Erilaisia think tankkeja on maailmassa pilvin pimein. Eräs itselleni uusi tuttavuus on Copenhagen Consensus, 2004 perustettu ideahautomo, jonka kantava idea ovat ”maailmanparannuksen olympialaiset”, neljän vuoden välein toistettava prosessi jossa etsitään parhaita ratkaisuja globaaleihin ongelmiin. 2004 ideahautomo kokosi ensimmäisen kerran joukon taloustieteilijöitä pohtimaan maailmanparannusideoita. Ajatuksena oli valita tärkeimmät globaalit haasteet ja koota joukko yksinkertaisia, selkeitä toimenpiteitä jotka purevat näihin ongelmiin mutta joihin ei kulu tuhottomia summia rahaa. Aloituskysymys kuului ”jos meillä olisi 50 miljardia ylimääräistä jonka voisimme käyttää maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, miten se tulisi käyttää?” Projektille annettiin siis myös budjetti, jonka puitteissa näitä yksittäisiä parannuksia voisi toteuttaa. Eri ratkaisuvaihtoehdot tulee hinnoitella (esim. kuinka paljon rahaa menisi, jos kaikille kehitysmaiden lapsille annettaisiin vitamiineja) ja myös priorisoida.

Copenhagen Consensus 2008 -projektin tavoitteet rajattiin tekemällä kymmenen kohdan lista polttavimmista ongelmista., joihin kuuluvat mm. ilmansaasteet, konfliktit, koulutus, ilmastonmuutos sekä maataloustuet ja muut kaupan esteet (tuettujen tuontiviljojen vaikutuksista Meksikon ja Haitin viljelykseen puhuinkin aiemmin). Näihin sitten etsittiin mahdollisia ratkaisuja, jotka koottiin tärkeysjärjestyksessä omaksi kolmenkymmenen ratkaisuehdotuksen listakseen. Tuloksia löytyy pressisivulta. Listassa ei sinänsä ole uusia ja ihmeellisiä asioita tai metodeja: tärkeämpää onkin, että on pyritty etsimään, mitkä ovat tehokkaimpia ratkaisukeinoja ja selvittämään paljonko kukin toimenpide maksaisi. (Koko projektilta aika paljon vähemmän kuin mitä talouskriisin jälkien paikkailuun tulee kulumaan.) Nämä ”ratkaisutkin” ovat vielä yleisellä tasolla: esimerkiksi nälkäongelman ratkaisuehdotuksiin kuuluivat mm. ravintoainetäydennykset kehitysmaissa ja maatalouden parannukset.

Erityisen mielenkiintoista tässä oli taloustieteilijöiden parhaiden ehdotusten rankkaamiseksi käytetty cost-benefit -analyysi. Tutkimalla erilaisia tutkimustuloksia kustakin metodista he pyrkivät selvittämään, mikä olisi tehokkain tapa ratkaista kutakin ongelmaa. Joku voisi todeta, että vaikkapa vitamiinilisät kehitysmaissa eivät välttämättä ole paras pitkän tähtäimen ratkaisu. Projektin tavoite onkin löytää parannuksia jotka toimivat neljän vuoden tähtäimellä. Toisaalta esim. maanviljelyksen parannukset auttaisivat myös neljän vuoden jälkeen. Käytetty tapa ei varmasti ole täydellinen, mutta projektilla on monia hyviä ehdotuksia ja ratkaisuille on myös valmiina tieto siitä, mitä ne maksaisivat.

Hesari vetää kovasti kotiinpäin tämän päivän taloussivuilla, onneksi kuitenkin hyvän asian puolesta. Taloussivuilla on koko sivun juttu Paul Krugmanista ja hänen roolistaan Obaman talouselvytyksen arvostelijana. Krugman kun on toistuvasti puhunut suuremman elvytyksen, pankkien hetkellisen kansallistamisen ja monen muun toistaiseksi toteuttamatta jääneen elvytyskeinon puolesta (suosittelen tsekkaamaan NYT:n kolumnin ja blogin The Conscience of a Liberal). Krugmanhan kallistuu ajattelussaan vahvasti vasemmalle ja pystyy myös perustelemaan väittämänsä järkevin argumentein.

Koko juttu on kuitenkin puffi HS Kirjojen (miksi olen missannut tämän kustantamon olemassaolon?) Krugmanin The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 -kirjasta tekemälle käännökselle. Lama ilmestyy kesäkuussa ja lehdessä mainostettiin tilaisuutta tilata se ennakkoon alehintaan. Reilu kahdenkympin hinta (ovh menee mainoksen mukaan yli 30 euron) tuntuu kuitenkin kovalta, vaikka kyseessä lieneekin kovakantinen versio. Englannintaitoisille suosittelen amazon.co.uk:ta, jossa pokkarin saa alle 7 punnalla eli postikuluineenkin menee reilusti alle HS:n hinnan. Itselleni kirja tipahti aikanaan luukusta (se on niin pieni ettei noutoakaan tarvita) muutamassa päivässä.

