Kulutus

by

Parannetaan maailma

Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.

Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.

Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.

Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.

On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.

  • Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
  • Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
  • Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
  • Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
  • Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.

Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös ”kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.

Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka ”progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.

Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään ”Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:

  • Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
  • Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
  • Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.

Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.

Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.

Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.

Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.

by

Mistä tunnet sä tuottajan

Koetin eilen toteuttaa uhkaustani tukea tuottajia ostamalla heiltä suoraan. Visiitti torilla paljasti yllättäviä asioita.

Hakaniemen torilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä vihannesmyyjiä. He myivät kyllä tuoretta, hyvännäköistä ja pääasiassa suomalaista ihan sopuhintoihin. Yksikään vierailemistani kolmesta kojusta ei kuitenkaan ollut tuottaja, vaan jälleenmyyjä. Kysyessäni, mistä he ostavat vihanneksensa, vastaus oli kaikilla ”pääasiassa tukusta, muutamia suoraan tuottajilta”. Hieman vähemmän välikäsiä löytyi Espoon Tapiolan ainoalta torimyyjältä: vanha setä kehui tuntevansa mansikantoimittajaa lukuunottamatta joka tilan, jolta hän vihanneksia myi, ja ostavansa myymisensä suoraan tiloilta.

Muistan enoni viitisentoista vuotta sitten suoramyyntiä aloitellessaan mananneen jälleenmyyjiä, jotka myivät pidempään seissyttä, huonompaa tavaraa ja usein vielä polkuhinnalla. En tiedä, mikä tilanne tätä nykyä on Jyväskylän torilla, mutta pääkaupunkiseudulta suoramyynti näyttää pienen otokseni perusteella kadonneen kokonaan. Onko tämä sitten huono tilanne?

Aiemman juttuni perusteella vihannesten tukkumyynti ei ole pelkästään huono asia. Kuljetusta tulee vähemmän kun vihannesten toimitus tai haku on organisoitu jossain määrin keskitetysti. Jos ajatellaan välikäsille menevää hintaa, torilla ostetusta tavarasta todennäköisesti vähemmän menee välikäsille. En tiedä isojen kauppaketjujen järjestelmiä, mutta heillä välikäsiä varmasti löytyy sievoisesti toimituspuolelta. Voisi tosin olla hyvä asia kysäistä torimyyjiltä heidän käyttämistään tukuista, mikäli se ei herätä pahaa verta. Tuottaja kuitenkin saa tukkuun myydessään vähemmän ja tavara kiertää pidempään – enoni esimerkiksi ei koskaan myy edellispäivänä torilla käynyttä tavaraa, joitain yksittäisiä paremmin säilyviä lajikkeita kakkoslaatuna seuraavana päivänä. Olisi hyvä tietää, kuinka pitkä aika torivihanneksilla on poiminnasta.

Pahinta tukkumyynnissä on juuri tilanne, jossa tuoretavara joutuu lojumaan varastossa ja kuljetuksissa hyvin pitkään ennen myyntiin päätymistään. Atria kertoi juuri keskittävänsä koko Suomen pakastelogistiikkansa yhteen suureen keskusvarastoon. Mikä toimii pakasteille, ei kuitenkaan toimi tuoretavaralle. Pienemmät varastot ovat vihanneksien kohdalla siis varmasti fiksumpia, vaikka siitä tulisikin kokonaisuutena hieman enemmän ajokilometrejä.

Torin lisäksi käväisin Hakaniemen kauppahallissa. Kala- ja lihakojuissa näytti olevan valinnanvaraa, ja eräässä kojussa söin parhaan pullan pitkään aikaan – kotitekoinen ja tuore kanelikierre. Päivän paras koju tosin oli Lentävä Lehmä -niminen juustotiski, josta sai lisäksi maitoja, jogurtteja, jäätelöitä ja kananmunia. Kaupassa ensimmäisenä huomioni kiinnitti Reblochon-juusto jota olen turhaan metsästänyt marketeista. (Sitä on kuulemma myynnissä myös Kauppatorin kauppahallissa.) Kaupasta saa myös tilattua kyyttölehmien käsittelemätöntä maitoa – pitänee kokeilla joskus! Palvelu oli erinomaista ja asiakkaidenkin kesken tuli juteltua – virkistävä kokemus.

by

Kuljettamisesta ja kauppamiehistä

Jokin aika sitten osuin mielenkiintoiseen ScepticBlogissa julkaistuun postaukseen. Kirjoittaja oli tutustunut logistiikkaan auttaessaan luomutuotteiden jälleenmyyjää reittien suunnittelussa, ja totesi että keskitetyt kuljetusjärjestelmät olivat merkittävästi tehokkaampia mm. bensankulutuksen kannalta. Hän käytti tätä esimerkkinä siitä, kuinka lähituotteiden kuljetuksen hiilijalanjälki voi olla isompi kuin kaukaa tuodun, mikäli kaikki tuottajat tuovat tavaransa erikseen myyntipaikalle.

