin. Aika pahastikin. Kyseessä oli nimittäin erittäin taitava ironiaan puettu nolaus, joka oikein käytettynä toimii erinomaisena tapakasvatuksena. (Väärin käytettynä siitä tulee klassista perussuomalaista propagandaa.) Tunnustan myös, että nolostumisen jälkeen hetkellisesti tunsin kiukkua. Se onneksi meni ohi sekunnin murto-osissa, kun tajusin tyttöjen reaktion nerokkuuden ja aloin itsekin nauraa itselleni.

Liikenteessä reagointi on usein vastaavista sekunnin murto-osista kiinni. Kuskilta usein kiihdytyksen ajaksi katoaa se olennainen ironian taju, joka saa käyttäytymään edes vähän fiksummin. (Olen saanut liikenteessä osakseni suurempaa törttöilyä vastattuani alkuperäiseen törttöilyyn herttaisella vilkutuksella tai peukunnostolla kuin tööttäämällä. Vilkutus on mielestäni kuitenkin verrattomasti hauskempaa.)

Kun tuosta kynnyksestä pääsee yli, pienellä naurunalaiseksi joutumisella on kuitenkin yllättävän kasvattava vaikutus. Uskallan väittää, että parhaimminkin perusteltua ohjenuoraa parempi asenteiden muuttaja on se, kun hienovaraisesti joutuu naurunalaiseksi ja itsekin osallistumaan nauruun. ”Tulihan tässä mokattua, ja olihan se kieltämättä vähän tyhmästi tehty.” Ei jää tarvetta osoittaa, että on sääntöjen yläpuolella tai poikkeus, joka saa tehdä eri tavoin kuin muut – nauru sitoo ihmisen ryhmään, ja huumorin avulla tilanteen hölmöys näkyy selvemmin.

Oikein käytettynä ironia on paras ase ja kasvattaja. En usko, että itsekään hetkeen kiihdyttelen keltaisilla.

Kirjoitus on omistettu opiskeluaikojen kovahermoisille kyydissä roikkuneille moottoriturville, joiden ansiosta tästäkin kirjoittajasta tuli lopulta kelpo kuski.

Lastentulon myötä tapahtunut tavaramäärän kasvu ja toisaalta kasvamisen aiheuttama tavaroiden jatkuva kierto ovat asettaneet uusia haasteita kodin organisoinnille. Entinen huithapeli on ihastunut organisointijärjestelmiin ja viimeinen pari vuotta kotona on ollut jatkuvana projektina päästä eroon turhasta roinasta. Roinaa kertyy kasvavalla lapsella koko ajan lisää, tarpeellistakin, joka taas kasvun myötä muuttuu roinaksi…eteisen kierrätyspino pysynee siis paikallaan vielä noin kahdeksantoista vuotta. On kuitenkin eräs roinan muoto, josta ei pääse eroon vielä silloinkaan. Ja sen taltuttaminen vaatii ihan oman urakkansa.

Mainokset veks

Kotiin tulee luukusta mainospostia hirvittävää tahtia, myös nimellä.

Osa näistä materiaaleista on helppo taltuttaa. Vuosien epämääräisten lappusten jälkeen oveen saatiin vihdoin liimattua suutarin kaiverrettu kyltti: ”Ei mainoksia, kiitos.” Valitettavasti nimellä tuleva mainosposti on hankalampi tapaus: jos ostaa jotain netistä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä joutuu myös kuvastolistalle. (Kukahan ymmärtäisi, että netistä tilaava ei ole välttämättä kiinnostunut paperikuvastosta – paperikuvastosta tilaava on.) Näiden mainosten peruminen on välillä yllättävän hankalaa, mutta onneksi tähän asti asiakaspalveluissa on suhtauduttu ymmärtävästi hankalasti toteutettaviin ja omituisiin pyyntöihinkin: ”Siis ihan oikeasti et enää koskaan halua saada meiltä kuvastojen lisäksi myöskään alennuskuponkeja? Edes niitä joissa on monen kympin alennus tai 50% pois?”

Jos haluavat houkutella tilaamaan alennuskupongeilla, jopa sähköposti olisi parempi osoite. Tosin sinnekään en enää lisäpostia huoli.

Lehdet sähköisiksi

Lehtitilauksista meillä ei ole kokonaan päästy eroon. Välillä meille tuli ainoastaan Tekin jäsenyyden kylkiäiset, mutta pari tilausta on taas osunut haaviin puolivahingossa. Eräs hömppälehti maksoi kylkiäisensä kanssa vähemmän kuin itse kylkiäinen (harvinaista kyllä, joskus nämäkin ovat järjellisiä) ja Mondoon taivuin kun seinät alkoivat kaatua päälle.

Hesari sai vihdoin viime kesänä digitilauksen. Taannoisesta lyhyestä tilauksestamme kun tuli lopulta monsteri, jota ei ollut saada hengiltä: emme koskaan lukeneet paperiversiota, joten ensin tilaus lyheni viikonloppupaketiksi, ja sitten aloimme katkottaa lehtitilausta. Viimeisen vuoden lehteä tuli aina kerrallaan parin viikonlopun verran ennenkuin tilaus taas laitettiin katkolle. Luemme kyllä Hesaria, mutta netistä ja iPadilta: viime kesään asti pelkkä digitaalinen tilaus ei ollut mahdollinen, mutta (hieman epäeettisesti) katkolle laiton aikana digitaalisesti lukeminen kyllä.

Myös iPad-versio hiljan uudistettiin. Nyt Hesaria lukee ilolla sähköisessä muodossa ilman katkojen kanssa pelleilyä. (Ja katkon kanssa kikkailuakaan ei enää sallita, mikä on reilua nyt kun tarjolla on kunnon vastine.)

Aikakauslehdet ja iPad

Ostan lehtiä joskus myös irtonumeroina, enkä raski heittää heti roskikseen – aikakauslehdissä kun harvoin on niin päivänpolttavia asioita, ettei niistä olisi vielä jollekulle toisellekin iloa. Olen sitten jaellut niitä kavereille, vienyt lääkäriasemalle ja kahvilaan.

