Ympäristö

by

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

by

Costa Rican ympäristöihme

Olen aiemmissa postauksissani kirjoittanut ekosysteemipalveluista sekä siitä, että tavaran tuotannon ympäristö- ja muut vaikutukset tulisi saada näkyviin tavaran hintaan. Nykyiselläänhän useimmat modernin yhteiskunnan ’halvat’ tuotteet itse asiassa pitävät hinnassaan vain murto-osan kustannuksistaan – näistä kustannuksista valtaosa lankeaa maksettavaksi vasta seuraaville sukupolville katoavan veden, saastuneen maan, lisääntyneiden sairauksien ja kuihtuvan ympäristön muodossa.

New York Timesin kolumnisti Thomas L. Friedman kirjoitti muutama päivä sitten siitä, kuinka nämä piilokustannukset on otettu huomioon Costa Ricassa. Maassa ekosysteemipalveluista todella maksetaan, ja esim. ympäristöveroista osa ohjataan metsänomistajille korvauksena siitä, että he jättävät metsiään hakkaamatta. (Tämä mm. estää eroosiota, sitoo hiiltä ja jokien yläjuoksuilla toteutettuna pitää joen veden puhtaana ja käyttökelpoisena.)

Luin juuri toisaalta, että mm. Intiassa ja lukuisissa muissa Aasian maissa on otettu kovat aseet käyttöön salahakkuiden lopettamiseksi – nämä kun aiheuttavat korvaamattomia tuhoja muutenkin kuin menetetyn puutulon osalta. Juuri lisääntynyt eroosio on suurimpia ongelmia. Ekosysteemipalveluista maksaminen tuo taloudellisen kannustimen hakkuiden lopettamiseen ja salahakkuiden ehkäisyyn.

Eräs tärkeimpiä Costa Rican tekemiä hallinnollisia ratkaisuja on ollut liittää ympäristö- ja energia-asiat yhden ministerin alle. Näin nämä kaksi sektoria eivät tappele keskenään, ja ratkaisuja voidaan tehdä pitkällä tähtäimellä. Costa Ricassakin on todettu, että pitkällä aikavälillä uusiutuva energia on ehdoitta halvinta, ja maan energiasta jo yli 95% tuotetaan uusiutuvilla energianlähteillä.

Costa Ricalle nämä valinnat ovat olleet helppoja sikäli, että turismi – joka perustuu pitkälti maan upeaan luontoon – on maan tärkein elinkeino ja siksi luontoa säilyttävät ja suojelevat päätökset on ollut helppo perustella. Lisäksi maan sijainti tarkoittaa, että vaikkapa aurinkoenergia toimii siellä tehokkaammin kuin pohjoisilla leveysasteillamme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maan malli voisi toimia myös Suomessa: kysymys on vain poliittisesta tahdosta sekä siitä, että valitaan kuhunkin ympäristöön sopivimmat ratkaisut.

by

Harmaata vihertaloutta

Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.

Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.

Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.

Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.

by

Kuin kala vedessä

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin eräässä artikkelissa tarkemmin kestävää kalantuotantoa ja kalastusta. Samat teemat näkyivät viime viikon The Economist -lehdessä, jolla oli laaja teemanumero merten kunnosta (Special report: The Sea).

The Economist on muutenkin kirjoittanut paljon ympäristöstä. Toki lehden näkökulma on muutenkin laajempi kuin pelkkä talousuutisiin keskittyvä, nykyisessä pienessä maailmassamme kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lehden kevään tulossa olevat erikoisraportit näyttäisivät jakautuvan talouden ja ympäristön kesken.

Kalakantojen dramaattinen väheneminen ja kalastuksen haitat ovat jo useimmilla tiedossa. Valitettava tosiseikka on myös, että ongelmat eivät poistu kuin sääntelyllä: niin kauan kuin ”yhteisillä” vesillä saa mellestää miten haluaa, ryöstökalastus jatkuu.

Artikkeleista erottui selkeästi muutamia teemoja, joiden avulla tilannetta voitaisiin parantaa. Mitä nopeammin muutoksia voidaan tehdä, sen parempi: nähtäväksi jää, kuinka hallitukset ja valtiot osaavat ottaa tulevaisuuden huomioon.