Juttuun liittyvä keskustelu on myös enimmäkseen lukemisen arvoista, vaikka toki välillä aika polarisoitunutta. Kirjoituksen raflaavaa otsikkoa lukuunottamatta se ei ottanut myöskään kantaa lähiruokaan sinänsä, mutta muistutti että myös kuljetuksissa tulee miettiä tehokkaimpia ratkaisuja. Lähiruokaa miettiessä ei toki kannata jäädä vatvomaan pelkkiä kuljetuslukuja. Itse en aio jättää torivihanneksia tuon perusteella ostamatta. Toisaalta artikkeli osoittaa, että vaikkapa  lähi- ja luomuruoan suosion kasvaessa tuottajien kannattaa harkita yhteisiä jakeluverkostoja.

Minun on pitkään pitänyt mollata täällä erinäisiä Tiede-lehden ja Hesarin juttuja, joissa rinnastetaan hiilijalanjälki suoraan ekologisuuteen – vähähiilipäästöinen kun ei välttämättä ole lainkaan ekologista tai kestävää, ja ympäristöystävällisyys on paljon laajempi käsite kuin hiilidioksidin määrä. Toki järjen käytöllä vähähiilipäästöinen voi olla myös muuten ekologista – vaikkapa tuotannon päästöjen ja materiaalinkulutuksen vähentäminen – kunhan muistaa ettei mikä tahansa hiilijalajälkeä pienentävä vaihtoehto ole automaattisesti autuaaksitekevä.

Kuljetuspalveluista luettuani törmäsin melkein välittömästi Seulo-palvelun mainokseen. Espoon kaupungin Seutulogistiikka-palvelu tuo kaupat ja palvelut käyttäjän ulottuville keskitetyllä kuljetusjärjestelmällä. Ajatuksena on vähentää ajelua ja tuoda palveluita niillekin, jotka eivät niihin pääse käsiksi. Palvelu kuvaa ideaansa näin:

Seulo-nimi tulee käsitteestä Seutulogistiikka (Sustainable Urban Logistics), joka tarkoittaa alueen palvelutason ja elämisen laadun parantamista logistiikan keinoin ja monipuolisesti eri toimijoiden tarpeita yhdistellen. Seutulogistiikan tavoitteena on tarjota alueen asukkaille aiempaa parempia palveluita alhaisin kustannuksin sekä liikenteen haittoja vähentäen.

Erinomaista, että tällainen palvelu tulee kunnan aloitteesta. Katsotaan kuinka se ottaa tulta alleen.

by

Juhlista ja makkaroista

Viikonloppu on ollut yhtä juhlaa, ja juhlien puitteissa on päässyt keskustelemaan paljon mielenkiintoisten ihmisten kanssa. On aina hauska tavata ihmisiä, jotka ovat aidon innostuneita työstään ja alastaan vielä kymmenen vuodenkin jälkeen: vielä hauskempaa on, kun pääsee kuulemaan ”insiderin” anekdootteja alaltaan ja hupaisia tiedonmuruja, joihin ei olisi muualla voinut törmätä.