Aina välillä olen tehnyt päätöksen olla ostamatta enää irtonumeroita. Satunnaisia tarpeita palvelee iPadin valikoima.  Vielä vuosi sitten iPad-versiot olivat kuitenkin melkoisia yllätyksiä. Mm. erästä maksamaani lehteä en saanut ladattua kuin vasta useamman viikon maksun jälkeen. Kotimainen Gloria puolestaan lopetti padiversionsa, ja hetkellisesti poisti epähuomiossa myös maksetut lehdet.

Nyt sovellukset näyttävät jo vähän parantuneen. Bugisimpiin en palannut, mutta ainakin asialehtirintamalla asiat ovat onneksi paremmin. Hesarin uusi versio on varsin miellyttävä käyttää ja Economist, Suomen Kuvalehti sekä FT toimivat mainiosti.

Kirjat ja Kindle

Kirjoja ostamme edelleen, mutta koetamme tilata niitäkin pääasiassa Kindleen. Joskus kirja vain on näppärämpi, mutta Kindlen kevyt lukulaite on kieltämättä sekä kevyt että hyvä silmille. Kirjastosta kirjoja ei vielä saa sähköisesti (tietääkseni) – liekö tässä tulossa vielä uudistusta? (Up: saa – pitääkin käydä tsekkaamassa.)

Uusin iPadi käsittämättömine näyttöineen on tehnyt myös sarjakuvien lukemisesta houkuttelevampaa – vihdoin on näyttö, joka oikeasti toistaa painotuotteen tasoista värikuvaa.

Laskut verkkoon

Luonnollisesti kaikki laskut ja muut kirjeet tuottavat paitsi arkistoitavaa myös roskiinheitettävää materiaalia.

Olin pitkään epäileväinen sähköisten laskujen kanssa. Suoraveloituksen hienouden ymmärrän, ja sitä meillä on käytetty paljon, mutta laskujen tilaaminen verkkopankkiin, jolloin missään ei kerrota että ne ovat saapuneet?

Käytännössä verkkopankissa tulee kuitenkin käytyä joka toinen viikko, mikä riittää. Laskuja tulee sen verran paljon, ja erilaisten numerosarjojen naputtelu on sen verran työlästä, että verkkopankkiin saapuvat laskut ovat ehdottomasti plussan puolella.

—

Ehdottomuuksiin meillä ei ole menty, tiedän vielä tiukemminkin paperisaasteeseen suhtautuvia talouksia. Mutta näillä askelilla kotonakin pyörii verrattoman paljon vähemmän painotuotteita.

Luen juuri Mervi Juusolan Äidin voimakirjaa. Kirja tarttui mukaan lomajunaa odotellessa, ja tuli avattua kun flunssa esti ensimmäisen illan rinneriehat.

Olen vasta alussa, mutta voin jo sanoa: pienen lapsen vanhempi, lue tämä.

Tässä blogissa on yleensä vältelty henkilökohtaisuuksia. Blogi on toiminut henkireikänä, tarjonnut jäsennellyn paikan tarttua kodin ja työn ulkopuolisiin kiinnostuksen kohteisiin. Tästä kirjasta joudun kertomaan kuitenkin aika henkilökohtaisen faktan: sain silmäni kostumaan jo ensimmäisen sivun aikana. Osui ja upposi. Vaikka olenkin mielestäni saanut monet asiat aika hyvin tasapainoon, kirjan kuvaus tuntui kovin omakohtaiselta: kuinka mikään ei riitä, kun haluaa venyä mielenkiintoiseen työhön, kodinhoitoon ja parisuhteeseen, harrastuksista puhumattakaan. Kuinka kodin rutiinit loppumattomassa yksitoikkoisuudessaan tuntuvat ajavan hulluuteen. Kuinka väsymys voi viedä terän positiiviselta ajattelulta, ja ajattelulta ylipäätään. (Onneksi katkonaisten unien aika on jo perheessämme ohi.)

Kirja on suomalaista self-helppiä, mutta sanan parhaassa merkityksessä: koottu lukemattomista kokemuksista ja tutkimuksista, mutta sidottu yhteen kirjoittajan omalla kokemuksella. Apua, vertaistukea ja muistutusta siitä, että kannattaa olla muutakin kuin suorituksensa. Muistutus siitä, että etenkään kotioloissa ei kannata suorittaa. Kirja on kirjoitettu äideille, mutta suurin osa asiasta on perheen kaikkia jäseniä koskevaa ja auttavaa.

Tämän kevään aikana on ollut ja on taas häitä. Mietimme perhepiirissä että paras neuvo mitä parille voi antaa on: ottakaa aikaa. Omaa ja yhteistä. Lomaa myös kodista ja lapsista, kun niitä on. Kaupan päälle neuvoisin myös pari muuta asiaa: hanki siivooja, jos varaa on. Ja liiku.

Näillä puheilla jatkan omaa aikaani pohjoisessa. Rinteeseenkin pääsin jo. Tähän blogiinkin ehtinen pikku hiljaa taas palailla.

Koetin kirjoittaa musiikkiin liittyvästä kopiosuojauksesta. Analogiani kirjamaailmassa venähti, tässä se siis kohta seuraavan kirjoituksen pohjaksi.

Käyttämämme media on kategoria kerrallaan siirtynyt digimaailmaan. Se alkoi uutisista, niiden jälkeen verkkoon siirtyivät kirjat. Ostamme edelleen kirjamme tavalliseen tapaan, vain osittain eri muodossa kuin ennen, ja suuret pelurit kuten Amazon ovat päässeet hyviin asemiin. Suomalaiset kaupat ovat hätää kärsimässä, eivät siksi että digitaalinen kirja olisi syönyt niiden markkinoita vaan siksi, että ne eivät tarjoa kunnollista digitaalista sisältöä, toimivista palveluista puhumattakaan. Rahat valuvat rajojen ulkopuolelle, kun koulutettu väki ostaa alkukieliset kirjat Amazonista kun niitä ei tarjota Suomessa. (Samaan aikaan suomalaiset kaupat väittävät, että digikirja ei myy. Kyllä myisi, mutta jos tarjolla on viisikymmentä kirjaa kaupan sadastatuhannesta nimikkeestä, tuskin kovin moni osuu kohdalleen.)

