Mitä suuhusi pistät

mustikkaYläasteikäisenä söin puolisen vuotta jogurtikseni ainoastaan Valion mustikkaa. Syynä tähän ei ollut erityinen mustikansyöntivimma tai maun ylivertaisuus (vaikka mustikkajogurtti kyllä on edelleen parhaita tietämiäni makuja), vaan kannanotto siihen, että Valio oli antanut kustannussäästöjen mennä laadun edelle ja muuttanut pikku hiljaa kaikkien jogurttien ainesosat maidosta, hapatteesta ja varsinaisesta makuaineesta (mustikat, hedelmät, mitä lieneekään) kompleksiseksi sakeuttamis-, väri- ja aromiainekimaraksi. Mustikkajogurtti oli viimeinen mohikaani perinteisen yksinkertaisuuden rintamalla, ja lopulta se koki saman kohtalon. Vähään aikaan en syönyt jogurttia lainkaan, mutta annoin sitten periksi vuosikausiksi.

Edellä kerrottu on ensimmäinen muistikuvani siitä, kun olen kiinnittänyt huomiota ruoan valmistustapaan ja sen sisältämiin lisäaineisiin. Kultaisen ysärin alussa lisäaineista puhuttiin toki jo, siksi varmaan kiinnitinkin asiaan huomiota: vuosien saatossa asia ehkä hieman unohtui ja opiskeluaikoina ruoka tuli ostettua usein halvimman kautta. Kumipitsat ja pasta voilla tai ketsupilla kuuluivat luonnollisesti opiskelijan perusruokaympyrään. En ole kuitenkaan ollut suuressa mittakaavassa koskaan einesfani, ja alettuani taas syynätä tuoteselosteita tarkemmin olen ollut tyytyväinen siitä, että perusruokavalioni on ollut pahimmista kertymistä vapaa.

Taisin törmätä Mats-Erik Nilssonin kirjaan Petos lautasella ensimmäistä kertaa netissä selatessani kirjakauppojen listoja. Raflaava nimi häiritsi hieman, mutta sisältö vaikutti kiinnostavalta: ruoan lisäainemääriin sattumalta havahtunut toimittaja on pyrkinyt selvittämään ruoka-aineteollisuuden toimintaa ja lisäaineiden vaikutuksia.

Suuri osa kirjan sisällöstä on asiaa, jonka ainakin tavalla tai toisella pitäisi olla tuttua. Elintarviketeollisuus muistuttaa enemmän teollisuutta kuin ruoanvalmistusta; ruoat koostetaan alihankkijoilta tulevista esikäsitellyistä ”raaka-aineista”, aromeista ja muista esijalosteista; teollinen ruoka on niin pitkälle prosessoitua, että lisäaineet ovat liki välttämättömiä edes jonkinlaisen maun ja koostumuksen takaamiseksi. Nilsson on kuitenkin seurannut jälkiä sylttytehtaalle saakka ja tarjoaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten teollisuus toimii ja minkälaisia aineita se käyttää. Hyvänä referenssinä toimivat lähivuosien ja -kymmenten esimerkkinä käytetyt ruokaskandaalit, jotka ovat paljastaneet ruoan valmistusketjun läpinäkymättömyyden: kun ruoka-aineissa on löytynyt haitallisia ainesosia, teollisuudelta on kestänyt kuukausia selvittää mistä ainesosat ovat tulleet. Yksikin muutos lisäaineen rakenteeseen alihankkijoiden pitkässä ketjussa voi lopulta näyttäytyä uskomattoman laajassa määrässä elintarvikkeita.

Nilsson muistuttaa myös, että tässä kaikessa ei ole mitään uutta. Jo vuosisatoja sitten on jouduttu selvittelemään milloin soralla jatketun pippurin tai alunalla ’parannellun’ jauhon ongelmia. Valitettavasti aina on kauppiaita ja yrityksiä, jotka voittoa tavoitellessaan – tai omien sanojensa mukaan vain kilpailukykyään säilyttäessään – tekevät kaikkensa vähentääkseen raaka-ainekustannuksia ja nopeuttaakseen valmistusprosesseja.

