Kuukausi: tammikuu 2009

by

Kuin kala vedessä

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin eräässä artikkelissa tarkemmin kestävää kalantuotantoa ja kalastusta. Samat teemat näkyivät viime viikon The Economist -lehdessä, jolla oli laaja teemanumero merten kunnosta (Special report: The Sea).

The Economist on muutenkin kirjoittanut paljon ympäristöstä. Toki lehden näkökulma on muutenkin laajempi kuin pelkkä talousuutisiin keskittyvä, nykyisessä pienessä maailmassamme kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lehden kevään tulossa olevat erikoisraportit näyttäisivät jakautuvan talouden ja ympäristön kesken.

Kalakantojen dramaattinen väheneminen ja kalastuksen haitat ovat jo useimmilla tiedossa. Valitettava tosiseikka on myös, että ongelmat eivät poistu kuin sääntelyllä: niin kauan kuin ”yhteisillä” vesillä saa mellestää miten haluaa, ryöstökalastus jatkuu.

Artikkeleista erottui selkeästi muutamia teemoja, joiden avulla tilannetta voitaisiin parantaa. Mitä nopeammin muutoksia voidaan tehdä, sen parempi: nähtäväksi jää, kuinka hallitukset ja valtiot osaavat ottaa tulevaisuuden huomioon.

– Kalastusta tulee ylipäätään vähentää ja tiettyjä lajeja, etenkin isoja petokaloja on lakattava kokonaan pyytämästä. Kalastuskiintiöt Islannin malliin voisivat osoittautua tässä tehokkaiksi. Näissä kalastuskiintiöissä on se erityispiirre, että kullekin kalastusalukselle on määrätty oma kiintiönsä kullekin lajille, mutta näitä oikeuksia voidaan myydä ja vaihtaa. Eräänlaista päästökauppaa tämäkin.

– Kalastuksen menetelmissä on luovuttava ns. liian tehokkaista menetelmistä: syvänveden troolaus, kaikuluotaus ja muut modernit apuvälineet ovat mahdollistaneet sen, että kalalajeista saadaan vielä toistaiseksi isoja saaliita vaikka jopa 97% kalakannasta on jo saalistettu. Nämä menetelmät johtavat siihen, että kalakanta on todella mahdollista pyydystää sukupuuttoon.

– Ravinnoksi käytettävän kalan kanssa on siirryttävä petokaloista ravintoketjussa alaspäin, jolloin voidaan minimoida syötyä kalakiloa kohden kulutettu kala.

– Kalanviljelyä on muutettava vähemmän saastuttavaksi. Tässä voitaisiin huomioida ns. ”pienten ekosysteemien malli”: esim. riisipelloilla voidaan kasvattaa pienkalaa riisin seassa, joka hyödyttäisi myös maanviljelijöitä ja jotka kuluttavat muuten vesistöön valuvaa ravinnetta. Kalanviljelyaltailla taas voidaan huolehtia paremmasta kierrätyksestä, jätteiden talteenotosta ja vaikkapa useiden lajien viljelystä samassa altaassa: esim. simpukat kykenevät puhdistamaan vettä ylimääräisistä ravinteista ja ns. puhdistajakalat poistamaan loisia jolloin lääkinnän tarve vähenee.

– Kansainvälisiä ja kansallisia vesistöjä tulee voida rauhoittaa samaan tapaan kuin metsiä nykyään. Tätä on jonkin verran jo tehty, ja vaikka suojeltujen alueiden määrä onkin toistaiseksi naurettavan pieni (Maailman tila -raportin mukaan noin yksi prosentti), niiden positiiviset vaikutukset on voitu havaita: suojelualueiden lähiympäristössä kalansaaliit ovat parantuneet.

– Väärien kannustimien poisto. Nykyisellään kalastusta tuetaan runsaasti, vaikka esim. EU:n alueella on arviolta jopa kaksi kertaa enemmän kalustoa kuin kestävä kalastus edellyttäisi. Lisäksi tukia kohdistetaan ryöstökalastukseen, kuten pohjatroolaukseen.