Kirjojen kohdalla on tapahtunut jotain joka on analogista Twitterin, Facebookin ja blogien uutiskirjoitteluun: amatöörien ilmaantuminen areenalle. Digikirjan myötä kirjan julkaiseminen on helpottunut. Kirjan voi myös painaa itse helposti digitaalisessa painossa ja teettää vaikka kirja kerrallaan sitä mukaa kun tilauksia tulee. E-kirjat tekevät tuloaan: alkaa olla jo epätavallista, jos suosittu bloggari ei vuoden-parin sisään julkaise bloginsa teemoista digitaalista kirjaa.

Tämä tarkoittaa useampaakin merkittävää muutosta: kirjojen editointi vähenee, kun omakustanteet lisääntyvät. Kirjojen määrä kasvaa. Kirjojen etukäteismarkkinointi tai käytännössä verkossa kirjoittaminen lisääntyy – tätä tapahtuu blogeissa jatkuvasti, ja samaa metodia sovelsi osin mm. Osmo Soininvaara Sata-komiteakirjansa kanssa. Hypetermi, crowdsourcing, tulee tässä myös esiin: kun kirjaluonnoksesta tulee julkinen, myös kommentoijat pääsevät muokkaamaan sisältöä. Radikaaleimmat laittavat kirjansa kaikkien muokattavaksi, hyväksyen lopputuleman editoimatta, kuten Leo Babauta. Kun kirjojen hinta laskee ja julkaisukanavat lisääntyvät (tosin Amazonin kaltaisten keskuskauppapaikkojen merkitys kasvaa entisestään), kynnys ostaa kirjoja pienenee.

Tästä voi seurata muutakin mielenkiintoista, kuten Julien Smith ennustaa blogikirjoituksessaan The 6 Shifts of a Kindle dominated marketplace: kirjat lyhenevät ja muuttuvat iskevämmiksi, kun kilpaillaan blogilukijoiden keskittymiskyvystä ja kirjan markkinakelpoisuudesta. Niitä jätetään kesken entistä helpommin. Kuten Smith toteaa: meistä kaikista tulee kirjailjoita.

Tästä huolimatta kustannustoimittajia tarvitaan edelleen. Markkinapaikkoja, joissa myyjä ja ostaja kohtaavat, tarvitaan edelleen. Suurten kustantamojen dominoivan markkina-aseman aika voi olla ohi, mutta myös kustannustalot varmasti jossain muodossa pysyvät. Osa kustannustoimittajista muuttuu ehkä freelance-työskentelijäksi: kustannussopimuksen sijaan voit maksaa siitä, että joku editoi tekstiäsi. Kirjat muuttuvat ja monipuolistuvat, mutta lopulta meidän kaikkien on mahdollista voittaa muutoksessa.

Tällä kertaa aiheena Helsinki, tai oikeastaan pääkaupunkiseutu. Luulen, että aika monelle pääkaupunkiseutulaiselle Helsinki tarkoittaa keskustaa, oma koti taas voi olla missä tahansa Kontulasta Olariin tai Martinlaaksoon.

Itse kukin voi arvata, olenko ehtinyt vielä avata Kööpenhaminassa hankkimaani kirjaa. Pyörät tulivatkin mieleeni toista reittiä – lueskelin Otso Kivekkään blogista perusteluja parin päivän takaisen Kriittisen pyöräretken vaatimuksille (jossa kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota ajatukseen ajokaistojen käytettävyydestä), ja muistin sitä edellisen retken aiheen josta oli pitänyt kirjoittaakin. Vaikka tästä on moni kirjoittanutkin, aihe ansaitsee tulla jaetuksi uudellekin yleisölle.

Moottoritiet bulevardeiksi on iskevä ja vähän turhankin kärjistetty slogan – omat niskavillani nousivat ensikuulemalta pystyyn. Kun varsinaisen asian kuulee, lausahduskin saa järkevämmän merkityksen, joka pituutensa vuoksi ei tosin oikein enää kuulosta iskevältä: keskustan viereen, asutuksen lähelle tulevat moottoritienpätkät kaduiksi, jotta saadaan asuinympäristö viihtyisämmäksi ja merkittäviä määriä lisää kerrosneliöitä majoittamaan pääkaupunkiseudun kasvua. (Kiitokset Mikko Särelälle aiheeseen tutustuttamisesta – Mikon blogista löytyy aiheesta enemmänkin.)

Viimeistä edellinen Kriittinen pyöräretki ajettiin Länsiväylällä ja sai mukavasti otsikoita. Ei, tarkoituksena ei ollut saattaa Länäriä pyöräfanaatikkojen työmatkaetapiksi, vaan tehdä jotain sille kummallisuudelle, että moottoritie tulee Ruoholahteen saakka ja halkaisee mennessään kahtia Lauttasaaren – halutun ja jo liki niin täyteen rakennetun alueen kuin olla voi.

Vaatimuksen pihvinä on, että jos moottoritie päättyisi jo Lauttasaaren alkuun – ei siis hirveän paljon aiemmin kuin nykyinenkään loppupää – moottoritielle vaadittavia suojavyöhykkeitä ei tarvittaisi. Tien varteen voisi tehdä lisää asutusta, kymmeniä tuhansia kerrosneliöitä, ja toisaalta tehdä samalla Lauttasaaresta taas astetta miellyttävämpi paikka elää. (Ja kyllä, samalla helpotettaisiin ihan vähän myös pyöräilijöiden elämää. Olen itse aikanaan pyöräillyt aktiivisesti keskustaan Olarista ja se pätkä Lauttasaaren kohdalla nosti kyllä sekä sykettä että verenpainetta enemmän kuin ne edeltävät seitsemän kilometriä. Taisi kestääkin yhtä kauan, vain vähän liioitellen.)