Erilaiset lisäaineet näyttelevät kirjassa luonnollisesti pääosaa. Nilsson käy läpi tärkeimmät lisäainekategoriat – aromit, emulgointi- ja sakeuttamisaineet, arominvahventeet jne. – ja kertoo kunkin ryhmän roolin modernissa elintarviketeollisuudessa. Lisäksi käsitellään jonkin verran yksittäisiä lisäaineita, ei kovinkaan yllättävinä esimerkkeinä mm. natriumglutamaatti ja aspartaami.

Itselleni erityisen valaisevia olivat kuvaukset tiettyjen tuotteiden, kuten leivän ja margariinin, yksityiskohtaisesta valmistusprosessista. Margariininvalmistus on liki kauhutarina, mutta myös leivän valmistusprosessi yllättää: Nilssonin mukaan liki 80% myytävästä leivästä nostatetaan lisäaineiden avulla vartissa, vaivataan 1,5-3 minuutissa ja tehdään ylipäätään niin ala-arvoisesta jauhosta, että vaaditaan jauhonparanteita. Säilyvyys voidaan nostaa viikkoihin säilöntäaineilla. Tehokkaampaa ja halvempaa kuin tehdä leipä laadukkaista raaka-aineista, vaivata ja nostattaa pitkään.

Nilsson kiinnittää myös huomiota tärkeään asiaan: usein laadultaan ala-arvoisia tuotteita mainostetaan vähintäänkin epäilyttävin argumentein. Etenkin sana tuore on väärinkäytetty monissa paikoissa, vaikka Pohjoismaissa sanan käyttöä säädelläänkin. Viherpesua tämäkin, termi itsessään on jo valitettavan tuttu monelta muultakin alalta kuin elintarviketeollisuudesta. Myös teollisen ruoan heikko ravintoarvo saa oman kriittisen katsauksensa.

Ruotsalaisen kirjan käännöksessä on ilahduttavasti pyritty ottamaan myös suomalaislukija – lieneekö painosta tarkoituksella muokattu huomioimaan myös Suomen elintarvikelainsäädäntöä ja tuotteita. Kirjan lopussa onkin listattu sata suomalaista luomutilaa ja -tuottajaa. Lisäksi kirjaan on koottu kaikki E-koodilla varustetut lisäaineet selitteineen sekä yllätyksenä taulukko, joka kertoo lukuisten vihannesten ja hedelmien kasvukaudet – vinkiksi kaupassa asiointiin.

Kuten tässä kursorisesti käydyistä aihepiireistä käy ilmi, on kirja aihepiirinsä melkoinen sillisalaatti. Silti koko on kompaktihko, kirjailija on mieluummin tehnyt luettavaa kuin kovin raskasta eeposta. Lopulta kirjasta muotoutuukin laadukkaan, hyvistä ja sesonkiin kuuluvista raaka-aineista valmistetun ruoan puolustuspuhe. Toimittajan oma lähtökohta jo esipuheessa oli, että vaikka hän haluaakin maukasta, kunnollisista raaka-aineista valmistettua ja terveellistä ruokaa, hän ei halua itse tehdä kaikkea makkaroista ja leivistä lähtien. Kirja puolustaa myös luonnonmukaista tuotantoa, pientuottajia ja lähiruokaa.

Mitä jogurttia muuten tätä nykyä itse syön? Pääasiassa maustamatonta luomujogurttia. (Liki ainut, bulgarian- ja turkkilaisjogurttien lisäksi, joka tätä nykyä todella käyttää vain maitoa ja hapatetta.) Iän myötä oma makukin näyttää muuttuneen niin, että suosin happamampaa makean sijaan. Toisinaan lisään jogurtin joukkoon hilloa, mysliä tai hedelmää; ei ole kuitenkaan harvinaista, että nautin herkusta ihan sellaisenaan. Olen tosin edelleen mietiskellyt sitä, voiko jogurttia enää kutsua jogurtiksi, jos se ei edes pysy kiinteähkössä olomuodossaan pelkän hapattamisen aikaansaaman muodonmuutoksen avulla?