Eräs pakkausinsinööri tiesi lukuisia tapoja, joilla meitä kuluttajia ohjataan haluttuun suuntaan ovelilla pakkauksen, ulkoasun ja muiden ”ulkokohtaisten” asioiden perusteella. Tiesin itsekin sen, että sipsien tulee olla niin isoja, että ne eivät mene kerralla suuhun, jolloin varmistetaan maksimaalinen napakka rapsahdus pureskeltaessa; pakkausinsinööri tiesi myös, kuinka paljon tutkimusta tehdään, jotta sipsipussiin saataisiin se optimaalinen rapina johon ihmiset leimautuvat ja jonka he todellisuudessa haluavat kuuluvan jopa leffateatterissa – ainakin jos ovat itse sipsejään syömässä. Keskustelimme myös siitä, kuinka tarkasti optimoidaan vaikkapa tuotteiden pahvikääreiden paino, jotta saadaan tuotteelle riittävän ylellinen ja napakka leima ilman, että tuhlataan rahaa yhtään laadukkaampaan kääreseen kuin tarpeen. Pakkausinsinööri naureskelikin, että hän ilahtuu usein hajuvedenkin pahvikääreestä enemmän kuin itse tuotteesta: heidän kuulemma kannattaisi ostaa lahjat yhdessä tuttavaperheen kanssa niin että sisältö menisi jollekulle muulle ja hän pääsisi nauttimaan kääreistä.

Raflaavin juttu jonka kuulin ei liittynyt kuitenkaan suoraan tuotteen pakkaukseen. Kuulemma nimittäin jauhomakkarat (joiden ystävä itsekin rajoitetusti olen – silloin harvoin kun makkaraa grillaan, valitsen mieluiten lapsuudesta tutun jauholaadun) saavat etäisesti grillimakkaraa muistuttavan arominsa täysin yllättävästä paikasta: selluloosateollisuuden jäteliemestä. Klassinen HK Bleukaan kun ei todellisuudessa maistu juuri miltään ja se ei grillattaessakaan tuoksuisi ilman apukeinoja. Tästä jäteliemestä saadaan kuitenkin eräänlainen makkaraparfyymi, jossa makkara voidaan dipata ja joka kuumennettaessa sitten höyrystyy saaden aikaan kuluttajan nenään kelvollisen aromin. Hyvää ruokahalua siis. Toinen hauska detalji oli, että makkarat luokitellaan elintarvikelain mukaan leivoksiksi – ne kun sisältävät niin paljon jauhoa!

Hauskojen tarinoiden lisäksi oli myös hienoa nähdä, kuinka ihmiset uskaltavat nykyään tehdä asiat omalla tavallaan niin elämän kuin juhlienkin suhteen. Toiset juhlat olivat häät, mutta ne oli toteutettu biletyyliin: juhlavassa baarissa lauantai-iltana, tarjolla oli pientä herkullista purtavaa, samppanjaa ja konsolipelejä seurustelun lisäksi. Ikäluokassamme on muutenkin viime vuosina menty ahkerasti naimisiin, ja on ollut hauska seurata miten itse kukin on toteuttanut omannäköisensä juhlat: pienimuotoisimmista häistä on tiedotettu jälkikäteen tekstarilla tai kortilla ja illaksi on ehkä menty baariin, suurimmat ovat olleet perinteisiä kesähäitä juhlavine kirkkoineen, ja juhlissa on löytynyt myös kaikkea siltä väliltä. Asioita ei ole pakko tehdä tietyllä tavalla siksi, että niin on ennenkin tehty, mutta perinteitäkään ei pidä halveksua jos ne tuottavat itselle iloa.

by

Kahvilat ja kotiruoka suosiossa

Taantumassakaan kaikki mittarit eivät osoita alaspäin. Lähiaikoina olen bongannut kaksi hyvää uutista siitä, miten kauppa on jopa kasvanut viimeisen vuoden aikaan.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on juttu ”10 tarinaa lamasta” jossa eri ihmisiltä kysytään, miten lama on heihin vaikuttanut. Joukossa on monia surullisia tapauksia, joissa myynti on loppunut kuin seinään tai väki odottelee lomautusta. Yksi poikkeus joukossa kuitenkin oli: kauppahallissa kauppa käy. Jutussa haastateltu lihakauppias totesi, että ihmiset laittavat enemmän ruokaa kotona ja ostavat mielellään sitä varten laadukkaita ruoka-aineita. Ja tottahan tuo: kotona kunnon ruoka-aineista tehty ateria kun maksaa reippaasti einestä vähemmän, maistuu paremmalta ja myös ravitsee paremmin.

Hesari tutki uusia kahviloita ja totesi, että kahvilat pitävät lamassa pintansa vaikka ulkona syönti vähenee. Vaikka ruokaa siis tehdään kotona, kotiin ei haluta jäädä kököttämään ja kahvilat voittavat. Helsinkiinkin on avattu lukuisia uusia kahviloita, ja niistä suurin osa pärjää mainiosti.