– Sertifiointi. Itse en ole välttämättä kaikenkarvaisten sertifikaattien suurin ystävä: sertifiointiprosessi voi olla raskas ja järjestelmä kallis ylläpitää. Kuitenkin niin kauan kuin emme voi luottaa edes siihen, että EU:n alueella osattaisiin kalastaa kestävästi (ja EU on The Economistin tietojen mukaan tässä asiassa yksi pahimpia roistoja ailahtelevine kalastuspolitiikkoineen) tarvitsemme jonkinlaista leimaa siitä, että kala on kestävästi pyydystetty. Tässä ei riitä valitettavasti tonnikalaystävällisyys, vaan sertifikaatin tulisi ottaa huomioon kaikki em. aspektit kalastuksesta.

by

Suden uusi hetki

Eräs mieltäni vaivaava asia subprime-kriisissä – vai pitäisikö sanoa talouskriisin subprime-osuudessa – on amerikkalaisen lainausjärjestelmän toiminta ja ennen kaikkea sen eräs erityispiirre: lainoja välittävät agentit, jotka saavat hankkimistaan lainoista välityspalkkion kantamatta kuitenkaan vastuuta tai riskiä ko. lainojen takaisinmaksusta. Eräs järjestelmän perverssejä piirteitä oli, että mitä korkeampikorkoisia eli riskialttiimpia lainoja he myönsivät, sitä isommat olivat palkkiot.

Useimmat eurooppalaiset – toki puhun lähinnä omasta tuttavapiiristäni – pitävät järjestelmää omituisena. Ainakin täällä Suomessa, talletuspankkien luvatussa maassa, asuntolainat on perinteisesti hoidettu kävelemällä suoraan pankin konttoriin ja neuvottelemalla laina sen samaisen tahon kanssa jolta rahat saa ja jolle korko maksetaan. Koska pankki kantaa myös riskin siitä, että asiakas ei lainaansa pysty hoitamaan, pankilla on selkeä intressi varmistaa asiakkaan maksukyky.

Toki täälläkin mentiin jo hieman rajan yli. Suosioon nousseet ylipitkät lainat, ennätyspitkään vallinneet ennätysmatalat korot ja (osin näistäkin) johtuva asuntokaupan ylikuumeneminen saivat myös pankit hölläämään otettaan. Itse muistan ensimmäistä lainaani 2006 ottaneena laskeneeni melko huolella oman lainarajani, toki ottaen huomioon mahdolliset koronnousut. Yllätys olikin kun ensimmäisessä pankissa olisivat tyrkyttäneet liki 30t euroa enemmän – summa, jolla laina-aika olisi järjellisillä maksuerillä kohonnut 30 vuoteen ja minkäänlaista varaa koronnousuun ei olisi jäänyt. Toisella pankilla oli jo onneksi realistisempi näkemys ja he onnistuivat myös saamaan (ja myöhemmän asunnonvaihdon aikana pitämään) asiakkaan.

Tähän verrattuna amerikkalainen ”sisäänheittäjämalli” tuntuu liki absurdilta ja sen ongelmat melko selviltä. Silti – ja tällä en toki sano etteikö järjestelmää olisi myös USA:n mediassa jo laajalti kritisoitu – halukkuus muuttaa järjestelmää tai rajoittaa sitä vaikuttaa toistaiseksi olemattomalta. Toki joku jaksaa aina muistuttaa, että seuraavassa kriisissä ongelmat tulevat jo jostain muualta käsin, eikä yksittäisiin nykykriisiin vaikuttaneisiin syihin ole tarpeellista puuttua (väärin!). Mutta nähdäkseni jättämällä tällainen lainausmalli henkiin ei saada lainanantoa terveelle pohjalle edes sitten, kun pohjamudista on joskus taas ryömitty. Olettaen siis, että kriisin jälkeen talousjärjestelmä edelleen jossain määrin muistuttaa tähän asti tunnettua.

Toki aggressiiviset lainanmyöntäjät ovat vain pieni osa lainakriisiin johtaneista syistä. Näitä voidaan lähteä etsimään aina FEDin tarpeettomista koronlaskuista (suosittelen vilkaisemaan mitä Cooperilla oli sanottavaa keskuspankkien roolista) USA:n hallituksen politiikkaan, jolla ilmeisesti melko voimaperäisesti  ja väärin perustein pyrittiin lisäämään asunto-omistajuutta vähävaraisten keskuudessa. Ajatus, joka kuulosti varmasti hienolta ja humaanilta, mutta sisälsi paradoksin ”varaton asunnonomistaja”.