Perspektiiviä

Tiistaina 3.2. Mirkka Lappalainen kirjoitti Helsingin sanomissa oivaltavan kolumnin aiheesta ”Perinteisen perhemallin historiattomuus”. Lappalaisen kirjoitukset ovat aina pieniä helmiä, ja on hienoa nähdä kuinka historioitsijan koulutus ja terävä kynä osaavat tuoda aiheen kuin aiheen oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kolumnissa Lappalainen ironisoi pilke silmäkulmassa nykyistä, pikku hiljaa onneksi jo rakoilevaa onnellisen ydinperheen käsitettä. Mallin romuttamiseen historioitsijalla oli tarjota kovaa faktaa tutkimuksistaan Ruotsin vallan ajan merkkiperheistä ja muusta yhteiskunnasta. Nykyisin niin perinteinen ydinperhehän on viime vuosisadan tuotos, eikä ole siinä muodossaan vielä elänyt montaa vuosikymmentä. Hulvattomasti hän totesikin, että menneiden vuosisatojen suurperheet tai susiparit – jotka 1800-luvullakin olivat yleisempiä kuin 1900-luvulla – pitäisivät nykyistä omaan pesäänsä eristäytynyttä perhemallia todennäköisesti paitsi omituisena myös vahingollisena.

Sen seikan tunnustaminen, että perhe voi toimia monessa muodossa, ei tarvitse merkitä että nykyistä ydinperhettä tarvitsisi pitää pahana. Omakin perheemme on hyvin ’perinteinen’ tällainen yksikkö. On silti tärkeää muistaa, ettei anna vääristyneen, liiaksi lähitulevaisuuteen suuntautuneen katseen ja oman historiatajuttomuuden luoda mielikuvaa ainoasta oikeasta ja ikuisesta mallista. Tällainen näkemys johtaa helposti suvaitsemattomuuteen ja fanatismiin, jossa ei enää sallita muunlaisia elämäntapoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ihmisten tietoisuuteen tulleet termit, sateenkaariperheet ja uusperheet vaativat vielä hyväksymistä ja sen ymmärtämistä, että ne voivat olla yhtä toimivia kuin perinteiset perheet. ’Erilaisuuden’ hyväksymisessä voisi helpottaa tieto siitä, että nuo perheet eivät pitkällä aikavälillä taida olla sen hullukurisempia kuin nykyinenkään esimerkkiperheemme. Ja ehkä tieto saisi meidät taas ottamaan sukumme ja läheisemme toisella tavalla perhe-elämäämme mukaan.

Tärkeintä kolumnissa oli muistutus, että ihmisen tulisi olla tietoinen historiasta ja siitä, miten pitkällä aikavälillä asiat ovat olleet. Useimmat asiat toistuvat – nousukausista ja talouskriiseistä hallitusten tai kokonaisten valtakuntien nousuun ja tuhoon. Eri ajattelumalleilla on omat syklinsä ja muotinsa siinä missä hameenhelmoillakin, mutta ongelmallista on se, että niiden vaihtelua on ihmisen jostain syystä hankalampaa nähdä. Mitä vähemmän kuvittelee, että oma, usein hyvin lyhyt kokemus siitä, ’miten asiat ovat’ kertoo koko totuuden, sitä helpompaa on ymmärtää miten maailma oikeasti toimii ja mikä todella on olennaista tai pysyvää.

Ps. Mikäli historia hiukkaakaan kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Lappalaisen kirjaan Maailman painavin raha – sitä on toki monessa paikassa hehkutettu, muttei suotta. Jo pelkästä Lappalaisen sujuvasta tekstistä nauttii äärettömästi ja historiatrivia näyttäytyy mukaansatempaavampana kuin aikoihin.