Myös luomuruoan tarjonta on lisääntynyt –  ymmärtääkseni useitakin myymälöitä on avattu kevään mittaan, tuoreimpana mainitsemani Eat&Joy-maatilatori. Kasvava ympäristötietoisuus saa ihmiset valitsemaan luomua ja muutenkin parempia ruoka-aineita. Ja toivon mukaan vaikkapa kotimaiset juurekset ja vihannekset löytävät tiensä yhä useampaan pöytään, olipa se luomua tai ei – voittanee maussa ja ravintoarvossa 6-0 laman toisen voittajan, pikaruokalat.

by

Luomutori keskustassa

Kävelin jokin aika sitten Lasipalatsin ohi ja bongasin erään tyhjän tilan ikkunassa ison mainosjulisteen. Kyseiseen liiketilaan avataan 1.6 Eat&Joy-maatilatori. Tori on järjestetty aiemminkin, ja tilasta saa ostaa yli sadan tuottajan tuotteita ainakin syksyyn saakka. Tarjolla on prosessoimatonta ruokaa ja jopa oluita. (Löysin muuten hupaisan uutisen, jossa torin tuottaja Aki Arjola oli käynyt tutustumassa Valkoisessa talossa Michelle Obaman luomupuutarhaan ja päässyt juttelemaan itse Barack-herran sekä senhetkisen vieraansa, Pakistanin presidentin kanssa.)

Aion itse käydä tarkistamassa tarjonnan mahdollisimman pian – kokeiluni ruoan tilaamisesta päättyi nimittäin hieman surkuhupaisasti, enkä ole vielä onnistunut saamaan ruokaa kotiin asti. Testasin Labby-nimistä paikkaa, ja vaikka sähköpostiin tulikin tilausvahvistus, itse ruokaa ei koskaan kuulunut – nyt on mennyt jo ainakin kaksi kuukautta tilauksesta joten en edes oleta mitään enää tapahtuvan. Tiedustelin sähköpostitse, minne ruoka oli jäänyt, mutta siihen ei kuulunut koskaan vastausta, ja puhelimeen ei vastattu (vai olisiko ollut toistuvasti varattu). Jätin asian sikseen, koska olin valinnut ruoanmaksun toimituksen yhteydessä eli ainakaan omista pennosistani ei jäänyt mitään kiinni. Seuraavalla kerralla pitää koettaa jotain muuta.

by

Kalassa tiskillä

Kirjoitin hyvä tovi sitten kalakantojen tilasta ja siitä, mitä ongelmia kalastus on aiheuttanut kalakannoille. Pari viikkoa sitten julkistettu uusi versio WWF:n kalaoppaasta kertoo selkokielellä, mitä kaloja kannattaa suosia ostoksissa ja mitä välttää. Kiitettävästi julkisuutta saanut opas luokittelee kalat kolmeen kastiin: vihreää valoa näytetään kestävästi pyydetyille kaloille, joihin ei ole kertynyt suurta määrää ympäristömyrkkyjä, keltaista tulee välttää ja punaiset lajit ovat niin uhanalaisia, että ne on syytä jättää tiskiin. Opas löytyy WWF:n ruokaopassivulta.

Opas tuli mieleeni, kun selailin tuoreinta Pirkka-lehteä. K-kaupat ovat ottaneet ilahduttavan aktiivisen roolin kalatiskeillään (he selvästi osaavat haistella kuluttajien mielialoja, ja hyvä niin) ja kertoivat pyrkivänsä edistämään oppaassa mainittuja vihreän valon kaloja valikoimissaan. Kauempaa tulevalle kalalle he käyttävät brittiläisen Marine Conservation Societyn fishonline.org-sivuja, joilla on samantapainen kattava kalaopas. Ko. oppaassa kalat on jaoteltu luokkiin 1-5, joista 1 on fiksuin valinta. Ruokakesko kertoo suosivansa hankinnassa luokkien 1 ja 2 kaloja. Ohjenuorat ovat peräisin viime vuoden lopulla tehdystä kala- ja äyriäislinjauksesta, jota tullaan päivittämään vuosittain. Linjaus on osa ns. K-ympäristökauppakonseptia, jonka muista osista toivon kuulevani lisää. (Linjaus on tosin käytössä vasta  keskitetyissä hankinnoissa, ja kauppojen omissa hankinnoissa se otetaan huomioon viimeistään ensi vuonna.)