Edellä sanotun valossa oli hätkähdyttävää lukea Business Weekin marraskuun numeron kansitarinaa. Löysin jutun podcastina, tekstimuotoisena sitä ei ilmeisesti ainakaan ilmaiseksi ole netistä saatavissa. Subprime wolves are back uutisoi edellä kritisoitujen ”vapaiden laina-agenttien” uudesta tulemisesta kesken talouskriisin syvenemisen: USA:n keskushallinto oli näet todennut, että haluttiin vielä jatkaa asuntojen tarjoamista vähävaraisille huolimatta pankkien yhtäkkiä kadonneesta halusta antaa lainaa. Niinpä valtiojohtoisesti aloitettiin uusi kannustinohjelma. Tarinan pihvi: ohjelman avulla samat toimijat, jotka olivat alkuperäisessä subprimekriisin kovassa ytimessä tehtailleet lainoja maksukyvyttömille, pääsevät jatkamaan täsmälleen samaa toimintaa liittovaltion tuella kun edellistä sotkua vielä selvitellään.

by

Jo riittää

Joulunalusmatkalla mukaani tarttui matkalukemiseksi John Naishin Enough – Breaking Free from the World of Excess. Nopealukuinen ja viihdyttävästi kerrottu kirja kritisoi nimensä mukaisesti ylenpalttisen kuluttamisen kulttuuriamme, tosin laajemmin kuin ennalta arvaisikaan.

Kirjan keskeinen teema on nykyihmisen klassinen ”mikään ei riitä”-syndrooma. Kirjailija on pyrkinyt kartoittamaan tätä taipumusta muutenkin kuin pelkän kulutuskritiikin kautta, mm. haastattelemalla biologeja ja tutkijoita jotka tarjoavat selityksiä niin tarpeellemme syödä kaikkea mikä eteen tulee (tässä kohtaa esitellään kuluneisuuteen asti toistellut, sinänsä todenperäiset tarinat ihmisen menneisyydestä jolloin ruokaa ei yksinkertaisesti ollut aina saatavilla) siihen, miten ”info-junkie” pääsee syntymään – uuden asian oivaltaminen kun tuottaa aivoissa samankaltaisen hetkellisen mielihyvän kuin sopiva huumeannos.

Kuten edellisestä voi päätellä, kirjailija ei rajoita kritiikkiään pelkän materian ja ruoan haalintaan. Nasevasti nimetyt luvut kertovat lyhyesti siitä, miten laajalti ylenpalttisuuden kulttuuria kritisoidaan: Enough information, enough food, enough stuff, work, options, happiness, and growth.

varasto1 Stuff-luvun materialismin kritiikki on tutuhkoa mutta luvut jätteisiin menevästä raaka-ainemäärästä ja jopa avaamattomista huonekalulaatikoista herättelevät. Naish on mm. haastatellut brittiläisen kaatopaikan kupeessa toimiva NMKY:n liikettä, jonka bisnesideana on kaivaa kaatopaikalle tuodusta tavarasta ennen jätekasaan heittämistä uusi tavara (avaamattomissa pakkauksissa olevat Ikean huonekalut, toimivat kodinkoneet jne.) Growth-luku on itsessään myös melko tuttua, mutta sinänsä tarpeellinen kirjan näkökulmaa ajatellen. Aihepiiriltään uusinta tarjoavat luvut ovatkin ehkä Enough options ja Enough happiness. Näistä ensimmäinen kritisoi yhtäältä meille annettuja tarpeettomia valintoja, jotka sumentavat käsitystä siitä mikä on tärkeää ja saavat kuluttamaan enemmän ja toisaalta sitä, että yhteiskunnan tarjoamat valinnan mahdollisuudet ovat tuottaneet sukupolven, joka ei ymmärrä pysähtyä vaan jatkaa pakonomaisesti paremman etsimistä: työpaikan, parisuhteen, kodin. Happiness-luku taas kritisoi pakonomaista tarvetta pyrkiä jatkuvaan onnellisuuteen, siinä määrin että terveet mielialanvaihtelutkin on medikalisoitu ja ihmiset on saatu kuluttamaan yhä enemmän oppaita ja tuotteita jotka tätä pakenevaa onnea lupaavat.

Kirjan aihe tai sisältökään ei toki ole uusi. Muutamassa vuodessa, jo ennen ensimmäisiä finanssikriisin laajemmalle levinneitä ennusmerkkejä, kulutuskriittinen keskustelu on lisääntynyt mediassa, niin lehdistössä kuin yksityishenkilöidenkin tahoilla. Suuri osa kirjan luvuista – työtä, ruokaa, materiaa – koskeva osuus on saanut osakseen jo liki kansanliikkeen, joka tyypillisesti lokeroituu otsikon ”Simplify your life” alle ja jota käsitellään jo lukemattomissa blogeissa ja (kyllä) elämäntapaoppaissa. Kirjassa tosin viitataankin näihin pieniin kansanliikkeisiin näkyvänä ensimmäisenä vastavoimana kulutuskulttuurille.