Jo riittää

Joulunalusmatkalla mukaani tarttui matkalukemiseksi John Naishin Enough – Breaking Free from the World of Excess. Nopealukuinen ja viihdyttävästi kerrottu kirja kritisoi nimensä mukaisesti ylenpalttisen kuluttamisen kulttuuriamme, tosin laajemmin kuin ennalta arvaisikaan.

Kirjan keskeinen teema on nykyihmisen klassinen ”mikään ei riitä”-syndrooma. Kirjailija on pyrkinyt kartoittamaan tätä taipumusta muutenkin kuin pelkän kulutuskritiikin kautta, mm. haastattelemalla biologeja ja tutkijoita jotka tarjoavat selityksiä niin tarpeellemme syödä kaikkea mikä eteen tulee (tässä kohtaa esitellään kuluneisuuteen asti toistellut, sinänsä todenperäiset tarinat ihmisen menneisyydestä jolloin ruokaa ei yksinkertaisesti ollut aina saatavilla) siihen, miten ”info-junkie” pääsee syntymään – uuden asian oivaltaminen kun tuottaa aivoissa samankaltaisen hetkellisen mielihyvän kuin sopiva huumeannos.

Kuten edellisestä voi päätellä, kirjailija ei rajoita kritiikkiään pelkän materian ja ruoan haalintaan. Nasevasti nimetyt luvut kertovat lyhyesti siitä, miten laajalti ylenpalttisuuden kulttuuria kritisoidaan: Enough information, enough food, enough stuff, work, options, happiness, and growth.

varasto1 Stuff-luvun materialismin kritiikki on tutuhkoa mutta luvut jätteisiin menevästä raaka-ainemäärästä ja jopa avaamattomista huonekalulaatikoista herättelevät. Naish on mm. haastatellut brittiläisen kaatopaikan kupeessa toimiva NMKY:n liikettä, jonka bisnesideana on kaivaa kaatopaikalle tuodusta tavarasta ennen jätekasaan heittämistä uusi tavara (avaamattomissa pakkauksissa olevat Ikean huonekalut, toimivat kodinkoneet jne.) Growth-luku on itsessään myös melko tuttua, mutta sinänsä tarpeellinen kirjan näkökulmaa ajatellen. Aihepiiriltään uusinta tarjoavat luvut ovatkin ehkä Enough options ja Enough happiness. Näistä ensimmäinen kritisoi yhtäältä meille annettuja tarpeettomia valintoja, jotka sumentavat käsitystä siitä mikä on tärkeää ja saavat kuluttamaan enemmän ja toisaalta sitä, että yhteiskunnan tarjoamat valinnan mahdollisuudet ovat tuottaneet sukupolven, joka ei ymmärrä pysähtyä vaan jatkaa pakonomaisesti paremman etsimistä: työpaikan, parisuhteen, kodin. Happiness-luku taas kritisoi pakonomaista tarvetta pyrkiä jatkuvaan onnellisuuteen, siinä määrin että terveet mielialanvaihtelutkin on medikalisoitu ja ihmiset on saatu kuluttamaan yhä enemmän oppaita ja tuotteita jotka tätä pakenevaa onnea lupaavat.

Kirjan aihe tai sisältökään ei toki ole uusi. Muutamassa vuodessa, jo ennen ensimmäisiä finanssikriisin laajemmalle levinneitä ennusmerkkejä, kulutuskriittinen keskustelu on lisääntynyt mediassa, niin lehdistössä kuin yksityishenkilöidenkin tahoilla. Suuri osa kirjan luvuista – työtä, ruokaa, materiaa – koskeva osuus on saanut osakseen jo liki kansanliikkeen, joka tyypillisesti lokeroituu otsikon ”Simplify your life” alle ja jota käsitellään jo lukemattomissa blogeissa ja (kyllä) elämäntapaoppaissa. Kirjassa tosin viitataankin näihin pieniin kansanliikkeisiin näkyvänä ensimmäisenä vastavoimana kulutuskulttuurille.