Olisi mielenkiintoista tietää, miten muut ketjut ovat asiansa järjestäneet – epäilen, että Suomen muutamien ketjujen hallussa olevalla pelikentällä kaikki joutuvat väkisinkin peliin mukaan. Liekö kellään taskussa viimeisintä Yhteishyvää, jos siinä vaikka mainittaisiin S-ryhmän tuoreista linjauksista?

Kalastusteeman yhteydessä on pakko mainita, että Islanti valmistautuu EU-jäsenyysneuvotteluihin. Suurimmaksi pullonkaulaksi saattaa muodostua maan kalastus: maan tärkein elinkeino pitää tällä hetkellä pinnalla liki koko maata, kun kalan vienti on nopeassa tahdissa noussut takaisin maan tärkeimmäksi elinkeinoksi pankkisektorin ja sisäisen kulutuksen romahdettua. Olen myös ymmärtänyt, että Islannilla kalastus on järkevästi säädeltyä, ja he eivät mielellään päästäisi EU:n muita maita kalavesilleen (EU:ssa kun sen kestävyyden kanssa on välillä vähän niin ja näin. Toki islantilaisten pääasiallinen pelko lienee kotimaisen kalastuksen romahdus kilpailun edessä). He toivovat jotain erityisjärjestelyä kalastuksensa osalta, mutta todennäköisesti tiedossa on korkeintaan pitkä siirtymäaika. Toivottavasti EU:n kala-asiat saadaan parempaan kuosiin sillä välin.

by

Muutos palveluyhteiskunnaksi ja kuluttamisen loppu

Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan toimittamana on ilmestynyt Tammen Pystykorvasarjassa pamfletti, jota olin jo hieman odottanutkin. Kyseinen lehtinen, Olimme kuluttajia, keskittyy kulutuskriittisyyteen ja tarjoaa neljä vaihtoehtoista skenaariota sille, missä jamassa maailmamme on viidentoista vuoden kuluttua. Itse skenaariot on tehty neljän eri työryhmän kanssa, jotka pohtivat klassisen nelikentän tarjoamia vaihtoehtoja, akseleina globaali tai paikallinen sääntely ja yhteisöllisyyden tai yksilökeskeisyyden korostuminen.

Kiinnostavin huomio kirjasessa on monesti muuallakin esiin nostettu ajatus siitä, että kulutus siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme tulee loppumaan. Kirjan aikajänne, 15 vuotta, tuntuu melko radikaalien skenaarioiden osalta hieman lyhyeltä, mutta suunta on varmasti oikea. Ajatuksena on, että luonnonvarojen huvetessa, väestön lisääntyessä ja mahdollisen sääntelyn – vaikkapa energiaverotuksen – lisääntyessä tavarat alkavat jälleen maksaa enemmän suhteessa tuloihin ja nykyisenkaltaiseen kertakäyttö- ja kulutuskulttuuriin ei ole paluuta. Tämän jälkeen riippuu globaalin sääntelyn ja yhteisöllisyyden toteutumisesta, miten tässä huvenneiden resurssien skenaariossa toimitaan. Pahimmassa tapauksessa – järkeviä kansainvälisiä sopimuksia ei saada aikaan ja ihmiset eivät lyhyen alkuinnostuksen jälkeen kiinnostu vastuullisesta toiminnasta – nykyinen meno jatkuu niin pitkään kuin mahdollista mutta aina vähäisemmillä resursseilla ja pienemmillä kierroksilla. Ehkä utopistisimman kuuloisessa skenaariossa (edelleen nelikentän ”ei globaalia sääntelyä”-kohdassa mutta yhteisöllisyyden sarakkeessa) kansainväliset instanssit ovat hajonneet ja elämä muuttunut hyvin paikalliseksi.

Joka tapauksessa paikallisuus tulee korostumaan, kun kuljetuskustannukset kasvavat. Matkustamisesta tulee eliittiharrastus. Melkein joka skenaariossa internetille povattiin entistä suurempaa osuutta – miniläppäreillä ja kaikenkattavalla netillä päästään tyydyttämään kommunikaatiotarpeet ja saadaan tieto välitettyä paikasta toiseen vaikka tavarat ja ihmiset eivät enää niin hyvin liikukaan.