Tällä viikolla päivitystahti tulee olemaan tavanomaistakin hitaampi: lomailen kaukana pohjoisessa ja käytän normaalisti uutistenlukuun ja kirjoittamiseen varatun ajan mäenlaskuun (kunhan flunssa hellittää). WLANin ulottumattomiin asti en kuitenkaan päässyt, eli saatan ehtiä saattaa ainakin jonkin keskeneräisen postauksen julkaisukuntoon.

Tähän voisin kuitenkin kirjata joitain alkuviikon vähäisestä uutisannista jääneitä kytköksiä. Katselin eilisillalla sarjaa Olet mitä syöt, joka on raflaavuudestaan huolimatta (ja toki osin sen vuoksi) ihan hupaisaa katsottavaa. Ohjelman tämänkertaiset osanottajat pääsivät tällä kertaa järkevällä ruoalla ja liikunnalla eroon mielialavaihteluista sekä hormonituotannon aiheuttamista ongelmista (vaivan laatu ei jäänyt mieleen).

Tänään lueskelin New York Timesista, että (taas kerran) on tutkittu, että vesipisteiden lisäys kouluihin ja virvoitusjuoma-automaattien poisto vähentävät lasten lihomisriskiä yli 30%. (Olenko ainut, joka on havainnut että tismalleen samoja asioita tutkitaan ja havaitaan erimittaisilla sykleillä yhä uudelleen?) Anglofonit (en muista, oliko kyseessä britti- vai amerikkalaistutkimus) havaitsivat taannoin myös, että kouluruoan vaihtaminen terveellisempään poisti eräässä tarkkailukoulussa käytösongelmat liki kokonaan. Keskustelin aiheesta taannoin brittikaverini kanssa. Hän kertoi, että sielläpäin kouluruoan ongelmat kyllä tiedostetaan, mutta on juututtu seuraavaan ajattelumalliin: parempi, että koululaiset syövät edes jotain, ja mikäli heille ei tarjota mitä he haluavat, he syövät roskaruokaa muualla. Kysyin, miksi ei tehdä kuten Suomessa: pakko mennä ruokalaan ja syödä yksi satsi? Ala-asteella oli myös poistumiskielto koulun alueelta. Ilmeisesti tämä lähestymistapa tuntuisi jotenkin ”rajoittavalta”. Haloo – yksilönvapauden ei tarvitse koskea seitsenvuotiaan ruokailua! Yhtälailla perheellä on valta ”pakottaa” lapsi kunnon kotiruoan pariin.

USA:ssa terveyskulut kasvavat jatkuvasti. Suomessa suunta on epäilemättä sama. Moni onkin ennen elvytyspaketin julkistusta puhunut USA:ssa ruokaremontin puolesta. Siellä mm. kouluruokaa ei subventoida, joten myydään mikä menee kaupaksi. Obama onkin kuulemma nimittänyt jo ravinnontuotannon parantamiseen virkamiehiä, katsotaan mitä lobbareiden ristipaineessa saadaan aikaan.

Suomessa luojan kiitos kouluruokailu on vielä jollakin tolalla. Toistaiseksi siitä ei myöskään karsita laman nojalla ainakaan pääkaupunkiseudulla. Espoossa tehtiin myös viisas päätös karsia natriumglutamaatti koulun listoilta syksyyn mennessä. Miksi syöttää kiistanalaista lisäainetta siihen asti että saadaan oikeaa näyttöä haitallisuudesta? Hyvä veto koulutoimelta. Muutos saattaa pakottaa myös lisäämään kouluruokaan ravintoa makua tuomaan.

Näitä uutisia ja tutkimuksia pulpahtelee säännöllisesti esiin. On pulpahdellut kymmeniä vuosia, nykyään vain tiheämmin. Olisiko vihdoin aika tehdä monessa maassa täyskäännös niin tukien, verotuksen, kouluruokailun kuin yleisten linjaustenkin kanssa? Säästöt tulevat mittavina takaisin tulevaisuudessa. Teollisuus voi urputtaa, mutta löytää varmasti markkinaraon aina jostain, kenties fiksummilla tuotteilla. Valistus ei sellaisenaan tule koskaan riittämään, tarvitaan myös ns. korkeampaa kättä.