Nykyrakennustekniikalla uusista taloista saataisiin hiljaisia, missä myös alemmat nopeusrajoitukset auttavat. Ne suojaisivat taakse jääviä taloja entistä enemmän. Autoilijoiden matka ei juuri hidastuisi – pätkä on lyhyt ja ruuhka-aikaan joka tapauksessa mateleva. Tapiolalainenkaan ei löydä tästä ongelmaa.

Postilaatikosta tippui juuri pinssi. Liityin vihdoin puolueeseen.

Vihreät eivät blogiani seuraavalle välttämättä tule yllätyksenä, mutta valinta ei ollut helppo. Pitkään olin pitänyt puolueeseen kuulumista turhana tai rajoittavana: oikeastaan vasta viime vaalit muuttivat mieltä niin, että päätin liittyä. Sen jälkeen vielä vain piti päättää mihin.

Eri puolueilla on painopistealueita, joita kannatan lämpimästi, ja vaikka tavoitteet saattavat välillä vaikuttaa jopa vastakkaisilta, uskon meidän kykenevän tekemään järjestelmän, jossa ne kaikki otetaan huomioon. Arvostan demareiden sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta haluaisin ennen kaikkea kannustaa työhön, jonka katson olevan jokaisen meistä tärkeä elämän rakennuspalikka, se elementti joka meidät pitää kiinni paitsi leivän syrjässä myös itsetunnossa ja elämänmenossa. Haluan kokoomuksen lailla pitää yrityselämän kunnossa, tehdä ihmisten palkkaamisesta helppoa ja yrittämisestä toivotun vaihtoehdon – helppoa se ehkä ei koskaan tule olemaan, mutta tarpeettomasti sitä ei kannata vaikeuttaa. En kuitenkaan halua kumarrella yrityksiä tai tehdä ratkaisuja, jotka heikentävät yhteiskunnan muita perusteita vain siksi, että se helpottaisi tiettyä yritystä tai yrityksiä. Vihreissä pidän ennen kaikkea arvoliberaaliudesta, tietoyhteiskuntaymmärryksestä (joka valitettavasti on toistaiseksi vielä melko harvoihin käsiin keskittynyt) sekä ympäristöpainotuksesta. Vihreissä on häirinnyt liian selvä ympäristöpuolueen leima sekä toisinaan ideologisilta kuulostavat ratkaisut: ydinvoimaa saa vastustaa, jos perustelee kantansa, mutta en usko yhdenkään tuotantotavan absoluuttiseen demonisuuteen. (Ydinvoimakannastani olen kirjoittanut jo aiemmin.) Vihreissä ei myöskään ole vielä hirveän selvästi esitetty näkemustä suomen maatalouspoliittisista linjoista: niitä ei ehkä ole vielä mietitty, tai haluttu leimautua. Tai sitten en ole seurannut heitä tarpeeksi.

Katson kuitenkin, että olennaista puolueen valinnassa on valita arvojen ja ajatusmaailman mukaan. Faktat muuttuvat ja mielipiteet sekä toimenpiteet niiden mukana. Ainut tapa päättää miten muuttuvaan maailmaan on reagoida on tehdä se oman arvomaailmansa ja viitekehyksensä mukaisesti, ja sen uskon olevan vihreissä samanlainen. Vaikka hieman haaveilinkin joskus demareiden kaappauksesta ja muutoksesta omaan suuntaani, uskoisin muutosten olevan helpoimpia pienemmässä puolueessa, jossa lähtökohtaisesti ollaan jo samoilla linjoilla.

Vihreiden ydinvoimakielteisyys ei välttämättä ole pysyvä asia. Kuulin jostain, että puolueen kannattajista kolmannes kannattaa ainakin varauksella ydinvoimaa. Joitain ystäviä ja tuttavia on liittynyt puolueeseen vaalien jälkeen, ja heistä kukaan ei ole vannoutunut ydinvoiman vastustaja. Epäilen, että perussuomalaisten menestys on sysännyt liikkeelle uuden tapahtumaketjun (tai kenties menestys on vain osa liikkeelle lähtnyttä muutosvyöryä), jossa politiikka jälleen kiinnostaa ja vihreät muuttuvat, arvoliberaalien etsiessä uutta kotia, yhä enemmän ympäristöpainotteiseksi yleispuolueeksi. Muutos, jota voin mielelläni olla mukana ajamassa.

—

Norjan tapahtumien jälkimainingeissa pidän hyvänä asiana sitä, mitä ei tule ajatelleeksi kun etsii sitä itselle ”ominta” puoluetta: on hyvä, etten löytänyt sitä täydellistä vaihtoehtoa. Jos olisin liittynyt vihreisiin siksi, että se on täydellinen puolue joka on aina oikeassa, olisin jo hyvää vauhtia matkalla kohti fundamentalistista ajattelutapaa. Ollaanpa konsensuksesta mitä mieltä tahansa, yhteistyökyky on pakollista yhteiskuntaa rakennettaessa – mistä persujen surullinen hallitustie on osoitus – ja samoin kuin puolueiden, myös puolueisiin kuuluvien ihmisten tulee kyetä yhteistyöhön ja parhaan vaihtoehdon etsintään.

Taannoisessa Hesarin Kuukausiliitteessä oli inspiroiva henkilökuva. (Kyllä, i-sana kerrankin sopii.) Christer Lybäck, entinen rangaistusvanki, oli kertonut lehdelle elämäntarinansa alkaen lapsuuden päihde- ja rikoskierteestä raitistumiseen, suunnan ja ammatin löytämiseen ja uuteen elämään arvostettuna kirurgina. Parasta tarinassa on sen tarjoama rehellinen muutoksen mahdollisuus: kukaan meistä ei ole tuomittu tilanteeseensa, jos löytää voimia, tahtoa ja tukijoita – ja päämäärän, joka Lybäckin tapauksessa oli alkuun nainen ja naisen arvostuksen herättävä ammatti.