Kirja ei lopulta tuo valtaisia määriä uutta kulutuskeskusteluun. Sen ilahduttavan kokonaisvaltainen näkemys kuitenkin tekee siitä lukemisen arvoisen, ja kirjasta voi löytyä uutta (tai ainakin hupaisia anekdootteja) myös niille jotka tämänkaltaiseen kritiikkiin ovat ehtineet tutustua.

Ehkä kiinnostavin on lopulta luku, jota kirjailija ei julkaissut. Jälkisanoissa hän toteaa, että oli eräs luku, jota hän ei uskaltanut laittaa lopulliseen painokseen. Vaikken ehkä kutsuisikaan tuota kirjailijan tapaan tabuksi, kyseessä on silti edelleen kontroversiaali aihe. Luvun nimi oli Enough us.

by

Tieteen päivät verkossa

Tänään päättyvien Tieteen päivien 2009 teemana on Darwinin juhlavuoden kunniaksi evoluutio. Evoluution kautta tarkastellaan monenlaisia ilmiöitä, jopa musiikkia ja taloutta, vaikka monet esitelmät käsittelevätkin myös perinteisempiä evoluution muotoja ja esim. kasvinjalostusta.

Tieteen päivien herkullisin keksintö on kuitenkin esitelmien välitystapa – esitelmiä seuratakseen ei tarvitse lähteä kiertelemään Helsingin keskustaa ja yliopiston rakennuksia eikä istua luentosalien kovilla penkeillä vaan käytännössä kaikkia esitelmiä voi seurata livetallenteena verkosta video.helsinki.fi-portaalin kautta. Tieteen päivien esitelmistä on perinteisesti tuotettu myös kirjallista materiaalia jälkikäteen, ja lisäksi osa esitelmistä tulee myöhemminkin saataville videomuodossa.

Itse koetin seurata joitain GM-esitelmiä, vaikka valitettavasti ehdinkin katsoa niitä vähemmän kuin olisin toivonut. Jään siis odottelemaan koostepakettia. Esitelmissä kiinnitti tosin huomiota epätasaisuus: Professori Juha Heleniuksen (Helsingin yliopisto) esitelmä Muuntogeeniset kasvit: ruoan tuotannon ja kulutuksen kestävää kehitystä? oli kiihkoton ja analyyttinen katsaus paitsi muuntogeeniseen kasvinjalostukseen myös ruoan tuotannon muihin ongelmiin, joihin muuntogeenit eivät välttämättä tuo ratkaisua. Sen sijaan filosofi, professori Veikko Launiksen (Turun yliopisto) esitelmä Muuntogeenisiä organismeja vastustetaan – miksi? oli ympäripyöreä ja omaan nokkeluuteensa kompastuva esitys, joka ei varsinaisesti tuonut keskusteluun mitään uutta. Esitelmän paras anti oli kaksi kalvoa, joille oli koottu yleisimmät GM-kasvinjalostuksen puolesta ja vastaan käytetyt väitteet. Muuten esityksessä mm. väitettiin, että ihmiset vastustavat geenimuunneltua ruokaa, mutta sivuuttavat ruoan tuotantoketjun muut mahdollisesti suuremmat vaarat kuten antibioottilihan; väitettiin, että kuluttajat lopulta ratkaisevat, mitä kaupoissa on tarjolla ja tämän kysynnän pitäisi ratkaista GM-kysymys (faktahan on, että esim. USA:ssa tätä valintaa ei voi tehdä koska GM-ainesosia ei tarvitse merkitä); ja ilman erityisiä perusteluja todettiin, että vaikka ruoantuotannon ongelmat olisivatkin poliittisia, näiden ongelmien ratkeamiseen ei voi luottaa vaan on syytä pyrkiä ratkaisemaan asiat geenimuuntelulla (lausahduksen skeptisismin ymmärrän, mutten sitä, että GM voisi kaikissa tilanteissa todella olla ratkaisu olennaisesti poliittisiin ongelmiin).