Kirja ei lopulta tuo valtaisia määriä uutta kulutuskeskusteluun. Sen ilahduttavan kokonaisvaltainen näkemys kuitenkin tekee siitä lukemisen arvoisen, ja kirjasta voi löytyä uutta (tai ainakin hupaisia anekdootteja) myös niille jotka tämänkaltaiseen kritiikkiin ovat ehtineet tutustua.

Ehkä kiinnostavin on lopulta luku, jota kirjailija ei julkaissut. Jälkisanoissa hän toteaa, että oli eräs luku, jota hän ei uskaltanut laittaa lopulliseen painokseen. Vaikken ehkä kutsuisikaan tuota kirjailijan tapaan tabuksi, kyseessä on silti edelleen kontroversiaali aihe. Luvun nimi oli Enough us.

Muutosta ilmassa

Lueskelin tuoreinta Talouselämää ja kiinnitin siinäkin huomiota aiheisiin, jotka sivuavat kovasti kahden viimeksi käsittelemäni kirjan asioita. Näistä ensimmäinen oli kahden nykyistä talousteoriaa arvostelevan kirjan kirja-arvostelut, toinen suurehko juttu BKT:n ja hyvinvoinnin korreloimattomuudesta.

Lehden perinteisen kolmen talouskirjan arvosteluista kaksi koski nykyistä finanssikriisiä ja molemmat olivat nostaneet keskeiseksi teesikseen nykyisen ”erehtymättömän talouden” talousteorian toimimattomuuden. Toinen kirjoista oli George Sorosin The New Paradigm for Financial Markets. The Credit Crisis of 2008 and What It Means, toinen Robert J. Shillerin The Subprime Solution: How Today’s Global Financial Crisis Happened, and What to Do About it. Ensimmäinen on arvostettu ja ehkä maailman tunnetuimpiin kuuluva sijoittaja, toinen finanssikriisin jo aikaa sitten ennustanut taloustieteen professori.

Arvostelun perusteella Soros perustaa oman selityksensä kuplien syntymästä jo parikymmentä vuotta sitten kehittämälleen refleksiivisyyden teorialle: ihmisten ajattelu vaikuttaa aktiivisesti tapahtumiin. Hän myös korostaa että markkinat eivät automaattisesti hakeudu tasapainoon vaan ovat taipuvaisempia jatkuviin ylilyönteihin kuin tasapainotilaan.  Shillerillä on samantapainen ”sosiaalisen tartunnan” näkemys kuplien synnyistä mutta hän nostaa ilmeisesti voimakkaammin esille asuntokuplan vaikutuksen ja tätä kautta siihen vaikuttaneen politiikan.

Molemmat kirjat ovat herkullisen lähellä aiemmin lukemaani George Cooperin The Origins of Financial Crises -teosta, josta kirjoitan myös täällä. Merkillepantavaa toki on, että kumpikin käsittelee nimenomaan nykyistä kriisiä, kun Cooperin teos keskittyi enemmän niihin markkinoiden yleispiirteisiin jotka aiheuttavat heilahteluja, epästabiilin talouden teoriaan (nykyisen, näissäkin opuksissa kiistellyn ”tehokkaan markkinan” teorian sijaan) ja keskuspankkien rooliin kriisien ehkäisijänä ja vahvistajana. Cooperin teos oli erinomainen tässä yleispätevyydessä, mutta nykyisessä kriisissä on toki omat erityispiirteensä joista lukisin mielelläni lisää. Jo koko subprime-järjestelmä sekä USA:n lainamarkkinoiden toiminta, jossa lainan myöntäjällä ei ole intressejä lainan takaisinmaksuun ovat itsessään sellaisia anomalioita jotka ovat korostaneet muutenkin epävakaan systeemin heiluvuutta. Jompi kumpi näistä kirjoista voisi tarjota hyvää lisäinformaatiota, joskin lukemani lyhyen arvostelun perusteella yksittäisiin nykyisen kriisin syihin ei subprimeä lukuunottamatta niissäkään ehkä pureuduta.