Pidin tarinassa etenkin kahdesta merkitsevästä kohdasta.

Ensimmäinen oli kohta raitistumisesta. Lybäck tiesi itsekin, ettei rötöstellyt selvinpäin, ja että päästäkseen rangaistuskierteestä hänen pitäisi raitistua. Tavattuaan elämänsä naisen hän päätti lopettaa alkoholin juonnin siihen paikkaan.
Ja ratkesi.
Lybäck tajusi, ettei pärjäisi yksin, liittyi AA:han ja selvisi. Muitakin ratkeamisia tiellä vielä ilmeisesti tuli, mutta lopulta hän pääsi riippuvuudesta eroon.

Toinen  kohta oli se, kun Christer pääsi lääkärikouluun – Ruotsiin. Hän uskoi olevansa vahvoilla, olihan hän jo etukäteen lukenut asioita. Ensimmäisestä tentistä tuli reput. Hän oli kuitenkin päättänyt pärjätä, ja yksinkertaisesti teki töitä lujemmin, vietti illat solmien solmuja tuolinjalkoihin sorminäppäryyden kehittämiseksi, ja lopulta suoritti koulun.

Tarina liittyy vahvasti viime aikoina lukemieni kirjojen ja juttujen muutosteemaan ja näyttää hyvin keskeiset keinot päästä tavoitteeseen: ensimmäinen on sitkeys, toinen vertaistuki. Sitkeyttä tarvitaan, koska niin paljon kuin janoammekin kuulla niistä, jotka muuttivat elämänsä kertarysäyksellä – eräänä aamuna tumppasivat viimeisen tupakkansa, aloittivat joka-aamuisen lenkkeilyn tai taikaiskusta muuttuivat aamuvirkuiksi – se on muutokselle erittäin harvinainen tapa. Useimmiten inertia pitää meitä tiukasti vanhalla polulla, ja ratkeamiset ovat tavallisia. Juju on siinä, ettei anna ratkeamiselle periksi. Vaikka palaakin vanhoihin tapoihinsa, pitää ymmärtää, ettei ratkeaminen määritä sinua ihmisenä, ja nähdä ratkeamistilanne poikkeuksena, ei sääntönä. Vertaistukea taas tarvitaan lähes aina – julkisesti annettua lupausta on hankalampi rikkoa, ja kannustus on tärkeää päämäärään pyrkiessä.

Lybäck on toki lähtökohtaisesti fiksu, mutta se ei häntä pelastanut vankilasta. Sinnikkyys, periksiantamattomuus ja tuki veivät hänet sinne missä hän on nykyään.

Toivottavasti Lybäckin tarina auttaa niitä lukemattomia muita, jotka painiskelevat ylitsepääsemättömän tuntuisten ongelmien kanssa. Ja ehkä hänen esimerkkinsä auttaa silloinkin, kun ongelmat ovat arkisempaa laatua. Muutos on aina mahdollinen.

—

Täällä on aloitettu nautiskelu mökkielämästä (luonnollisesti laajakaistan kera). Tämän tarinan myötä Virrassa toivottaa hyvää juhannusta!

Olen harvoin ollut niin innoissani politiikasta kuin viime päivinä. Alun järkytyksen jälkeen (hei, se Niemi-muuttopalvelulinkki oli aivan loistava meemi) useimmat muutkin tuntuvat olevan vähintään kiinnostuneita näkemään, mitä muutoksia tämä poliittisen kentän uudelleenjärjestely saa aikaiseksi. Olen selvitellyt vähän lisää persujen ehdokkaita ja koettanut koostaa valittujen mielipiteistä yleisiä linjoja. Persuilla on toki oma ohjelmansa, mutta valituilla edustajilla lienee entistä suurempi paino puolueen linjojen vetämiseen eduskunnassa.

Muutamia huomioita ehdokkaiden vaaliteemoista

– EU-vastaisuus. Ei tukipaketeille, ihmetystä miksi Suomi EU:ssa nettomaksaja (vertailua joihinkin muihin maihin kuten Britanniaan). Osa haluaisi viedä liittoa takaisin löyhempään talous- ja kauppayhteistyöhön sekä lisätä päätösvaltaa takaisin kansallisvaltioille.

– Kuten mediassa on jo huomioitu, Nuivan manifestin allekirjoittaneista läpipäässeitä on 6. Monet muutkin valitut ovat ilmaisseet haluavansa tarkastella maahanmuuttoa lähemmin. Toisaalta ainakin yksi ehdokas on aktiivisesti ollut mukanakin humanitaarisessa maahanmuutossa. Osa perusteluista on ihan järkeviäkin, ja useimmat korostavat että työperusteinen maahanmuutto on tärkeää. Joukossa myös ehdokkaita, jotka haluavat voimakkaasti lisätä toimia maahanmuuttajien integroimiseksi, lähinnä koulutusta ja työmahdollisuuksia lisäämällä.

Moni nostaa esiin sen, että maahanmuuttajien segregaatio pitäisi estää – ei sijoitusta samoille alueille slummiutumisen vlättämiseksi.

– Vanhukset, lapset ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy on korkealla hyvin monen perussuomalaisen listalla. Tämä on hyvä asia. Joillain asia on viety aika pitkällekin, esim. erään valitun ehdotus opintotuen tuloriippuvuuden poistosta – tämä tulee kalliiksi ellei sitä tehdä jollakin perustulomaisella mallilla.

Olisi hyvä jos tästä saisi jotain konkreettista aikaiseksi. Vähäosaiset ovat aina suuri vaaliteema kaikilla, mutta perussuomalaisilla se tuntuu olevan kantava voima – tämä ei ole huono asia, jos se saadaan kanavoitua järkevästi.