– Kalastusta tulee ylipäätään vähentää ja tiettyjä lajeja, etenkin isoja petokaloja on lakattava kokonaan pyytämästä. Kalastuskiintiöt Islannin malliin voisivat osoittautua tässä tehokkaiksi. Näissä kalastuskiintiöissä on se erityispiirre, että kullekin kalastusalukselle on määrätty oma kiintiönsä kullekin lajille, mutta näitä oikeuksia voidaan myydä ja vaihtaa. Eräänlaista päästökauppaa tämäkin.

– Kalastuksen menetelmissä on luovuttava ns. liian tehokkaista menetelmistä: syvänveden troolaus, kaikuluotaus ja muut modernit apuvälineet ovat mahdollistaneet sen, että kalalajeista saadaan vielä toistaiseksi isoja saaliita vaikka jopa 97% kalakannasta on jo saalistettu. Nämä menetelmät johtavat siihen, että kalakanta on todella mahdollista pyydystää sukupuuttoon.

– Ravinnoksi käytettävän kalan kanssa on siirryttävä petokaloista ravintoketjussa alaspäin, jolloin voidaan minimoida syötyä kalakiloa kohden kulutettu kala.

– Kalanviljelyä on muutettava vähemmän saastuttavaksi. Tässä voitaisiin huomioida ns. ”pienten ekosysteemien malli”: esim. riisipelloilla voidaan kasvattaa pienkalaa riisin seassa, joka hyödyttäisi myös maanviljelijöitä ja jotka kuluttavat muuten vesistöön valuvaa ravinnetta. Kalanviljelyaltailla taas voidaan huolehtia paremmasta kierrätyksestä, jätteiden talteenotosta ja vaikkapa useiden lajien viljelystä samassa altaassa: esim. simpukat kykenevät puhdistamaan vettä ylimääräisistä ravinteista ja ns. puhdistajakalat poistamaan loisia jolloin lääkinnän tarve vähenee.

– Kansainvälisiä ja kansallisia vesistöjä tulee voida rauhoittaa samaan tapaan kuin metsiä nykyään. Tätä on jonkin verran jo tehty, ja vaikka suojeltujen alueiden määrä onkin toistaiseksi naurettavan pieni (Maailman tila -raportin mukaan noin yksi prosentti), niiden positiiviset vaikutukset on voitu havaita: suojelualueiden lähiympäristössä kalansaaliit ovat parantuneet.

– Väärien kannustimien poisto. Nykyisellään kalastusta tuetaan runsaasti, vaikka esim. EU:n alueella on arviolta jopa kaksi kertaa enemmän kalustoa kuin kestävä kalastus edellyttäisi. Lisäksi tukia kohdistetaan ryöstökalastukseen, kuten pohjatroolaukseen.

– Sertifiointi. Itse en ole välttämättä kaikenkarvaisten sertifikaattien suurin ystävä: sertifiointiprosessi voi olla raskas ja järjestelmä kallis ylläpitää. Kuitenkin niin kauan kuin emme voi luottaa edes siihen, että EU:n alueella osattaisiin kalastaa kestävästi (ja EU on The Economistin tietojen mukaan tässä asiassa yksi pahimpia roistoja ailahtelevine kalastuspolitiikkoineen) tarvitsemme jonkinlaista leimaa siitä, että kala on kestävästi pyydystetty. Tässä ei riitä valitettavasti tonnikalaystävällisyys, vaan sertifikaatin tulisi ottaa huomioon kaikki em. aspektit kalastuksesta.

by

Jo riittää

Joulunalusmatkalla mukaani tarttui matkalukemiseksi John Naishin Enough – Breaking Free from the World of Excess. Nopealukuinen ja viihdyttävästi kerrottu kirja kritisoi nimensä mukaisesti ylenpalttisen kuluttamisen kulttuuriamme, tosin laajemmin kuin ennalta arvaisikaan.