No, ko. esitelmä ei olisi ollut ykkösenä kuuntelulistallani, ja osuin kuuntelemaan sitä lähinnä edellisen esityksen jäljiltä. Filosofinen nokkeluuden osoittelu kun ei lopulta omaa, valitettavan vähäistä tietämystäni GM:stä lisää. Toivottavasti aiheesta perjantaina pidetty ”painiottelu” tulee myöhemmin julkaistavaan materiaaliin.

by

Muutosta ilmassa

Lueskelin tuoreinta Talouselämää ja kiinnitin siinäkin huomiota aiheisiin, jotka sivuavat kovasti kahden viimeksi käsittelemäni kirjan asioita. Näistä ensimmäinen oli kahden nykyistä talousteoriaa arvostelevan kirjan kirja-arvostelut, toinen suurehko juttu BKT:n ja hyvinvoinnin korreloimattomuudesta.

Lehden perinteisen kolmen talouskirjan arvosteluista kaksi koski nykyistä finanssikriisiä ja molemmat olivat nostaneet keskeiseksi teesikseen nykyisen ”erehtymättömän talouden” talousteorian toimimattomuuden. Toinen kirjoista oli George Sorosin The New Paradigm for Financial Markets. The Credit Crisis of 2008 and What It Means, toinen Robert J. Shillerin The Subprime Solution: How Today’s Global Financial Crisis Happened, and What to Do About it. Ensimmäinen on arvostettu ja ehkä maailman tunnetuimpiin kuuluva sijoittaja, toinen finanssikriisin jo aikaa sitten ennustanut taloustieteen professori.

Arvostelun perusteella Soros perustaa oman selityksensä kuplien syntymästä jo parikymmentä vuotta sitten kehittämälleen refleksiivisyyden teorialle: ihmisten ajattelu vaikuttaa aktiivisesti tapahtumiin. Hän myös korostaa että markkinat eivät automaattisesti hakeudu tasapainoon vaan ovat taipuvaisempia jatkuviin ylilyönteihin kuin tasapainotilaan.  Shillerillä on samantapainen ”sosiaalisen tartunnan” näkemys kuplien synnyistä mutta hän nostaa ilmeisesti voimakkaammin esille asuntokuplan vaikutuksen ja tätä kautta siihen vaikuttaneen politiikan.

Molemmat kirjat ovat herkullisen lähellä aiemmin lukemaani George Cooperin The Origins of Financial Crises -teosta, josta kirjoitan myös täällä. Merkillepantavaa toki on, että kumpikin käsittelee nimenomaan nykyistä kriisiä, kun Cooperin teos keskittyi enemmän niihin markkinoiden yleispiirteisiin jotka aiheuttavat heilahteluja, epästabiilin talouden teoriaan (nykyisen, näissäkin opuksissa kiistellyn ”tehokkaan markkinan” teorian sijaan) ja keskuspankkien rooliin kriisien ehkäisijänä ja vahvistajana. Cooperin teos oli erinomainen tässä yleispätevyydessä, mutta nykyisessä kriisissä on toki omat erityispiirteensä joista lukisin mielelläni lisää. Jo koko subprime-järjestelmä sekä USA:n lainamarkkinoiden toiminta, jossa lainan myöntäjällä ei ole intressejä lainan takaisinmaksuun ovat itsessään sellaisia anomalioita jotka ovat korostaneet muutenkin epävakaan systeemin heiluvuutta. Jompi kumpi näistä kirjoista voisi tarjota hyvää lisäinformaatiota, joskin lukemani lyhyen arvostelun perusteella yksittäisiin nykyisen kriisin syihin ei subprimeä lukuunottamatta niissäkään ehkä pureuduta.

BKT-juttu sivusi läheltä lukulistallani tällä hetkellä vielä kesken olevaa World Watch-organisaation raporttia Maailman tila 2008. Ko. artikkelikokoelman teema 2008 oli Kestävä talous ja otsikon mukaisesti kirjan artikkelit pohdiskelevat talouden, taloudellisten innovaatioiden ja yritysten roolia kestävän kehityksen luomisessa. Eräitä kantavia teesejä kirjassa ovat, että tehokkaimmat innovaatiot syntyvät yksityisellä puolella, jolloin valtionkin on syytä vain ohjata oikeaan suuntaan mutta olla sitomatta toteutuksia teknologisesti; että ympäristötehokkuus on usein yritykselle tuottavampaa kuin nykyiset ympäristöä tuhoavat prosessit (esimerkiksi jäte kun on lopulta yritykselle suuri kuluerä, jonka syntyä vähentämällä ja jota kierrättämällä päästään myös kustannuksissa alaspäin); ja että määrittämällä ekosysteemille rahallista arvoa (kirjassa käytettiin itselleni uutta termiä ”ekosysteemipalvelu” jolla viitataan asioihin jotka luonto hoitaa puolestamme kun se ei ole henkitoreissaan – esimerkkinä mehiläisten pelloilla tekemä pölytys ja metsien ilmaa puhdistava ja hiilidioksidia sitova vaikutus) voidaan saada hallitukset ja yritykset paremmin huomioimaan ympäristö, kun esim. metsien hakkuun aiheuttamille vaurioille voidaan suoraan laskea rahallinen arvo.