– Harmaa talous. Tässä tarkat toimenpiteet vaihtelevat, osalla ei tunnu olevan selvää käsitystä mitä pitäisi tehdä. Joitain teemoja ovat valvonnan lisääminen, esimerkkeinä mainittu ravintola-ala sekä (etenkin ulkomaiset) rakennusalan yritykset.

– Yleisesti ottaen puolueessa kannatetaan progressiivista verotusta ja jopa maltillista verojen nostoa. Muutenkin arvokonservatiivisuuden lisäksi puolue on vahvasti vasemmalla talouspoliittisesti. Myös pääomaveron palauttaminen on monella sydäntä lähellä. Muutama poikkeus löytyy joukosta, jotka eivät ainakaan halua lisätä verotaakkaa.

– Puolueessa linjataan, että halutaan tukea yrittäjyyttä. Joukossa myös yrittäjiä. Byrokratiaa haluttaisiin pois. Aalto Entrepreneurship Society tutki vaaliohjelmia ja epäili, että persujen ohjelmalla vaikutus on päinvastainen.

– Avoimesti vähemmistöseksuaaleja vastaan ei ole moni. Yksi ministeriehdokas on linjannut tehtäväkseen ”heteroperheiden aseman parantamisen”. Useimmat muut eivät ota kantaa, mutta joukossa tuskin on superliberaaleja. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tuskin siis tulee muutoksia tällä vaalikaudella – niiden poisto ei ole poliittisesti sentään mahdollista ja tuskin korkealla asialistalla.

– Maanpuolustus. Moni ehdokas on nostanut tämän esiin. Halukkuutta leikata puolustuksesta ei siis välttämättä ole, vaikka armeijakin on ymmärtääkseni ilmoittanut olevansa tähän valmis.

– Puoluetaustat. Loikkareita on ainakin kokoomuksesta ja demareista, joukossa on myös SMP-taustaisia (joko vanhoja jäseniä/edustajia tai entisten SMP:läisten jälkeläisiä). Kaveri laski että entisiä kansanedustajia viisi.

– Maaseutu. Maanviljelyksen osalta lueskelin puolueen maaseutupoliittista kannanottoa. (En ehtinyt vielä selata maaseudun ehdokkaita riittävästi läpi, mutta yleisestä linjauksesta löytynee osviittaa.) Erityisiä painopisteitä ovat tukiviidakon ja byrokratian vähentäminen sekä pientilojen ja pienjalostamoiden asiat. Vaikka pientiloista ei ole yksiselitteisesti ratkaisuksi – MTK:han on jo linjannut, että vain suuremmilla yksiköillä on todellisia menestymismahdollisuuksia – tämä yhdistettynä ohjelmassa painotettuihin lähi- ja luomuruokiin sekä muihin maaseutuelinkeinoihin tekee pientiloista mahdollisia ja elinvoimaisempia. (Pientuotannossa suoramyynti on elinehto, sillä pientila ei pärjää tukkuliikkeiden tarjoamilla hinnoilla. Samoin matkailu tai osa-aikainen työskentely muualla auttavat pientiloja selviämään.) Persujen linjana on myös GM-vapaa Suomi, mikä saattaisi olla myyntivaltti viennissä. Huolestuttavampia sivujuonteita ovat esim. ympäristönsuojelun jääminen jalkoihin joissain asioissa (vaikka ympäristön suojeluu on kyllä mainittu tavoitteena) ja esim. metsästyskiintiöiden poisto sekä harmaahylkeiden suojelun vähentäminen: ”harmaahylkeiden määrässä ja kalavesien hoidossa on kuunneltava ammattikalastajien toiveita.”

Auki olevia kysymyksiä

Edellä on listattu yleisiä mielipidelinjauksia perussuomalaisten joukossa. Yleisesti näyttäisi siltä, että vaaleissa veretseisauttavan voiton teki keskustan ja demareiden konservatiivisiipi. Olennaista on se, mitä näistä asioista he lähtevät ajamaan ja toisaalta se, millä keinoin? Vaikkapa Nuivassa manifestissa on monta järkevää kohtaa, vain varsinaiset toimenpide-ehdotykset ovat täysin vastassa väitettyjen tavoitteiden kanssa. (Tästä blogaan myöhemmin lisää.) Löytyisikö persujen joukosta riittävästi niitä, jotka ymärtäisivät myös ne esteet mitä maahanmuuttajille pystytetään työnteon eteen ja alkaisivat purkaa niitä?

Toinen on EU-politiikka. Tässä tasapainoa tuo todennäköinen kokoomuksen läsnäolo hallituksessa.

Maaseutupolitiikassa on paljon hyvää. Jos persujen maanläheinen lähestymistapa vie byrokratiaa pois – veroehdotuksen tyyppinen ”tukiehdotus” esimerkiksi kuulosti erittäin fiksulta, samoin määräysten höllennykset pienjalostajien ja -tuottajien osalta, ollaan saatu Suomen ruokahuoltoa ja maaseutua paljonkin eteenpäin. Toivottavasti myös ympäristö otetaan riittävästi päätöksissä huomioon.

Arvokonservatiivisuudesta olen hieman huolissani, se ei välttämättä näy yksittäisissä vaaliteemoissa mutta päätöksenteossa varmasti. Toisaalta en jaksa uskoa, että hallitus lähtisi esim. heikentämään vähemmistöjen oikeuksia – arvokonservatiivit ovat kuitenkin vähemmistönä eduskunnassa. Edistystä ei tällä vaalikaudella välttämättä tapahdu. Toivon myös, etteivät kristillisdemokraatit pääsisi hallitukseen – silloin arvokonservatiiveilla alkaisi olla jo liian suuri sananvalta.

Persut joutuvat hallitukseen, jonka edessä on väistämättä leikkauksia. se, miten vähäosaisten aseman parannus (tai edes nykyisellään pitäminen) ja leikkaukset onnistutaan yhteensovittamaan, on mielenkiintoista nähtävää. Maahanmuuttajien tuen vähennyksellä maahan saataisiin vain lisää vähäosaisia. Puolueen lempilapsen, maanpuolustuksen, määrärahoja on ehkä pakko leikata. Isot säästöt ovat joka tapauksessa kiven alla.