Muistan edelleen perheemme tuoreimman jäsenen ilmeet sairaalassa, kun hänelle lääkärin vastaanotolla annettiin tyytyväisenä pysyäkseen glukoosiliuosta suuhun. Moista onnen hymyä ja maiskuttelua ei elämässään pääse usein todistamaan. Tarkoituksena onkin vielä joskus pyytää yksi annos neuvolasta ja ottaa ilmeestä kuva todisteeksi jälkipolville. Ihmisellä on myötäsyntyinen halu makeaan ja energiapitoiseen. Lapset ovat sellaisia syntyessään ja oppivat siitä vähitellen pois. Monelle makeanhimo jää silti päälle. Siksi yksilöiden joukkona toteuttamaan ruokaremonttiin on turha tuhlata idealistisia pennosia. Valistuksella on paikkansa, mutta yhteiskunta lopulta linjaa, mikä on halpaa, haluttavaa ja saatavilla.

En ole hetkeen ehtinyt kirjoittaa tänne, enkä rehellisesti sanottuna juuri seuraamaankaan uutisia. Viikko sitten sunnuntaina saimme uuden perheenjäsenen ja hän on toistaiseksi vienyt ajatukset mukanaan. Nyt vihdoin kotiutuneena on hauska nähdä, kuinka paljon tänne ehtii päivittää – ainakaan toistaiseksi tulokas ei ole vienyt aivan kaikkea aikaa mukanaan, unta kun riittää vielä lähes kellon ympäri.

Nyt olisi tosin syytä vihdoin lukea loppuun eräs kirja, josta kirjoitan varmasti myös täällä kun sen olen saanut päätökseen: Anja Nysténin Kemikaalikimara. Aloitin kirjaa jo syksyllä, mutta toisin kuin monet muut vastaavat lukemani kirjat (mm. Petos lautasella ja Totuus kosmetiikasta – melko raflaavilla nimillä varustettuja mutta asiallisia), tätä oli paljon ankeampaa lukea. Syömäänsä ruokaan ja käyttämäänsä kosmetiikkaan kun voi vaikuttaa hyvinkin helposti, mutta jokapäiväiset kodin ja työpaikan sekä ympäristön haitalliset kemikaalit ovat paljon hankalampia ja myös näkymättömämpiä – valmistetietoja kun ei tarvitse merkitä vaikkapa arkisiin kodin huonekaluihin ja elektroniikkaan.

Uuden elämän kanssa huomaakin olevansa paljon varovaisempi – Nysténin pelottelemana tuuletimmekin kodin läpivedolla heti sairaalasta palattuamme. Vastuun lisääntymisen ei tarvitse painaa hartioita kumaraan saakka: on ennemminkin hieno tunne tietää, että vastuuta kantaa tästä eteenpäin myös muista kuin itsestään.

Olen vuoden 2008 mittaan seurannut enenevällä kiinnostuksella talouskriisin etenemistä ja sen syntyä. Asuntovelallisenakaan en ole huolissani niinkään omasta puolestani kuin kiinnostunut siitä, miten näin absurdilta vaikuttava tilanne saatiin lopulta aikaan. Samalla lukulistallani painoaan ovat lisänneet erilaiset ympäristöön liittyvät opukset.

Nämä kaksi perinteisesti erillisinä pidettyä asiaa voivat lopulta liittyä toisiinsa enemmän kuin uskommekaan. Kriisi voi toki syödä rahoituspohjaa ympäristöteknologialta: todennäköisesti suurempi vastavoima sille on kuitenkin taloustilanteen muutoksen aiheuttamat muutokset arvoissa ja puheenaiheissa myös maailmanlaajuisella tasolla. Toisaalta talouden suurimmat moottorit saattavat tällaisena aikana tulla ympäristöteknologian sektorilta. Ei myöskään pidä unohtaa, että prosessien tehostaminen voi tarkoittaa myös ympäristöystävällisempiä prosesseja.

Teemaa tälle blogille määrittävät siis talous, ympäristö ja pienemmässä mittakaavassa kulutus. Tämän kolminaisuuden puitteissa kirjaan muistiinpanoja lukemistani kirjoista ja artikkeleista, webisivuja unohtamatta.

Kansainvälisesti ymmärretyllä kielellä olisi miellyttävää kirjoittaa, mutta ilmaisun selkeys saa minut ainakin alkuun pitäytymään kotimaisessa. On mahdollista että suomeksi kirjoittaessani saatan käyttää jotain itselleni tuntemattomampaa termistöä väärin, suuri osa lukemastani materiaalista kun on vieraskielistä: epäselvissä tapauksissa pyrin kirjaamaan ylös myös alkukielisen ilmaisun.