Tulen vielä kirjoittamaan kirjasta tarkemmin, kun saan sen loppuun. Kirjan ensimmäinen artikkeli käsitteli kuitenkin tässä BKT-artikkelissa mainittua asiaa: talouden ja hyvinvoinnin mittarina BKT on pidemmän päälle riittämätön ja ohjaa yhteiskuntaa lopulta väärille urille. Maailman tila-raportissa esiteltiin lukuisia uudentyyppisiä hyvinvoinnin mittareita, jotka voisivat jo sellaisenaan korvata BKT:n tai ainakin toimia sen rinnalla. Jukka Hoffrénin kirjoittama Talouselämän BKT-artikkeli ”BKT kasvaa, mutta hyvinvointi ei” olikin hyvin kriittinen BKT:n käyttämiseen taloudellisen hyvinvoinnin mittarina.

Onko tässä taas lisää ei-niin-heikkojakaan signaaleita, jotka kuvastavat talouskriisin liikkeellepanemaa ajattelutapojen muutosta? Jään seuraamaan kiinnostuneena, miten lehti vastedes käsittelee näitä asioita.

by

Talousopin kritiikki

sleepy Sain joululomallani loppuun George Cooperin finanssikriisejä käsittelevän opuksen The Origins of Financial Crises: Central Banks, Credit Bubbles and the Efficient Market Fallacy. Kirjan pihvi on siinä, että se ei keskity nykyiseen finanssikriisiin vaan käsittelee talouden kriisejä ja niiden syntymekanismeja laajemmin ja toisaalta keskittymättä nykyisen kriisin syntyyn johtaneisiin yksityiskohtiin. Kirja on paitsi vahva kritiikki nykyistä ”erehtymättömien markkinoiden” talousteoriaa kohtaan myös laajalti keskuspankkien roolia pohtiva ja analysoiva teos. Kirjan kritiikki kohdistuukin nykyisen kritiikin osalta FED:iin, jonka löysän rahapolitiikan ja ennenaikaisen elvyttämisen Cooper katsoo kannatelleen nykyistä kuplaa pidemmälle kuin tarpeen.

Kirja palaa myös joiltain osin taloustieteen juurille: kirjailijalla on vahva keynesiläinen näkemys, vaikka hän ymmärtääkin myös joitain Friedmanin näkemyksiä.

Kirjan alkuosa selittää lyhyesti rahamarkkinoiden historiaa pääosin tutuksi käyneellä kaavalla. Se kertaa aiempia finanssikriisejä ja keskuspankkien syntyhistoriaa. Keskuspankkien roolista ja roolimuutoksista keskustellaan runsaasti, samoin eri keskuspankkien omaksumista näkemyksistä omasta roolistaan.

Jo alussa esitetään kiinnostava hypoteesi, jota perustellaan läpi kirjan: nykyinen ”oikeassa olevien markkinoiden” talousteoria (”efficient market hypothesis”) toimii kulutushyödykkeiden kohdalla, mutta ei päde finanssimaailmassa. Kysynnän ja tarjonnan laki ei päde finanssihyödykkeissä. Klassiset esimerkit, kuten ”leivän hinnan nousu saa ihmiset ostamaan enemmän perunoita ja vähemmän leipää, taltuttaen leivän hinnan nousua” eivät toimi osakemarkkinoilla ja muissa rahoitusinstrumenteissa – näissä kun hinnan nousu ja etenkin sen muutosnopeus saattaa aiheuttaa kysyntää. Tämä selittää osaltaan finanssitalouden volatiliteettia sekä sitä, miksi perinteiset talousteoriat eivät tunnu pätevän nykypäivän markkinoihin.