Luotan riittävästi suomalaisen demokratiajärjestelmän kankeuteen ja konsensushenkeen, ettei nykyisiä edistysaskeleita pureta. Jos sen sijaan saadaan oikeasti täpinää aikaiseksi vaikkapa työllistämisen ja tukiviidakon perkaamisen saralla, perussuomalaisten voitto on ollut hyödyksi kaikille. jään seuraamaan mielenkiinnolla tilannetta, ja olen valmiina mesoamaan aiheesta niin eetteriin kuin edustajille, jos tarve vaatii. Olkaa tekin.

Ehdokkaita kootusti

Tässä olen koonnut yhteenvetoa parin isomman piirin edustajista. Listaan ammatin, aiemmat eduskunta- ja kunnallispaikat, sekä tärkeimmät vaaliteemat. Lisäksi koetan kaivella aiempia puolueita – jos bongaat puuttuvaa tietoa, jätä kommentti!

Uudenmaan vaalipiiri

Timo Soini – varsinainen vaaliohjelma lienee perussuomalaisten vaaliohjelma.

Jussi Niinistö – Tohtori, tietokirjailija (historia, sotahistoria). Edustaja, PS eduskuntaryhmän pääsihteeri. Nurmijärven kunnallisvaltutettu. Maanpuolustus. Turvaverkot, varottava leikkauksissa huonontamassa huono-osaisia (lapset, nuoret, sairaat, vanhukset), progressio. Taloiden tasapainottamiseksi veronkiristyksiä, pääomavero etc. Kehitysapu pois. Työllistäminen vanhustenhoitoon ja työvelvollisuus työttömille.  Työssä jaksaminen. Maahanmuutto.Ei homoliitoille. Kotihoito, maanpuolustus. EU:ta takaisin löysän talousliiton suuntaan

Ruohonen-Lerner, Pirkko –  Kansanedustaja, PS eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja. Pitkä ura kunnallispolitiikassa, toimittaja. Mahdollisesti listalla ministeriksi. Ei selviä vaaliteemoja kotisivulla: arvot, tiedotus päätöksenteosta, vaalirahoitus.

Jääskeläinen, Pietari – Progression kannattaja, ei tukipaketeille. Hoitotakuu, perusturva, vanhukset, nuoret. Harmaa talous. Kestävä kehitys ja päättäjien arvot.

Jurva, Johanna – Vantaan kaupunginvaltuutettu. Teemoja maahanmuutto, aikuisopiskelu, lapsiperheet, vanhukset. YH-äiti ja lähihoitaja, josta teemoja vanhustenhoitoon ja perheisiin.

Niikko, Mika – Vantaan kaupunginvaltuutettu. Yrittäjä. Nuoret ja heteroperheet. Kovenpia rangaistuksia väkivaltarikoksista, syrjäytymisen ehkäisyä, vanhustyötä, opintotukienkorotusta. Muutos maahanmuuttopolitiikkaan, pakkoruotsi pois. Ei tukipaketille. Harmaa talous.

Juvonen, Arja  – Espoon kaupunginvaltuutettu. Teemana lapset, nuoret ja vanhukset sekä terveydenhuolto.

Helsingin vaalipiiri

Halla-aho, Jussi – Helsingin kaupunginvaltuutettu. Puolueen virallinen maahanmuuttokriitikko. Virallisuus on tosin hämärän peitossa, linja ilmeisesti kovempi kuin Soinin näkemyksissä.

Packalén, Tom – Poliisi. Maahanmuuttoteema nimikkeellä ”värisokea perussuomalainen”: maahanmuuttajien sopeutumista ja integroitumista, mukaan lukien koulutus ja työnsaanti, tuettava kaikin keinoin. Hakemuksien käsittelyä nopeutettava. Tiukennettava karkoitusta rikoksenuusijoille. Energiantuotanto (ei subventioita), ulkomaisille työntekijöille sama palkka (jos tällä saisi firmavälitykset kuriin), katuturvallisuus (resursseja poliisille), työssä jaksaminen, harmaa talous (resursseja valvontaan).

Väätäinen, Juha – Ent. urheilija. Harmaa talous, maahanmuutto.Pääomavero. Nuoret, työllistäminen, vanhukset. Asumisen hinta.
harmaalla taloudella viiotataan etenkin ulkomaista työvoimaa työllistäviin rakennusalan yrityksiin sekä ravintola-alaan.

On tuskin vaikea arvata vastaustani otsikon provosoivaan kysymykseen. Olen seuraillut aikani erilaisia keskusteluja ja tutkimuksia siitä, kuinka internetin liikakäyttö aiheuttaa ongelmia ja sosiaalisten suhteiden vähenemistä. Olen kuunnellut erilaisia väittämiä kuinka Facebook on pelkkää pseudososiaalisuutta joka antaa illuusion sosiaalisesta elämästä. Olen lukenut kuinka internet vähentää ihmisten todellista vuorovaikutusta.

En jaksa enää moista roskaa.

Myönnän, päämäärätön netissä surffaaminen ja satunnaisten videoiden ja artikkelinpätkien selailu tuskin tekee kenellekään pidemmän päälle hyvää. Se ei silti vaarallisuudessa mene liiallisen televisionkatselun ohi. (En vastusta myöskään televisiota – mikään ei ole rentouttavampaa kuin katsella joskus hyvää sarjaa tai seurailla mielenkiintoista dokumenttia. Tai joskus, kun on oikein paha päivä, katsella kun hullut japanilaiset tippuvat omituisilta esteiltä mutaveteen tai hullut amerikkalaiset tekevät samaa kotivideoillaan.) En kuitenkaan ymmärrä väittämää siitä, että Facebook tai muut sosiaaliset mediat olisivat jollain tapaa vähempiarvoisia, vähemmän aidosti sosiaalisia kuin ihmisten tapaaminen kasvoista kasvoihin.