BKT-juttu sivusi läheltä lukulistallani tällä hetkellä vielä kesken olevaa World Watch-organisaation raporttia Maailman tila 2008. Ko. artikkelikokoelman teema 2008 oli Kestävä talous ja otsikon mukaisesti kirjan artikkelit pohdiskelevat talouden, taloudellisten innovaatioiden ja yritysten roolia kestävän kehityksen luomisessa. Eräitä kantavia teesejä kirjassa ovat, että tehokkaimmat innovaatiot syntyvät yksityisellä puolella, jolloin valtionkin on syytä vain ohjata oikeaan suuntaan mutta olla sitomatta toteutuksia teknologisesti; että ympäristötehokkuus on usein yritykselle tuottavampaa kuin nykyiset ympäristöä tuhoavat prosessit (esimerkiksi jäte kun on lopulta yritykselle suuri kuluerä, jonka syntyä vähentämällä ja jota kierrättämällä päästään myös kustannuksissa alaspäin); ja että määrittämällä ekosysteemille rahallista arvoa (kirjassa käytettiin itselleni uutta termiä ”ekosysteemipalvelu” jolla viitataan asioihin jotka luonto hoitaa puolestamme kun se ei ole henkitoreissaan – esimerkkinä mehiläisten pelloilla tekemä pölytys ja metsien ilmaa puhdistava ja hiilidioksidia sitova vaikutus) voidaan saada hallitukset ja yritykset paremmin huomioimaan ympäristö, kun esim. metsien hakkuun aiheuttamille vaurioille voidaan suoraan laskea rahallinen arvo.

Tulen vielä kirjoittamaan kirjasta tarkemmin, kun saan sen loppuun. Kirjan ensimmäinen artikkeli käsitteli kuitenkin tässä BKT-artikkelissa mainittua asiaa: talouden ja hyvinvoinnin mittarina BKT on pidemmän päälle riittämätön ja ohjaa yhteiskuntaa lopulta väärille urille. Maailman tila-raportissa esiteltiin lukuisia uudentyyppisiä hyvinvoinnin mittareita, jotka voisivat jo sellaisenaan korvata BKT:n tai ainakin toimia sen rinnalla. Jukka Hoffrénin kirjoittama Talouselämän BKT-artikkeli ”BKT kasvaa, mutta hyvinvointi ei” olikin hyvin kriittinen BKT:n käyttämiseen taloudellisen hyvinvoinnin mittarina.

Onko tässä taas lisää ei-niin-heikkojakaan signaaleita, jotka kuvastavat talouskriisin liikkeellepanemaa ajattelutapojen muutosta? Jään seuraamaan kiinnostuneena, miten lehti vastedes käsittelee näitä asioita.

Talousopin kritiikki

sleepy Sain joululomallani loppuun George Cooperin finanssikriisejä käsittelevän opuksen The Origins of Financial Crises: Central Banks, Credit Bubbles and the Efficient Market Fallacy. Kirjan pihvi on siinä, että se ei keskity nykyiseen finanssikriisiin vaan käsittelee talouden kriisejä ja niiden syntymekanismeja laajemmin ja toisaalta keskittymättä nykyisen kriisin syntyyn johtaneisiin yksityiskohtiin. Kirja on paitsi vahva kritiikki nykyistä ”erehtymättömien markkinoiden” talousteoriaa kohtaan myös laajalti keskuspankkien roolia pohtiva ja analysoiva teos. Kirjan kritiikki kohdistuukin nykyisen kritiikin osalta FED:iin, jonka löysän rahapolitiikan ja ennenaikaisen elvyttämisen Cooper katsoo kannatelleen nykyistä kuplaa pidemmälle kuin tarpeen.

Kirja palaa myös joiltain osin taloustieteen juurille: kirjailijalla on vahva keynesiläinen näkemys, vaikka hän ymmärtääkin myös joitain Friedmanin näkemyksiä.

Kirjan alkuosa selittää lyhyesti rahamarkkinoiden historiaa pääosin tutuksi käyneellä kaavalla. Se kertaa aiempia finanssikriisejä ja keskuspankkien syntyhistoriaa. Keskuspankkien roolista ja roolimuutoksista keskustellaan runsaasti, samoin eri keskuspankkien omaksumista näkemyksistä omasta roolistaan.