Kirjassa esitetään uskottava perustelu sille, miksi markkinat niin helposti ”lähtevät lapasesta” ja miksi oikeaan osuvaa analyysiä markkinatilanteesta on niin vaikea tehdä. Cooper ei siis suoraan tyrmää esim. reittaajia (vaikka nykykriisissä reittaajien intressiristiriidat varmasti olivatkin osasyy holtittomiin reittauksiin) vaan yrittää ymmärtää ympäristöä jossa he ovat joutuneet toimimaan. Cooperin mukaan ongelmana on, että kun ylilyönnin perimmäinen tekijä eli luotonannon kasvu on vauhdissa, se vaikuttaa myös markkinoiden muihin mittareihin – lainamäärän kasvu siirtyy suoraan yritysten taseisiin, voittoihin ja taloushyödykkeiden kuten osakkeiden tai reaalimaailman omaisuuden kuten asuntojen hintoihin (asset prices). Perinteisen analyysin ongelmana on, että lainamäärän kestävyyttä on mitattu suhteuttamalla laina näihin voittoihin ja hyödykkeiden hintoihin, jotka ovat kuitenkin näennäisarvoltaan jo kasvaneet lainanannon seurauksena ja vaikuttavat näin ollen riittäviltä takeilta olemassaolevalle lainamäärälle. Lainan aiheuttama hintojen nousukierre päinvastoin rohkaisee sykliä entistä suurempaan velkaantumiseen.

Mitä sitten todellisuudessa pitäisi seurata? Lainan kestävyyttä mietittäessä tulisi pohtia, kuinka lainamäärät kestäisivät luoton tyrehtymisen ja siitä seuraavan hintojen laskun. Talouden mittari, jota tulisi seurata on velkaantuminen ja luotonannon kasvu, eivät muut, siitä riippuvaiset mittarit joita on mainittu edellä.

Kiintoisa seuraus tästä on myös se, että sijoittajan ei tarvitse 0lla irrationaalinen seuratakseen ja kasvattaakseen kuplaa – kuplan synnyn aiheuttava luotonanto kun vaikuttaa myös niihin mittareihin joihin sijoittaja on tottunut katsomaan sijoituspäätöksiä arvioidessaan.

Talouden historiaa selittäessään ja teorioitaan (oikeammin Minskyn ja Keynesin teorioita) perustellessaan Cooper käy läpi myös monia kiinnostavia talouselämään vaikuttaneita käänteitä etenkin viime vuosisadalta. Näihin tarinoihin kuuluu mm. Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeen maksamat sotakorvaukset jotka johtivat käytännössä Saksan valtion vararikkoon ja toiseen maailmansotaan.

Paljon keskustellaan myös Bretton-Woodsista, sopimuksen sisällöstä ja vaikutuksista. Etenkin valuuttojen kiinnittämistä toisiinsa Cooper kritisoi vahvasti: kun valuuttakursseilla ei voitu tasapainottaa USA:n kauppaylijäämää joka heti toisen maailmansodan jälkeen oli melkoinen Euroopan vaurioituneen infrastruktuurin vuoksi, tarvittiin Marshall-apua tasapainottamaan toisiinsa kiinnitettyjen valuuttojen aiheuttamat ongelmat. Kiinnitys aiheutti myös myöhemmin tahatonta etua muille valtioille, joiden valuutta oli sodan jälkeen arvioitu merkittävästi heikommaksi ja ne saivat olosuhteiden parannuttua vientiin  ja teollisuuden jälleenrakentamiseen merkittävää etua.

Cooperin mukaan myös USA:n nykyinen kauppavaje ja velkaantuminen on osittain seurausta kauppakumppanien kiinnitetyistä valuutoista (Lähi-Itä, Kiina ja Aasia), mikä on omalta osaltaan ”pakottanut” Kiinan ostamaan Yhdysvaltain joukkovelkakirjalainoja valuuttatasapainon ylläpitämiseksi. Tätä väitettä olisi kiinnostavaa tutkia lisää. (Edit 8.1.2009: Kiina on vähentämässä USA:n velan ostoa, syynä tarve valuutalle omissa investoinneissa kriisin iskiessä yhä pahemmin myös Kiinaan.)