Tämä vaatii ehkä tunnustusta. Olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta elämästäni paljon koneen ääressä. Suuri osa sosiaalisesta elämästäni on myös koneella. Ja omakohtainen kokemukseni on ollut seuraava: joka ikinen kerta, kun olen syystä tai toisesta tipahtanut jostain netin sosiaalisesta verkostostani – tyypillisesti omaa laiskuuttani, salasanan vanhennuttua irkkipalvelimella, tietyn pikaviestimen jäätyä asentamatta koneeseen, toisen pikaviestimen asentamatta jättäminen kun känny on alkanut piiputtaa – olen menettänyt osan sosiaalista elämääni.

Ja kun puhun nyt sosiaalisesta elämästä, en puhu vain siitä virtuaalisesta.

(Reippaasti) yli kolmekymppiselle tai nuoremmalle syystä tai toisesta vähemmän koneella elävälle on vaikea käsittää, että internet on nykyään yhtä olennainen osa elämää kuin entisaikaan puhelinsoitot ja kyläilyt. Se ei toki toimi yksinään, vaikka osaa ihmisistä ei ehkä juuri muualla näekään (tässä tapauksessa sopiva vertailukohta lienee vaikkapa entisaikaiset kirjekaverit). Idea on siinä, että netissä sosiaalista verkostoa ylläpidetään ja hoidetaan. Siellä kuullaan kuulumiset ja juorut, saadaan tiedot tuttujen lasten syntymistä ja naimisiinmenoista – asioita, jotka olisi muuten kuullut ehkä puoli vuotta myöhemmin seuraavissa bileissä – keskustellaan ja väitellään, vinkataan uusista elokuvista tai pohditaan asuntolainoja. Nämä kaikki asioita, jotka ennen ehkä tapahtuivat livenä, mutta eivät enää.

Toki nettiä voi käyttää väärin. Eräs FB-kaverini oli jo vähällä tuhota koko profiilinsa – hän oli jäänyt johonkin FB-peliin, liekö Farmvilleen, niin pahasti koukkuun että se alkoi häiritä perhettä ja sosiaalista elämää ihan oikeasti. Mutta en näe tuossa eroa siihen, että hän olisi pelannut jotain peliä ”offline” pelikonsolilla, tai alkanut hengata epäilyttävän paljon lähiesson pajatsolla. Kaveri ei kuitenkaan ainakaan vielä tuhonnut profiiliaan vaan päätti testata vielä vanhaa kunnon metodia nimeltä itsehillintä.

Tietyssä mielessä netti tekee meistä sosiaalisempia kuin ennen. Voimme jutella isomman määrän ihmisiä kanssa. Ne, jotka väittävät että ihmissuhteet ”ohenevat” eivät ehkä ymmärrä sitä, että kaikkien ei myöskään tarvitse olla sydänystäviä – minusta on hauskaa jutella läheisellä leikkikentällä muiden vanhempien kanssa, vaikken heitä muualla tapaakaan ja vaikka näemme usein vain kerran-pari viikossa. Samalla tapaa minusta on hauska jutella irkkikanavalla, vaikka siellä vain osa ihmisistä ehkä onkin sellaisia joita näen säännöllisemmin livenä. Emme ohenna sosiaalista verkostoamme vaan laajennamme sitä.

Sitä paitsi eikö muka ole hauskaa jutella myös muiden kuin niiden muutaman parhaan ystävän kanssa? Eikö nurkkakuntaisuus vähene jos ”altistat” itsesi erilaisille mielipiteille, uusille ihmisille ja myös virtuaalisille tuttavuuksille?

Toisaalta toinen sosiaalisuuden ulottuvuus internetissä on se, että se syventää tai ainakin ylläpitää myös niitä läheisiä ihmissuhteita. Lapsiperheessä ei voida lähteä kahville spontaanisti, eikä ainakaan joka päivä. Ystävät muuttavat (olen huomannut, että etenkin opiskeluaikoina etäisyys oli suoraan verrannollinen siihen, kuinka usein nähtiin. Ei sille voi mitään että sadan metrin päästä on helpompaa tulla käymään kuin seitsemän kilometrin). Netin välineiden kautta voi vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia, tärkeitäkin, jolloin on taas helpompaa nähdä seuraavalla kerralla. Ei tarvitse aloittaa ihan alusta kuulumisten kanssa.

Usein netin sosiaalisuus on myös sivutoimista. Luen sanomalehteä, teen töitä tai kirjoitan blogipostausta. Samalla voin päivittää kuulumiset kavereille Ranskaan, joita en ole nähnyt moneen vuoteen. Meseviesteilyllä pidämme kuitenkin yhteyttä, eikä tule niin isoa kynnystä ehdottaa tapaamista kun palaan vanhoille kulmille. Useimmat bilekutsut tulevat nykyään Facebookin kautta – omiin kolmekymppisiinikin kutsut lähtivät sitä kautta. Kavereiden kanssa tapaamiset on joskus vain niin paljon helpompaa sopia nettipalvelun kautta – ja reissujen kulut vaikka scredata jälkikäteen.

Uusia palveluita tulee jatkuvasti. En itsekään ole juuri jaksanut twitteröidä tai tumbleroida alun testien jälkeen. Jossain vaiheessa palvelu tulee ehkä otettua käyttöön, joku toinen kerta taas tilalle tulee jotain uutta. Itse totesin juuri, että voisin mielelläni tavata taas uusia ihmisiä, ja ehkä treenata sitä ruostuvaa ranskaa. Liityin siis vihdoin Couchsurfingiin.

Jos luet tätä blogia, elämästäsi on todennäköisesti jo aika suuri osa tietokoneella. Teemme sillä töitä, pidämme yhteyttä ja joskus vain huudamme tänne eetteriin. Olet todennäköisesti jo samaa mieltä kanssani aiheesta.

Kun vain ne muutkin ymmärtäisivät saman.