Tärkein kulutuksen itsensä muutos on tavaroiden kulutuksen sijaan kuluttamisen kohdistuminen nimenomaan palveluihin. Tämä toivon mukaan onkin trendi, joka kasvaa tästä hamaan ikuisuuteen. Palveluista saa näppärästi aikaan myös luksustrendejä, jotka tyydyttävät tarvetta näyttää mihin kullakin on varaa.

Lehtinen on tyypilliseen pamfletin tapaan nopealukuinen ja melko poleeminen. Kuten toimittajat huomauttavat, kirjasen tarkoitus on ennen kaikkea herättää keskustelua siitä, miltä tämä maailma tulee näyttämään ja mitä meidän tulee tehdä eri tulevaisuudenkuvien mahdollistamiseksi tai torjumiseksi. Jos eri tulevaisuuden skenaariot kiinnostavat, lehtiseen kannattaakin tutustua: mitään ihan hirveän uutta ja ihmeellistä se ei tarjoa, mutta toimii innostavana ajatusleikkinä.

by

Niin puhdasta että voisi vaikka syödä

Joitain viikkoja sitten kotimme piti puunata ihan sukulaisten voimin perhejuhlaa varten. (Siivous ei normaalisti kuulu taloudessa ykkösprioriteetin asioihin. Odotamme, että juniori kasvaa hieman jolloin hän voi ansaita viikkorahansa imuroimalla.) Vilkaisu siivouskaappiin paljasti hämähäkinseittien keskeltä parisenkymmentä pulloa: hankausnesteitä, parketinpesunesteitä, useampaa wc-puhdistusainetta, klooripuhdistusainetta, ikkunanpesuainetta, kodin putkimiestä…

On hämmästyttävää, miten paljon ilmiselvästi tarpeettomia pesuaineita talouteen voi kertyä. Vuositolkulla olemme käyttäneet pääasiassa tiskiainetta (toimii melkein kaikkeen, mukaanlukien ikkunat ja tiskit) sekä mäntysuopaa (tehoaa kaikkeen muuhun). WC-putsaria on käytetty satunnaisesti. Klooriputsarilla muistan tappaneeni kylppärihometta opiskeluaikojeni ekassa kämpässä (yksiö lähellä Hesan keskustaa 500 markkaa kuussa! Jostainhan se hinta määräytyy…) Olo ei huurujen hengittelyn jälkeen ollut kaksinen.

Kemikaalikimarassa oli näistä kodin putsareistakin kokonainen luku. Miellyttävän asiallinen kirja, joka käsittelee kyllä kaikki kemikaalit hormonihäiritsijöistä muovinpehmentimiin, mutta muistuttaa myös että Bisfenoli-A:ta todennäköisemmin saat liiasta purkkiruoasta yliannoksen tinaa. Kirja on kaikessa tervejärkisyydessäänkin hieman pelottava muistutus siitä, miten ympäristömme on kemikaaleilla kyllästetty: toisaalta melko yksinkertaisesti ja tervettä järkeä käyttäen annostustaan voi pienentää huomattavasti. Suosittelen kirjaa lämpimästi introksi kodin, työpaikan ja harrasteiden moninaisiin kemikaaleihin.

Kaikista oman kaappimme myrkyistä huolimatta kylpyammeen sitkeään likaan ei tehonnut mikään. Vaikka olinkin nähnytkin mainoksia jos jonkimoisista ”suihkuta ja pyyhi” -tyyppisistä tehomyrkyistä, vielä uusi puhdistusaine kymmenien entisten seuraksi ei tuntunut järkevältä hankinnalta. Ongelma ratkaistiin täyttämällä amme juhlien ajaksi tavaralla, jolle ei muuten löytynyt säilytyspaikkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin pitkäkestoinen ratkaisu: todellinen pitäisi löytyä.

Samoihin aikoihin olin törmännyt muutamilla ekosivustoilla siivousvinkkeihin. Mm. sitruunat tuntuvat tehoavan lähes kaikkeen. Sitruunoita voi yhdistellä myös soodaan tai käyttää soodaa sellaisenaan: kolmas kodin ihmeaine on etikka. Ottaen huomioon että näitä aineita meilläpäin yleensä nautitaan vain sisäisesti, ne eivät voi olla kovin vaarallisia siivoksessakaan. Juniorin kasvaessa ja keksiessä yhä uusia maisteltavia tämäkin on tärkeä huomio.