Yhtäläisyydet Maxwellin governor-teoriasta talouteen ovat kiinnostavia. Ajatuksena on, että täydellistä tasapainotilaa ei voida saavuttaa, vaan keskuspankin tulisi pienillä korjausliikkeillä estää talouden itsensä aiheuttamat suuret heiluriliikkeet. Tähän sisältyy olettamus, että keskuspankit hyväksyvät myös pienen negatiivisen korjausliikkeen positiivisen ohella – mikäli pieninkin negatiivinen liike markkinoilla pyritään vaimentamaan alkutekijöihinsä, pedataan vain suurempaa romahdusta pitkällä aikavälillä.

Kaiken kaikkiaan Cooperin kirja on uskottava ja perusteellinen selitys talouden volatiliteetille. Cooper myös pyrkii tarjoamaan ratkaisuja – lähinnä keskuspankkien roolien uudelleenorganisoinnissa – joilla kuplia voitaisiin vastaisuudessa pienentää. Hänen keskeinen teesinsä onkin, että talouden syklit ovat luonnollisia ja talouden supistuminen on yhtä luonnollista kuin sen kasvukin. Mikäli supistumista pyritään keinotekoisesti ennaltaehkäisemään esim. alentamalla korkoja talouden kasvun hidastuessa, voidaan alaspäinmenon hetkeä vain siirtää ja samalla aiheuttaa paljon alkuperäistä pahempi kriisi. Nykyiselle kriisille hän ei näe hyviä ratkaisuja – pienin paha onkin Cooperin näkemyksen mukaan vapauttaa hetkeksi hänen oman terminsä mukaan ”todellinen” inflaatio ja painaa hetkellisesti lisää rahaa. Tämä on lähestymistapa, jota hän aiemmin kirjassa kritisoi käyttäen juuri Saksan ja Bretton-Woodsin esimerkkejä; nykyisessä tilanteessakin se olisi ns. äärimmäinen mutta lopulta ehkä välttämätön keino.

Kirjaa aloittaessaan on kuitenkin syytä muistaa, että se pyrkii yleisempään esitystapaan ja siksi myös esitetyt elvytyskeinot ovat melko yleisluontoisia. Tämän nimenomaisen talouskriisin yksityiskohtiin päässee pureutumaan paremmin muissa opuksissa.

Edit: tänään (9.1.2009) Britannian keskuspankki oli laskenut ohjauskorkoaan alimmalle tasolle kymmeniin vuosiin. Lisäksi pankilta annettiin lausunto, että joudutaan kenties vielä harkitsemaan uudenlaisia toimenpiteitä. Tiedotusvälineet (ainakin HS) tulkitsivat tämän niin, että Englanti kenties harkitsee setelipainon käynnistämistä.

by

Alku

Olen vuoden 2008 mittaan seurannut enenevällä kiinnostuksella talouskriisin etenemistä ja sen syntyä. Asuntovelallisenakaan en ole huolissani niinkään omasta puolestani kuin kiinnostunut siitä, miten näin absurdilta vaikuttava tilanne saatiin lopulta aikaan. Samalla lukulistallani painoaan ovat lisänneet erilaiset ympäristöön liittyvät opukset.

Nämä kaksi perinteisesti erillisinä pidettyä asiaa voivat lopulta liittyä toisiinsa enemmän kuin uskommekaan. Kriisi voi toki syödä rahoituspohjaa ympäristöteknologialta: todennäköisesti suurempi vastavoima sille on kuitenkin taloustilanteen muutoksen aiheuttamat muutokset arvoissa ja puheenaiheissa myös maailmanlaajuisella tasolla. Toisaalta talouden suurimmat moottorit saattavat tällaisena aikana tulla ympäristöteknologian sektorilta. Ei myöskään pidä unohtaa, että prosessien tehostaminen voi tarkoittaa myös ympäristöystävällisempiä prosesseja.

Teemaa tälle blogille määrittävät siis talous, ympäristö ja pienemmässä mittakaavassa kulutus. Tämän kolminaisuuden puitteissa kirjaan muistiinpanoja lukemistani kirjoista ja artikkeleista, webisivuja unohtamatta.

Kansainvälisesti ymmärretyllä kielellä olisi miellyttävää kirjoittaa, mutta ilmaisun selkeys saa minut ainakin alkuun pitäytymään kotimaisessa. On mahdollista että suomeksi kirjoittaessani saatan käyttää jotain itselleni tuntemattomampaa termistöä väärin, suuri osa lukemastani materiaalista kun on vieraskielistä: epäselvissä tapauksissa pyrin kirjaamaan ylös myös alkukielisen ilmaisun.