Jo alussa esitetään kiinnostava hypoteesi, jota perustellaan läpi kirjan: nykyinen ”oikeassa olevien markkinoiden” talousteoria (”efficient market hypothesis”) toimii kulutushyödykkeiden kohdalla, mutta ei päde finanssimaailmassa. Kysynnän ja tarjonnan laki ei päde finanssihyödykkeissä. Klassiset esimerkit, kuten ”leivän hinnan nousu saa ihmiset ostamaan enemmän perunoita ja vähemmän leipää, taltuttaen leivän hinnan nousua” eivät toimi osakemarkkinoilla ja muissa rahoitusinstrumenteissa – näissä kun hinnan nousu ja etenkin sen muutosnopeus saattaa aiheuttaa kysyntää. Tämä selittää osaltaan finanssitalouden volatiliteettia sekä sitä, miksi perinteiset talousteoriat eivät tunnu pätevän nykypäivän markkinoihin.

Kirjassa esitetään uskottava perustelu sille, miksi markkinat niin helposti ”lähtevät lapasesta” ja miksi oikeaan osuvaa analyysiä markkinatilanteesta on niin vaikea tehdä. Cooper ei siis suoraan tyrmää esim. reittaajia (vaikka nykykriisissä reittaajien intressiristiriidat varmasti olivatkin osasyy holtittomiin reittauksiin) vaan yrittää ymmärtää ympäristöä jossa he ovat joutuneet toimimaan. Cooperin mukaan ongelmana on, että kun ylilyönnin perimmäinen tekijä eli luotonannon kasvu on vauhdissa, se vaikuttaa myös markkinoiden muihin mittareihin – lainamäärän kasvu siirtyy suoraan yritysten taseisiin, voittoihin ja taloushyödykkeiden kuten osakkeiden tai reaalimaailman omaisuuden kuten asuntojen hintoihin (asset prices). Perinteisen analyysin ongelmana on, että lainamäärän kestävyyttä on mitattu suhteuttamalla laina näihin voittoihin ja hyödykkeiden hintoihin, jotka ovat kuitenkin näennäisarvoltaan jo kasvaneet lainanannon seurauksena ja vaikuttavat näin ollen riittäviltä takeilta olemassaolevalle lainamäärälle. Lainan aiheuttama hintojen nousukierre päinvastoin rohkaisee sykliä entistä suurempaan velkaantumiseen.

Mitä sitten todellisuudessa pitäisi seurata? Lainan kestävyyttä mietittäessä tulisi pohtia, kuinka lainamäärät kestäisivät luoton tyrehtymisen ja siitä seuraavan hintojen laskun. Talouden mittari, jota tulisi seurata on velkaantuminen ja luotonannon kasvu, eivät muut, siitä riippuvaiset mittarit joita on mainittu edellä.

Kiintoisa seuraus tästä on myös se, että sijoittajan ei tarvitse 0lla irrationaalinen seuratakseen ja kasvattaakseen kuplaa – kuplan synnyn aiheuttava luotonanto kun vaikuttaa myös niihin mittareihin joihin sijoittaja on tottunut katsomaan sijoituspäätöksiä arvioidessaan.

Talouden historiaa selittäessään ja teorioitaan (oikeammin Minskyn ja Keynesin teorioita) perustellessaan Cooper käy läpi myös monia kiinnostavia talouselämään vaikuttaneita käänteitä etenkin viime vuosisadalta. Näihin tarinoihin kuuluu mm. Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeen maksamat sotakorvaukset jotka johtivat käytännössä Saksan valtion vararikkoon ja toiseen maailmansotaan.