Näillä superpuhdistajilla aseistautuneena hyökkäsin lopulta pahamaineisen kylpyammeen kimppuun. Kaapissa oli sopivasti homeisia sitruunoita joita ei enää viitsinyt ruokaan laittaa, joten pilkoin yhden neljään osaan, puristin mehua ja hieroin jämää kylpyammeen ja pesualtaan likaisimpiin kohtiin. Annoin vaikuttaa noin vartin ja kävin lian kimppuun tiskiharjan kanssa. Helpoimmat kohdat puhdistuivat pelottavan helposti, vain paksuimmat kerrokset vaativat enemmän hankaamista ja jotain lisää. Sirottelin näihin kohtiin vielä ruokasoodaa – hauskana efektinä mainittakoon pirtsakka sihinä soodan osuessa happoon. Tämän jälkeen nuokin kohdat puhdistuivat, ihme johon Vim tai vastaavat eivät olleet pystyneet.

Sitruunan toimiminen ei sinänsä ole ihme. Astianpesukoneen puhdistukseenkin suositellaan sitruunahappoa, jota myydään apteekeissa. (Näin edes tarkistamatta epäilen, että useimmat kaupassa myytävät ”astianpesukoneen erikoisputsarit” ovat pääasiassa myös sitä itseään.) Tarinan opetus kuitenkin taisi olla, että vaikka ihmeaineita oli kaapin täydeltä, ne eivät tehonneet yhtä hyvin kuin pari yksinkertaista ainetta ruokavaraston pohjalta. (Syömäkelpoisilla) sitruunoilla putsaaminen tulee tuskin halvemmaksi kuin ökymyrkyt, vaikka ne tuntuvat olevankin myös nuukuussivustojen suosiossa, mutta kodin asujaimiston ja vesistön hyvinvoinnille ostoputsareiden korvaus ruoka-aineilla tuskin tekee hallaa.

by

Etua ekologisuudesta

Vaikka yritysmaailmassakin aletaan jo ymmärtää ekologisen toiminnan aikaansaavan säästöjä, ei kustannuksia, tietoa hyödynnetään vielä valitettavan vähän. Enää kustannusten vähentäminen tuotantoprosessissa ei ole sentään naurunalaista – näinkin on kuulemma joskus halvan öljyn aikoina ollut – mutta laajamittainen ryhtiliike vielä puuttuu.

Yrityksen yhteiskuntavastuuta on talouskriisin myötä jo perätty lukuisissa paikoissa, mm.  Suomen Kuvalehdessä. Tähän kuuluvat olennaisena osana eettinen ja ekologinen toiminta ja toisaalta myös esim. tarpeettomien irtisanomisten välttäminen. (On ollut ilahduttavaa lukea, että Suomessakin pk-yritykset osaavat edelleen ajatella pitkällä tähtäimellä ja pyrkivät pääasiassa sopeuttamaan toimintaansa taantumaan muuten kuin irtisanomisin – rohkeimmat investoivat nyt kun on halpaa.) Säästökuurien aikana voisi kuvitella, että tuotannon tehostaminen kiinnostaisi, mutta valitettavasti ainakin Suomessa se on toistaiseksi synonyymi vain henkilö- ei energiakuluvähennyksille.

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin runsaasti sitä, kuinka maapallomme ongelmia voitaisiin ratkoa yritysmaailman keinoin. Joistain näistä, mm. ekosysteemipalvelun käsitteestä olen kirjoittanutkin aiemmin. On kuitenkin hyvin suoraviivainenkin keino vähentää päästöjä – puhun päästöistä puhuessani aina kaikista saasteista, en vain hiilidioksidista – nimittäin tuotantoprosessien uudelleenjärjestely. Useimmat yritykset voisivat tehdä asiat vähemmällä energialla, vähemmillä raaka-aineilla ja vähemmillä tai vähemmän vaarallisilla kemikaaleilla. Luin taannoin mm. Nanson toimintaperiaatteista: heillä esim. kierrätetään värjäysvettä niin, että viikon aluksi värjätään vaaleampaa, loppupuolella tummempaa kangasta. Näin paitsi päästöt vähenevät, myös rahaa säästyy kun värjäysaineita ja vettä kuluu vähemmän.