Kirjan keskeinen teema on nykyihmisen klassinen ”mikään ei riitä”-syndrooma. Kirjailija on pyrkinyt kartoittamaan tätä taipumusta muutenkin kuin pelkän kulutuskritiikin kautta, mm. haastattelemalla biologeja ja tutkijoita jotka tarjoavat selityksiä niin tarpeellemme syödä kaikkea mikä eteen tulee (tässä kohtaa esitellään kuluneisuuteen asti toistellut, sinänsä todenperäiset tarinat ihmisen menneisyydestä jolloin ruokaa ei yksinkertaisesti ollut aina saatavilla) siihen, miten ”info-junkie” pääsee syntymään – uuden asian oivaltaminen kun tuottaa aivoissa samankaltaisen hetkellisen mielihyvän kuin sopiva huumeannos.

Kuten edellisestä voi päätellä, kirjailija ei rajoita kritiikkiään pelkän materian ja ruoan haalintaan. Nasevasti nimetyt luvut kertovat lyhyesti siitä, miten laajalti ylenpalttisuuden kulttuuria kritisoidaan: Enough information, enough food, enough stuff, work, options, happiness, and growth.

varasto1 Stuff-luvun materialismin kritiikki on tutuhkoa mutta luvut jätteisiin menevästä raaka-ainemäärästä ja jopa avaamattomista huonekalulaatikoista herättelevät. Naish on mm. haastatellut brittiläisen kaatopaikan kupeessa toimiva NMKY:n liikettä, jonka bisnesideana on kaivaa kaatopaikalle tuodusta tavarasta ennen jätekasaan heittämistä uusi tavara (avaamattomissa pakkauksissa olevat Ikean huonekalut, toimivat kodinkoneet jne.) Growth-luku on itsessään myös melko tuttua, mutta sinänsä tarpeellinen kirjan näkökulmaa ajatellen. Aihepiiriltään uusinta tarjoavat luvut ovatkin ehkä Enough options ja Enough happiness. Näistä ensimmäinen kritisoi yhtäältä meille annettuja tarpeettomia valintoja, jotka sumentavat käsitystä siitä mikä on tärkeää ja saavat kuluttamaan enemmän ja toisaalta sitä, että yhteiskunnan tarjoamat valinnan mahdollisuudet ovat tuottaneet sukupolven, joka ei ymmärrä pysähtyä vaan jatkaa pakonomaisesti paremman etsimistä: työpaikan, parisuhteen, kodin. Happiness-luku taas kritisoi pakonomaista tarvetta pyrkiä jatkuvaan onnellisuuteen, siinä määrin että terveet mielialanvaihtelutkin on medikalisoitu ja ihmiset on saatu kuluttamaan yhä enemmän oppaita ja tuotteita jotka tätä pakenevaa onnea lupaavat.

Kirjan aihe tai sisältökään ei toki ole uusi. Muutamassa vuodessa, jo ennen ensimmäisiä finanssikriisin laajemmalle levinneitä ennusmerkkejä, kulutuskriittinen keskustelu on lisääntynyt mediassa, niin lehdistössä kuin yksityishenkilöidenkin tahoilla. Suuri osa kirjan luvuista – työtä, ruokaa, materiaa – koskeva osuus on saanut osakseen jo liki kansanliikkeen, joka tyypillisesti lokeroituu otsikon ”Simplify your life” alle ja jota käsitellään jo lukemattomissa blogeissa ja (kyllä) elämäntapaoppaissa. Kirjassa tosin viitataankin näihin pieniin kansanliikkeisiin näkyvänä ensimmäisenä vastavoimana kulutuskulttuurille.

Kirja ei lopulta tuo valtaisia määriä uutta kulutuskeskusteluun. Sen ilahduttavan kokonaisvaltainen näkemys kuitenkin tekee siitä lukemisen arvoisen, ja kirjasta voi löytyä uutta (tai ainakin hupaisia anekdootteja) myös niille jotka tämänkaltaiseen kritiikkiin ovat ehtineet tutustua.

Ehkä kiinnostavin on lopulta luku, jota kirjailija ei julkaissut. Jälkisanoissa hän toteaa, että oli eräs luku, jota hän ei uskaltanut laittaa lopulliseen painokseen. Vaikken ehkä kutsuisikaan tuota kirjailijan tapaan tabuksi, kyseessä on silti edelleen kontroversiaali aihe. Luvun nimi oli Enough us.