Paljon keskustellaan myös Bretton-Woodsista, sopimuksen sisällöstä ja vaikutuksista. Etenkin valuuttojen kiinnittämistä toisiinsa Cooper kritisoi vahvasti: kun valuuttakursseilla ei voitu tasapainottaa USA:n kauppaylijäämää joka heti toisen maailmansodan jälkeen oli melkoinen Euroopan vaurioituneen infrastruktuurin vuoksi, tarvittiin Marshall-apua tasapainottamaan toisiinsa kiinnitettyjen valuuttojen aiheuttamat ongelmat. Kiinnitys aiheutti myös myöhemmin tahatonta etua muille valtioille, joiden valuutta oli sodan jälkeen arvioitu merkittävästi heikommaksi ja ne saivat olosuhteiden parannuttua vientiin  ja teollisuuden jälleenrakentamiseen merkittävää etua.

Cooperin mukaan myös USA:n nykyinen kauppavaje ja velkaantuminen on osittain seurausta kauppakumppanien kiinnitetyistä valuutoista (Lähi-Itä, Kiina ja Aasia), mikä on omalta osaltaan ”pakottanut” Kiinan ostamaan Yhdysvaltain joukkovelkakirjalainoja valuuttatasapainon ylläpitämiseksi. Tätä väitettä olisi kiinnostavaa tutkia lisää. (Edit 8.1.2009: Kiina on vähentämässä USA:n velan ostoa, syynä tarve valuutalle omissa investoinneissa kriisin iskiessä yhä pahemmin myös Kiinaan.)

Yhtäläisyydet Maxwellin governor-teoriasta talouteen ovat kiinnostavia. Ajatuksena on, että täydellistä tasapainotilaa ei voida saavuttaa, vaan keskuspankin tulisi pienillä korjausliikkeillä estää talouden itsensä aiheuttamat suuret heiluriliikkeet. Tähän sisältyy olettamus, että keskuspankit hyväksyvät myös pienen negatiivisen korjausliikkeen positiivisen ohella – mikäli pieninkin negatiivinen liike markkinoilla pyritään vaimentamaan alkutekijöihinsä, pedataan vain suurempaa romahdusta pitkällä aikavälillä.

Kaiken kaikkiaan Cooperin kirja on uskottava ja perusteellinen selitys talouden volatiliteetille. Cooper myös pyrkii tarjoamaan ratkaisuja – lähinnä keskuspankkien roolien uudelleenorganisoinnissa – joilla kuplia voitaisiin vastaisuudessa pienentää. Hänen keskeinen teesinsä onkin, että talouden syklit ovat luonnollisia ja talouden supistuminen on yhtä luonnollista kuin sen kasvukin. Mikäli supistumista pyritään keinotekoisesti ennaltaehkäisemään esim. alentamalla korkoja talouden kasvun hidastuessa, voidaan alaspäinmenon hetkeä vain siirtää ja samalla aiheuttaa paljon alkuperäistä pahempi kriisi. Nykyiselle kriisille hän ei näe hyviä ratkaisuja – pienin paha onkin Cooperin näkemyksen mukaan vapauttaa hetkeksi hänen oman terminsä mukaan ”todellinen” inflaatio ja painaa hetkellisesti lisää rahaa. Tämä on lähestymistapa, jota hän aiemmin kirjassa kritisoi käyttäen juuri Saksan ja Bretton-Woodsin esimerkkejä; nykyisessä tilanteessakin se olisi ns. äärimmäinen mutta lopulta ehkä välttämätön keino.

Kirjaa aloittaessaan on kuitenkin syytä muistaa, että se pyrkii yleisempään esitystapaan ja siksi myös esitetyt elvytyskeinot ovat melko yleisluontoisia. Tämän nimenomaisen talouskriisin yksityiskohtiin päässee pureutumaan paremmin muissa opuksissa.

Edit: tänään (9.1.2009) Britannian keskuspankki oli laskenut ohjauskorkoaan alimmalle tasolle kymmeniin vuosiin. Lisäksi pankilta annettiin lausunto, että joudutaan kenties vielä harkitsemaan uudenlaisia toimenpiteitä. Tiedotusvälineet (ainakin HS) tulkitsivat tämän niin, että Englanti kenties harkitsee setelipainon käynnistämistä.