Maapallolla käsitellään joka vuosi puoli biljoonaa tonnia raakamateriaalia. Tästä vain prosentti päätyy lopulta lopullisiin tuotteisiin ja on käytössä vielä puoli vuotta käyttöönoton jälkeen. Jonkinlaista tehostuksen varaa voisi kuvitella tuossa olevan. Toki osavastuu on myös kuluttajilla – osta sellaista, mitä käytät pitkään. Tuotantoprosesseissa hukkaantuu kuitenkin niin paljon energiaa ja raaka-ainetta sekä tulee päästöjä, että on yksinomaan tekopyhää sälyttää koko vastuu kuluttajalle. Vaikka kulutus toivon mukaan talouskriisin ja ympäristötietoisuuden vanavedessä järkevöityykin, yksilön ulkopuoliset seikat määräävät laajassa määrin kulutuksen määrän ja laadun. Ja se mitä kulutamme nyt voitaisiin oikeasti tuottaa paljon vähemmällä.

Raportin luvussa Tuotannon uudet tuulet käytiin läpi lukuisia esimerkkejä yrityksistä, jotka ovat voineet aidosti säästää kahisevaa uudistuksilla. Monet näistä eivät alkuun vaikuta mitenkään erityisesti ekologisilta, yksinkertaisesti ekonomisilta ja järkeviltä: vaikkapa tuotantolinjan virheiden vähentäminen vähentää jo tuotannon päästöjä ja tarvittuja raaka-aineita per valmis tuote. Toyotalta on monia esimerkkejä, mm. maalauslinjan uudistus työntekijän vihjeiden perusteella. Eräs esimerkeistä oli DuPont-niminen yritys, joka sitoutui vuonna 1999 vähentämään kasvihuonepäästöjä: vuoteen 2007 mennessä päästöjä oli pudotettu 72%, energiankulutusta 7% ja rahaa säästetty kolme miljardia dollaria.

Climate Progress -sivustolla oli myös erinomainen artikkeli energiansäästöstä ja energiatehokkuudesta. Kirjoittaja on mennyt niin pitkälle, että kutsuu energiansäästöä ”loppumattomaksi luonnonvaraksi”. Viemättä ajatuskulkua edes noin pitkälle on kuitenkin kiistatonta, että energia- ja raaka-ainetehokkuudella olisi valtavan iso parannuskapasiteetti käyttämättä. Jutun kommenteissa kerrotaan myös, että jutussa mainitun kaltaisia energiansäästön menestystarinoita oli tapana julkaista USA:ssa jo 80-luvulla Energy User News-lehdessä. Valitettavasti ne eivät ilmeisesti saaneet laajempaa julkisuutta – kuinka paljon helpommin suuryritys ryhtyisi energiansäästötalkoisiin, jos vaikkapa Wall Street Journal päättäisi uutisoida vuoden kymmenen suurinta ekologisilla parannuksilla selvää rahaa säästänyttä yritystä?

Celsiaksen artikkelissa The Economic Case for Good Corporate Citizenship When It Comes to the Environment käydään läpi lisää esimerkkejä. Artikkeli pohjautuu hiljan julkaistuun raporttiin, jossa käsitellään ”Corporate Citizenship”-käsitettä (kääntyy suoraan ”yrityksen kansalaisuus” mutta kenties yrityksen yhteisvastuu olisi paras käännös) ja sosiaalisen ja ympäristövastuun huomioonottamisen yritykselle tuomia etuja.

Yritysten vastuusta puhuttaessa huomaa, että suuryrityksissä on selvästi muutamia, jotka ovat edelläkävijöitä näissä asioissa. Esimerkiksi 3M:n Pollution Prevention Pays -ohjelma on jo yli kolmekymppinen. Silti monet yritykset ovat alkaneet pohtia asioita myös ympäristön kannalta, ja tällä hetkellä ympäristöasiat ovat suorastaan muotia. Yritykset ovat havainneet, että ympäristöystävällisyys myy. Vaikka tämä saattaakin joissain tilanteissa johtaa lähinnä yrityksen imagon ”viherpesuun”, toivon mukaan järkevimmät – ne tulevaisuuden menestyjät – ymmärtävät että ympäristöystävällisyydessä on kyse myös muusta kuin mainosvaltista. Se voi yksinkertaisesti tarkoittaa tuotannon järkevöittämistä, turhan kulutuksen eliminoimista ja lopulta isoja säästöjä.